Joukossa arvostelukyvyttömyys tiivistyy

Kuva: Kati Tyystjärvi

Heurekan tulevaisuusjohtaja Jouko Koskinen täytti kuulemma eilen 70 vuotta. Onnea vain poikkitieteellisen ahkeralle avustajalle.

Ollessani 90-luvulla tätä edellistä kertaa Heurekassa töissä Jouko pyysi minua tulemaan vahvistukseksi Ilse Lylyn 50-vuotispäivien aattoillaksi serenadia varten  koottuun yllätyslauluyhtyeeseen. Groucho Marxia vapaasti siteeraten ilmoitin Joukolle, että ehdottomasti kieltäydyn tulemasta mihinkään sellaiseen lauluyhtyeeseen, jonka vahvistus minä olisin.

Mutta menin kuitenkin. Keravanjoen mattojenpesupaikalla vedimme  harjoituksen vuoksi kerran Kuubalaisen serenadin. Joku totesi kuin sattumalta, se taisi olla Tyystis, että ei tämä treenaamisella parane. Niinpä hiippailimme iltahämärissä muitta mutkitta   Ilsen ikkunan alle, vetäisimme kuubalaisen ja taisimme saada juhlakalulta pari pikaria samppakaljaakin kiitokseksi. Eikä taidepläjäyksestä jälkeenpäinkään sen enempää perään huudeltu. Ei tosin sen koommin uudestaan mukaan pyydettykään.

Vaikka asiaa tiedustellessani se jyrkästi kiellettiin, niin epäilen suurimman taiteellisen ansioni olleen sittenkin asuinpaikkani Ilsen naapurissa. Pitkämatkalaisia oli varmaan vaikeampi houkutella mukaan.

Mutkun

 

Vesa Laitinen, vuoden lehtikuva 2010

Suorittaessani aikoinaan Valokuvaajan ammattitutkintoa ja myöhemmin kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnan jäsenenä pääsin tutustumaan usein ns. mutkun-perusteluihin.  Sovellan sitä nyt kuvitteelliseen keskusteluun, jossa vuoden lehtikuvan valinneet perustelevat päätöstään sitä jostain syystä  tivanneelle epäilijälle. Se voisi mennä jotenkin näin.

Epäilijä: Olette valinneet tämän kuvan hyvistä parhaimmaksi, vaikka siinä on selkeitä teknisiä puutteita. Kuten vaikka luonnoton taivaan puhki palaminen?

Raati: Mutkun aurinko tuli just silloin pilvien välistä esiin. Kuvajalla ei varmaan ollut aikaa odottaa parempaa valaistusta.

Epäilijä: Naisen jalat leikkaantuvat kuvassa ilman mitään syytä ja hänen ilmeensä kuvastaa lähinnä pikkutytön kantamisen raskautta.  Miten nämä lisäävät kuvan ilmaisuvoimaa?

Raati: Mutkun kuvaaja oli varmaan just silloin sillä etäisyydellä, että jalat eivät mahtuneet kokonaan kuvaan. Ilme voisi olla tietenkin enemmän kuvan sisältöä tukeva, mutkun naisella sattui olemaan juuri silloin tämä ilme. Ei kai sitä voi dokumenttikuvassa ruveta käskemään, että ota nyt sopiva ilme.

Epäilijä: Kuvatekstissä sanotaan pihan olevan täynnä kaatuneita puuvanhuksia. Kuvassa näkyy vain yksi. Miksei kuvaa voitu ottaa hieman enemmän yläperspektiivistä, jolloin kaatuneet puut olisivat näkyneet?

Raati:  Olisihan se parantanut kuvaa huomattavasti, mutkun ei siellä varmaan ollut tikkaita. Olisihan talossa varmaan ollut, mutkun  ei varmaan ollut ketään tuomassa niitä kuvaajalle.

Epäilijä: Kun kuvan ilmaisuvoima on näin vaatimaton ja siinä on selviä teknisiä, kuvakulmallisia ja sommituksellisia puutteita, niin miksi juuri tämä kuva piti valita vuoden lehtikuvaksi?

Raati: Mutkun ei parempiakaan ollut.

Vaikka olenkin vain vaatimaton poikkitieteilijä ja valokuvaajana lähes amatööri, niin se ei estä minua olemasta tässäkin asiassa samaa mieltä kuvajournalismilinjan johtajan Jore Puusan kanssa. Lukekaa Joren blogista, miksi tätä voittajakuvaa  on pidettävä  välivuoden voittajana. Parempia vuosia on varmaan tulossa, kun niitä on ennenkin ollut. Esimerkiksi vuonna 2004, jolloin tämä samaa teemaa kuvaava valokuva voitti.

 

Kuva: Eetu Sillanpää

Minusta siinä on kaikki se, mikä tämän vuotisesta voittajasta  puuttuu. Ennen kaikkea kuvan tilanteen asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin – vaikka Japanin tsunamiin verrattuna. Katastrofeillakin on eroja ja ne on hyvä näkyä lehtikuvissa. Sillanpää on minusta Suomen huippuja tässä taidossa.

Halpaa kuin saippua – liian hyvää ollakseen totta?

Kun uuden 512 sivuisen ja 2,590 kg painavan (punnitsin) suomenkielisen tietokirjan saa tarjouksesta hintaan 25,90 euroa, niin alkaa epäillä, että se on liian hyvää ollakseen totta.
Yllä oleva pitää kuitenkin paikkaansa, sillä juuri tuolla hinnalla ostin Readme.fin kustantaman jättimäisen tiedettä popularisoivan käännöskirjan Tiede – suuri ensyklopedia.

Jos minun pitää pikaisesti selvittää, kuinka hyvin fysiikasta kansantajuisesti kertovan kirjan fysikaaliset faktat pitävät paikkansa, niin kolme kohtaa on varmoja indikaattoreita: sateenkaari, valon polarisaatio ja erityinen suhteellisuusteoria. Jos sateenkaaren kerrotaan aiheutuvan kokonaisheijastuksesta, polarisaatiossa sotketaan hila ja polarisoiva kalvo ja suhteellisuusteoriassa valon nopeuden vakioisuus on selitetty päin honkia, niin silloin on syytä epäillä muutakin sisältöä.

Sateenkaaresta Tiede-kirjassa on vain pari lyhyttä mainintaa, joten pitää keskittyä muihin. Polarisaatio ensin. Ei näytä kovin hyvältä. ”Vasemmalta oikealle kulkeva aalto värähtelee ylös ja alas, eteen ja taakse ja kaikkiin mahdollisiin suuntiin niiden välissä.”

Mitähän tällä ajetaan takaa? Varmaan sitä, että sähkömagneettisessa aaltoliikkeessä sähkökenttä värähtelee kaikkiin liikettä vastaan kohtisuorassa oleviin suuntiin – kuten myös sähkökenttää vasten kohtisuorassa oleva magneettikenttä. Eteen ja taakse ainakin vaativat jonkin kiinnityksen; minkä suunnan suhteen. Mutta eteenpäin. ”...jättävät valtaosan värähtelemään kohtisuoraan.” Kuviosta ja seuraavasta virkkeestä voidaan päätellä, että kyseessä on lapsus, jonka pitäisi olla pysty- eikä kohtisuoraan. …

”Alla olevassa suotimessa pystysuuntaiset aallot kulkevat polarisoivan suotimen läpi…” Varmaan kulkevat, mutta eivät tällaisen rakenteen vuoksi. Kuvassa ei ole polarisaatiosuodin vaan hila. Polarisaatiosuodin koostuu pitkistä samansuuntaisista molekyyliketjuista, joissa niihin osuva valo saa molekyylien elektronit värähtelemään, jos valoaallon sähkökentän värähtelysuunta on sama kuin molekyyliketjun suunta. Juuri tämä valo imeytyy suotimeen. Siis molekyyliketjujen suunnan ollessa vaakasuora pystysuorassa suunnassa värähtelevät aallot pääsevät lävitse, vaakasuorassa värähtelevät imeytyvät eli absorboituvat suotimeen. Täsmälleen päinvastoin kun kirjan kuva antaa ymmärtää.

Entä välisuuntaan värähtelevät aallot? Miten niille käy?

Niiden värähtely voidaan jakaa kahteen komponenttiin: vaakasuoraan ja pystysuoraan. Pystysuora osuus menee lävitse ja vaakasuora ei. Lopputuloksena on lähes täydellisesti (suodattimen laadusta riippuen) polarisoitunutta valoa.

Lopussa puhutaan vielä pintaheijastuksista. Heijastuminen kun on nimenomaan pinnassa tapahtuva ilmiö, niin lienee aika sekoittavaa puhua pintaheijastuksista, ikään kuin olisi olemassa myös syväheijastuksia.

Polarisaatio ei ole niitä helpoimpia valo-opin osa-alueita. Jos se hyvää tarkoittaen kansantajuistetaan aivan väärät mielikuvat antavasti, niin tehdäänkö kansansivistykselle palvelus vai karhunpalvelus? Ei minulla ole siihen selkeää vastausta.

Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu – kiireessä vielä enemmän. Kun upeasti kuvitetun kirjan saa tällaiseen hintaan (tarjoukset vaihtelevat kaupoittain), niin eihän lasta kannata heittää pesuveden mukana. Tässä tieto maksaa kymmenen senttiä grammaa kohti. Se ei ole minusta paljon ja sillä hinnalla sietää muutaman virheenkin. Kuten sen, että pituusyksikön nimi suomeksi on senttimetri, ei centimetri. Samalla sivulla 117 polarisaation kanssa.

Entäs se suhteellisuusteoria?

Palataan siihen jatkossa, jos kiinnostusta sitä kohtaan ilmenee.

MINOLTA RD-175 digital

Alan olla siinä iässä, jossa parhaat ja ennen kaikkea parhaiten mieleen tulevat muistot ovat vuosien takaa. Tämä selektiivisyys koskee myös kameroita.

Siksi muistan kuin eilisen päivän, kun sain ensimmäisen kerran kokeilla digitaalista järjestelmäkameraa. Siitä on suunnilleen päivälleen 15 vuotta, eli se tapahtui kevättalvella 1996. Kamera oli MINOLTA RD-175 digital, ja olin saanut sen maahantuojalta Kamera-lehteen tehtävää juttua varten koekuvattavaksi.

Itse kamera oli Minoltan järjestelmäkameran runkoon tehty digitaalikamera, jossa oli siihen aikaan huimaava 1528 x 1146 eli 1,75 megapikselin CCD-kenno. Objektiivina oli joku zoomirimpula, mutta sillä ei ollut juuri laadun suhteen väliä. Kroppikerrointakin oli ihan riittämiin, en muista ennä kunka paljon. Kameran takana oleva LCD-näyttöä ei vielä ollut, joten kuvien onnistumisen näki vasta katsottaessa kuvia tietokoneelta, joka tälle kameramallille onnistui vain Macilla.

Kamera maksoi siihen aikaan aika tarkkaan 60.000 sen aikuista markkaa, mikä nykyrahassa vastaa 13.000 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että tämän hetken kallein järjestelmäkamera Canon EOS 1Ds Mark III maksaa tasan puolet tästä, mutta siinä on Minoltaan verrattuna yli 10-kertainen 21 megapikselin CMOS -kenno, lisättynä kaikilla sellaisilla kameraherkuilla, joista 15 vuotta sitten osattiin vain uneksia.

Tämä ei sinänsä ole mitään uutta IT-alalla, mutta kuvasta hyvin kehityksen vauhtia.

Valitettavasti Minoltalla ottamistani kuvista on säilynyt vain yksi, mutta siitäkin voi hyvin päätellä kameran laatua. Niin pikselien määrän, värien toiston, kohinan, kuvan terävyyden ja toistoalan suhteen. Objektiivi oli kyllä ihan toista luokkaa, kuin monien nykypäivän pokkareiden, mutta hyvä piirtokaan ei auta, jos piirtämisalusta on niin ja näin.

MINOLTA RD-175 digital kameralla vuonna 1996 otettu hurja 1,75 megapikselin kuva. Klikkaamalla kuvaa saa sen näkyviin kaikilla pikseleillä.

Tämä ingressinä seuraavalle. Minulta kysellään usein suosituksia. Millainen kamera kannattaa hankkia. Yleensä kysyn, mitä kameralla aiotaan pääasiassa kuvata ja vastauksen kuultuani suositukseni on taskussa oleva laite: kamerakännykkä (saako ylipäänsä muita enää?). Se on aina mukana ja sen sekä valokuvien että videoiden laatu riittää tavalliselle kuvan käyttäjälle aivan hyvin. Toki siihen pätee kuten kaikkiin laitteisiin, että sitä pitää osata käyttää.  

Tänään päivällä lämpötila oli selvästi pakkasen puolella, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmassa ei ollut vielä keväällä niin tyypillistä katupölyä. Olosuhteet itse tummenevien aurinkolasien maksimaaliselle tummumiselle olivat otolliset. Otin kuvan itsestäni kännykkäkamerallani Tervasaaren parkkipaikalla taustalla Kulosaaren lämpövoimalaitos ja sitten vertailun vuoksi kotona tietokoneen ääressä kameran salaman ja keinovalon yhdistelmässä. 100 euron kännykän kuvan laatu hakkaa mennen tullen 15 vuotta vanhan järkkärin kuvan laadun muussakin suhteessa kuin pikseleissä.

Näiden kahden omakuvan varsinainen tarkoitus oli näyttää, miten erilailla itsetummenevat silmälasit käyttäyvät pakkasella auringonvalossa ja sisällä keinovalossa. Kuvaa klikkaamalla saa sen näkyviin kaikilla alkuperäissillä pikseleillä. Kuvat on otettu Nokian E 75 kännykällä.

Tämä myös lisäkommenttina Scoopshot –keskusteluun. Ei kuvaaminen ole laitteista, vaan kuvaajasta kiinni. Minun esimerkkini todisteena lähinnä väittämän ensimmäisen lauseen puolesta.

Kuvan lähde

Tämä esimerkkikuva osoittaa selkeästi sen, minkä Jukka Siukonen alla kertoo. Minoltan dynamiikka oli aivan onneton jopa nykyisiin kännykkäkameroihin verrattuna. Laitteen hinta oli kuitenkin nykyrahassa edellä mainitut 13.000 euroa. Ei ihme, että kaikki järkevät kuvaajat pitäytyivät vielä tuolloin filmissä ja skannasivat kuvat digitaalisiksi, jos tarvetta oli.

Television tiedeohjelmien tarjonta supistuu

Television digitaalisuus on tuonut lisää kanavia roppakaupalla. Minullakin näkyy satelliitin välittämänä yli 100 kanavaa, joista suurin osa suoltaa pelkkää hömppää tai vieläkin huonompaa ohjelmaa.

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, että digitaalisuuden myötä on kadonnut ehkä ohjelmista kiehtovin. Mahdollisuus katsoa alkuräjähdystä (Big Bang) suorana lähetyksenä. Analogisen television aikana tarvitsi vain etsiä kanava, joka ei lähetä ohjelmaa. Pieni osa ruudussa näkyvästä lumisateesta oli peräisin alkuräjähdyksestä kertovasta kosmisesta 2,75 kelvinin taustasäteilystä.

Tämä päätelmä ei ole suinkaan poikkitieteilijän päässä syntynyt, vaan sille on muiden esittämät ihan pätevät tieteelliset perustat.

Lämpösäteily ei ole koskaan yhtä aallonpituutta, vaan sillä on lämpötilasta riippuva aallonpituusjakauma. Kuvassa on avaruudessa havaitun 2,75 kelvinin säteilyn aallonpituusjakauma.

Televisio-ohjelmia lähetetään ns. UHF- alueella, jossa aallonpituudet ovat välillä 10 cm – 1 m. Viritettäessä televisio kanavalle, joka lähettää signaalia UHF-alueen lyhyimmillä aallonpituuksilla taustakohina sisältää väistämättä pienen osuuden alkuräjähdyksestä peräisin olevaa säteilyä.

Maailma on täynnä protestiliikkeitä. Yksi puuttuu, mutta perustan sen nyt. Big Bang takaisin televisioon! Minulla on ehdotus sillekin, minkä ohjelman se voisi korvata; Big Brotherin. Ainakaan huonommaksi ei ohjelma tällä vaihdolla voisi muuttua.

Minun lapsuudessa katseltiin alkuillasta jopa virityskuvaa ohjelmanälän tyydyttämiseksi. Suosittelisin vieläkin monien ohjelmien vaihtoehtona.

Scoopshot, osa II

Alla oleva teksti liittyy edelliseen blogitekstiin ja on periaatteessa kommentti. Koska se ei mahdu kommentille varattuun tilaan, laitan sen omana bloginaan.
Mihin yllä oleva kuva liittyy? Sen saa selville, kun lukee tekstin?

Kysyin seuraavaa Scoopshotilta:

Kenellä on juridinen vastuu kuvan sisällöstä, jos siihen kohdistuu esim. kunnianloukkaukseen liittyviä vaateita?

Näin minulle vastattiin:

Hei Timo,

Huomasimme artikkelisi ja siinä julkaistun kuvan. Artikkeli on sinällään hyvä ja tuot asioita esille esimerkillisellä tavalla.

Julkaistuun kuvaan ei kuitenkaan ole ostettu julkaisuoikeutta, joten pyydämme sinua poistamaan kuvan blogistasi. Tällä ajamme ainoastaan asiakkaidemme (kuvaajien) etua.

Voit toki linkittää kohdan meidän sivulle jos haluat.

Mitä tulee alla esitettyyn kysymykseen, niin ohessa sopimusehtoihin

liittyvä kohta kyseisestä asiasta:

Myyjä = Kuvaaja

vastaa kaikista Kuvan Sopimuksen mukaisesta käytöstä Tilaajalle, Scoopshotille tai kolmansille osapuolille mahdollisesti aiheutuvista vahingoista. Myyjä vastaa myös yksin Kuvan ottamisesta mahdollisesti Myyjälle itselleen tai kolmannelle aiheutuneista vahingoista.

Scoopshot vaatii Myyjää noudattamaan lakia ja hyviä tapoja ja varovaisuutta Kuvaa ottaessaan.

Myyjä vastaa siitä, että Kuvan ottamisessa on noudatettu voimassa olevaa lainsäädäntöä. Myyjän tulee erityisesti huolehtia siitä, ettei Kuvan ottamisessa ole rikottu Suomen rikoslain 24 luvun määräyksiä yksityisyyden rauhan ja kunnian loukkaamisesta. Scoopshot erikseen huomauttaa, että se ei milloinkaan kehota, tai millään tavoin kannusta Myyjää rikkomaan lakia, tai määräyksiä, tai vaarantamaan omaa tai muiden terveyttä Kuvan ottamisessa.

Tilaaja = Media/Lehti

Tilaajalle tähdennetään, että Henkilöä esittävää valokuvaa ei Suomen lain mukaan  saa julkaista henkilön kunniaa,  yksityisyyttä tai Suomen lainsäädäntöä loukkaavalla tavalla.

Tilaaja vastaa kuvien käyttöyhteyden laillisuudesta, yleisen journalistisen käytännön ja hyvien tapojen noudattamisesta kuvia julkaistessaan. Tilaaja tiedostaa, että Kuvan julkaisuun voidaan joissain tapauksissa tarvita Suomen lainsäädännön mukaan lupia tai suostumuksia esim. kuvissa esiintyvien nimien, henkilöiden, teosten, tavaramerkkien ja yksityisomaisuuden osalta, ja että Myyjä ei välttämättä ole hankkinut tällaisia suostumuksia. Mikäli Tilaajalla on syytä epäillä, että Kuvan julkaisuun tarvitaan Suomen lain mukaan lupia tai suostumuksia, Tilaaja ei saa julkaista Kuvaa

Ystävällisesti,  Scoopshot tiimi

Mitä tästä pitää ajatella? Olen usein laittanut netissä olevia kuvia tähän täysin epäkaupalliseen blogiini lähteen mainiten. Minusta se on molempien osapuolten etu, koska kuvat netissä ovat nimenomaan sitä varten, että ne tulevat nähdyksi. Olen ilmoittanut poistavani ne kuvat, jotka pyydetään poistettaviksi. Tämä oli ensimmäinen kerta ja toteutin kohteliaan poistopyynnön välittömästi.

Yhtiö, joka vastaa sille tehtyyn kysymykseen heti ja asiallisesti, antaa itsestään luotettavan kuvan. Näin tekee Scoopshot. Voin sanoa tämän ilman sarvia ja hampaita, koska minulla ei ole mitään tekemistä yhtiön kanssa ja tuskin tulen sille myymään tai siltä ostamaan kuvia. Minun genreni on muualla.

Jos jonkin neuvon voin antaa, niin pitää muistaa aina kuviin liittyvät juridiset riskit. Normaaleissa uutiskuvissa ne ovat pienet, mutta ovat kuitenkin. Olen käsitellyt näitä yhdessä Sakari Mäkelän ja Olli Rinteen kanssa julkaisemassa kirjassani Digikuva – osto, myynti ja käyttöoikeus. Sen lopussa on pari lukua käytännön valokuvajuridiikkaa. Jos kirjan osto tai lainaaminen tuntuu liian vaikealta, niin täältä voi käydä lataamassa ko. kirjan luvut maksutta. Sieltä käy ilmi mm. millä ehdoilla otsikossa oleva kuva voitaisiin julkaista ilman pelkoa joutumisesta Matin kanssa käräjille. Matilla kun on kokemusta – sekä käräjillä olosta että niiltä välttymisestä.

Scoopshot

Tämä juttu ei poikkeuksellisesti ala kuvalla vaan linkillä. Syy selviää blogista Scoopshot, osa II.

Yllä olevassa linkissä oleva uutiskuva toi Jussi Pelkoselle 1000 euroa. Ei toki medioissa julkaistuna kuvana vaan Scoopshotin Helmikuun kuvakilpailun voittokuvana. Onko kuva hyvä vai huono? Onneksi minun ei tarvitse ottaa kantaa, kuvajournalismilinjan johtaja  Jore Puusa tekee sen puolestani. "Väärin voitettu"

Kännykkäkamerat ovat tehneet käytännössä jokaisesta potentiaalisen lehtikuvaajan. Kuka tahansa voi napata uutiskuvan ja lähettää sen saman tien lehden toimitukseen.

Onko tämä hyvää kehitystä vai onko se kuvajournalismin ja samalla demokratian tuho, kuten edellä mainittu kuvajournalismin johtaja Jore Puusa on valistanut meitä useilla saiteilla?

Maailma muuttuu ja ammatit sen mukana. Kuvajournalismin kulta-aika alkoi 1930-luvulta ja sen voidaan katsoa päättyneen television läpimurtoon 1960-luvun alussa. Tähän aikaan ei ole paluuta, itketään sen perään miten paljon tahansa. Tämän päivän ammattivalokuvaaja joutuu sopeutumaan tämän päivän vaateisiin, ihan kuten minkä muun ammattikunnan edustaja tahansa.

Suurin osa lehtikuvaajista on tehnyt kautta aikain hyvin rutiininomaista työtä – kuvannut kissanristiäisiä, jos asian vähän, mutta vain vähän liioitellun ilkeästi sanoo. Maailmaa jännittävissä paikoissa kiertäviä fotareita on vain murto-osa ammattikuvaajista ja heidän suhteellinen osuutensa hupenee koko ajan. Miksi lähettää kuvaajaa maapallon toiselle puolelle, kun joku lähettää siellä tapahtuneesta kännykällä otetun kohtuullisen kuvan ennen kuin täällä toimituksen sihteeri kerkiää edes näppäillä lennonvarauksen numeroa puhelimellaan.

Sama koskee kotimaan tapahtumia, varsinkin erilaisia juhlia ym. tilaisuuksia, joista on kolmen palstan uutinen ja kahden palstan kuva. Ei niihinkään kannata omaa kuvaajaa lähettää, kuvan saa jonkun paikalla olevan pokkarilla tai kännyllä otettuna. ”Joku piti saada, ei se ollut hääppönen”. Eivät olleet ”oikeiden” kuvaajienkaan vastaavista tilaisuuksista ottamat.

Onko kehitys demokratian tuho? Minusta asia on juuri päinvastoin. Demokratiahan on kansalaisten vaikutusmahdollisuutta ja jos kenellä tahansa on mahdollisuus osallistua tiedonvälitykseen, niin eikö se ole demokratiaa parhaimmillaan? Ei ole mikään kiveen hakattu luonnonlaki, että koulutettujen valokuva-ammattilaisten valokuvat esittäisivät maailman tapahtumat objektiivisemmin kuin satojen miljoonien amatöörien kuvista valitut. Valinnan sitä paitsi tekee lopulta lehden toimitus, jonka pyhiä journalistisia periaatteita on syytä väliin epäillä yhtä paljon kuin poliitikkojen rehellisyyttä. Jonkun toisen kuin itsensä lauluja suurin osa ihmisistä kuitenkin laulaa.

Kun tekninen kehitys on sitä mitä se on, niin uusille markkinoille tulee vääjäämättä uusia toimijoita uusin toimintaideoin. Viimeisin lienee kännykkäkuvia medioille välittävä Scoopshot. Sen toimintaidea yksinkertaisuudessaan on seuraava. Ihmiset lähettävät kännykällään ottamiaan uutiskuvia Scoopshotille, joka koittaa myydä ne eteenpäin. Kaupan syntyessä sekä kuvaaja että Scoopshot saavat rahaa.

Onko tämä hyvää vai huonoa kehitystä? Journalistiliiton lakimies ottaa asiaan ristiriitaisen kannan.

Minulla ei ole tässä omaa lehmää ojassa. En kuvaa uutiskuvaa ja tuskin tulen tekemään sitä tulevaisuudessa - ainakaan kännykällä. Minusta kansalaisten äänen kuuluminen vaikka kuvien välityksellä on demokratiaa lisäävä, ei vähentävä asia. Suomessa on elinkeinovapaus. Ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868, kun kaupasta ja elinkeinoista säädettiin uusi asetus, jolla pyrittiin toteuttamaan elinkeinovapaus.

Negatiivisin asia tässä minusta on kuvaajan, välittäjän ja julkaisijan vastuun rajan hämärtyminen. Ainakaan minä en löytänyt Scoopshotin sivuilta mitään mainintaa siitä, kenen on vastuu, jos kuvaan liittyy kolmannen osapuolen esim. kunnianloukkaukseen liittyviä vaateita. Laitoin siitä kyselyn perään, mutta ainakaan vielä ei ole tullut vastausta.

Sen, että lehtikuvaajat on pitkälti ”vapautettu” rutiinikuvista, voi kääntää myös ammattikunnan eduksi. Väki alalla vähenee luonnollisen poistuman kautta. Niille, joiden ammatillinen pätevyys on perustunut kameran ja ajokortin omistamiseen, ovat joutuneet siirtymään muille vähemmän vaativille aloille - tai sitten siirtyneet itkukuorolaisten joukkoon. Ammattitaitoiselle väelle löytyy vielä töitä ja nimenomaan haasteellisia töitä. Selatkaa kaupan lehtihyllyn tuotteita, niin voitte todeta asian omin silmin. Ehkä ei kuitenkaan Seiskaa.

Häpeämätöntä puffia

Olin 3.3.2011 kuuntelemassa Heurekan Vattenfall planetariumissa Markus Hotakaista kertomassa tähtikuvioista otsikolla ”Onnellisten tähtien alla”. Olen käynyt Heurekan planetaariossa varmaan kymmeniä kertoja, mutta vasta nyt oltiin päästy takaisin sille 1990-luvun tasolle, jolloin talossa oli ihan oikeaa tähtitieteen osaamista. Tähän havaintoon sisältyy siis sekä myönteistä että kielteistä kritiikkiä. Hyvä kuitenkin, että lopultakin planetaariossa alkaa olla nimenomaan sen planetaarisia ominaisuuksia hyödyntävää toimintaa.

Jos nyt jostain pitäisi valittaa, niin se olisi planetaarion tuolit. Makuuasentoisina ne ovat liian mukavat. Pimeyden laskeutuessa saliin huomaan jossain vaiheessa nukahtaneeni – riippumatta esityksen mielenkiinnosta. Näin on käynyt aina ja näin kävi nytkin. Penkkeihin siis lisää epämukavuutta tai sitten katsojan tilaa tarkkaileva systeemi, joka herättää ravistamalla, jos se toteaa katsojan nukahtaneen. Nykytekniikalla tällainen ei olisi mikään mahdottomuus toteuttaa.

Nukahtamisen vaarasta huolimatta suosittelen vilpittömästi vähääkään tähtitieteestä kiinnostuneita suuntaamaan askeleensa Heurekaan torstaina 17.3. Siellä on ”Onnellisten tähtien alla” toinen ja viimeinen esitys alkaen klo 18. Tilaisuus on maksuton.

Taivas putoaa niskaan?

Japanin tsunamikatastrofi on niin hirveä tragedia, että tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä edes poikkitieteellisesti, saatikka sitten ihan kylmän viileästi fysikaalisten faktojen perusteella. Kaiken odotettavissa olevan palautteen uhallakin yritän laittaa tätä inhimillisesti hirvittävää tapahtumaa kosmisiin mittasuhteisiin.

Helsingin Sanomat välitti 12.3.2011 seuraavan uutisen

Italialaiset geologit: maapallon akselikin heilahti senttejä

Mannnerlaatat heilahtivat Japanin lähellä merenpohjassa niin rajusti, että koko maapallon akseli heilahti. Heilahduksen suuruudeksi on arvioitu kymmenisen senttiä. Näin on laskenut Italian geofysiikan ja vulkanologian keskus.

Oletan, että Italian geofysiikan ja vulkanologian keskuksen tiedotteet eivät ole samaa hölönpölyä kuin maan pääministerin suustaan jatkuvasti päästämät sammakot, vaan uutisen lopullinen muotoilu on tapahtunut Hesarin toimituksessa. Akselin heilahduksen suuruutta ainoa järkevästi ilmaiseva suure on kulman muutos tai etäisyyden muutos sidottuna kulman kärkeen.

Vaikka mistä sen tietää. Jos olemme kulinaarisissa asioissa italialaisia jäljessä (kuten em. pääministeri on maailmaan valistanut), niin menestyksemme PISA-tutkimuksessa ei ole suinkaan sattumaa. Ei ainakaan, mikäli teemme johtopäätökset Hesarissa 13.3.2011 olleen, STT:n välittämän uutisen perusteella - ja miksi emme tekisi.

STT

Seismologi ei usko Japanin siirtyneen kahta metriä

Suomalainen seismologi Matti Tarvainen ei usko väitettä, jonka mukaan Japanin pääsaari siirtyi perjantain maanjäristyksen vuoksi vajaat kaksi ja puoli metriä.

Näin uutiskanava CNN uutisoi lauantaina.

"Ei sellaista voi tapahtua", Tarvainen sanoo.

Uutisessa kerrottiin tarkemmin, että yksi Japanissa oleva GPS-paikannusasema siirtyi 2,4 metriä.

Tämä pitää Tarvaisenkin näkemyksen mukaan paikkansa.

"GPS-piste on ollut varmaan lähellä siirrosaluetta. Kyllähän maan pinta voi siinä liikkua paljonkin", seismologian instituutissa työskentelevä Tarvainen sanoi STT:lle.

CNN uutisoi myös, että maapallon akseli siirtyi hieman. Niin teki, Tarvainen kertoo.

"Pohjoisnapa eli maapallon pyörimisakselin pääty siirtyi varmaan 5–6 senttiä, ehkä vähän enemmänkin. Niin paljon massaa vaihtoi paikkaa maapallolla.

Onko 5-6 senttiä paljon vai vähän? Jos katseli taannoista Maria, Maria –ohjelmaa, jossa aiheena oli peniksen pidennysleikkaus, niin sen perusteella voisi päätellä 5-6 senttiä olevan paljon. Vertaus lienee hieman groteski, mutta olennaista siinä on se, että mikään luku sinänsä ei ole pieni tai suuri. Se on aina pieni tai suuri suhteessa johonkin muuhun.

Tässä tapauksessa Maapallon akselin suunnan muuttumisessa relevantti vertailukohta on vertailla sitä akselin muutoin tapahtuvaan suunnan muuttumiseen. Maapallon akselin suunta muuttuu hitaasti pääasiassa kahden ilmiön johdosta: prekession ja nutaation. Molempia voidaan havainnollistaa hyrrällä. Näistä merkittävämpi on prekessio. Prekessiossa akselin kallistuskulma suhteessa Maapallon rataan pysyy samana, mutta akseli kierto piirtää kartion avaruuteen. Täysi kierros kestää 26000 vuotta ja sen johdosta vuodenajat vaeltavat hitaasti. Kevät (ja tietysti muutkin vuodenajat) tulee joka vuosi 0,6 sekuntia ”etuajassa”, koska Maapallon prekession pyörimissuunta on sama kuin Maan kiertosuunta Auringon ympäri.

Prekession johdosta Maapallon akselin suunta muuttuu noin 50” (kulmasekuntia) vuodessa. Akselin siirtyminen 5 cm navalta mitattuna vastaa 0,0016” kulmaa, eli sen vaikutus on yhtä suuri kuin mitä akseli muuten kääntyisi noin 1½ minuutin aikana. Se on nykyisillä tähtitieteellisillä laitteilla selkeästi mitattavissa oleva kulma, mutta missään arkielämän havainnossa sitä ei huomaa.

Joten Asterixin kyläpäällikön huoli siitä, että taivas putoaa niskaan ei tsunamin suhteen ole kuin paikallinen – tosin sitten kohdalle sattuessaan sitäkin aiheellisempi. Kuten taas murheellisina olemme saaneet huomata.

Pakollinen ruotsi = vapaa liikkuvuus

Viime kuukausien pakkoruotsikeskustelussa eräs arkielämän argumentti on jäänyt vähälle huomiolle.

Entä jos umpisuomenkielisessä ympäristössä kasvaneelle tulee eteen muutto ruotsinkieliselle alueelle? Voisiko tällä puolustaa ruotsin perusteiden opettamista kaikille?

Perustuslaki takaa kaikille suomalaisille oikeuden muuttaa maassa vapaasti. Vahvasti ruotsinkielisissäkin kunnissa laki takaa peruspalvelut myös ummikkosuomenkieliselle. Ympäristön kielen yleensä oppii, kun sitä tarvitsee.

Mutta kasvaako ruotsin kielen keskelle muuttamisen kynnys jo kohtuuttomaksi, jos esimerkiksi maan itäosien tulevat sukupolvet eivät ole saaneet ruotsiin kosketusta edes peruskoulussa?

Palstan lukijat saattavat aavistella, että yllä oleva nerokas argumentti ei ole poikkitieteilijän kynästä vaan lainaus. Mutta mistä? Olisiko se kulttuuriministeri Wallinin suosikkilehdestä Pahkasiasta?

Ei ollut. Se oli otsikkoa myöten lainaus Suomen Kuvalehden 4.3.2011 ilmestyneestä numerosta 9. Vaikka jutun kirjoittanut lehden toimittaja Susan Heikkinen laittaakin loppuun muodollisen kysymysmerkin, niin minusta artikkelin henkeen olisi paremmin sopinut huutomerkki.

Jutun logiikka menee suunnilleen näin. Jos pakkoruotsista luovutaan, niin silloin rikotaan karkeasti kansalaisten vapaata liikkuvuutta, koska ummikkosuomalaisille saattaa kynnys muuttaa johonkin seuraavista ruotsinkielisistä kunnista:  Luoto, Närpiö tai Korsnäs kasvaa liian suureksi (Och kommunerna också på svenska: Larsmo, Närpes eller Korsnäs. Även på finska används det svenska namnet på Korsnäs kommunen. Vid kommunalvalet 2004 fick Svenska folkpartiet 100% av rösterna i Korsnäs kommun.(Suurempia prosenttilukuja on saavutettu vain muinaisessa Neuvostoliitossa. toim. huom.)) Juuri näihin kuntiinhan suomenkielisten muuttohalukkuus on tunnetusti suurta ja koko ajan kasvussa.

Kirjoittaja on siinä täysin oikeassa, että ilman ruotsinkielen opintoja näissä Pohjanlahden rannikon kunnissa ei pärjää. Suomenruotsalaisillekin Närpiön ruotsin ymmärtäminen tuottaa tuskaa. En voi kuin ottaa osaa niiden 31 urhoollisen suomenkielisen puolesta, jotka vuonna 2009 muuttivat Närpiöön. Muunkielisiä muuttajia oli tasan sata, suurin osa pakolaisia, joille suvaitsevaiset (paitsi, jos kyse on ruotsin kieleen liittyvästä asiasta) närpiöläiset ovat avanneet kuntansa rajat. He eivät kuitenkaan kuulu tämän jutun otsikon alle, koska he eivät ole vapaasti muuttaneet Närpiöön, vaan paikka on osoitettu heille. Vähän kummastelen, ettei kirjoittaja ollut huolissaan heidän kielitaidostaan. Jotta he voisivat närpiöläisen kielikylpynsä jälkeen pärjätä muuallakin Suomessa, niin heidän pitäisi opiskella vielä suomea ja suomenruotsia.

Välillä pitää nipistää itseään, että on varmasti hereillä näitä kielikiistan argumentteja lukiessaan.

OPH vaatii ja OPH selvittää, mutta miten käy OPH:lta rock and roll?

Ajattelin jo jättää pakkoruotsin rauhaan, mutta tänään annettu viranomaistiedote suorastaan huutaa kommentoimaan. Tänään 8.3. levisi viestimiin seuraava STT:n välittämä uutinen.

"Opetushallitus vaatii, että ruotsin kielen osaamista pitää parantaa. Näin esimerkiksi turvataan perustuslaissa säädetty oikeus käyttää tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa omaa kieltään.

Opetushallituksen selvityksen mukaan kansalliskielten osaaminen on kymmenen viime vuoden aikana heikentynyt kaikilla kouluasteilla. Muutos on erityisen huolestuttavaa toisena kotimaisena kielenä opiskellussa ruotsin kielessä, jossa tilanne on johtamassa perustuslain rikkomiseen.

Opetushallituksen mielestä toisen kotimaisen kielen opetus pitäisi aloittaa aiemmin ja opetustarjontaa on lisättävä perusopetuksessa. Opetuksen järjestäjä on velvoitettava aloittamaan kielenopetus, jos vähintään kymmenen oppilasta on valinnut kielen.

Opetushallitus teki kansalliskielten opetusta koskevan selvityksen opetus- ja kulttuuriministeriölle."

Tekstissä Opetushallituksesta puhutaan kuin henkilöstä. Opetushallitus vaatii ja Opetushallituksen mielestä, mutta miten käy Opetushallitukselta rock and roll? Suuresti epäilen, että annettu tiedote vastaa kaikkien Opetushallituksen työntekijöiden mielipidettä, vaikka kollektiivinen kannanotto onkin. Sen sijaan opetushallituksessa on varmaan monia henkilöitä, joiden näkemystä ruotsin kielen tilasta ja sen vaatimista toimenpiteistä yllä oleva myötäilee, kuten myös maan poliittisen johdon, jonka alaisuudessa Opetushallitus työskentelee.

Tuskin on kovin montaa ihmistä, joiden mielestä ei olisi kohtuullista, että ruotsinkieliset voivat käyttää omaa äidinkieltään esim. oikeus- tai veroasioissa. Vaikka monet heistä puhuvat ruotsia ja suomea käytännössä täysin yhtä hyvin. Sen sijaan edellyttää niin hyvää ruotsin kielen taitoa merkittävältä osalta suomenkielisiä, että he kykenisivät aidosti palvelemaan ruotsinkielisiä ruotsiksi, on kohtuutonta. Tässä en siis tarkoita palvelulla, että myydään kahdella kielellä silakkaa torilla, sälja strömming på torget, vaan  lähinnä toimintaa viranomaisasioissa. Jos opetusministeri ei halua tai ei osaa puhua television haastattelussa ruotsia, niin miten sitä voidaan vaatia tavalliselta kansalaiselta?

Tämä asia ei varmasti ratkea aloittamalla ruotsin kielen opetus suomalaisissa kouluissa aikaisemmin. Vastustus tarpeettomana ja vastemielisenä koettua ruotsin kielin opiskelua on niin syvässä, että jokin muu ratkaisu kuin yleinen ruotsin kielen opiskelun lisääminen on pakko keksiä. Jos poliittiset päättäjät ovat sitä miletä, että ruotsin kielen taidon romahtaminen on johtamassa perustuslain rikkomiseen, niin heidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Se toimenpide ei voi olla kuitenkaan se, että jokainen suomenkielinen pakotetaan opiskelemaan enemmän ruotsia. Jos katsotaan, että ruotsinkielisten oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään = suomenkielisten perustuslaillinen velvollisuus osata ruotsia, niin tulkinta on ainakin minusta vähintäänkin kyseenalainen. Muinaisessa Neuvostoliitossa pakotettiin kaikki lukemaan venäjää. Kyllä sitä kepin kanssa saatiin kansalaisten päähän taottua, jopa niin että sitä osattiin periferioissakin, mutta hinta oli kova. Laskun maksun aika tuli viimeistään Neuvostoliiton hajotessa.

Olen useaan otteeseen tälläkin palstalla ehdotellut porkkanan käyttöä kepin sijasta. Paras yhteiskunnan toistaiseksi keksimä porkkana on raha. Jotta voisi ihan oikeasti palvella vaativissa asioissa kahdella kielellä on molempia osattava hyvin. Suomenkielisille ruotsin oppiminen kunnolla on paljon vaikeampaa, koska heillä on niin harvoin mahdollisuutta puhua ruotsia. Jossain päin Suomea ei ruotsia puhuvia ole lainkaan ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ruotsinkieliset alkavat automaattisesti puhua suomea, kun suomenkielinen liittyy joukkoon. Ruotsinkieliset oppivat suomen yleensä lähes ilman eri ponnisteluja, kuten pienen kielivähemmistön edustajat kaikkialla tekevät valtakielen suhteen.

Kaksikielisyys on siis rikkautta, mutta se on sitä vain ruotsinkielisille, koska he yleensä ovat aidosti kaksikielisiä. Joku voi olla sitä mieltä, että se on niin väärin, niin väärin. Minusta se on sellaista rikkautta, että se pitäisi mitata rahassa nykyistä paremmin. Julkisissa viroissa, joissa kaksikielisyydelle on todelliset perustelut, pitäisi aito kaksikielisyys korvata sen taidon arvoisella lisäpalkalla.  Siis runsaalla. Yksityinen sektori osaa kyllä suhteuttaa kielitaidon antaman lisäarvon siitä maksettavaan korvaukseen.

Totta kai tämä suosisi ruotsinkielisiä, mutta mitä sitten? Paljon vaatimattomampiakin taitoja yhteiskunnassa korvataan ruhtinaallisesti. Ennen kaikkea se antaisi suomenkielisille ihan erilaisen motivaation opiskella ruotsia tosissaan kuin nykyiset idiotismit kaksikielisyyden rikkaudesta tai pelottelut joutumisesta pohjoismaisen perheen ulkopuolelle. Jos aito kaksikielisyys on rikkautta, niin sen pitää näkyä myös palkkapussissa.

Perinteisenä valokuvaajana

Saksassa valokuvaajan ammattinimike on suojattu. Valokuvaajan titteliä (Fotgraf) saa käyttää vain valokuvakoulun läpäissyt henkilö. Siis vähän samaan tapaan kuin vaikka toisen optiikan alan ammattinimike, optikko on Suomessa suojattu. Tosin sillä erotuksella, että optikon tointa saa harjoittaa vain laillistettu optikko, kun taas valokuvia sekä harrastusmielessä että ammatikseen saa ottaa kuka vain. Niin Saksassa kuin Suomessa.

Valokuvaajan ammattinimikkeen suojaamista on vaadittu Suomessakin. En kyllä ymmärrä miksi. Esimerkiksi minulla on suoritettuna sekä valokuvaajan ammatti- että erikoisammattitutkinto. Kun ne minun tapauksessani liittyvät lähinnä tieteistekniseen valokuvaukseen, niin millaisen takuun ammattitaidostani valokuvaajan titteli antaisi vaikka hääkuvausta minulta kysymään tulevalle asiakkaalle? Ei mitään. Kadultakin löytyy parempia ja ainakin innokkaampia hääfotareita.

Viime viikonloppuna minulle tarjoutui kuitenkin tilaisuus harjoittaa ihan perinteistä valokuvaajan ammattia. Olin tiedekeskus Heurekassa Väestöliiton järjestämässä tilaisuudessa potrettivalokuvaajana. Kävijät saattoivat halutessaan ottaa itsestään perhepotretin istumassa Heurekan aulan isoilla tuoleilla. Potretti tulostettiin kävijälle muistoksi saman tien pienellä Canon Shelby sublimaatiotulostimella. Tulostuksen aikana saattoi pitää pienen väriopin luennon, kun kuvan tulostuminen väri kerrallaan näkyi niin hyvin.

Otin kahden päivän aikana kuvia 6 tuntia yhteen menoon ilman taukoja molempina päivinä. Kuvan ottaminen tulostamisineen vei aika tasan 2 minuuttia, joten sekä kerto- että jakolaskua hyväksi käyttäen päästään reiluun 300 tulostettuun kuvaan. Tulostin toimi moitteetta, vaikka se ulkonäkönsä puolesta näytti enemmän lelulta kuin ammattilaisen työvälineeltä. Ulkonäkö saattaa pettää.

Kun homma oli näinkin liukuhihnamaista, niin valojen suuntaamiseen ja muuhunkin asetteluun ei ollut aikaa. Ainoat variaatiot olivat, että yhteen tuoliin menneistä otin pystykuvia, kahteen vaakakuvia. Valaistus oli yhdistettyä luonnonvaloa ja salamaa. Luonnonvalon valotusta piti aika ajoin vähän säätää, kun aurinko oli väliin pilvessä, väliin paistoi kirkkaalta taivaalta.

Kuvat otettiin vaakaan -

 tai pystyyn - siinä variointi

Täytyy myöntää, että tällaisen rupeaman jälkeen ei kadehdi seisomatyöläisten työtä ainakaan sen seisomisen suhteen. Pitkään seisomiseen tottumattomat jalkani tällä iällä olivat sunnuntain päättyessä niin jäykät, että en päässyt enää kyykkyyn. Onneksi minulla oli nuori ja notkea assistentti noukkimassa vaarille ne tavarat, jotka aina aika ajoin putoilivat maahan.

Vaikka kuvaus on aina suunnilleen samanlainen tapahtuma, niin kuvattaville se on ainutkertainen. Aika äkkiä huomaa ne repliikit, joilla pääsee kuvattavien kanssa nopeasti juttuun, mutta kuitenkin niin, että  voi helposti irrottautua seuraavaa kuvausta varten. Kun kuvan tulostus kesti noin minuutin, niin sanoin yleensä: ”Tulostus kestää minuutin, mutta tuloste 100 vuotta. Näin ainakin mister Canon lupaa.”

Vaikka lähtörepliikki vakioitiin, niin vastarepliikeissä oli melkoista variaatiota. Tässä joitakin.

”Onkohan mitään sukua sille television Cannonille?”

”Hyvä ettei kesto ole päinvastoin”

”Kenelle saa reklamoida, jos värit on 100 vuoden päästä haalistuneet?”

”Sittenhän on yksi syy lisää elää vielä 100 vuotta.”

Nokkelia nuo suomalaiset.

Oli toki muunkin kielisiä kuvattavia. Suurin yksittäinen ryhmä oli venäläiset, joihin auttava venäjän kielen taitoni teki poikkeuksetta vaikutuksen. Ruotsinkielisistä ei yksikään suostunut puhumaan kanssani, vaikka ruotsin kielen taitoni on ihan eri tasolla kuin kökkövenäjäni. Kun kyselin vieraamman näköisiltä ja kuuloisilta, mistä kaukaa mahtoivat olla, niin kuvassa kävijöitä oli noin 15 eri maasta.

Melkein kaikki kommunikoivat kanssani englannilla. Se nyt vain on maailman kommunikaation kieli tänä päivänä ja sillä tulee toimeen kaikkialla. Joissakin paikoissa paremmin, joissakin huonommin, mutta aina varmimmin kuin millään muulla kielellä. Muiden kielten osaaminen on osaajalle rikkaus, englannin osaamattomuus pelkkää köyhyyttä.

Kaksi päivää oli juuri passeli aika. Myös sen toteamiseen, että potrettikuvaajan ammatti ei taida olla se minun juttuni. Ainakaan jokapäiväisen leivän tuojana.

Kuvaaminen ja ihmisille ilmaisen kuvan antaminen saavat aikaan mukavan positiivisen ilmapiirin. Sähköisen kuvan tulvassa tuloste on kuitenkin monille ihmisille "se juttu", jota kävijät jaksoivat jopa hieman jonottaa. Ikävällä asenteella varustettuja kuvattavia ei tullut vastaan, ellei sellaiseksi nyt lasketa sitä suurperheen isää, joka vaati kuutta kopiota kuvasta, mutta jolla ei ollut aikaa jäädä odottamaan niitä, vaan hän jätti minulle kaksi postitusosoitetta. Toiseen kuvista neljä, toiseen kaksi. Kirjekuoria ja postimerkkejä varmaan näin isosta talosta löytyy.

Asiakas on aina oikeassa - ja pamppu vasemmassa. Harmi, että hukkasin osoitteen jonnekin. Jos joku tunnistaa kuvauksesta itsensä, niin voi laittaa osoitetietonsa alla oleviin kommentteihin. Kuvat tulevat niiden mukaan.

Time lapse elokuva kuvauksista täällä. Tässä pätkässä on tunti tungettu kahteen minuuttiin. Video on otettu Logitech HD Pro Webcam C910 nettikameralla HandyAvi ohjelman ohjaamana. Musiikki on tekijänoikeusvapaata tavaraa, jota netissä on saatavissa yllin kyllin. Mm. täältä. Ei kaupalliseen tarkoitukseen videoita tekevän on aivan turha tehdä musiikin ja ylipäätänsä äänien suhteen tekijänoikeusrikkomuksia, kun netistä on ladattavissa maksutta molempia yllin kyllin jokaiseen makuun.

Maksuttomuudesta puheenollen Heurekan potrettikuvauksen ilmaisuus epäilytti etenkin ulkomaalaistaustaisia (kuten korrekti ilmaisu nykyään kuuluu) kuvattavia. Erästäkin tummaihoista kuvattavaa piti vakuutella useaan kertaan, että sekä kuvan otto että tuloste ovat molemmat ilmaisia eikä kuvia arkistoida mihinkään rekisteriin. Olisiko koettu elämä antanut aiheen epäillä, että niin ilmaisten lounaiden kuin valokuvienkin maksun aika tulee ennemmin tai myöhemmin. 

 

Salaman suunta on sellainen, että leuan alle syntyvä pehmeähkö varjo "nostaa" kasvot irti kaulasta. Mieluiten olisin käyttänyt vielä isompaa pintaa salamavalolle, mutta tämä on suurin tarjolla oleva.

 

Ihminen on valopuolella käytännössä leuaton, jos valo tulee joka hyvin laajalta pinnalta. Tämä kuva Jykästä otettiin  kuvauspaikkaa testattaessa ilman lisävaloa.

 

Tein vielä kuvankäsittelyllä version, jossa kasvoissa on vain valopuoli ja sen peilikuva. Ei suunnatun valon leuattomaksi tekevä piirre korostuu.  

 

Tämä liittyy Jorma Myllyrinteen kommenttiin.

Tähän suunnilleen pyrin kuvaus- ja valaisujärjestelyillä. Pääkohde on valaistu selvästi enemmän kuin taustalla oleva   Heurekan päänäyttely, joka on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa.

Verotus vs. pakkoruotsi

Minulta on usein kysytty, miksi jaksan vaahdota pakkoruotsista, kun tärkeämpiäkin poliittisia kysymyksiä on vaikka millä mitalla. Kuten vaikka verotus. Minäpä kerron.

Veroa on useata eri tyyppiä. On ansio- pääoma- pääomatulo- ja kulutusveroa. Osa veroista on progressiivista, osa ei. Verotuksella on selkeästi ainakin kaksi eri tavoitetta: kerätä niitä kantaville yhteisöille rahaa yhteisön toiminnan perustaksi ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tässä pelkistettynä ne verotukseen liittyvät seikat, joista ollaan suunnilleen yhtä mieltä. Siihen yksimielisyys sitten loppuukin.

On selvää, että eri ihmisillä on erilaisia näkemyksiä verotuksen oikeudenmukaisuudesta. Valitettavaa ja hävettävää koko ihmisrodun puolesta asiassa on se, että yleensä näissä asioissa oma etu katsotaan oikeudenmukaisuuden synonyymiksi. Rikas voi pitää yhtäläistä veroprosenttia, jopa kiinteää veron määrää oikeudenmukaisena, köyhä taas on sitä mieltä, että progressiolle ei saisi laittaa kattoa ollenkaan, ei edes 100%:iin.

Verotuksella ei varmaan pyrit suurimpaan mahdolliseen verokertymään. Se olisikin ainakin lyhyellä tähtäimellä suhteellisen helppoa. Laitetaan voudit viemään tuhkatkin pesästä kuten Nottinghamin sheriffi aikoinaan. Verotuksella pyritään optimiin verokertymään. Tästäkin ollaan aika lailla samanmielisiä, mutta siihen sekin yhteinen näkemys päättyy.

Se, millainen vaikutus eri verotusmuotojen keskinäisillä suhteilla on talouteen, on niin monimutkaista ja niin monen palautemekanismin takana, että kukaan ei voi tietää lopputulosta kuin vasta jälkikäteen. Poliitikkojen palopuheet, että tämä ja tämä veroratkaisu vaikuttaa tällä tavalla, on vain poliittista retoriikkaa. Sitä voidaan puolustaa tunnettujen taloustieteilijöiden teorioilla, mutta vastustaa yhtä tunnettujen täysin vastakkaista mieltä olevilla teorioilla.

Helsingin Sanomien artikkelissa tänään 3.3.2011 oli yhteenveto eri puolueiden verolinjauksista(klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi). Mikä niistä on paras? Mikä on oikeudenmukaisin? Millä olisi kansantalouden kannalta myönteisin vaikutus? Mistä minä hyötyisin eniten?

En osaa vastata edes viimeiseen. Siksi en kirjoita verotuksesta. Olen tottunut perustelemaan asioita niillä kriteereillä, joihin itsekin uskon.

Siksi kirjoitan pakkoruotsista. Olen ollut tekemisissä ruotsin kielen opiskelun kanssa yli 50 vuotta (alkaen Oriveden yhteiskoulun 1. luokalta vuonna 1960) sekä oppilaana että opettajana, isänä ja isoisänä. En ole itse opettanut ruotsia, mutta nähnyt ja kuullut ihan riittävästi, mitä pakkoruotsin opiskelu ja opettaminen sitä inhoaville on. Olen ollut erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä osallistuen mm. lukuisiin pohjoismaisiin seminaareihin. Olen nähnyt ja kokenut ainakin sen, mikä merkitys ruotsin kielen osaamisella on ollut omassa elämässäni. Uskon itselläni olevan paljon enemmän perspektiiviä asiaan kuin vaikka entisellä hevostytöllä, nykyisellä opetusministerillä Henna Virkkusella.

Voin ottaa siihen vapaasti kantaa myös siksi, että pakkoruotsin vastustamisessa minulla ei ole mitään omaa intressiä puolustettavana. Osaan itse ruotsia – en sujuvasti (flytande), mutta todistuksen mukaan virkamiesruotsini on tyydyttävää (nöjaktig förmåga) - , kannatan maamme kaksikielisyyttä, en vastusta ruotsin opiskelua vapaaehtoisena aineena, minulla on useita suomenruotsalaisia ystäviä (jotka tosin eivät suostu puhumaan kanssani ruotsia muuta kuin pakottamalla). Ellei sitten intressiksi katsota sitä, että pakkoruotsin perusteillaan monet poliitikot ovat vieneet viimeisetkin rippeet uskostani heidän kykyynsä tehdä rationaalisia päätöksiä. Tässä mielessä kuudennen luokan kysymys pakkoruotsi on hyvä poliittinen indikaattori.

Pidän kuitenkin ruotsin kielen opiskelua pakollisena aineena aivan tarpeettomana. Ruotsin kieli ei ole toki ainoa. Yhtä tarpeettomana, jopa vahingollisena pidän uskonnon opettamista, mutta siinä oppilas saakin tehdä valinnan.

Joku voi pitää näiden rinnastamista keinotekoisena. Minä en. Molemmat tarjoavat samaa tasoa olevia etuisuuksia tulevaisuudessa. Uskomalla meidän Jumalaan saat kuoltuasi iankaikkisen elämän. Opiskelemalla kolme vuotta ruotsia peruskoulussa pääset osalliseksi yhteiseen pohjoismaiseen perheeseen ja saat omaksesi kaksikielisyyden mittaamattomat rikkaudet. Näiden utopioiden ainoa ero on siinä, että kukaan ei voi todistaa lupausta iankaikkisesta elämästä vääräksi, sen sijaan pakkoruotsin tuoman autuuden tai pikemminkin sen puutteen voi jokainen omakohtaisesti todeta vaikka aloittamalla keskustelun kaduilla vetelehtivän nuorison kanssa ruotsiksi. En vielä laskisi useimmin kuultua kommenttia ”Vitun hurri” merkiksi siitä, että vastaaja kokee olevansa osana pohjoismaista perhettä.

Kokoomus osoitti olevansa lempinimensä Sekoomus veroinen viime kesänä. Kun (nähtävästi työtapaturmana) puoluekokous äänesti viime kesänä pakkoruotsin poistamisen puolesta, niin puheenjohtaja Katainen ensimmäisenä vetonaan pyyhki demokraattisella päätöksellä pöytää. Ulottuuko tämä toimintamalli laajempiinkin ympyröihin? Mitätöidäänkö tulevien vaalien tuloskin, jos ja kun se ei tule olemaan nyt valtaa pitäville (riippumatta siitä, ovatko ne hallituksessa tai oppositiossa) on tulossa turpaan ja kunnolla.

Salaliittoteorian paljastus

Miten professori Markku Löytösen luento Heurekan Vattenfall-planetariumissa liittyy salaliittoteorioihin? Se selviää vain ja ainostaan lukemalla alla olevan.



Mainostaminen ja markkinointi on kallista ja vaikeasti kohdennettavaa. Erityisen vaikeasti kohdennettavaa on hyvän kulttuurituotteen markkinointi. Siinä kun pätee vanha sanonta, että yleensä ihmiset valitsevat kahdesta samanhintaisesta paremman – ellei kyse ole kulttuurituotteesta.

Koska varsinkin pienimuotoisten tai –levikkisten kulttuurituotteiden maksullinen markkinointi on käytännössä mahdotonta, niille on kehitetty kulttuuritoimittajien kanssa ovela kiertotie. Sitä kutsutaan arvosteluksi.

Miten systeemi toimii? Kerron nyt totuuden tästä salaliitosta, joka ei siis ole pelkkä salaliittoteoria. Toimittajat ovat tunnetusti pienipalkkaista väkeä, jotka itse itselleen antamastaan lahjomattomuuden maineestaan huolimatta ovat persoja lahjuksille. Ne pitää vain naamioida työtehtävän valepukuun.

Yleensä puhun vain omasta puolestani, joten turha tehdä tässäkään poikkeusta. Olin pitkään 1990-luvulla Matemaattisten aineiden opettajien liiton lehden Dimension toimistussihteerinä. Ilmoitin kaikille vähänkin alan kirjallisuutta julkaiseville tahoille, että Dimensiossa arvostellaan kirjoja. Niinpä syksyn mittaan toimitukseen tulikin röykkiö arvosteltavia kirjoja, joista tein yleensä joulunumeroon kirjojen erinomaisuutta korostavan koosteen otsikolla ”Joulupukin vinkit matikan open pukin konttiin”. Kirjoista suurin osa jäi lukematta ja ne joko annoin itse joululahjoina eteenpäin tai vein divariin ja pistin sieltä saamani niukat pennoset omaan fikkaani. Katsoin ne niin pieniksi synneiksi, että tuskin niiden perään kysellään edes Pietarin portilla.

Systeemi toimi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vastaavankokoinen ilmoitus Dimensiossa olisi maksanut nykyrahassa noin 300 euroa kirjaa kohti.

Kun tein itse reilut kymmenen vuotta sitten omakustanteena kirjan ”Limulintu”, niin tajusin varsin hyvin, että yhtä kirjaa ei kannata lähteä markkinoimaan rahalla. Markkinointikustannuksia ei saa koskaan takaisin. Eipä hätää. Olin tehnyt aikoinani Hesarin tiedetoimittajan tekemästä kirjasta hyvin myönteisen arvion Dimensioon. Nyt olisi vastapalveluksen aika. Hesarissa olleen pienehkön arvion jälkeisellä viikolla kirjaa tilattiin minulta noin 500 kappaletta ja olin omillani. Nyt kirja alkaa olla loppuunmyyty, mutta vielä voi tilata täältä tai ostaa Heurekan tiedekaupasta.

Pieni arvosteluksi naamioitu puffi on usein paljon tehokkaampaa kuin iso selkeä mainos. Esimerkiksi pari vuotta sitten tekemääni valokuvakirjaa mainostettiin Hesarin sunnuntainumerossa koko sivun värillisellä mainoksella. Kirjan myyntikäyrään sillä ei ollut kuulemma pientä tuskin havaittavaa nystyä suurempaa vaikutusta. (Mainittakoon, että kirjan kustansi Erkon konserniin kuuluva yhtiö, joten pelkkä maininta kokosivun mainoksesta Hesarissa ei tässä kerro koko totuutta markkinointiin käytetystä rahasta).

Kaikki eivät aina ymmärrä pelin henkeä. Muutama vuosi sitten tein amatööreille tarkoitetun kirjan henkilökuvauksesta. Jostain syystä se arvioitiin julkaisualan ammattilehdessä, jossa lehden valokuvaaja haukkui sen pataluhaksi. Hänen keskeisin argumenttinsa oli, että kirjaa ei missään nimessä sovi ammattilaisille. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa, että lemmikkieläinkirja ei sovellu kanankasvattajan oppikirjaksi.
Olisin voinut ymmärtää, jos arvostelija olisi joku, jota olin itse joskus nälvinyt, mutta me olimme toisillemme täysin tuntemattomia. Äkkipikaisena soitinkin lehden päätoimittajalle ja kysyin, mitä tämä peli oikein oli. meriselitys oli se, että toimitus piti kirjaa kivana ja oli tilannut siihen arvion. Arvio oli tullut juuri ennen painoon menoa, joten se oli mennyt sellaisenaan. Olimme päätoimittajan kanssa yhtä mieltä, että arvio ei palvellut lehden lukijoita. Lukijoiden etu on saada kuulla kirjoista, joita kannattaa lukea, ei niistä joita ei kannata lukea. Se lista olisi turhan pitkä.

Toinen puffauspaikka on konserttien yms. tilaisuuksien arviointi. Näihinkin toimittajat ovat varsin haluttuja vieraita eikä heillä itselläkään ole usein mitään sitä vastaan. Siis käydä ilmaiseksi eri tilaisuuksissa ja joskus kirjoittaa jostain niistä.

Elokuvien, näytelmien ym. useaan kertaan toistuvien kohdalla ollaan selkeästi win-win-tilanteessa. Kun toimittaja kehuu näkemänsä näytelmän, niin lukijalla on tilaisuus todentaa se myös itse. Mutta mitä hyötyä on puffata jo tapahtunutta? Minäpä annan esimerkin.

Olin pari viikkoa sitten Heurekassa kuuntelemassa professori Markku Löytösen esitystä suomalaisista tutkimusmatkailijoista Vattenfall-planetariumissa. Hieno esitys, hienot puitteet. Esityksiä oli kaksi, mutta ne molemmat ovat jo menneet. Mitä mieltä enää puffata?

Ensi torstaina 3.3. ja sitten kahden viikon päästä 17.3. on uudet esitykset? Markus Hotakainen kertoo tähdistöistä otsikolla ”Onnellisten tähtien alla”.

Mistä tiedän, että esitys tulee olemaan hyvä? Olen nähnyt puitteet ja kuunnellut Hotakaista ennenkin. Näillä emmeillä ei voi tulla kuin hyvää. Sitä paitsi puffaajan ainoa pääoma on hänen uskottavuutensa. Montaa kertaa ei tarvitse puffata roskaa, kun se on mennyt. Siksi kukaan kunnon puffaaja ei ota riskiä puffata etukäteen muuta kuin sellaista, jonka laatuun hän itsekin uskoo.

Poikkitieteilijäkin esiintyy vielä silloin tällöin Heurekassa. Seuraavaksi 5.-6.3.  valokuvaajan roolissa.  Oiva tilaisuus käydä otattamasta itse perhepotretti, jonka saa printtinä heti käteen.  

Onko kyseessä moraaliton hyvä veli (tai sisko) systeemi, jossa kaikki perustuu lahjontaan? Minusta ei. Vuosia sitten valtionhallinnossa kuulemma noudatettiin periaatetta, jonka mukaan lämmin kahvi ja kylmä voileipä olivat normaalia vieraanvaraisuutta. Sen sijaan kylmä olut ja lämmin voileipä olivat jo lahjonnan rajoilla. Minusta raja menee siinä, että kun tullaan tilaisuuteen ja lähdetään sieltä omalla kustannuksella, niin niin paljon saa työntää ruokaa ja juomaa suuhunsa kuin maha vetää ja hennot jalat kestävät. Määräänsä enempää kun kukaan ei voi syödä, eikä nauttia kulttuurituotteistakaan. Siksi katson, että sen paremmin moraalinen kuin juridinen syytekynnys ei ylity, ja aion jatkaa hyväksi katsomieni asioiden puffaamista jatkossakin. Kunhan puffia kaipaavat vain pitävät minun hyvin ajan tasalla. Kirjoja ja kutsuja lähettelemällä.

Puffataan nyt lopuksi ihan omaakin lehmää. Olen ollut mukana Rekolan elävän musiikin yhdistyksessä (tosin konttoripuolella) järjestämässä Rekolan Kinolla musiikki-iltoja. Lauantait 16.4 ja 14.5. kannattaa laittaa kalenteriin. Silloin on loistavat konsertit loistavassa salissa ja loistavassa tunnelmassa. Pyörivät värivalot.