Haittaako, jos jää vähän ali?

Isäni vuonna 1960 ottama valokuva siskostani ja serkusani katselmassa Turun linnan ikkunasta ulos. Kuvassa valokuvaamalla skannaamani negatiivi. Kuten histogrammista hyvin näkee, negatiivin sävyala mahtuu hyvin kameran kennon toistoalaan. Histogrammin tummaan ja vaaleaan päähän jää "löysää".

Kuvasin negasta myös yhden aukkoarvon tummemman ja yhden aukkoarvon vaaleamman version. Myös näissä tapauksissa negan sävyala mahtui kameran toistoalan sisälle. Kumpikin varsin naftisti toisesta päästä, mutta mahtuvat kuitenkin.

Kysymys kuuluukin, mikä näistä versioista on paras, jos tavoitteena on mahdollisimman sävykäs positiivikuva? Vai onko sillä edes mitään väliä, kun kaikissa kuvissa negan sävyala on kameran toistoalan sisällä? Voisi helposti kuvitella, että se tummuudeltaan keskimmäinen olisi paras, sitä kun on varaa säätää kummastakin päästä.

Kun kuvat käännetään Photoshopissa positiiveiksi, niin uusien kuvien histogrammit ovat negatiivikuvien peilikuvia. Silmämääräisestikin jo näkee, että tummimman negatiivin, siiis vaaleimman positiivin pikseleiden määrä on pienin. Se on alle 200, kun kahdella muulla se on selvästi yli 200. Pikseleillä on kuitenkin eroa, kuten vesillä, ainakin  muinaisen mainoksen mukaan. 

Kuvasa saadaan täysävykuva siten, että sen sävyala venytetään koko välille 0-255. Tässä olen käyttänyt automaattista sävyjen säätöä "tasapuolisuuden vuoksi". Vaalein negatiivi tuottaa tummimman positiivin ja päinvastoin. Keskimmäinen on jostain siltä väliltä. 

Otan tässä vain tummimman vaaleimman negan jatkokästtelyyn. Kummassakin on tyttöjen varjossa olevat jalat turhan tummia ja tummimmassa kuvassa myös ulkomaisemema on liian vaalea. Olen korjannut näitä toiminnossa shadows/highlights. Lopputulos on kohtuullinen. 

Vaaleimmassa negassa ei tarvitsisi korjata kuin varjopaikkoja. Niiden avaaminen vain ei onnistu, kun varjopaikat ovat kuvassa niin tukossa, että jalkoja ei saa enää "irti" taustan varjoista. Tälle on syynsä, jota yritän selventää seuraavan kaavion avulla.

Kaaviosta näkyy, miten kuvan sävyala aukkoarvoina ilmoitettuna muodostuu kuvatiedoston sävyarvojen funktiona. Tässä kuva on siis esitetty 8-bittisenä, jolloin sävyarvoja on yhteensä 256. Koska kuvaaja on logaritminen, niin tummat sävyt käyttävät vain pienen osan käytetttävissä olevista 256:sta bitistä. Esimerkiksi 8 aukkoarvoa tumpia sävyjä muodostetaan 56 ensimmäisen bitin avulla ja loput 200 voidaan käyttää 3:een  aukkoarvoon vaaleita sävyjä. Kun kuva levitetään täyssävyiseksi, niin tummassa päässä ei kertakaikkiaan ole riittävästi bittejä, jotta kuvasta tuli myös alasävyjen osalta sävykäs. Siksi negatiivi kannattaa skannata niin tummaksi kuin mahdollista, eli siten, että histogrammin vasen pää on mahdollisimman lähellä reunaa, ei kuitenkaan kiinni siinä. Vastaavasti dia skannataan ja digikuva ylipäänsä valotetaan siten, että histogrammin oikea pää on mahdollisimman lähellä  reunaa menemättä kuitenkaan ylitse. 

Tätä alasävyjen ongelmaa voi helpottaa merkittävästi skannaamalla kuvat suuremmalla bittisyvyydellä, kuin kameroiden normaalilla kahdeksalla bitillä. Kun järjestelmäkamerat yleensä taltioivat RAW-kuvat 12 bitillä, niin siinä saa merkittävästi pelivaraa alasävyihin. Mitä suurempi sävyjakuma negatiivissa on ja mitä paremmin halutaan tallentaa myös alasävyt, niin sitä suuremmalla syyllä on kuvata niin monen bitin bittisyvyydellä kun laitteesta vain löytyy. 

Tässä saattaa jollekin herätä kysymys, että miksi sävyjakauman käyrä on logaritminen. Se johtuu siitä, että ihmisen näköaisti monen muun aistin tavoin on myös logaritminen. Silmä ja aivot ovat kuvan perimmäinen tallennusväline. Jotta kuva näyttäisi samanlaiselta kuin se, mistä kuva on otettu, niin molempien sävyjakaumien  täytyy olla edes suunnilleen samanlaiset. Näköaisti on onneksi varsin sopeutuvainen, joten se antaa aika lailla anteeksi sävyjenkin toistumisen virheille.

Kuvan lähde

Näköaistin kokema kirkkaus luminanssin eli pinnan kirkkauden funktiona.

Tällainen kuvasta loppujen lopuksi tuli. Ei mikään loistokuva, mutta lähtökohtaan nähden "not altogether bad". Varsinkin lehdessä painettavaksi tämä on ihan eri luokkaa alasävyjen suhteen kuin alunperin vaaleammasta negasta tehty kuva.

Tein vertailun vuoksi edellä olevista kahdesta ääripään negasta HDR-kuvan Photoshopilla. Tulos ei poikkea paljoakaan edellisestä. Vähän tummempi varjokohdistaan. Photoshop tekee tämän automaattisesti ja sitäkin voi sitten säätää tarpeen mukaan. Kuvan bittisyvyys on myös suuri, jopa 32-bittinen. Ihan kaikki niistä eivät kuitenkaan ole ihan todellisia sävyeroja antavia. 

Lopuksi vielä kuva minusta nuorena poikana junassa HDR-tekniikalla tehtynä. Photoshop siis rakentaa kuvan kahden tai useamman saman kuvan erisävyisen kuvaversion perusteella. HDR-tekniikka sopiikin minun mielestäni paremmin mv-kuviin kuin värikuviin. Värikuvista tulee helposti aika epäluonnollisen värisiä.

Jos joku ihmettelee otsikon kysymystä, niin se liittyy tietysti kaupan lihatiskiin aikana, jolloin vielä leikkeleet siivutettiin paikan päällä. Taitava kauppias laittoi aina hieman pyydettyä määrää enemmän kinkku- tai metvurstisiivuja ja kysyi sitten viattomasti, että haittaako, kun meni vähän yli. Yleensä ei haitannut, mutta valotuksessa haittaa. 

Köyhän miehen densitometriaa

Isäni ottama kuva ensimmäisestä bokseristamme Jaanasta sulhaskandidaatin kera. 50-luvulla ei ollut tapana leikata koiria, joten meilläkin riitti sulhasia riesaksi asti juoksuaikana. Härskeimpiä kosiomiehiä sai hätisteellä kepillä loitommaksi, kun pyrkivät hinkkaamaan suurimmat tarpeensa meidän lasten jalkoihin. 

Kuva nyt sinänsä ei ole kovin kaksinen, se onkin tässä lähinnä valokuvaopetuksen demonstraatio-mielessä. 

Kuvan negatiivi näyttää suunnilleen tältä valopöydässä. Olen skannannut siitä sellaisen version, että karhukoirankin tummassa turkissa on hieman sävyjä näkyvissä. Kuvassa on pari tummuuspistettä. Ne tarkoittavat painokoneen antaman rasteripisteen koko. 0% on täysin valkoinen ja 100% on umpi musta.

Kuva positiiviksi käännettynä. Vaaleat osat tuppaavat jäämään sävyttömiksi tässä vähennyslaskulla tapahtuvassa käännöksessä.

Korjasin vähän vaaleita sävyjä Shadows/Highlights toiminnolla. Nyt lumessakin on vähän sen struktuuria näkyvissä. 

Kuten sanoin, niin kuva on korkeintaan käypänen aiheensa ja teknisen toteutuksensa suhteen. Otinkin se siksi, koska se soveltuu hyvin negativin karvalakkimalliseen densiteetin eli optisen tiheyden mittaamiseen. 

Densiteetti on tulevan I0 ja heijastuneen  tai läpäisevän I valon suhteen kymmenkantainen logaritmi.

Kun negatiivissa eri kohdat läpäisevät valoa eri tavalla (sehän on koko jutun juju), niin densiteettikin vaihtelee eri kohdissa negatiivia. Kuvan suurimman ja pienimmän densiteetin erotusta kutsutaan kuvan sävyalaksi. Sen halusin saada selville. 

Kun minulla ei ollut käsillä densitometriä (tai oli, mutta ei saanut sitä toimimaan), niin tein korvaavaan virityksen. Köyhän miehen densitometri on ehkä hieman turhan vaatimaton nimitys, laitteistoni koostui sentään ostohetkellä melkein neljä tonnia maksaneesta järkkäristä makro-objektiiveineen ja valonlähteenäkin oli värikorjatut loistelamput. Tosin tässä yhteydessä niiden värikorjauksella ei ollut juuri merkitystä. Olihan kuvakohde mustavalokoinen negatiivi.

Ensin otin kuvan siitä taustapaperista, jota käytän heijastimena negoja skannatessani. Tämä on osa siitä kuvasta, loppu on ihan ihan tylsää. Kun minulla oli automaattivalotus päällä ilman valotuksen korjauksia, niin lopputulos oli enemmän ja vähemmän tasaisen harmaa siten, että paperin tummuusarvot olivat aika tasan 50%. Muutaman prosenttiyksikön heitto ei minun tapauksessani haittaa mitään. 

Edellisen kuvan valotusarvot. 1/30 sekuntia, f:5.0 ja 100 ISO. 

Kyseinen valotusaika, aukkoarvo ja herkkyys yhdistelmä vastaa EV-arvoa vähän vajaa 10. Jos sattuu omistamaan meikäläisen tavoin vanhan kunnon analogisen valotusmittarin, niin muunnost näkyy siitä yhdellä silmäyksellä. EV-arvo on valotusarvo. Siitä voi käydä tietonsa tarkistamassa tai täydentämässä täällä. 

Samaisen mittarin takana on taulukko, jolla EV-arvot muutetaan valaistusvoimakkuuden luxeiksi. Nykyään tosin käytetään ISO-arvona sataa, mutta kun tässä on kyse suhteellista arvoisa, niin sillä ei ole mitään väliä. ISO-arvon ollessa 100 näistä luksi-lukemista pitää ottaa yhtä pykälää pienempi. Negan takana olevasta paperista heijastuvan valon valaistusvoimakkuus on siis suunnilleen 2500 luksia. 

Seuraavaksi otin kuvan negatiivista siten, että mittasin valotuksen negatiivin tummasta osasta eli lumesta. Tulos oli tällainen. 

Valotusarvot nämä

EV-arvo aika tarkaan 4 ja siitä valaistusvoimakkuudeksi 44 luksia. Sitten ei kun laskemaan.

Tämän negatiiviruudun maksimi densiteetti olisi siis noin 1,8.

Seuraavaksi valotin mitaten kameran pistemittarilla tumman koiran mukaan. Koiran selän K-arvo on nyt suunnilleen 50%. 

Valotusarvot olivat nyt nämä

EV-arvo on 8, josta valaistusvoimakkuudeksi 700 luksia. Josta laskemalla saadaan negatiivin minimidensiteetiksi

Maksimi- ja minimidensiteettien erotus on negatiivin sävyala, tässä siis laaduttomana lukuarvona 1,8-0,6=1,2. Kun valokuvaajat ovat tottuneet ajattelemaan asioita aukkoarvoina ja niiden erotuksina, niin muunto käy helposti, kun densiteettien erotus jaetaan 0,3:lla kolmella. Negatiivin sävyala olisi tämän perusteella siis 4,0 aukkoarvojen lukumäärän tai EV-arvojen erotusta, mitkä ovat sama asia. Matemaattisena kaavana EV-arvojerotunksen  ja densiteetin välinen yhteys on 

Lopulta laitoin vielä varmistukseksi molempien negojen negatiivi- ja  positiivikuvat siten yhteen, että lumi otettiin toisesta ja koirat toisesta. Tumman koiran turkki ja lumi ovat silmämääräisesti yhtä tummia. 

Ehkä on syytä vielä korostaa, että tästä ei voi päätellä sitä, miten iso sävyala kuvaustilanteessa ollut ja millaisen sävyala tulee olemaan tästä mahdollisesti tehdyllä printillä tai kuvaruudussa näkyvällä kuvalla. 

10.3.2015. Kikka kakkonen

Toisin kuin Jore Puusa ehdottelee, niin negan densiteettiä ei voi laskea suoraan negasta kuvastusta tiedostosta. Liian paljon on informaatiota kateissa. Sitä paitsi K-arvot ovat luonteeltaan lineaarisia. Vaaleus vähenee pisteen koon kasvaessa lineaarisesti, kun pisteen koko ilmoitetaan prosentteina maksimista. Jäljelle jää kuitenkin kikka kakkonen, mutta se vaatii vähän lisäinformaatiota.

 Tämän kuvan histogrammi on suoraan kameran jäljltä, sille ei siis ole tehty vielä mitään. Kun molemmissa päissä on tyhjää, niin siitä voidaan päätellä, että negatiivin sävyala on pienempi kuin kameran toistoala. Mutta kuinka paljon.

Kamerani, Canon EOS 5 Mark II:n toistoalaksi, eli dynamiikaksi kerrotaan lukuisissa netissä olevissa testeissä noin 11 aukkoarvoa eli 11 EV. Tästä voitaneen lähteä liikeelle, parempaa tietoakaan ei ole.

Photoshopin Treshold-toiminnolla voidaan tutkia, mistä sävyarvosta alkaen digikuvaan on alkanut muodostua jotain ja mistä arvosta alkaen kaikki loppu on puhkipalanutta. Kuvallista informaatiota on siis arvojen 47 ja 237 välissä. Pieni tumma viiva 47:n vasemmalla puolella on niin heikko, että tutkittaessa kuvaa siinä ei silmällä näe vielä mustaa missään. Negatiivin todellinen sävyala jää silloin näin lukujen väliin.

Nyt tulee matematiikkaa sillä volyymilla, että sitä pelkäävien kannattaa pistät silmät kiinni.

Kun kameran dynamiikka on mainitut 11 aukkoarvoa, niin sävyarvot 0 - 255 umpimustasta puhkipalaneeseen valkoiseen on jaettava 11 osaan. Ei suinkaan tasavälisesti, vaan eksponentiaalisesti kuten digikuvalle kuuluu tehdä. Silloin saadaan seuraavanlainen taulukko sävyarvojen ja EV-arvojen välille.

Negan tumman pään raja-arvo on siis EV-arvona jossain 7:n ja 8:n välissä ja vaalean pään vastaava arvo EV-arvojen 10 ja 11 välissä. Kolmosta siis pukkaisi näiden erotukseksi. 

Jos merkitään sävyarvoa S:llä ja EV-arvo olkoot yllättäen EV, niin näiden välinen matemaattinen malli on muotoa. 

Tästä ratkaisemalla

ja sijoittamalla sävyarvot lausekkeisiin

 EV-arvojen erotus, negan sävyala  olisi siis 3,2 aukkoarvoa,  densiteettien erotuksena ilmaistuna aika lähellä ykköstä. Jos joku ihmettelee jakajan lukuarvoa, niin todettakoon, että

Sen enempää en tämän kaavan taustoja ryhdy tässä selvittämään. Kyseessä on ekstponettifunktio ja asiat ovat ymmärrettävissä lukion lyhyen matematiikan pohjalta. Ei ehkä ihan kutosen oppilaille, joten sellaisten lienee syytä keskittyä vähemmän vaativia matemaattisia taitoja vaativiin hommiin. Kuten vaikka toimimaan valtionvarainministerinä. 

Jos toiseksi luvuksi otetaankin mustan pään hännän päätepiste, niin pienmmäksi EV-arvoksi saadaan 6,3 ja erotukseksi vastaavasti 4,5. Densiteettieron mittaaminen tällä tavalla on vähän epävarmaa, jos jommassa kummassa histogrammin reunassa on vain hyvin vähän pikseleitä. Tosin ei se densitometrilläkään juuri sen helpompaa oli siinä tapauksessa. 

Sama juttu kuvaajan avulla. Sävyarvon ja EV-arvon välinen yhteys. Vaaka-akselilta on luettavissa kuvan sävyala pystyvivojen välisenä erotuksena. Vihreät viivat kuvaavat tilannetta, jossa koirakuvan tummassa päässä oli otettu huomioon tumman pään "häntä".

Onnetoman sävyttömän kuvan sävyala edellisessä metodilla selvitettynä on vain 2,4 aukkoarvoa. 

Kuvasta ei saakaan kovin kummoista positiivia.

Laitetaan vielä vertailun vuoksi negatiivi, jonka sävyala on noin 6 aukko-arvoa. Kun se on skannattu histogrammin osoittamalla valotuksella, niin ei ole suuria vaikeuksia tehdä tästä 60 vuotta vanhasta negatiivista sävykästä positiivikuvaa.

Vuoden 1956 lehtikuvaehdokas

Oriveden valokuvakursseilta 80-luvulta jäi yksi Matti J Kalevan kommentti erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että sen kuuli aika usein. Se kuului suunnillen näin: "Välillä valokuvauksen suojelusenkeli ottaa kuvaajan hellään syleilyynsä".

Tässä on käynyt juuri niin. Kuva on isäni ottama 50-luvulla joko Viipurissa tai silloisessa Leningradissa. Kuvassa etualalla olevat pojat ovat uniformuista ja yhden soittopelistä päätellen jotain soitto-oppilaita. Kuva on sekä tärähtänyt että siinä on liike-epäterävyyttä. Yhden pojan kasvojen liike on nähtävästi ollut sellainen, että se kompensoi kameran tärähdyksen, josta syystä tämän pojan kasvot ovat ainoa kuvassa terävänä näkyvä kohde. Ei mikään partakarvan terävä, mutta ihan riittävä.

Jos vuoden lehtikuva voitaisiin jakaa takautuvasti ja kilpailu olisi avoin kaikille, niin ehdottaisin tätä kuvaa vuoden 1956 lehtikuvaksi. Kuten hyvän juryn pitää tehdä, niin perustelen valintani. Päätyminen tähän kuvaan ei johdu nepotismista, vaan siitä, että se on kerta kaikkiaan hieno kuva. Periaatteessa snapshot, mutta kuten sokeallakin kanalla on oikeus nokkaista se kerran elämässä eteen tullut kultajyvä, niin miksemme soisi sitä myös isälleni.

Kuva ei vaadi selitystä avautuakseen katsojalle. Se on kuva nuoruudesta, ystävyydestä, elämän ilosa, koulutuksesta. Kaikki näkyy kuvasta, toisin kuin vaikka taannoin Meeri Koutaniemen kehuttu kuva, jossa kuvateksti kuului: "Kiinalaiset troolarit ovat vieneet suurimman osan kalasaaliista ja syventäneet paikallisten kalastajien ahdinkoa". Kuva oli ihan käypänen, mutta mikään kuvan sanalliseen muotoon puetusta viestistä ei käynyt kuvasta ilmi. Ei edes hyvällä mielikuvituksella.

Kuva on minusta sommittelultaan ja kuvakerronnaltaan kerta kaikkiaan loisto-otos. Avoin ovi, nuoret ulos, vanhat sisälle. Liike-epäterävyys ja kameran liikuttelu siten, että juuri yksi pojista on terävä. Sattuma, tsägä, mutta mitä väliä. Lopputulos ratkaisee.  

Tätäkään kuvaa en ole nähnyt koskaan vedostettuna. Johtuu varmaan siitä, että isäni on negaa katsoessaan todennut sen olevan epäskarppi ja jättänyt vedostamatta. Veikkaan, että vanhoista negoista löytyisi vaikka kuinka paljon tämän kaltaisia helmiä, jos joku vain viitsisi käydä niitä lävitse.

Tuli vielä mieleen, että kun itse vietin pari vuotta 70-luvun Moskovassa, niin miehet kulkivat hyvin yleisesti käsikoukkua keskenään kuten kuvan kaksi keskellä olevaa poikaa. Mikä mahtaa olla tilanne nyt Putinin Venäjällä?

Kuvajournalismi 2015-kilpailu

 Kuva: Markus Jokela

Vuoden lehtikuvaa ja -kuvaajaa etsittiin taas vuoden tauon jälkeen. Kisan nimi tosin on muuttunut, mutta paljon muuta sitten ei olekaan. Palkitutkin näyttävät olevan pitkälti kisaan useasti osallistuneita ja siinä aiemminkin pärjänneitä. Osallistujia oli rapiat sata. Kilpailuhan on jäsentenvälinen, sillä pääsarjoihin voi osallistua vain Suomen kuvajournalistit ry:n jäsenet. Jossain näin jäsenmääräksi sellaisen luvun kuin 500, joten viidesosa jäsenistä olisi ollut kisassa mukana. Parhaat, kilpailuhenkisimmät, ennen pärjänneet, sisäpiiriin kuuluvat?  En tiedä.

Tuomarit kiittävät Kuvajournalisti 2015 -voittajaa Markus Jokelaa oivaltavasta näkökulmien hallinnasta ja tilannetajusta. Tuomariston mukaan Jokelan ammattitaito näkyy oikean hetken valitsemisessa ja kuvalla kertomisen taidossa.

Tuomaristo huomauttaa, että voittajan työt eivät uudista kuvajournalistisia perinteitä, mutta käyttävät niitä osaavasti hyväksi

En voi mitään sille, mutta osasta Jokelan kisassa olleista kuvista minulle tulee mieleen snapshot, eli suomeksi räpsy. Kaiken tietävä Wikipedia kertoo siitä seuraa englanniksi. Suomeksi ei ole omaa artikkelia.

A snapshot is popularly defined as a photograph that is "shot" spontaneously and quickly, most often without artistic or journalistic intent. Snapshots are commonly considered to be technically "imperfect" or amateurish—out of focus or poorly framed or composed. Common snapshot subjects include the events of everyday life, such as birthday parties and other celebrations, sunsets, children playing, group photos, pets, tourist attractions and the like.

Jokelan kuvassa Stubbista ja Merkelistä on niin paljon räpsyn piirtetiä, että minusta "syytä epäillä tunnusmerkit" täyttävät. Kuva lienee niitä tavallistakin tavallisempia lehtikuvaajan arkeen kuuluvista tilanteesta. Poliittiset toimijat kohtaavat ja siitä pitäisi saada kuva. Se, että vieras on tällä kertaa vähän isompi kala ja että ajankohtaan epätyypilliseen tapaan satoi lunta, eivät kumpikaan olleet kuvaajan oivalluksesta kiinni olevia reunaehtoja. 

Googlaamalla saa helposti selville, että paikalla oli muitakin kuvaajia. Miten Jokelan kuva eroaisi muista vastaavista "oivaltavan näkökulman hallinnan, tilannetajun, oikean hetken valinnan ja kuvalla kertomisen taidon suhteen" ei minulle oikein aukea. Tosin ei se olisi ensimmäinen kerta kuvakerronnan kyseessä ollen. Fingerporinkin nerokkuus jää minulta aika usein oivaltamatta.

Kuva: Markus Jokela

Merkelin ja Stubbin lumisadekuva ei tietenkään täytä snapshotin määritelmän ehtoa "the event of everyday life", mutta kuva lentoasemalla nukkuvasta neitokaisesta sitten sitäkin paremmin. Jos kilpailun aihe olisi "kuva, jonka kuka tahansa olisi voinut ottaa", niin tämä kuva olisi pärjännyt siinäkin kisassa. Ainakin jos minä olisin ollut tuomaristossa. Joten vanhoja sanontoja kitkerästä turkulaisesta palopäälliköstä ja pohjalaisesta sotaveteraanista vapaasti mukaillen: "Noon eri miehet/naiset, ketkä kisaan osallistuu ja parhaat palkitsee ja eri mies, kuka sanoo, että väärin valittu". Olisiko amatöörin snapshotin ja ammattilaisen palkitun lehtikuvan ero siinä, että snapshotin luonnehdinnasta  pudotetaan lehtikuvan kyseessä ollen sanasta "without" loppuosa "out" pois?  "A professional newspaper photo is defined as a photograph that is "shot" spontaneously and quickly, often even with artistic or journalistic intent"

ps. Minä olen sen verran vanhan liiton miehiä valokuvan suhteen, että minua häiritsee kuvan reunoilta kuvaan työntyvät katseenvangitsijat. Tosin ne tuntuvat olevan Jokelalle enempi tavoiteltu tavaramerkki kuin harmillinen virhe. Kuten minulle valokuvausta niin monelta kantilta valoittaneella Matti J. Kalevalla oli tapana sanoa: "Katso reunat!", millä tarkoitettiin sekä kuva-alan että pääkohteen reunoja. Ohje on yhtä pätevä riippumatta siitä, haluaako reunojen olevan "puhtaat" vai täynnä "kuvaan kurkistavia" elementtejä. Minä olisin rajannut jotenkin alla olevien tapaan.

pps. En todellakaan edes huomannut kuvan vitsiä. Se johtuu paitsi meikäläisen hitaasta sytytyksestä myös siitä, että varsinkin originaalissa kuvassa on niin paljon hajottavia elementtejä, että kuvan viesti jää helposti huomaamatta. Ei lehtikuva ole mikään Fingerpori, jossa lukija saattaa jäädä pitkäksikin aikaa pähkäilemään Jarlan ajatuksen juoksua. Jos lehtikuva ei avaudu lukijalle muutamassa sekunnissa, niin katse on seuraavassa kohteessa. Tietenkin tässäkin voi vängätä vastaan, että kyllä fiksu lukija miettii pitkään, mutta niitä on harvassa. Jos lehtikuvaaja ei pelaa lukijan ehdoilla, niin voidaan hyvin kysyä, kuvaako hän itselleen ja kavereilleen vai maksaville lukijoille.