Panu plagioi isältä pojalle

Kollaasi kirjan kannesta

Palaan vielä tähän tapaukseen Panu Rajala ja Intoilija, vaikka käsittelinkin sitä jo edellisessä bloggauksessani.

Ensin lyhyesti kerraten, mitä on tapahtunut. Panu Rajalan kirjassa Intoilija on pitkiä pätkiä suoria tai vähän stilisoituja lainauksia I. K. Inhan omista teksteistä, lähinnä kai matkakertomuksia. Näitä ei ole muiden sitaattien tavoin erotettu millään tavoin muusta Rajalan minämuotoon kirjoittamasta Inhan kynästä lähteneestä tekstistä.  Kirjan lopussa on pitkähkö lista lähteitä, mutta mistään ei käy mitenkään ilmi, että Inha puhuu Panun päässä syntynyttä tekstiä vain osassa kirjaa - osa on aitoa Inhaa itseään.

Tarkastellaan tässä alussa asian juridista puolta. Kyseessä on sitaatti, joka muuttuu plagiaatiksi, jos sitaatin alkuperä häivytetään ja annetaan ymmärtää, että kyseessä on siteeraajan päässä syntynyt tuotos. Tekijän kuoltua ja 70 vuoden suoja-ajan mentyä plagiointi ei loukkaa tekijän perikunnan tai muun tekijänoikeuksien omistajan taloudellisia oikeuksia, mutta tekijän luovuttamatonta isyysoikeutta se loukkaa. Mitään muuta sanktioita tästä ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ole kuin suuri häpeä.

Täällä on hyvä plagiointia käsittelevä sivusto.  Muutamia sieltä lainattuja erilaisia plagiarismin esiintymismuotoja.

Liian täydellinen parafraasi

Kirjoittaja toistaa alkuperäisen lähteen sisältöä, mutta jättää laittamatta lainausmerkkien sisään sellaista tekstiä, joka on kopioitu joko kokonaan tai lähes kokonaan sanasta sanaan. Vaikka kirjoittaja nimeää idean alkuperäksi lähteen, kirjoittaja esittää valheellisesti omikseen alkuperäisen kirjoittajan esittämän tiedon esitystavan ja tulkinnan.

Anteliaat lainaukset

Kirjoittaja käyttää läpi tekstinsä asianmukaisesti lähdemerkintöjä ja käyttää myös asianmukaisesti lainausmerkkejä suorissa lainauksissa. Mikä siis vikana? Teksti ei ole tekijän (alkuperäinen) tuotos.

Täydellinen rikos

Sellaista ei ole! Kirjoittaja ilmoittaa lähteet ja käyttää asianmukaisesti lainausmerkkejä, mutta vain paikoittain, osassa tekstiä lähdemerkinnät puuttuvat. Tällä tavoin kirjoittaja yrittää antaa lukijalle vaikutelman, että lähdemerkinnättömät kohdat ovat hänen omaa tuotostaan.

Minun mielestäni ei ole kahta sanaa siitä, etteikö Panu Rajala olisi plagioinut tekstinsä sekaan pitkiä kappaleita I. K. Inhan tekstiä. Ovatko ne niin pitkiä, että ne asettavat jo Panun ehdokkuuden kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi kyseenalaiseksi? Oliko esiraadilla ylipäänsä käsitystä siitä, että kirjassa on niin paljon suoraan Inhan teoksista otettua tekstiä?

En sano varastettua, vaan "väärin siteerattua". Siteeratahan kun saa, kunhan vain se tapahtuu lakiin epämääräisesti kirjatun "hyvän tavan mukaisesti".  Tekijänoikeuden käsikirjan mukaan "hyvä tapa" tarkoittaa sitä, että "siteerattaessa teosta tai sen osaa on lähde mainittava joko välittömästi siteeratun kohdan yhteydessä tai muussa sopivassa paikassa. Siteeraus on myös selkeästi erotettava siteeraajan omasta tekstistä esimerkiksi lainausmerkeillä".

Rajalan mielestä, hänen omin sanoin, hyvä tapa tarkoittanee tässä yhteydessä sitä, että "Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu.  Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu". Toisaalta Panu kuitenkin toteaa, että " Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa!"

Moraalinen oikeus käyttää Inhan tekstiä ja vielä ilman merkintöjä niiden lainausluonteesta on Panun mielestä ilman muuta sallittua, koska "Toimin näin, koska siinä, minä itse - Inha on kertojana ja ajattelin, että hän on ylittämätön kertoja, enkä halunnut luoda tekstiä uusiksi." Tai "Olisihan noloa ja todella outoa, jos olisin merkinnyt romaaniin, missä kohtaa sitaatti Inhalta vaihtuu omaan kerrontaani."

Todella noloa ja outoa sanoisi tähän varmaan toinen Hämeenkyrön kuuluisuus, Katti Matikainen. Minusta nimenomaan Panun menettely on sekä noloa että outoa. Aloittelevan kynäilijän tapauksessa sen jotenkin ymmärtäisi, mutta ei alan professorin ja muutenkin kaikin puolin ansioituneen kirjallisuusihmisen kyseessä ollen.

Nähtävästi minun tajuntani on muutenkin niin matalalla tasolla tai sitten vain en osaa lukea rivien välistä, ettenkö olisi pitänyt itsestään selvänä vain kursiivilla tai muuten leipätekstistä erotettujen osien olevan sitaatteja. Ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi (vieläpä omistuskirjoituksella), niin olisin saattanut vaatia rahoja takaisin puutteellisen tuoteselosteen perusteella. Plagioidun tekstin suuren määrän perusteella kun ei voi vedota edes siihen normaaliin tuoteselostetekstiin: "Saattaa sisältää pieniä määriä I. K. Inhan omaa tekstiä".

Odottelen suurella mielenkiinnolla muidenkin kirjallisten kuin omaa lehmää ojasta poistyöntävien tahojen kannanottoa tapaukseen. Vai siunataanko tässä käytäntö, että oman kerronnan sekaan saa surutta lainata "ylittämättömien kertojien" tekstejä ilman hankalia lainausmerkkejä tai muita tylsiä typograafisia kommervenkkejä.

Epilogi 9.12.2023

Monivaiheinen ja "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" (aikakin tikun nokkaan nostettujen osalta) sisältävä tapaus Maria Petterson ja kirja "Suomen historian jännät naiset" tulee eittämättä mieleen vertailukohtana. Niin samanlaisia ne ovat sekä peruslähtökohdiltaan että osin käänteiltään. 

Panu Rajala ja Maria Petterson ovat laittaneet kirjaansa toisen kirjoittamaa tekstiä. Eihän siinä sinänsä mitään väärää ole. Siteerata saa "hyvän tavan mukaisesti". Hyvä tapa tarkoittaa tässä sitä, että siteeratut kohdat on selvästi erotettava tekijän omasta tekstistä lainausmerkein tai erilaisella kirjasintyypillä. Näin ei ollut tehty kummassakaan tapauksessa. Lukijalla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä kohdat kirjoissa olivat lainattuja, mitkä tekijän omasta päästä lähtöisin. Rajalan kohdalla käyttäisin lainausten määrästä ja pituudesta johtuen jopa termiä vohkittu, Pettersonin tapauksessa näpistäminen voisi olla kuvaavampi ilmaisu. 

Kutsuttiin niitä millä nimellä tahansa, rikkomukset ovat minusta sittenkin aika vähäisiä. Rajalan kohdalla jopa olemattomia, koska hänen lainaamiensa I. K. Inhan teosten tekijänoikeudet olivat jo rauenneet. Lähinnä ne olivat noloja ja hävettäviä näissä asemissa olevien henkilöiden suorittamina. Panusta ei osaa edes arvata, mutta luulisin Pettersonin alussa tekemän asian vähättelyn johtuvan nimenomaan siitä. Jälkiviisaana voi todeta, että ei olisi kannattanut. Kun myöntää mokansa heti jäätyään kiinni housut kintuissa, selviää yleensä paljon vähemmällä kuin jos sen tekee vasta pakon edessä. Pettersonille se tarkoitti työpaikan menetystä, Rajalan itserakkaus on nähtävästi sitä luokkaa, että siinä teflonpinnassa ei nähtävästi mikään naamaan roiskunut rapa pysy pitkään. Ainakaan Panun omasta mielestä. 

Mielenkiintoista on myös taustavoimien hyvin samankaltaiset reaktiot. Niin molempien kustantajat, kustannusyhdistys ja journalistiliitto asettuivat tekijöiden taakse suunnilleen samoin sanakääntein. Lainausten merkintätapa päätetään aina tapauskohtaisesti. Näiksi lasketaan myös se, että lainattuja kohtia ei merkitä mitenkään. 

Minä pidän sekä Rajalaa että Pettersonia ansioituneina kulttuuripersoonina. Jotenkin tulee mieleen, että onko menestyksekäs ura noussut molempien päähän? Tässä asemassa ei tarvitse noudattaa samoja säädöksiä, mitä muilta vaaditaan. Vaikka ollaan alalla, jossa juuri tekijänoikeuksien kunnioittaminen, niin taloudellisten kuin moraalisten, on kaiken toiminnan keskeisiä kulmakiviä.