Ennakollinen näkemys

Laitanpa tässä vielä taannehtivan näkemyksen siitä, miten Sannin ”ennakollinen näkemys” oikein syntyi.

Tämä prosessi lähti liikkeelle siitä, kun Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen väläyttivät loppukesällä mahdollisuutta antaa Guggenheimille 40 milliä ”vivuttavaa rahoitusta”.  Kaimapoika Soini torppasi tämän nopeasti ja hitaasti.

”Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini (ps.) torppaa jälleen ajatuksen, että Guggenheimin taidemuseolle annettaisiin valtion rahaa.

– Keskusta ja kokoomus palaavat Guggenheimin valtionrahoitukseen, vaikka useasti on toisin sovittu. Rahaa ei hankkeelle tule. Siitä ei edes budjettiriihessä keskustella. Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen lyövät löylyä kylmään kiukaaseen, Soini kirjoittaa blogissaan.”

Tämä jäi nähtävästi korpeamaan Sannia. En ihmettele lainkaan, ainakin minua harmittaisi, jos olisi ollut pölyrätin osassa pöytää pyyhittäessä. Kokemattomuudestaan tai jostain muusta syystä johtuen hän ei tajunnut, että Guggenheimin valtionrahoitus on Soinille hallituskysymys. Ei Sipilä voinut kaataa hallitusta Guggenheimiin.

Parin kuukauden kuluttua tuli Imperiumin vastaisku. Sanni ilmoitti jämäkästi: ” ’Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös’, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille”.

No sehän on totta. Tosin toisin kuin mm. meikäläisen FB-sivuilla esitettiin, valtionosuuden piiriin pääseminen ei ole suinkaan automaatio ehdot täyttäville museoille, vaan ”Päätös museon hyväksymisestä valtionosuuden piiriin tehdään kunkin vuoden marraskuun loppuun mennessä. Ministeriö hyväksyy museon valtionosuuden piiriin valtion talousarvion asettamissa rajoissa. Valtionosuuden edellytykset täyttäviä uusia museoita voidaan siis hyväksyä valtionosuuden piiriin vain rajoitetusti ja hakijan tulee varautua useamman vuoden odotukseen valtionosuuden saamiseksi”.

Jopa muuten Guggenheimin puolesta liehuen liputtanut museoliiton toiminnanjohtajan Kimmo Levän oli otettava tähän kantaa virkansa puolesta. "– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä."

Nyt herää tietysti kysymys, mikä sai Grahn-Laasosen tulemaan varta vasten esille kertomaan MTV:n uutisille tämän itsestään selvyyden ”ennakollisena näkemyksenä”. Etenkin kun valtionosuus voi kohdistua vain ehdot täyttävän museon toimintamenoihin, ei rakennuskustannuksiin. Museo ei missään tapauksessa olisi valmis ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja, jolloin kulttuuriministeri voisi olla vaikka Timo Soini itse. Silloin varmaan Millwall FC perustaisi Helsinkiin farmijoukkueen ja sille rakennettaisiin stadion nykyisen Etelärannan parkkipaikan kohdalle.

Edellisen kappaleen loppu on tietysti vain meikäläisen ennakollinen näkemys. Seuraavakin on spekulaatiota, kun en ole ollut kärpäsenä katossa, kun vallan kabineteissa on juonittu.

Oletan, että Milttonin viestintätoimisto, Sanni Grahn-Laasonen ja apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen. Jotain tarttis tehdä, muuten koko projekti menee reisille. Olisiko joku, kuten Pena Kummelin pääministeri-sketseissä, vetänyt ässän hihasta ihan viime metreillä? Sanni antaa ennakollisen näkemyksen VOS-tuesta ja se kirjataan Viljasen esitykseen tulopuolelle. Sen verran epämääräisesti, että sen voi tulkita yhtä hyvin varmaksi tuloksi kuin epävarmaksi saatavaksi, mitä se tietenkin olisi ollut.

Valtuusto ei sitten tarttunut tähän kuten ei muihinkaan esityksessä olleisiin syötteihin. Koukut olivat liian selvästi näkyvissä reilulle enemmistölle. Tosin kiimaisimmat Guggis-fanit valtuustossa olisivat nielaisseet jo ensimmäisen viiden vuoden takaisen esityksen sen enempää kyselemättä talouden perään.

Assosiaatioita

Olin seminaarissa Tieteiden talolla. Rakennuksessa ennen nykyistä käyttöä piti majaa Helsingin tyttölukio.

Rappukäytävässä pisti silmään kaiteissa olevat messinkiset mutterit. Niiden tarkoitus on ollut varsin ilmeinen. Estää kurittomia oppilaita liukumasta pitkin kaidetta. Jopa tyttölukiossa on oltu niin villejä, että tämän hauskanteon harjoittaminen on pitänyt estää kuusikulmaisilla liukuesteillä.

Sieluni silmin näin kikattavat tyttöoppilaat laskemassa kaidetta pitkin. Vaikka kuinka pinnistelin vastaan, niin jostain tajunnan synkimmistä syövereistä nousi väkisin pintaan myös Martti Huuhaa Innasen jatkokertomus "Horolan Elinan ihmeelliset seikkailut". Niissä kun eräänä monista värikäistä sivuhahmoista oli saksalainen renki, jolla oli kuusikulmainen klunssi.

Tässä Innasen taulusta on kaksi versiota. Toisessa näkyy vasen tissi, tässä levyn kansi -versiossa se on häveliäästi pantu piiloon. Se onkin sitten suunnilleen ainoa Elinan seikkailuissa esiintyvä häveliäisyys. 

Horolan Elinan seikkailut on kuunneltavissa Huuhaan itsensä lukemina YouTubessa. Varoituksen sana. Ne eivät ole lasten eikä tosikkofeministien korville sopivaa kuunneltavaa. Pieru- ja kakkahuumori naurattaa lähes kaikkia, vaikka harvat sen tunnustavat. Horolan Elinan seikkailuissa tästä genrestä on vain pieru jäljellä, kakkapuoli on pääsääntöisesti korvattu muilla K-18 jutuilla.

Monet eivät ehkä tiedä, että Martti Innanen on tämän hetken menestyksekkäimpiä taiteilijoita. Ainakin mitä taulujen hintoihin ja kysyntään tulee. Hänen naivistiset työnsä menevät kaupaksi hyvillä hinnoilla kuin kuumille kiville. Suomen Gallup on kerännyt Innasen tuotantoa yli sadan taulun verran. Muutama vuosi sitten ollut Innasen taiteen näyttely oli pääosin Suomen Gallupin kokoelmista koottu.

Taulujen sisältöä ja lähestymiskulmaa kuvaa ehkä tämä Innasen itsensä kertoma tarina alkuaikojen maalauksesta Kameli Kärsämäen rautatieasemalla. "Ihmiset tulevat aina sanomaan minulle, että eihän Kärsämäellä ole kameleita. Minä sanon silloin heille, että ei Kärsämäellä ole rautatieasemaakaan."

Toimin muusikkoystäväni Markku Suomisen satunnaisena autokuskina 70-luvun alussa. Mukana oli usein Markun kanssa samalla keikalla olleita muusikkoja. Kerran myös Huuhaa Innanen. Tämä viihdytti muita kyydissä olleita lukemalla otteita kuunnelmasarjastaan Joe Smithin seikkailu viitakossa.

Ensimmäisen kerran näin Innasen jo kesällä 1968. Kotipaikkakuntani Oriveden Kievari nimisen ravintolan edustalla olevalla pienellä nurmikkopläntillä oli eräänä päivänä pässi syömässä sen vähiä ruohoja. Arvasimme kaverini kanssa, että siihen aikaan varsin tunnetun pässin isännän täytyy olla kuppilassa. Kävimme toteamassa sen, mutta ujoina emme tohtineet juttusille.

Martti Innasen televisiossa jalkapalloa selostava poika Mikko Innanen pelaili tennistä usein samaan aikaan  viereisellä kentällä, kun minulla oli tapana käydä pelaamassa. Juttelimme kerran isä Martista ja pässistä. Mikko kertoi isänsä kiintyneen pässiin niin, että kyyneleet olivat tulleet silmään, kun pässistä piti keikkakesän jälkeen luopua. Herkkä mies tuo Huuhaa Innanen, vaikkei teksteistä helposti niin uskoisi.

ps. 5.3.2014

Vähän puujalan makuinen, mutta kommenttina Sakarille. Mitä kullakin mielessä.

Kurtsi osa II

Suomen tiedetoimittajien liitto järjesti halukkaille jäsenilleen mahdollisuuden tutustua opastettuun käyntiin Erkki Kurenniemi, kohti vuotta 2048 -näyttelyyn Kiasmassa. Hyvä, että järjesti, koska muuten ei olisi ehkä tullut käytyä kohta poistuvassa näyttelyssä. Ylipäänsä Kiasmassa olin käynyt ties koska viimeksi. Paikkahan on niin jännittävä, että jos Guggenheim pääsee edes puoleen siitä, niin käännän heti kelkkani Guggiksen suhteen. No, en sentään.

Jos mahdollista, niin käykää nyt ainakin kaikki Kurtsin tunteneet katsomassa.

Muutamia kuvia vierailusta.

Kiasmasta pohjoiseen aukeneva näkymä on yllättävän hieno. Tässä ikkunan lävitse käsivaralta otettu panorama.

Näyttelyssä oli monenmoista, sanoisinko poikkitieteellistä, materiaalia Erkki Kurenniemestä. 

Aluksi oli hieman hämmentävää, kun havaitsi Kurtsin taltiovan suunnilleen kaiken, mitä hänelle tapahtui. Muistan, kuinka hän tavatessamme ensimmäistä kertaa teki asiasta muistiinpanon. Etten olisi tullut turhan omahyväiseksi, niin joku kertoi minulle sen olevan Kurtsin jokapäiväistä rutiinia. Kuvassa muistiinpanoja eri materiaaleille vuosien varrelta.

Minäkin pääsin kokeilemaan Kurtsin seksofonia. Ei paljasteta enempää. Käykää itse kokeilemassa.

Näyttelyssä on esillä myös Kurtsin maalauksia. Osa aika roisin puoleisia.

Tapio Markkanen kertoi meille Kurtsista, tai Ekistä kuten hän oli Erkin oppinut tuntemaan ystävänä, työtoverina ja monella tavalla edelläkävijänä. Perspektiiviä oli noin 60 vuoden verran, sillä Tapio ja Erkki olivat koulutovereita Ratakadun Norssista.

Muutakin jännää löytyy Kiasmasta. Tässä varmaan ihmetellään, onko tämä hämähäkki oikein- vai väärinpäin.

Viimeinen ehtoollinen

Käväisin kirjamessuilla Turuus.  Kokemuksista viisastuneena olin jättänyt lompakon kotiin ja suonut itselleni kohtuullisen pienen käteiskassan kirjahankintoja varten. Sillä oli pärjättävä ja sillä pärjättiinkin. Just ja just.

Yksi muovikassiin sujahtanut kirja oli Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan. Kari oli itse kertomassa kirjastaan Hannu Taanilan haastateltavana. Otin tilaisuudesta muutaman valokuvan.

Kun kotona katselin ottamiani kuvia, niin yksi niistä tuntui jotenkin oudosti tutulta. Lopulta minulla välähti: Viimeinen ehtoollinen. 

Kuulen jo korvissani äänekkäiden protestoijien kuoron. Eiväthän valokuva ja maalaus ole lainkaan samannäköisiä! Maalauksessa kaikki henkilöt ovat pödän takana, valokuvassa vain Enqvist ja Taanila. Rienausta! Kuvitteleeko Suvanto tosissaan oman snapshotinsa olevan Leonardon maalaukseen verrattavissa?

Viimeiseen kysymykseen vastaukseni on: "Kyllä". Niissä on rakenteellista samankaltaisuutta. Väännän rautalangasta.

1. Molemmissa kuvissa on voimakas syvyysperspektiivi. Viimeisessä ehtoollisessa se syntyy seinien ja katon linjoista, minun valokuvassani ihmisten katseiden suunnasta. Molemmat johdattavat katsojan katsetta kohti kuvan päähenkilöä, Jeesusta tai Kari Enqvistiä.

2. Katseiden suunnilla on kertova rooli molemmissa kuvissa. Ne ovat kohti päähenkilöä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Näistä syntyy kuvaan ristiriitaista jännitettä.

3. Myös käsillä on merkittävä kertova rooli. Viimeisessä ehtoollisessa ne osoittavat eri suuntiin eri henkilöillä ilmentäen kunkin asemaa ja mielentilaa. Minunkin kuvassani näkyy käsiä.  Taanila on kuin Jeesuksesta toinen vasemmalta oleva Pietari,  joka viittoilee kiivaasti Herraansa kohti. Enqvist Jeesuksena on itse rauhallisuus, hänen toinen kätensä lepää pöydällä. Varmaan molemmat kädet olisivat pöydällä ellei toisen täytyisi pitää mikrofonista kiinni.

4. Minun kuvani etualalla olevat kaksi kättä kertovat nekin oman ristiriitaisen tarinansa katsojan päässä. Oikeanpuoleinen käsi toisen selässä kuvastaa luottamusta ja yhteenkuuluvaisuutta. Vasemmalla leukaa hierova käsi taas hämmennystä ja mahdollista epäuskoa.

5. Molemmat kuvat päätyvät valoon. Viimeisessä ehtoollisessa se on ikkunoista näkyvä maisema, minun kuvassani datatykin valo päähenkilöiden yläpuolella.

En millään muotoa väitä omaa valokuvaani miksikään mestariotokseksi. Se on snapshot, mutta harkittu sellainen. Mielenkiintoista olisi kuitenkin tietää, voisiko se saada tekijänoikeusneuvostolta valokuvateoksen statuksen. Valokuvateoksen tunnusmerkit kun eivät valokuvan hienous, vaan tekijän luovan työn vaikutus lopputulokseen. Vaikka siinä on monia elementtejä, kuten paikka, valaistus ja kuvassa olevat ihmiset, joihin en kuvaajana ole voinut vaikuttaa, niin toisaalta kuvakulma ja kuvaushetki ovat olleet minun päätettävissäni.  Kummalle annetaan suurempi merkitys teosluonteesta päätettäessä.

Niin tai näin, olen vakaasti sitä mieltä, että kuvastani tuli merkittävästi parempi sen ansiosta, että olen tiedostamattani soveltanut siihen Viimeisessä ehtoollisessa käytettyjä sommitteluelementtejä.  Ei kai ole tekijälle häpeäksi ottaa oppia mestareiden töistä. Oli se sitten Leonardo da Vincin siveltimen jälki tai Kari Enqvistin narisevan sanan säilän ironinen sivallus. Mestareita tutkimalla oppii ja omat mestarit ne on olleet mestareillakin.  Leonardo da Vincin esikuva oli Donaltello. Kari Enqvistin kirjallisista esikuvista minulla ei ole tietoa, mutta oletan niitä olleen. Päätellen vaikka siitä, että olemme olleet aikoinaan samalla science fiction kirjoittajakurssilla Orivedellä noin 30 vuotta sitten. Sillä tiellä olemme vieläkin. Tosin sillä erotuksella, että Karin tuotannossa paino on enemmän alkuosalla science, kun minulla se tuppaa livahtavan aika usein fictionin puolelle.

Valokuva on aina hyvin ohut leikkaus ajasta, paikasta ja kuvakulmasta. Itse paikalla ollut kuvaaja voi olla sitä mieltä, että leikkaus on  loistava pelkistys siitä, mikä oli olennaista. Itse en ole tästä lainkaan varma, sillä kuvaajan päässä pyörivät myös koetut äänet, hajut, liikkeet ja muut aistitut tunnelmat. Tästä videosta voi käydä kurkistamassa Taanilan ja Enqvistin keskustelun satunnaisiin paloihin. Antavatko ne valokuvalle jotain taustaa, mikä voisi aukaista katsojalle tilaisuuden luonnetta? En tiedä. Itse olen paikalla olleen kahleissa valokuvaa katsoessani.

Vuoden 2011 luontokuva

Vuoden luontokuvakisassa tuntuu viime vuosina olevan meriittiä, että kuvaaja on täydellinen diletantti luontofotarina, kuva on otettu omalta takapihalta - ainakaan ei ole menty varta vasten kuvaamaan, kuvauskalustona on korkeintaan digipokkari - mieluiten kännykkäkamera, kuva sisältää vaikeasti aukenevia taiteellisia elementtejä ja muiden kilpailijoiden sekä suuren yleisön mielestä ehdottomasti väärä kuva voitti.

Koska oheinen kuvani "Postmodernia tekotaidetta" täyttää kaikki nämä vaatimukset, se olisi todennäköinen vuoden 2011 luontokuva. Jotta muillakin olisi mahdollisuuksia, julkaisen sen tässä ja samalla evään itseltäni pääsyn kisaan. Kilpailukuvathan eivät saa olla julkaistuja.

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että kuvassa on etanan sateisen yön jälkeen jättämä jälki tenniskentälle.   Kuvan otin kännykkäni kameralla erätauolla. Syystä tai toisesta kuvan oikeassa yläkulmassa oleva otus on vetänyt useita kierroksia paskarinkia, mopopoikien terminologiaa käyttääkseni. Miksi, sitä voi vain arvailla. Ehkä se oli vain päästään sekaisin, mitä todistaa myös sarvien esillä olo (näkyvät juuri ja juuri, kun klikkaa kuvan suuremmaksi). Nimittäin 5 minuutin päästä kuvan ottamisesta alkoi sataa.
Jälki kentän pinnassa on siis etanan luoma taideteos. Omaperäinen ja ainutlaatuinen. Tekemällä tehty, ei suinkaan itsestään tenniskentälle syntynyt. Siis tekotaidetta. Minä olen vain dokumentoinut sen. Tekijänoikeuslaki sanoo, että julkiselle paikalle pysyvästi sijoitetun taideteoksen saa vapaasti kuvata. Hieman tekijänoikeudellista omaatuntoani kolkuttaa, koska edellä mainittu rankkasade huuhtoi mukanaan niin taideteoksen kuin taiteilijankin.  Elämä lyhyt, postmoderni tekotaide vielä lyhyempi.

Jälkikirjoitus 26.8.2011
Tänään oli toinen etana esittänyt hieman erilaisen performanssin tenniskentällä ja selvästi väsähtänyt kesken taitepläjäyksen. Otin kuvan ja siirsin väsähtäneen taiteilijan kentän reunalle ottelua katsomaan. Ehkä tenniksen jumala kasoi tekoani hyvällä silmällä, sillä normaalista poiketen menestyin kentällä oikein hyvin.