Vanhojen kuvien juridiikkaa

Oriveden Opisto 1936. Valokuva Veljekset Karhumäki Oy. Väritys Timo Suvanto. 

Olen tehnyt kirjan väritetyistä Orivesi-aiheista valokuvista. Aikajänne on vuosien 1909 – 1969. Syy alkuvuoteen on se, että siltä vuodelta on varhaisin käsiini osunut valokuva Orivedeltä. Jälkimmäiseen vuoteen on useitakin syitä. Muutin sinä vuonna pois Orivedeltä, 1970-luvulla alkoi jo olla värikuvia ja tätä kirjoitettaessa tavallisten, ei teoskynnystä ylittävien valokuvien suoja-aika on päättynyt vuonna 1969 tai aikaisemmin otetuilta valokuvilta.

Suurin osa värittämistäni valokuvista on sellaisia, että olen itse digitoinut ne minulla olevasta vedoksesta tai negatiivista. Minulla on ollut käsissäni ns. fyysinen teoskappale, jonka olen kopioinut digitaaliseen muotoon. Näihin ei pitäisi liittyä mitään juridista ongelmaa. Kun valokuvan suoja-aika päättyy 50 vuotta sen vuoden lopusta, jolloin kuva on otettu, niin se on loppu, slut, finito. Valokuvaa saa käyttää aivan vapaasti. Edes tekijän nimeä ei ole pakko mainita kuvan yhteydessä, kuten ei tekstinkään suhteen tekstin tekijänoikeuden mentyä umpeen.  Hyvänä esimerkkinä tästä käykööt Panu Rajalan, joka kopioi omaan opukseensa surutta sivukaupalla I. K. Inhan tekstiä sitä mitenkään omastaan irroittamatta. Itki ja parkui vielä syvästi loukkaantuneena, kun hänelle huomautettiin siitä. 

Tarkkaan ottaen valokuvan suojaoikeus voi olla 70 vuotta tekijän kuolemassa, jos valokuva luokitellaan valokuvateokseksi. Tätä idioottimaista jakoa vuohiin ja lampaisiin olen käsitellyt muualla, joten jätetään se tässä sivuun. Esimerkiksi tavanomaiset ilmakuvat eivät ylitä teoskynnystä. 

Osa kuvista on ollut jo valmiina tiedostoina. Näihin olen saanut kuvan digitoijalta luvan käyttää kuvaa tähän edellä mainittuun tarkoitukseen.

Joukossa on kuitenkin muutamia "netistä kohlattuja" valokuvia. Näihin saattaa liittyä juridista problematiikkaa. Ei kaikkiin. Tämä kuva on Finnan sivuilta.

Oriveden kirkonkylää

Suo Siiri, kuvaaja 1932

Museovirasto - Musketti

Finnan sivuilla on ohjeet kuvan käytöstä.

Museot digitoivat hallussaan olevia vanhoja valokuvia ja myyvät käyttöoikeuksia niihin. Eikä siinä mitään. Digitoiminen on työtä, jonka tuloksena on tiedosto, jolla voi olla myös kaupallista merkitystä. Juridisesti ainakin minun eteeni tulleet perustelut eivät kuitenkaan ole oikein vakuuttavia. 

Valokuvataiteen museon sivuilla vastataan kysymyksiin, myös koskien digitoituja valokuvia. "Kenelle kuuluvat digitoidun valokuvan oikeudet?"

Museosta vastataan. "Digitoijalle ja kuvankäsittelijälle syntyy  lähioikeus tekemäänsä työhön."  Samaa harhaoppia julistetaan myös täällä. "Vaikka alkuperäisen valokuvan suoja-aika olisi rauennut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, on museolla tai arkistolla kuitenkin lähioikeuden turvaama yksinoikeus päättää valmistamastaan digitaalisesta kopiosta eli reprokuvasta, jota nykyaikainen printti- tai verkkojulkaisu edellyttää."

Nämä nyt ovat vaihtoehtoista totuutta, jos ei halua käyttää vähemmän kauniita ilmaisuja, kuten paskapuhetta. Lähioikeus syntyy valokuvalle sen ottohetkellä. Suoja-ajan laskuri lähtee käytiin siitä hetkestä ja se päättyy kun 50 vuotta on kulunut sen vuoden päättymisestä, jona kuva otettiin. Lähioikeuslain mukaan "Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin".

Valokuvan käsite on hämärtynyt tekniikan kehittyessä. Se on vähän kuin kirkon kolminaisuusoppi.  Yhtä aikaa on vain yksi Jumala, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Selkeän tuntuisesta asiasta on tehty monimutkainen. Toisaalta mihin pappeja enää tarvittaisiin, jos Sana olisi itsestään selvää.

Sama pätee tekijänoikeuteen. Lakimiehet saavat leipänsä sen tekstien sekavaa soppaa hämmentäessään.

Pysytään vielä raamatulliseten vertauksien parissa. Tekijänoikeudellisesti valokuva on se kuva, joka syntyy valon vaikutuksesta valoherkälle materiaalille. Kuten Raamatun pyhän kolminaisuuden Jumala, sekin voi esiintyä eri muodoissa. Filmillä isää varmaan vastaisi valottuneiden hopeahiukkasten muodostama latentti kuva, digikamerassa valon vaikutuksesta piikennolle syntyneet sähkövaraukset. Poika voisi olla filmillä tästä latentista kuvasta kehitetty negatiivi ja digimaailmassa taas kameran muistikortille tekemä magneettinen digitaalinen tiedosto. Kirkon opetuksen mukaan Pyhä henki käy ulos Isästa Pojan  kautta. Olisiko se valokuvan kohdalla paremman vertauksen puutteessa nykyisessä nettimaailmassa ne lukemattomat kopiot valokuvista, jotka leviävät ympäri maailmaan netin välityksellä kaikkien katsottaviksi,

Nämä vertaukset tietysti ontuvat kuin se entinen osuuskaupan hevonen, mutta olen yrittänyt havainnollistaa sillä sitä, että valokuva ei ole itsestään selvyys. Intuitiivisesti se tuntuu yhtä selkeältä kuin pilven päällä istuva vanha partasuinen ukko, mutta lähemmin tarkasteltuna valokuvan määritelmään sisältyy monia tarkennusta vaativia lisäselityksiä.

Tekijänoikeusneuvoston  tulkinnan mukaan myös valokuvan sisältämä tiedosto on valokuvan kappale, johon valokuvaajalla on lähioikeuden mukainen sama yksinoikeus kuin kameraan syntyneeseen valokuvaan. Samalla logiikalla kaikkien valokuvan kappaleiden tekijänoikeudellinen suoja-aika päättyy valokuvan suoja-ajan päätyttyessä. Suoja-aikaa ei voi pidentää keinotekoisesti ottamalla alkuperäisestä valokuvasta uusi valokuva ja vaatimalle sille uuden valokuvan ottamishetkestä alkaen uutta lähioikeutta.

Mistä tiedän tämän? No siitä, että olen tiedustelluta asiaa korkeimmalta tekijänoikeudesta lausuntoja antavalta taholta, tekijänoikeusneuvostolta. Kysyvälle vastattiin.

"Tekijänoikeuslain 49 a §:ssä mainitun valokuvan  valmistamishetkenä on pidettävä hetkeä, jolloin kuva ensimmäisen kerran kiinnittyi valoherkälle alustalle. Valokuvaamalla alkuperäinen valokuva sellaisenaan muuttamattomana ei suoja-aikaa voida pidentää antamalla valokuvaamalla tehdylle kopiolle uusi, itsenäinen suoja."

Saako siis netissä olevan vanhan valokuvan tiedoston kopioida vapaasti ja käyttää miten itse parhaaksi näkee? Minun maallikon ymmärtääksellä varustetun käsitykseni mukaan saa. Se on valokuvan kappale siinä kuin negatiivi tai vedos, vaikka se ei olekaan fyysinen esine ja sen tekijänoikeus on päättynyt.

Digitoitu valokuva on jonkun työn tuloksena syntynyt immateriaali objekti. Vaikka sillä ei olekaan tekijänoikeuden suojaa. se voi  olla validia kauppatavaraa siinä kuin muutkin tietoa sisältävät tiedostot. Sen myyminen ja siihen liittyvät juridiset koukerot menevät varmaan jonnekin sopimus- ja kauppaoikeuden piirin, joissa meikäläisen lakiosaaminen loppuu jo alkuunsa. Toisin kuin valokuvan juridiikassa, jossa katson maallikoksi olevani melkoisen hyvin asioista perillä oleva taho. Kuten tietotoimisto Al Ahram aikoinaan. 

Fiksuimmat kuvakauppiaat laittavat  selkeän merkin esikatselukuvaan. Näin jopa pieniresoluutioisen kuvan luvaton käyttö on aika hankalaa. Maksamalla museolle tilaaja saa sitten paremmalla resoluutiolla ja ilman leimaa olevan kuvan käyttöönsä. Minusta hyvin selkeää ja reilua. Tosin minun on vaikea kuvitella, että ennen sotia otetulla kuvalla Oriveden Suojan kentällä alkavasta pesäpallo-ottelusta olisi hirveän paljon kaupallista potentiaalia. Ei ainakaan postikorttina, jossa käytössä sen hinnaston mukainen maksu olisi 150 €.

Jos minä löydän sanotaan nyt vaikka museon nettisivuilta vanhan valokuvan tiedoston, kopioin sen omalle koneelleni ja väritän kuvaa apuna käyttäen uuden kuvan. Sen jälkeen poistan vielä vanhan kuvan,  jolloin jäljelle jää vain minun värittämäni kuva. Kuka, mikä, häh on nyt uuden kuvan omistaja? Mieleen tulee aikoinaan tälläkin palstalla reposteltu maalaus valokuvaa apuna käyttäen. Tekemäni juttu on hävinnyt jonnekin, mutta täällä sitä on referoitu. Yksi periaatteellinen virhe on lipsahtanut juttuun. Tekijänoikeusneuvosto ei anna ratkaisuja tekijänoikeuteen liittyen, vain lausuntoja. Oikeusistuimilla on valta tehdä ratkaisuja näihin liittyvien riitojen suhteen.

Entäpä sitten nämä minun väritetyt valokuvani? Millainen suoja niillä? Kysyin tätäkin tekijänoikeusneuvostolta. Alustava vastaus oli, että väritys on niin mekaanista työtä, että sille ei synny tekijänoikeutta. Valokuvina näiden oikeus on päättynyt, joten minkäänmoista tekijänoikeudellista suojaa niillä ei ole. Tietenkin voin laittaa kuvat myyntiin ja esikatselukuvat leimoja täyteen. Taitaa olla kuitenkin niin huono bisnes, että parasta unohtaa koko juttu.

Köyhän miehen skanneri

 Kuva: Plustek

Säädyllistä jälkeä tekevät dia/nega-skannerit maksavat 300-400 euroa. Muutaman kymmenen euron Lidl-versioilla ei suoraan sanoen tee mitään. Niissä hassaa vain rahansa. 

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ensimmäistä ei minulla juuri ole, mutta tallissa sattuu olemaan sellainen hepo, että kyllä sekin digitoida jaksaa; järjestelmäkamera ja siihen hyvä makro-objektiivi. Niistä ja muusta nurkista löytyvästä rakentelin itselleni negojen ja diojen digitointilaitteen. Todettakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että pelkkä objektiivini maksaa tonnin pintaan ja kamera aikoinaan ostettuna oli kahden ja puolen tonnin paukku. Mutta kun ne ovat jo valmiina. Nykyisin varsin vähäisellä käytöllä, koska minun tarpeisiini riittää pienemmät ja kätevämmät kamerat.

Valokuvien digitointiviritelmäni. Koottu kotona olevasta materiaalista. Valolähteenä on kirkasvalolamppu, jollaisia olen käyttänyt muutenkin hyvällä menestyksellä valokuvauksessa. Etuna on suhteellisen tasainen valo ja loisteputkien värilämpötila on tiedossa. Tämä on tietysti olennaisempaa värikuvia kuin mustavalkoisia digitoitaessa. 

Lampun päällä on taulun lasikehys raameineen kirjojen päällä. (Lukeminen kannattaa aina.) Näin sen päällä oleva nega tai dia saadaan vaakasuoraan. Lisäksi näin ehkäistään kuvien lämpeneminen lampun lämmöstä, vaikka nykyiset putket eivät juuri lämpenekään. Kuvat käpristyvät helposti lämmössä, kuten tässä olevasta 6x6-kuvasta huomaa. Käpristyminen johtuu kuvassa olevasta kosteudesta. Yleensä se katoaa negan lämmetessään myös kuivuessa.

Negaliuskat kannattaa laittaa kuvassa näkyvään negapitimeen. Silloin ne pysyvät suorina ja kuvaaminen on muutenkin helppoa, kun pidintä siirretään kuva kerrallaan. Liuskallisen negoja digitoi helposti puolessa minuutissa. 

Kamera on kiinni Manfrotton jalustassa, johon keskusputki voidaan asettaa myös toisin päin. Kun kamera on kerran säädetty kohdalleen, siihen ei periaatteessa tarvitse koskea enää kuvausten aikana.  Minun jalustani on jo sen verran vanha, että teippasin muutaman kierroksen maalarinteippiä putken päähän. Jos putken kiinnitys sattuisi pettämään, kamera ei putoaisi lasille objektiivi edellä.

Kamera on tietysti syytä justeerata siten, että se on kohtisuorassa vaakasuorassa lasilevyllä olevia kuvia vasten. Jos lasilevyn justeeraus menee kirjojen avulla, niin sen vaakasuoruuden tarkistaminen käy kätevimmin vatupassilla, mutta kyllä silmämääräisestikin on pärjätty. 

Tuloksen olen tarkistanut laittamalla dian keskelle etsimen kuva-alaa ja etäisyyden sellaiseksi, että dian raameista jää vähän näkyviin. Jos kulmat ovat suorat ja joka puolelle jää suunnilleen yhtä paljon raamia, kohdistus on kunnossa. 

Makrolinssini kuvaa suurimmillaan suhteessa 1:1, joten kinokoon ruutu voitaisiin kuvata saman kokoisena kennolle. Olen huomannut, että pienen marginaalin jättäminen on järkevää. Pikselit kyllä riittävät, nuukailemalla osa kuvassa jää helposti reunan taakse.

Minulla oli hyllytavarana kameraan kaukosäädin. Ne ovat nykyään halpoja ja käteviä. Kuvien digitointi on usein sarjatyötä. Kaukosäätimen avulla kameraan ei tarvitse koskea lainkaan, mikä ehkäisee tärähdyksiä ja kameran liikkumista muutenkin. Kuva asetetaan oikeaan kohtaan takanäytön avulla. Kuuden ruudun liuskan digitoi näillä järjestelyillä noin puolessa minuutissa. 

Millaisia kuvia tällä osin karvalakkimenetelmällä saa aikaan hyvään skanneriin verrattuna? Vertailuna oleva Plustekin skanneri skannaa 7200 dpi:n tarkkuudella. Se tarkoittaa, että 36x24 mm:n kinodian maksimaalinen pikselikoko skannattuna on 10368 x 6912 pikseliä. Minun jo antiikin aikaisen Canon 5 D Mark II:n  kennolle tulevan kuvan pikselikoko on 5616 x 3744. Näyttää aika alivertaiselta, kännykkäkameroilla kuvaavatkin nauravat, hevosista nyt puhumattakaan. 

Olen toiminut monenmoisena ammattikuvaajana noin 20 vuotta. Viimeiseen 15 vuotta kamerani pikselit eivät ole loppuneet minun tarkoituksiini vielä kertaakaan kesken. Television kuvaruudulla näytettävässä kuvassa eniten pikseleitä tällä hetkellä on DCI 4K -kuvassa 4096 x 2160. Hajurakoa jää siihenkin. Voin siis todeta lähes joka lähtöön pikselien määrästä kuten Rolls Royce aikoinaan auton tehoa kysyttäessä. Riittävästi.

Kuvat tietysti kertovat erityisesti tässä enemmän kuin tuhat sanaa.  (695 Wordin yksin kappalein laskemana.) Joten alla kolme esimerkkiä systeemilläni skannaamistani kuvista. Sen suurimmat edut minun mielestäni ovat kohtuullinen laatu ja suuri nopeus. Itselläni on menossa parhaillaan noin 5000 negatiivin digitointi. Minun kärsivällisyydelläni näin suuren määrän digitointi skannerilla on toivottoman hidasta, varsinkin kun sen laatu luultavasti on minun tarpeisiini turhan hyvä. 

  

Kuva: Paavo Suvanto

Kinonegatiivista skannattu kuva. Kuvaa on vähän toonattu.

Diakuva vuodelta 1989, jolloin opetin Kalle Päätaloa käyttämään tietokonetta kirjojensa tekoon. Hikinen urakka, mutta niin vain Kalle kirjoitti tällä Osborne-merkkisellä koneella ja suomalaisella Teko-tekstinkäsittelyohjelmalla viimeiset kirjansa. Ei kuulemma oikein tykännyt, kun se ei tuntunut tarpeeksi työltä.

Kuva: Esko Hilska

6x6 negatiivista digitoitu mv-kuva. Kuva on jostain 60-luvun alusta Oriveden Oripohjan myllyltä. Vielä tähän aikaan maanviljelijät toivat jyviä jauhettaviksi hevoskyydillä.

Värinegan digitointi tällä karvalakkisysteemilläni on hieman ongelmallista. Kun kuvalle tehdään matemaattinen positiiviksi kääntö (Invert) , värinegan punainen suojakalvo näkyy sen vastavärinä syaanina. 

Jos kuvassa on harmaaksi tiedetty alue, kuten tässä sokkeli, määrittämällä se harmaaksi saadaan kuvat värit yleensä yhdellä klikkauksella kohtuulliseen kuntoon. Tältä minun takapihallani näytti syksyisen harmaana päivänä vuonna 1995. 

Läsitorin kolmentien risteyksen tienviitta

Oriveden keskustassa entisen Auvisen talon, nykyhisen Taitokeskuksen kohdalla etelästä tuleva tie haarautuu. Tässä oli pitkään kauniisti luonnonkivillä päällystetty tienviitanjalusta, jonka päälle paikkakunnan nuoriso usein kokoontui. Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut blogissaan tästä ja muistakin Oriveden tangon jalustoista.  Tässä vielä muutama lisäys Maija-Liisan tarkinaan vänrikki Stoolia vapaasti lainaten "Jotain ehkä tietäisin, asuinhan siellä minäkin".

Läsimäkeä 1900-luvun alkupuolella. Nykyistä Oriveden symbolina tunnettua Auvisen taloa ei tässä vaiheessa oltu vielä rakennettu, mutta Auvisen liike toimi minun Oriveden aikani Pölkkysen talona tunnetussa rakennuksessa. Siitä eteenpäin on Vuorisen talo, jossa edelleen minun aikanani oli Viiva Paavolan kirjakauppa. Tien toisella puolen näkyy K.Witelin kauppatalo, joka siirrettiin vuonna 1928 Koivulehtoon nykyisen Koivulehdon tien varrelle . Ensin siirrätti ja omisti kauppias Vuorinen, sitten maanviljelijä Sipilä, Br. ja L. Jokinen ostivat talon vuonna 1940.. Kuten kuvasta näkyy, Läsitori oli tässä vaiheessa vielä vanhan nimensä Läsimäki mukainen.



Risteyksessä oli jo tässä vaiheessa tienviitta, joka näkyy tässä suurennoksessa sähkö- tai puhelinpylvään vaemmalla puolella. Viitan tekstiä ei tässä kuvassa pysty erottamaan.

Tuntemattomat miehet kuvattuna 20-luvulla tienviitan poikkipuun päällä. Vain suurimmat kohteet ilman välimatkoja oli mainittuina.

Läsimäkeä madallettiin 30-luvulla. Tarkempaa tietoa asiasta minulla ei ole. Kuva on Liimolan valokuvaamon jäämistöstä. Vuorisen talossa oli tässä vaiheessa ainakin parturi. Auvisen vuonna 1928 valmistunut rakennus on jo taustalla kuten myös kivijalkainen tienviitta.

Tienviittojen tekstit ovat kuvassa sen verran epäselvät, että kirjoituksista ei saa selvää. Vaasaan on kuitenkin neljä viittaa ja Jyväskyllä vai kaksi.

Risteys 40- ja 50-lukujen vaihteessa. Sähkö- ja puhelinlankojen paljous on silmiinpistävää. KOP:n edessä BMW tai EMW. Sama auto, eri nimi riippuen siitä, kummalla puolella Saksaa se oli valmistetu.

Nytkään viittojen teksteistä ei saa selvää, mutta niitä on kuitenkin kolme suuntaansa, kuten myöhemmissäkin kuvissa.

Ajassa noin kymmenen vuotta eteenpäin. Auto on vaihtunut Itä-Saksan seuraavaan malliin, ihan omaa tekoa olevaan Warreen. Samoin talossa oli uusi kauppias, Otto Koltta. Kuva on isäni ottama.

Koltta muutti Auvisen taloon  1958. Liikennemerkkien uudistus oli 1957, jonka jälkeen välimatka ilmoitettiin enää kilmetrien tarkkuudella. Joten näistä voinee päätellä tämän kuvan ottohetken aika hyvin. Jostain syystä 9-tie on merkitty Kokkolan tieviittaan. Kokkola ei tässä ole suinkaan Pohjanlahden rannalla oleva kaupunki, vaan pieni Oriveden kylä. Tähän aikaan siellä oli vankien työmaasiirtola. Tunnetuin vanki taisi olla naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara.

Risteys talvella Auvisen puolelta kuvattuna 60-luvun alkussa. Lumia ei ajettu kovin ahkerasti muualle, työnnettiin vähän sivuun. Potkukelkka oli yleinen liikkumisvälinen kauppareissuilla.

Välimatkat on merkitty jo kilometrien tarkkuudella. Vaasantien suunnassa oleva Haarala on minulle täysi mysteeri. Valitettavasti etäisyyden ensimmäinen numero jää sähköpylvää taakse. Ylempi viitta osoittaa Ruoveden kirkonkylälle olevan matkaa 43 km. Koska viitoissa lähinnä oleva paikka on alimpana, voisi olettaa Haaralan olevan Ruovettä lähempänä. Yhtä kaikki en tunne paikkaa.

Lisäys. Haarala selvisi. Se on torppa Vaasantien ja Enokunnantien risteyksessä. Vanhoissa kartoissa myös nimellä Haarola. Ulkopaikkakuntalaiselle ei tainnut kertoa paljoakaan. Haaralaan oli matkaa noin 2 km, joten pylvään taakse ei jäänytkään mitään numeroa.

Oriveden poikia Läsitorin tienviitalla. Takana Jussi Sierilä ja Erkki Siukola, edessä Pekka Yrjänäinen. Haaralan toisella puolella on Huikko, joka on pieni paikka Kantatie 66:n ja Korkeakosken tien risteyksessä lähellä Hyytiälää.

Kuvan aikoihin nykyinen Koulutie oli vielä (etuajo-oikeutettu) kantatie 9. Näkyy kuvan oikeassa laidassa. Sen jälkeen näkyy, että Kankaanpään huoltoasemalla myytiin trustivapaata TB-bensaa. Vanhempieni makuuhuoneen ikkuna näkyy Opiston päärakennuksen asuntosiiven päädyssä.

Yhteiskoulun pihalla oli myös komea lipputangon jalusta. Tässä Hankaloilossa asunut Aino Nieminen poseeraa sen päällä. Maija-Liisa Mäkelä viittaa blogissaan tähän kuvaan, joten menkööt tässä.



Kuvaa tilanteista ei taida olla, mutta mieleeni on jäänyt Jorma "Eenokki" Markkulan palopuheet lipputangon alustan päällä. Tässä hän pelleilee kuvan ottaneelle Ilpo Suihkolle. Jormasta tuli sittemmin näyttelijä, väliin televisiossakin näkynyt.

Vanhat valokuvat kertovat

Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.

Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun koostani päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.

Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.

Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.

Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 

Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 

Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 

Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 

Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.

Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.

Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 

Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.

Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.

Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.

Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella.