Minä olen myrsky
Docendo 2020
250 s.
Oriveden opiston kirjastotalon kolmannessa
kerroksessa yksi romaanin hahmoista pääsee hengestään. Minä olen asunut
kyseisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa viisi nuoruuteni vuotta. Vaikka
selvisinkin sieltä hengissä, jopa ilman läheltä piti tilanteita – jos siihen
aikaan yhteisössä ankarasti kiellettyjä ja siksi salassa tehtävää kaljanjuontia
ja tyttöjen kanssa pelaamista ei lasketa, tapahtumapaikan tunteminen aiheutti ylimääräisiä nipistyksiä vatsanpohjassa. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa myös korkean paikan kammoni, jota myös koeteltiin opistoon liittyvän luvun ratkaisuhetkillä. Tämän voinee kertoa ilman, että paljastaa kirjan juonesta liikaa.
Opisto ei ole tässä dekkarissa keskeisiä
tapahtumapaikkoja. Se on varmaan valikoitunut sellaiseksi vain siksi, että
kirjoittaja on itse toiminut täällä kirjastonhoitajana. Joten hänkin tuntee
miljöön niin hyvin, että asiavirheitä tässä kohtaan ei löydy tikulla
kaivamallakaan. Jos niitä olisi ollut, olisin ne kyllä havainnut. Sen verran tarkkaan
tuli tämäkin opiston rakennus aikoinaan koluttua hiilikellarista vintille,
jossa 50-luvulla kasvatimme punanokkaisia naakanpoikasia. Ihan syntymästään ne
eivät olleet sitä, vaan niiden nokat oli maalattu kynsilakalla normaalia koristeellisemmiksi. Miksi? Sitä en enää muista.
Naakkojen kohtalo oli yhtä surkea kuin aika ison
määrän romaanin henkilöistä. Nirri pois. Naakat tosin, toisin kuin romaanit vainajat, eivät kuolleet tarkoituksella, vaan vahingossa. Luultavasti tukkoisen nokan
aiheuttamiin hengitysvaivoihin. Siihenkään aikaan ei hengityslaitteita riittänyt
kaikille, ei ainakaan naakoille. Rautakeuhkotkin oli varattu poliopotilaille.
Minä olen myrsky on tekijänsä kolmas Kalju&Kihara
-dekkarisarjassa. Pääroolia tässä teoksessa näyttelee kuitenkin ylikomisario
Reinikka, mikä on minusta hyvä asia. Pitää olla hahmoja pääroolissa ja
sivuroolissa. Eivät kaikki voi olla pääosan eikä kaikki sivuosan esittäjiä.
Muutenkin tekijälle on käynyt kuin entiselle
sialle. Parantanut selvästi juoksuaan. Edelliset Kalju&Kihara -romskut luin
muistaakseni kahdessa tai kolmessa illassa. Minä olen myrsky tuli hotkaistua
yhdellä lukemalla. Itse asiassa se onkin minusta ainoa relevantti dekkarin laadun kriteeri. Muut kommentit
salapoliisiromaaneista ovat lähinnä senttareiden pyrkimystä määrämittaiseen,
vaikka salapoliisiromaanin arviointi ei mitään curling-peliä olekaan.
Kirjan takakannen mainosteksti väittää, että
Kalju, Kihara ja Reinikka ovat palanneet hurmatakseen. Ei dekkarin hahmojen
tarvitse hurmata. Riittää että he pitävät lukijan tiukassa poliisiotteessa. Siihen
tämä romaani kykeni ainakin minun suhteeni.
Muita kuin Oriveden opistoon liittyviä
asiavirheitä en etsinyt eikä niitä tupsahtanut pyytämättä ja yllättäen vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti