Ystävät, tutut sekä kylänmiehet ja -naiset eivät ole voineet olla panematta merkille, että viimeisen vuoden ajan on tullut puuhailtua lapsuudestani Orivedellä kertovan valokuvateoksen parissa. Seuraavassa lyhyt historiikki ja katsaus nykytilanteeseen.
Aloin väsäillä opustani talvella 2016. Ensimmäinen muutaman kirjan koepainos valmistui alkusyksystä 2016 ja ensimmäinen varsinainen 312 sivuinen painos marraskuussa 2016. Toinen korjattu painos tuli painosta talvella 2017. Saamani positiivisen palautteen ja lukijoiden lähettämän lisämateriaalin kannustamana päätin ottaa vielä yhden laajennetun 420 sivuisen lisäpainoksen kesällä 2017. Jokainen painos on ollut sata kappaletta. Tarkkaa kirjanpitoa minulla ei ole ollut, mutta suunnilleen suhteessa fifty-sixty kirja on mennyt myyntiin ja lahjakappaleina. Ensimmäinen painos valmistui juuri äitini hautajaisiin, joissa kaikki hautajaisvieraat saivat uunituoreen paljon äidistänikin kertovan kirjan omakseen. Herätti saajissaan ansaittua ihmetystä, monet jopa kuvittelivat kirjan tehdyn varta vasten hautajaisiin, vaikka ajallinen yhteys olikin pelkkä sattuma. Ei kuitenkaan täysin odottamaton.
Olen käynyt pitämässä pienen esityksen kirjan tekovaiheista useassakin eri paikassa. Kiinnostusta vastaaviin projekteihin tuntuu olevan, koska salit ovat täyttyneet joka paikassa, missä olen pitänyt esitykseni. Todettakoon rehellisyyden nimissä, että salit ovat olleet kohtuullisen pieniä.
Monet prosessit lähtevät liikkeelle sattumasta. Lähtösysäys tälle kirjalle tuli taalvella 2016, kun kokeilin skannausta muutaman kympin Lidlin skannerilla.
Sattumoisin käteeni tarttui silloin hyllyssäni jo pitkään ollut isäni negatiivikansio, yksi monista, josta valitsin terävältä näyttäneen talvisen kuvan Oriveden Opiston Kalliolinnasta.
Kun tulos oli sitä mitä sillä hintaa voi kuvitellakin saavansa, siis lähinnä sutta ja sekundaa, päätin digitoida saman kuvan käyttäen siihen digitaalikameraani ja sen makro-objektiivia. Lidlin halpaskannerin mukana tuli kätevät pitimet sekä negatiiviliuskoille että raamitetuille dioille. valona käytin negatiivin takana valaistua tavallista valkoista paperiarkkia.. Ero laadussa oli todella iso. Sen voi todeta hyvin klikkaamalla kuvaa ja katsomalla sitten kuvia peräkkäin.
Samalla tulin selanneeksi muitakin kansion negatiiveja. Huomasin suuren osan niistä olevan sellaisia, joita en ollut koskaan nähnyt vedostettuina. Ihastelin myös niiden hienoa laatua, niin teknistä kuin sisällöllistä.
Mieleeni oli joskus aikaisemmin tullut kirjoittaa lapsuudestani Orivedellä, ennen kaikkea Oriveden Opistolla. Olihan se suljettuna internaattiyhteisönä ihan omanlaisensa. Varmaan samankaltainen kuin isot sairaalat tai varuskunnat, jotka elävät osin omaa elämäänsä mutta ovat myös vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
Muistikuvat olivat kuitenkin hataria ja satunnaisia. Mitään yhtenäistä tarinaa en olisi saanut niistä aikaiseksi. Kun en edes (onneksi) ole minkään sortin julkkis, kirjalla ei olisi sitäkään huomioarvoa. Valokuvien myötä kuitenkin palaset loksahtivat yhtäkkiä paikoilleen. Ensinnäkin ne palauttivat mieleeni monia sellaisia lapsuuden muistoja, joiden olin kuvitellut kokonaan painuneen unholaan. Toiseksi sitomalla muistoni valokuviin en tarvinnut kirjalle enää yhtenäistä juonta. Kirjasta tulisikin valokuvateos, jossa tekstit vain taustoittavat kuvia.
Siitä se lähti. Negatiiveja oli noin 5000. Ne oli digitoitava. Tilapäiseksi ajattelemani järjestely osoittautui hyvin toimivaksi myös isompia määriä negatiivejä digitoitaessa.
Negatiivipidin on satunnaisten ensimmäisenä käteen tulleiden esineiden välissä. Kuvattessa negatiivipidintä siirretään ruutu kerrallaan kameran pysyessä paikoillaan. Alustana on käytöstä poistettu tietokone ja vain siitä syystä, että se oli sopivan korkuinen ja mustasta pinnasta ei tule heijastumia. Jos sattuu olemaan kahdet negaliuskan pitimet ja kaksi henkilöä, niin sarjatyönä näitä kuvaa 6 kuvan liuskan puolessa minuutissa toisen kuvatessa ja toisen ladatessa. 5000 negan digitointiin kuluu yksi reippaanpuoleinen työpäivä.
Tässä vaiheessa minulla oli siis 5000 negatiivia digitoituna. Olin ottanut negoista sekä RAW-kuvat että JPEG-kuvat.
Onneksi on tullut harrastettua kuvankäsittelyä sen verran, että osasin rakentaa Photoshop-ohjelmaan makron, joka kääntää eräajona JPEG- negatiivit positiiveiksi. Sitten kone raksuttamaan ja itse vaikka kahville. Kotvasen kuvuttua minulla oli "digitaaliset pinnakkaiset" käytettävissä.
Nimesin nämä positiivikuvat uudelleen siten, että kussakin oli kuvan alkuperäinen nimi ja muutama keskeinen tunniste myöhempää hakua varten. Jos tässä vaiheessa slarvaa eikä ole systemaattinen, se kostautuu jatkossa. Nimimerkillä kokemusta on. Kaikkia kuvia ei ole tarpeen nimetä uudestaan, koska osasta näkee heti, että niillä ei ole käyttöä.
Alla tyypillisen haun tulos. Olen ehkä hakenut aluksi hakusanalla "hakala", jolloin olen saanut oheisen positiivin. Senjälkeen olen laittanut uudeksi hakusanaksi IMG_3869 ja tuloksena on posan lisäksi alkuperäiset kaksi negatiivia. Niistä valitsen RAW-muotoisen, jotta saisin mahdollisimman hyvälaatuisen positiivin. Lopuksi nimeän saamani kuvan äskeisen positiivin tavoin, mutta vaikka versiona 2.
Tässä projektissa mentiin kuvat edellä. Niitä oli nyt valittuna karvan alle tuhat kappaletta. Entäs sitten Leevi?
Minulle oli itsestään selvää, että tulen väsäämään itse tämän tekeleen alusta alkaen painatusta vaille valmiiksi. Siihen kuuluu kuvien valinta ja käsittely painolle sopiviksi, tekstit ja taitto. Melkoinen urakka tiedossa.
Kun lähtee omin avuin tällaisen kirjan tekoprosessiin, täytyy olla engelsmannien sanoin "Ready, Willing and Able".
Minulle oli itsestään selvää, että tulen väsäämään itse tämän tekeleen alusta alkaen painatusta vaille valmiiksi. Siihen kuuluu kuvien valinta ja käsittely painolle sopiviksi, tekstit ja taitto. Melkoinen urakka tiedossa.
Kun lähtee omin avuin tällaisen kirjan tekoprosessiin, täytyy olla engelsmannien sanoin "Ready, Willing and Able".
