torstai 12. elokuuta 2010

Kuu-illuusio



















Kuvan lähde: http://www.astronomy.org/

Ensimmäinen kirjoittamani (yhdessä Sakari Mäkelän kanssa) populaari tiedeartikkeli julkaistiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 1981 numerossa 33. Se kun sattui käsittelemään Kuu-illuusiota, niin en malta olla kommentoimatta muutamalla sanalla Tiede-lehdessä n:o 8/2010 sivulla 11 ollutta Marko Hamilon kirjoittamaa artikkelia.
Tiede-lehden tilaajat ja irtonumeroiden ostajat voivat lukea sen lehdestään tai käydä lehden digiarkistossa. Muille sitaattina täällä.

Kuu ja Aurinko taivaankappaleina ovat erisnimiä. Käytäntö horjuu, mutta Tiede-lehti voisi voisi mielestäni toimia tässä suunnannäyttäjänä. Ellei sen haluama suunta sitten ole horjuvan käytännön suosiminen. Mutta se oikeakielisyydestä.

Jokainen merellä taivaalle nousevaa Kuuta katsellut ei ole voinut panematta merkille, että Kuu-illuusio toimii myös aavalla merellä, missä ei näy muuta kuin meri ja taivas. Ebbinghausin illuusio ei voi siis olla kuin korkeintaan osa selitystä.

Yleisimmin hyväksytty selitys Kuu-illuusiolle jää Tiede-lehden jutussa puolitiehen ja loogisesti torsoksi. Jo Ptolemaioksen väitetään selittäneen ilmiön suunnilleen näin.
Ihminen ei koe yläpuolellamme olevaa taivasta puolipallona, vaan pikemminkin laakeana tilana. Visuaalisesti siis suunnilleen ilmakehän muotoisena. Pilvet ja Auringon valon sironta (sironnasta Ptolemaios ei tosin sanonut mitään, sitä kun vielä silloin tunnettu) edesauttavat tämän hahmotuksen syntymistä. Tässä tilassa horisontin kuvitellaan olevan kauempana kuin zeniitin.


















Jos tässä tilassa on yhtä isot kohteet, niin näistä horisontissa oleva koetaan isompana. Juuri em. syystä, eli koska sen kuvitellaan olevan kauempana. Alla oleva kuvio selventänee asiaa. Ylempänä Kuun todellinen rata (toki Maan pyörimisestä johtuva) ja alla sen kuviteltu rata ja kuviteltu koko radallaan.












Havaintopsykologiassa on vastaavia kuvallisia esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Samankokoinen näyttää suuremmalta, jos sen kuvitellaan olevan kauempana. Kysymyshän on perspektiivistä.






























Kun etäimpänä oleva "suurin" mies kopioidaan ja tuodaan lähinnä olevan viereen, niin havaitaan hänen olevan kuvassa absoluuttisesti tätä jopa hieman pienempi.

Olennaista tässä on, että kyseessä on ennen kaikkea tilaan liittyvä illuusio. Jos yllä olevasta maisemakuvasta tehdään "amerikkalainen yö" ja istutetaan siihen Kuu lähelle horisonttia ja vähän korkeammalle taivaalle, niin Kuu-illuusiota ei havaita. Tilanne ei muutu riippumatta siitä, ovatko Kuut kahdessa eri kuvassa vai molemmat samassa kuvassa. Myöskään sillä ei tunnu olevan vaikutusta, vaikka Kuu laitetaan osittain pilvien taakse korostamaan sen olevan kaukana.


































































Teoria silmän tarkennuksesta on ihan höpö höpöä, vaikka sellaista tosiaan on esitetty. Kameralla voi helposti kokeilla, että pitkän polttovälin (100 mm) objektiivilla lähelle tarkennettaessa kaukana olevien kohteiden koko kuvassa kasvaa, mutta samalla ne muuttuvat toivottoman epäteräviksi. Lyhyillä polttoväleillä 8esim 24 mm) ilmiö on hädin tuskin havaittava. Silmän polttoväli on lyhyt (17 mm) ja Kuuta katsottaessa Kuu on koko ajan terävä. Tämän johdosta silmän tarkentuminen lähelle ei voi olla Kuu-illuusion syy.































Objektiivin polttoväli on 24 mm. Ikkuna näyttää suunnileen samankokoiselta riippumatta siitä, on tarkennus siihen vain lähellä olevaan ruusuun.
































Polttovälin ollessa 100 mm ikkuna näyttää lähelle tarkennettaessa selvästi suuremmalta, mutta myös täysin epäterävältä. Ihmisen silmällä aistimat kuvat ovat lähempänä lyhyen polttovälin objektiivilla otettuja kuvia.Niin lähelle kuin äärettömään tarkennettaessa.

Jos joku epäilee minun puhuvan tapani mukaan potaskaa, niin hyvin linkki löytyy täältä.

Sakarin ja minun jutun vuodelta 1981 voi käydä lukemassa täältä sivun 1 ja täältä sivun 2. Olimme siinä mielessä jo silloin hyvässä poikkitieteellisessä seurassa, sillä Kuvalehdessä meidän juttuamme seuraavalla tiedesivulla oli aika kritiikitön uutinen varvulla kaivonkatsomisen tieteellisyydestä. Sen voi lukaista täältä.

Ei ihme, että riitaannuin sittemmin Kuvalehden tiedetoimittajan kanssa ja avustajasuhteemme päättyi kertalaakista. Mutta se on sitten jo toinen tarina, kuten Kiplingilla oli tapana päättää juttunsa. Ainakin Viidakkokirjan.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Ihmissilmä on kalansilmä






Kuvasin Joukon tämän jutun kommentissa mainitseman kuvion pienellä telellä metrin päästä ja sitten Sigman 8 mm EX DG Fisheyella linssillä noin 3 senttimetrin päässä paperista. Kuvaukset käsivaralta näpsästen, joten tulos ja johtopäätökset ovat enemmän poikki- kuin tiukan tieteellisiä. Tulos oli kuitenkin aika hämmästyttävä. Kun tätä kuvaa



katsotaan yhdellä silmällä noin 3 senttimetrin päästä, niin se näyttää samalta kuin yhtä kaukaa kalansilmäobjektiivilla otetulla kuvalta eli tältä.


Suunnilleen samaan lopputulokseen alkuperäisestä kuvasta päästään esim. Photoshopin Spherize-suotimella, joka pullistaa kuvan keskiosaa. Tässä annettu suotimella maksimimäärä, eli 100% pullistusta.





Kummankin kuvan kaarevat linjat näyttävät suorilta. Jokainen voi kokeilla itse tulostamalla ylimmän kuvan noin A4 arkin levyisenä ja katsomalla kuvaa toinen silmä kiinni niin läheltä kunnes käyrät viivat oikenevat. Näin läheltä katsottaessa silmä ei tietenkään pysty enää tarkentumaan (ellei ole aivan toivottoman lähinäköinen), mutta ilmiö on kuitenkin selkeästi havaittavissa.
Onko kyseessä psykologinen vai optinen ilmiö vai ehkä molempia? En tiedä. Olettaisin sen olevan enemmän optinen kuin psykologinen ilmiö. Kun kuviota katsotaan läheltä, niin sen reunoista tulevat säteet osuvat hyvin vinosti silmään ja taittuvat voimakkaammin kuin keskeltä tulevat. Ihan taittumislain mukaisesti. sin x = n*sin y, missä x = tulokulma ja y = taittumiskulma. Verkkokalvolle syntyvälle kuvalle käy kuten kalansilmän objektiivin kuvalle tai Spherize-suotimen avulla tehdylle kuvalle. Reuna-alueet pienenevät keskustan alueisiin nähden tai keskustan alueet suurenevat reuna-alueeseen nähden. Lopputulos on sama. Kuvion käyrät viivat oikenevat syntyvässä kuvassa.

Miten aivot rakentavat verkkokalvolle syntyvästä optisesta kuvasta kuvan aivoissa ja sitä kautta tajuntaan, on vielä monelta osin tuntematonta. Se kuitenkin tiedetään, että melkoinen automaattinen prosessointi aivoissa on tapahtunut, ennen kuin kuva on siirtynyt verkkokalvolta tajuntaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että tässä juuri kalansilmäobjektiivi antaa samanlaisen kuvan kuin silmä. Kalansilmäobjektiivinhan sanotaan vääristävän kuvaa kaikkein eniten.


Ihmisen aivoissa näköaistin alueet ovat suhteellisen suuret ja sijaitsevat ihan eri puolella päätä kuin silmät eli niskapuolella . Tässä kuvassa ne on merkitty vihreällä ja violetilla.

Spherize-suotimen vaikutuksella voi leikkiä tekemällä sen kuvalle useita kertoja peräkkäin. Kuvio pullistuu pullistumistaan, kunnes sille käy kuin sadun sammakolle. Lopulta jäljelle vain yksi musta läiskä.









Muutama suodatinvaihe tässä välissä ja lopulta alla oleva muuttumaton lopputulos.




Spherize-suodinta voin käyttää myös "miinus-merkkisenä", jolloin kuvan reunat laajenevat ja keskusta supistuu. Joihinkin kalansilmäkuviin toimii, kuten tämän kuvan vasemmalla olevaan valokuvaajaan.





Joskus taas... No päätelkää itse.

tiistai 10. elokuuta 2010

ULO Meilahdessa


Kuva: Matti Toivanen

Matti Toivanen Helsingistä kertoi kuvaamastaan tunnistamattomasta valoilmiöstä (ULO=Unknown Lightning Object) seuraavaa.
”Kuvasin 8.8.2010 noin klo 21.50 avoimesta ikkunastani Helsingin Meilahdessa saadakseni kuvia salamasta. Oikeata salamakuvaa en saanut, mutta yksi ruutu kummastuttaa. Kuvassa näkyvää ilmiötä en nähnyt silmällä, vaan vasta ruutuja tietokoneen näytöltä katsoessani.Olen kuvannut järjestelmäkameralla vuodesta 1970 alkaen. Erilaiset heijastukset ja haamukuvat vastavaloon kuvattaessa ovat minulle tuttuja. Tässä ei ole niistä kyse.
Selitys, joka ensimmäiseksi tuli mieleeni oli, että olen liikuttanut kameraa pystysuunnassa, joka yhdessä pitkän valotusajan kanssa saa aikaan oheisenkaltaisen ilmiön. Sitä vastaan puhuu se, että valoviivojen mutkat eivät ole identtisiä. Sitä paitsi taustalla näkyy liikahtamaton naapuritalo. Kuva on otettu digikameralla, jolla ei käsittääkseni voi ottaa päällekkäisiä kuvia samalle ruudulle, kuten filmikameralla, kun filmi juuttuu paikalleen.
(Kamera on Canon EOS 450D,obj.Canon 18-55mm IS, asennossa 55mm). Ilmiö ei näytä pallosalamalta, pikemminkin "rypälesalamalta".
Tässä oleellista: Kuvaa ei ole otettu ikkunaruudun läpi, ikkuna oli siis täysin auki. Kuvaushuone oli täysin pimeä. Ikkunasta katsoen vasemmalla on porraskäytävä, jossa on saattanut olla valo, se ei tietenkään näkynyt asuntooni, ellei sitten pisaroiden kautta. Yläkerran asunnon valo on myös mahdollinen peilautuja. Kaikki muutkin mahdolliset selitykset ovat kiinnostavia. Onko teillä ilmiölle selitystä?”
Minä en keksinyt mitään selitystä. Valon väri viittaa keinovaloon ja viivojen muoto johonkin liikkuvaan. Valon lähde voisi hyvinkin olla ulkopuolella aivan ikkunan vieressä, koska vasemmalla valoilmiö on kirkkain. Kuvan EXIF-tiedot ovat ainakin tästä versiosta kadonneet, joten esim. valotusaika, aukkoarvo ja herkkyys jäävät nyt arvoitukseksi.
Tuskin tähän ULO-kuvaan sen mitään syvempää liittyy, mutta joskus tällaisenkin pohtiminen voi virkistää aivotoimintaa. Jos lukijat haluavat esittää omia teorioitaan, niin lupaan palkita parhaimmalta kuulostavan ehdotuksen kirjalla ” Limulintu” tai Henkilökuvaus digikameralla. Voittajan valinnan mukaan. Kotiin kannettuna. Postin toimesta.

lauantai 7. elokuuta 2010

Valokuvaaminen Heurekassa henkilötietolain näkökulmasta




Tänä kesänä parin valokuvaamiseen liittyvän tapauksen yhteydessä on keskustelu käynyt säätä mukaillen kuumana. Toinen on kuvauskielto Helsingin uimaloissa pedofilian pelossa ja toinen naisten takapuolien salaa kuvaaminen Turussa.
Kummastakin on mediassa runsaasti polemiikkia puoleen ja vastaan. Koska olen käsitellyt aihetta Heurekan osalta jo aikaisemmin, en lähde tässä sen enempää järsimään näitä kahta tapausta. netistä löytyy juttua aivan riittävästi molemmista niistä kiinnostuneille. Uimala-jutusta totean vain sen, että minusta oli tyypillinen hysteerinen ylireagointi. Turun 63-vuotiaan tapauksessa taas oikea toimenpide poliisin taholta ei ollut sakottaminen, vaan sen olisi pitänyt olla hoitoon ohjaaminen. Kyseessähän on ilmiselvästi samanlainen eksyksissä oleva reppana kuin se toinen vuoden nuorempi tekstareita alaikäisille lähettelevä turkulainen.
Oliko turkulaisen peppukuvaajan kuvaaminen salaa vai kuvaaminen kaupassa hänen suurin rikoksensa? Tätä teemaa pohdittiin professori Jukka Kemppisen blogissa jo pari vuotta sitten. Kemppinen on sentään alan professori, mutta hänellekään ei ollut yksikäsitteisen selvää, onko tilan haltijalla lakiin perustuva oikeus kieltää kuvaaminen hallitsemassa tilassaan. Joten miten siis meikäläisellä fyysikolla voisi olla asiasta enempää kuin korkeintaan valistunut mielipide.


Heurekassa kuvaaminen on pääsääntöisesti sallittua ja siellä otetut kuvat saa yhtä pääsääntöisesti laittaa julkisuuteen. Koska viime jutussani en kuitenkaan ottanut kantaa Heurekassa otettujen kuvien julkaisuun henkilötietolain näkökulmasta, niin muutama aatos siitäkin.
Henkilötietolaki kieltää henkilötietojen keräämisen ja luovuttamisen mihinkään henkilörekisteriin ilman henkilön omaa ja lasten kyseessä ollen heidän vanhempiensakin suostumusta. Lakiin liittyy useita ymmärrettäviä poikkeuksia. Esimerkiksi valtiolliset ja kunnalliset viranomaiset pitävät monenmoisia henkilörekistereitä meistä kansalaisista sen enempää lupia kyselemättä. Ilman niitä kun vaikka verojen kerääminen tai lasten koulunkäynti olisi aika vaikeaa toteuttaa.

Pari määritelmää aluksi, niin blogin pitäjä ja lukija ovat paremmin samalla aaltopituudella sen suhteen, mistä nyt puhutaan.
Henkilörekisterillä tarkoitetaan ”käyttötarkoituksensa vuoksi yhteenkuuluvista merkinnöistä muodostuvaa henkilötietoja sisältävää tietojoukkoa, jota käsitellään osin tai kokonaan automaattisen tietojenkäsittelyn avulla taikka joka on järjestetty kortistoksi, luetteloksi tai muulla näihin verrattavalla tavalla siten, että tiettyä henkilöä koskevat tiedot voidaan löytää helposti ja kohtuuttomitta kustannuksitta”.
Henkilötiedolla tarkoitetaan ”kaikenlaisia luonnollista henkilöä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elin-olosuhteitaan kuvaavia merkintöjä, jotka voidaan tunnistaa häntä tai hänen perhettään tai hänen kanssaan yhteisessä taloudessa eläviä koskeviksi”

Ylin henkilötietolakia ohjeistava viranomainen on tietosuojavaltuutettu, tällä hetkellä Reijo Aarnio. Tietosuojavaltuutetun tulkinnan mukaan ”valokuvan, josta henkilö on tunnistettavissa, katsotaan olevan laissa tarkoitettu henkilötieto”.
Tunnistaminen on aika tulkinnallinen ja osin semanttinenkin juttu. Minun 90 vuotta täyttävä äitini tunnistaa minut ja muut lähisukulaiset hädin tuskin kasvoista kasvoihin nähtäessä, valokuvista ei enää ketään. Tätä kriteeriä tuskin kuitenkaan tietosuojavaltuutetun tulkinnassa tarkoitetaan,vaan sitä, että kuvan henkilön henkilöllisyys pitäisi saada jotenkin selville pelkän kuvan avulla. Tämä lienee aika vaikeaa, ellei henkilötietoja ole liitetty itse kuvaan, kuten netissä näkee usein mm. Facebookissa olevan.
Edelleen samaa lähdettä lainaten: ”Tunnistettavuuden arvioinnissa lienee katsottava lähdettävän liikkeelle objektiivisesta mittapuusta. Koska arviointiin liittyen ei ole toistaiseksi olemassa laajaa ennakkokäytäntöä ja sitä on muutoinkin vaikea yleispätevästi soveltaa, voidaan arvioinnin jonkinlaisena lähtökohtana pitää Euroopan neuvoston hyväksymiin eri aloja koskeviin tietosuojasuosituksiin sisältyvää kriteeriä, jonka mukaan henkilöä ei pidetä tunnistettavissa olevana, jos tunnistaminen vaatii kohtuuttomasti aikaa, kustannuksia ja työtä."
Yhden määritelmän selvittäminen johtaa usein vain ojasta allikkoon. Kuinka paljon on kohtuuttomasti ja miten aikaa, kustannuksia ja työtä painotetaan toisiinsa nähden. Liika on liikaa mutta kohtuus on yleensä liian vähän.
Ei jäädä tätäkään sen enempää märehtimään, vaan jatketaan tietosuojavaltuutetun lainaamista:
"Henkilötietolaki sisältää myös luettelon poikkeuksista, jolloin lakia ei sovelleta. Tällaisia poikkeuksia ovat mm. henkilötietojen käsittely henkilökohtaisiin tai tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiin (esim.kuvien, myös kännykkäkameran kuvien, ottaminen ja järjestäminen omaan valokuva-albumiin tai kännykkäkameran kuvien järjestäminen omaan tietokonetiedostoon), sanomalehdissä tai muissa tiedotus-välineissä julkaistujen kuvien kokoaminen (esim. lehtileikkeiden kerääminen), valokuvien käyttäminen toimituksellista tarkoitusta varten sekä valokuvien käsittely taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituk-sessa (esim. valokuvanäyttelyn järjestäminen tai kirjan kuvituksen toteuttaminen).”
Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat lukaista koko jutun VALOKUVA JA YKSITYISYYDEN SUOJA HENKILÖTIETOLAIN KANNALTA.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Heureka on julkinen paikka ja siellä saa pääsääntöisesti vapaasti niin valo- kuin videokuvata. Tarkastellaan tätä videota esimerkkinä, videoon kun sovelletaan pitkälti samoja säädöksiä kuin valokuviin.
Tämä video pitää sisällään lähinnä sen noin viittä nuorta koskevan henkilötiedon, että he ovat olleet Heurekan tiedeleirillä kesällä 2010. Henkilötieto sinänsä on aika harmiton, mutta ilman lasten ja heidän vanhempiensa lupaa ei olisi luvallista pitää tätäkään koskevaa rekisteriä tai kerätä ja luovuttaa tietoja siihen. Voisiko tämän videon julkaiseminen YouTubessa ja sitä kautta myös tässä blogissa olla laissa kiellettyä henkilötietojen luvatonta keräämistä henkilörekisteriä varten? Vaikka rekisteriä ei vielä olekaan, niin kerätty tieto mahdollistaisi sellaisen perustamisen.
Kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ainakin Havukka-ahon ajattelijan mielestä tulee vähiten jälkipuheita. Siitä en ole niinkään varma, mutta teen sen kuitenkin.
Ei ole kielletty. Ja miksei?
Koska näiden henkilöiden henkilöllisyyden selvittäminen ilman kohtuutonta aikaa, kustannuksia ja työtä ei olisi mahdollista. Ei vaikka yhden harvinainen etunimikin Sakari vilahtaa eräässä kohtauksessa nopeasti ohitse. Ei myöskään siksi, koska tämän blogin sisältö voidaan laskea toimitukselliseksi aineistoksi.
Jos ottaisin jokaisesta tiedeleiriläisestä videopätkän, jossa leiriläinen kertoisi jotain itsestään, niin oltaisiin jo ihan eri tilanteessa. Tällaisen videon julkaiseminen netissä ilman lasten ja heidän vanhempiensa lupaa olisi jo aika arveluttavaa henkilötietolain kannalta. Vastaavanlainen tilanne on vaikka laivayhtiöiden tapa kuvata kaikki laivaan tulijat ja myydä kuvat sitten heille matkamuistona. Systemaattisesti kerätyistä kuvista voisi periaatteessa muodostaa henkilörekisterin ilman matkustajien lupaa. Ei tosin ihan helposti ilman taustatietoja. Toisaalta tanskalaisen poliisimurhaaja Christensenin jäljille päästiin pitkälti laivalla otetun valokuvan ansiosta. Ei kuitenkaan minkään rekisterin avulla (koska sellaista ei ole, ainakaan minun tietääkseni kuvia ja matkustajatietoja ei yhdistetä), vaan valokuvan löytyessä murhaajan hotellihuoneesta.

Turun peppukuvaajakin liittyy teemaan (ainakin kevyesti sivuten) siinä mielessä, että hän oli tallentanut enempi vähempi systemaattisesti suuren ihmisjoukon yhden henkilötiedon. Millaiset pikkuhousut heillä on hameen alla vai onko housuja lainkaan. Henkilön tunnistaminen eli housujen kuvan liittäminen tiettyyn henkilöön saattaa olla kuitenkin vaikeaa ilman tietosuojavaltuutetun mainitsemaa kohtuutonta aikaa, kustannuksia ja työtä. Nimittäin epäilen, että 63-vuotias ei kuvauksensa jälkeen käynyt kysymässä peppunsa henkilötietoja.
Laissa sanotaan, että arkaluonteisia henkilötietoja ei saa tallentaa. Täyttävätkö pikkuhousut tämän määritelmän, sitä voinee jokainen mielessään aprikoida. Lakimiehet jopa rahan edestä, jos juttu menee oikeuteen asti.

Yksityisyyden suoja on hieno asia ja siitä on syytä pitää kiinni yhtenä demokraattisena perusoikeutenamme. Sananvapaus on yhtä lailla tärkeää. Se käsitä ainoastaan oikeutta ”levittää sanaa” vaan myös ottaa sitä vastaan. Hysteerinen yksityisyyden suoja saattaa vaarantaa tämän oikeuden. Valokuvan suhteen tunnutaan välillä koeteltavan molempia rajoja: paparazeista kaiken kuvaamisen ilman kuvattavan suostumista kieltäjiin.

ps. Eiköhän alussa mainitsemani entisen ministerin maanista tekstiviestittelyä alaikäiselle tytölle ole syytä tarkastella enemmän yksityisyyden suojan kuin sananvapauden näkökulmasta. Tai sitten ei kummastakaan.

pps. Puutarhasta huolta pitäminen on tänä kesänä ollut todella vaikeaa. Ainakin meillä paikat ovat päässeet pahasti kuivahtamaan. Virkistäviä syyssateita kaivattaisiin jo nyt.

perjantai 6. elokuuta 2010

Saksalaista sikakoiraa ja arkipäivän matematiikkaa























Kävin ruokaostoksilla naapurissa olevassa saksalaisperäisessä ruokakaupassa. Tuotteiden kilohinnat oli kiltisti esillä kuluttajaviranomaisten ohjeiden mukaisesti. Marinoitu possun ulkofilee maksoi 4,99 €/kg. Sika on halpaa evästä, sitä voi köyhäkin ostaa.
Vai onko sittenkään? Ostin Emmalle paketin paahdettuja siankorvia. Syystä tai toisesta siankorville ei oltu ilmoitettu kilohintaa, ainoastaan 8 kappaleen pussin korvien yksikköhinta. Yksi korva maksaa 1,09 euroa.
Kotona punnitsin korvan. Se painoi 40 grammaa. Siis siankorvien kilohinta on 1,09€/0,040kg = 27,25€/kg. Ostokseni tein kuitenkin tunnetusti edullisen kauppaketjuin myymälässä. Aika kallista, sanoisin, mutta elämähän tunnetusti on.
Ainoa asia, mikä jää sikafarmareita harmittamaan on se, että sialla on vain kaksi korvaa. Tosin ne ovat aika suuret.



ps. Otsikkoon piti tietysti kirjoittaa saksalaista siankorvaa, mutta Korkeajännityssarjojen lukijana jotenkin lipesi.



Emman mielipide: ”Siankorva on aina hintansa väärti, vuh vuh!”

pps. Emmallakin on aika isot korvat, mutta ne ovat isot vain siksi, että Emma kuulisi paremmin, milloin ruokapussin suu avataan.

Kalansilmällä Heurekassa




Innostuin ottamaan Heurekassa kuvia ns. kalansilmäobjektiivilla. Objektiivi on Sigman täyden kinokoon kennoille tarkoitettu EX DG FISHEYE ja sen polttoväli on 8 mm. Kennolle piirtyvät kuvat ovat pienempiä kuin kennon koko ja siksi ne ovat ympyrän muotoisia. Ympyrän muotoinen linssi piirtää ympyränmuotoisen kuvan. Yleensä kuva vain on suurempi kuin kenno (tai ennen filmiruutu) ja siksi kuvat rajautuvat suorakaiteen muotoisiksi.
Kalansilmäobjektiivilla otetut kuvat näyttävät yleensä ihmissilmään vääristyneiltä. Syyksi tähän sanotaan usein, että ihmisen silmä vastaa kinokameran 50 mm ”normaaliobjektiivia”, mutta tosiasiassa tilanne on paljon monisyisempi.
Ihmisen silmänpolttoväli on 17 mm. Polttoväli yksin ei ratkaise näkökulmaa, vaan oleellista on myös sen kohdan koko, jolle kuva muodostuu. Kalansilmäobjektiivilla se on 20 mm, silmällä noin 17 mm. Mitä pienempi on suhde polttoväli/kuva-alueen koko, sitä laajempi on kuvakulma. Siis Sigman 8 mm kalansilmä antaa täyden koon kennolle paljon suuremman kuvakulman kuin silmä verkkokalvolle?
Kuten sanottua, tilanne on paljon monisyisempi.
Kameran kuvataso on suora, silmän verkkokalvo enemmän tai vähemmän pallopinta. Pallopinnalle pystyy projisoitumaan linssin muodostamasta kuvasta paljon enemmän kuin vastaavan kokoiselle suoralle kuvapinnalle. Tämä tasoittaa tilannetta silmän eduksi laajaan kuvakulmaan pyrittäessä.




Yhden silmän kuvakulma yhdellä silmäyksellä on noin 120 astetta, Sigman kalansilmällä lähes 180 astetta. Silmän linssi pystyy kuitenkin liikkumaan silmässä, mikä lisää taas silmän kuvakulmaa, vaikka pää pysyisi paikallaan.



Nämä kaksi tekijää yhdessä saavat aikaan sen, että yhden silmän kuvakulma on suunnilleen sama kuin Sigman kalansilmäobjektiivin. Molempien silmien yhdessä vaakasuunnassa jo selvästi suurempi. Kalansilmä onkin siis ihmisen "normaaliobjekti". Vakuuttava todiste evoluution puolesta? Ihminen on kehittynyt meren elävistä. Frutti di Mare!

Asian voi testata helposti. Menee Heurekan rampille, iskee leukansa Kaarihalliin avautuvan aukon alaosaan ja pistää toisen silmänsä kiinni. Jos ei liikuta päätään, niin silmän kuvakulma on kutakuinkin sama kuin alla olevassa kuvassa.



Kalansilmäobjektiivin on sanottu myös vääristävän kuvassa olevia suhteita. Mm. suorat linjat eivät kuvaudu suorina ja jotkut hoikistuvat, toiset lihovat kuvassa.



Tämäkin johtuu osittain siitä, että kameran kuvataso on suora ja silmän pallo. Yhtä suuri vaikutus on kuitenkin sillä, että aivot prosessoivat monella tavoin silmästä tullutta kuvaa. Aivojen muodostama kuva on mm. tarkkuudeltaan, väreiltään, suhteiltaan ja kontrastiltaan aivan erilainen, kuin aivojen ”kuvankäsittelyyn” saapuvien sähkösignaalien informaatiosta voisi kuvitella. Silmän verkkokalvolle muodostuva kuva on kameratermein sananmukaisesti RAW. Photoshop on todellisuudessa vielä versiossa 1.0 aivojen kuvankäsittelykapasiteettiin verrattuna.


Kun laajakulmaobjektiivin kuva on koko kinoruudun kokoinen, reunoilla olevat kohteet leviävät luonnottoman kokoisiksi. Syyn näkee yllä olevasta kaavakuvasta. Hannu Salmen vierellä olevat henkilöt tuskin kokevat kuvan imartelevan heitä.



Suhteita voidaan kuvankäsittelyllä korjata ainakin hieman luonnollisemmiksi.



Kokoelma kalansilmäkuvia Heurekasta täällä.

tiistai 3. elokuuta 2010

Vedellä on muisti


Kuva: Moira Wilson
Vanhojen lautasten lasituksen halkeilu voi johtua veden hyvästä ikämuistista.

Homeopatian yksi päättömiltä kuulostavilta väitteistä on, että vedellä on muisti. Vesimolekyylit muistavat niiden kanssa reagoineet muut molekyylit. Jos nyt eivät ihan etunimeltä, niin ainakin kemialliselta merkiltään.
Höpö höpö, sanovat skeptikot. Mutta ei niin pöhköä väitettä, etteikö siinä voisi olla totuuden siementä. Veden on nimittäin todettu muistavan keraamisen esineen iän. Kun asiasta oli tarkemmin tämän päivän Hesarissa, niin en ryhdy tässä kertomaan sen enempää itse asiasta. Sen voi lukea täältä, jos on hankkinut Hesarin verkkolehden tunnukset. Jos ei, niin PDF-version voi käydä lukaisemassa täällä.

Minullakin on aika hyvä muisti, tosin jonkin verran valikoiva. Tämän artikkelin kirjoitin jo viime syksynä Hesariin. Sen julkaiseminen vain tuntui viivästyvän jutun jäädessä aina jonkin tärkeämmän alle. Muistuttelin toimitusta asiasta kuukauden välein ja lopulta toimitus luultavasti hermostui ja ajatteli pääsevänsä helpommalla, kun laittaa jutun lehteen. Kuten pääsikin.

Tällä palstalla kun saa kehua itseään kenenkään estämättä, niin aloitetaan nyt. Hesarin juttuni ei enää oikein mahdu poikkitieteelliseen raamiin, vaan kyllä pitäisin sitä jo ihan oikeasti monitieteisenä. Tämän termin varmaan Joukokin nielaisee kakistelematta. Artikkelissa kun on yhdistelty ainakin matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, historiaa, meteorologiaa, arkeologiaa sekä tieteen ja mittaamisen metodeja. Alkuperäisessä esityksessä, jonka kuulin Englannin tiedefestivaaleilla syksyllä 2009 vielä näiden lisäksi brittiläiseen tyyliin loistavaa esitystaitoa ja hienoa huumoria. Tohtori Moira Wilsonin esitelmästä (tai pikemminkin showsta) voi saada kalpean kuvan tästä esityksen Power Pointista.
Todelliset ansiot tämän artikkelin syntyyn ovat siis jossain ihan muussa osoitteessa kuin tämän blogin pitäjän pihasaunassa olevassa toimistossa. Ne kuuluvat tohtori Moira Wilsonille ja Manchesterin ja Edinburghin yliopistojen tutkijoille. Minä vain kirjasin ylös heidän tutkimuksensa suomen kielellä. Silti minulta ja Hesarin tiedetoimitukselta meni ainakin yksi kokonainen henkilötyöviikko, ennen kuin juttu saatiin Hesarin tiedesivuille. Tieteen popularisoiminen on aikaa vaativaa hommaa, kuten kokkaaminenkin. Olen tehnyt molempia niin pitkään, että tiedän omistakin tuotoksistani riittävän hyvin, millaisia ovat vasemmalla kädellä tehdyt keitokset - olivat ne sitten tarkoitettu mahaan tai korvien väliin. Ne eivät näytä hyvältä, ne eivät maistu hyvältä ja yleensä ne jäävät korkeitaan puoleksi syötynä lautaselle.