Monday, 30 May 2011

Vanhanaikainen ylämummoon

Kuva YLE kuten muutkin veivikuvat.

Suomen saavuttama jääkiekon maailmanmestaruus muistetaan ainakin kahdesta asiasta. Joidenkin joukkueen jäsenten turnauskestävyyden pettämisestä Kauppatorin voitonjuhlissa ja Mikael Granlundin 1-0 ilmaveivistä Venäjän verkkoon välieräottelussa. Uskoisin jälkimmäisen säilyvän kansakunnan muistissa pidempään. Ainakin se ansaitsisi sen.

Miten ilmaveivi tehdään? Millaiset fysiikan lait ovat tämän taikatempun takana? Mekaniikan lainalaisuuksia kun edes Mikke Grandund ei pysty ohittamaan, vaikka muuten aika ihmemies onkin.

Ilmaveivin fysikaalinen historia johtaa niinkin kauas kuin vuoteen 1927. Silloin nimittäin Ottawa Senatorsin pelaaja Cy Denneny sai mielestään hyvän idean. Hän taivutti mailansa fanerilavan kuuman veden avulla kaarevaksi. Laukaukset tällaisella mailalla olivat hyvin arvaamattomia ja yllättivät usein suunnallaan maalivahdin - aika usein myös laukaisijan itsensäkin.

Suomessakin HIFK:ssa pelannut kanadalainen Carl Brewer luotti vielä 1960 Squaw Valleyn olympialaissa suoralapaiseen mailaan. Ehkä ei olisi kannattanut, sillä Kanada oli kisoissa vasta toinen USA:n jälkeen. Tämän hetkinen hallitseva maailmanmestari Suomi pelasi kisat loppuun häpeällisessä "Tyynen Meren sarjassa" Japanin ja Australian kanssa.


Viimeksi mainittu ominaisuus lienee keskeisin syy, että käyrälapainen maila eli banana blade, kuten sitä Kanadassa kutsuttiin, ei lyönyt itseään lävitse kuin vasta 1960-luvulla. Silloin nimittäin sen ajan suurimmat NHL-tähdet, Chigago Black Hawks joukkueen Stan Mikita ja Bobby Hull opettelivat käyrälapaisen mailan käytön ja alkoivat suorastaan tehtailla niillä maaleja.

 Bobby Hull lopetti pitkän uransa NHL:n kilpailevassa sarjassa WHA:ssa, jossa hän pelasi Winnipeg Jets joukkueessa yhdessä mm. Veli-Pekka Ketolan ja Hexi Riihirannan kanssa. Suurin mitattu nopeus Hullin kuuluisalle lyöntilaukauselle on 190,4 km/h. Tämän artikkelin kirjoittajalla oli onni nähdä Hull pelaamassa vuonna 1976 Moskovan Izvestia-turnauksessa, missä Winnipeg Jets edusti Kanadaa.

1960-luvun alkuvuosina käytetyt käyrälapaiset mailat olivat niin voimakkaan kaarevia, että ne muistuttivat lähinnä linkoja. Maalivahdit, jotka siihen aikaan pelasivat ilman kasvosuojaa ja kypärää, alkoivat olla hengenvaarassa mailalla ammuttujen kiekkojen nopeuden ja arvaamattoman suunnan vuoksi. Ei ollut mikään ihme, että mailojen kaarevuudelle asetettiin jo vuonna 1967 rajat. Mailan lapa ei saa olla enempää kuin 3⁄4 tuumaa kaareutuva.


Pelatessani itse nuorena jääkiekkoa Oriveden Ponnistuksen kunniakkaassa joukkueessa ostin ensimmäisen käyrälapaisen mailani syksyllä 1966 (seura antoi pelaajilleen vain halvempia suoralapaisia mailoja), ja siitä eteenpäin voitinkin seuran sisäisen maalikuninkuuden aina pelaajaurani loppuun asti - joka tosin tapahtui jo vuoden 1969 kevällä.

Käyrän lavan hyviin puoliin kuuluu se, että kämmenpuolelta laukaukset lähtevät kovaa, koska kiekoo pysyy laukauksen aikana pitempään lavassa kiinni. Laukaisun voiman vaikutusaika on pidempi, jolloin kiekon saama liikemäärä on suurempi. Vastaavasti rystyltä eli lusikkapuolelta laukaistaessa kiekkoon on vaikeampi saada sen paremmin voimaa kuin tarkkaa suuntaakaan. Esimerkiksi ns. vanhanaikaisen teko eli kiekon kiepauttaminen maalin takaa rystyltä maaliin on käyrälapaisella mailalla vaikeampaa kuin suoralapaisella. Omassa nuoruuden ajan joukkueessani oli yksi ambidekstri eli molempikätinen pelaaja. Hän saattoi vaihtaa käsien paikkaa mailassa kesken kaiken ja yllätti monesti maalivahdin vanhanaikaisella hänen käsiensä ollessa mailassa "väärinpäin".

Mikael Granlund on leftin pelaaja (kuten suuri osa pelaajista). Se tarkoittaa sitä, että hän pelaa vasen käsi alhaalla. Leftin pelaajalle oikean laitahyökkääjän paikka on luontevampi kuin vasemman laitahyökkääjän. Mailan ollessa hänen vasemmalla puolellaan hän pystyy ampumaan oikeassa laidassa pelatessaan keskemmältä ja sen lisäksi suoraan vasemmalta tulevista syötöistä. Maalin taakse hän tulee useimmin oikealta kuin vasemmalta. Tällä on oleellinen merkitys ilmaveivin onnistumisen suhteen.

Tarkastellaan nyt vaihe vaiheelta, miten Miken ilmaveivi tehtiin ja miten mailan lavan kaarevuudella ja Miken kätisyydellä oli merkitystä tempun onnistumiseen. Valitettavasti saatavilla ei ole yhtään kuvasarjaa suoraan ylhäältä. Niistä nimittäin kävisi ilmaveivin mekaniikka parhaisten selville. Siksi on tyytyminen tähän YLE:n sivuilta löytyvään kuvasarjaan.

Ensinnäkin kiekko pitää saada lappeelleen mailan päälle. Siinä voi käyttää monia tekniikoita. Jos kiekko ei pompi luonnostaan (kuten se usein tekee varsinkin erien lopussa jään ollessa jo epätasaista), niin sitä voidaan napauttaa kevyesti päältä tai yksinkertaisesti työntää lapa kiekon alle.

 Vaihe 1. Lapa kiekon alle.

Kun maila nostetaan ilmaan siten, että kiekko on siinä lappeellaan, kiekkoa on helppo ohjailla mailalla. Kiekolla kun on nopeutta menosuuntaansa, niin hitauden lain mukaan se pyrkii säilyttämään suuntansa ja nopeutensa. Kun kiekkoa työnnetään koko ajan hieman mailalla, niin kiekon ja mailan lavan välinen kitka estää kiekkoa putoamasta. Kiekon suunta ei juurikaan muutu niin kauan kun mailan lapa on kiekon takana. Näin pitkälle selvittäisiin hyvin vaikka pelaaja olisi rightin pelaaja ja lapa olisi suora.

 Vaihe 2. Kiekko lähtee mailan mukana lentoon. Lappeellaan lavassa kitkan avulla kiinni oleva kiekko vaatii vain vähän voimaa ohjailuun.

Ratkaiseva käänne tapahtuu YLE:n kuvasarjan kuvassa 6. Se jää valitettavasti maalivahdin selän taakse. Mikke kääntää mailansa lavan ylösalaisin ja vie sen samalla kiekon etupuolelle.

 Vaihe 3. Hyvä taikuri piilottaa tempun ratkaisevan vaiheen.

Nyt koko ajan eteenpäin pyrkivä kiekko painautuu mailan lapaa vasten, jolloin mailan ja lavan välinen kitka kasvaa. Se vain lisääntyy Miken vetäessä mailaan taaksepäin ja kiekko pysyy kitkan ja lavan kaarevuuden ansiosta kuin liimattuna lavassa.

Vaihe 4. Kiekon pyrkiessä vielä eteenpäin ja mailan ollessa jo menossa taaksepäin saadaan kiekon ja mailan lavan välille riittävän suuri kitka, mikä mahdollistaa sen, että kiekko pysyy ilmaveivin ratkaisevat hetket lavassa sen tehdessä kaarevan liikkeen eikä singahda siitä ennen aikojaan.

Voimakas heilautus mailan lavalla kaaressa taaksepäin ja hellittäminen oikeassa kohdassa saavat kiekon lentämään taaksepäin juuri oikeaan suuntaan. Mertaranta voi alkaa hehkuttaa.

Oikea käsi alempana pelaava olisi joutunut tässä tekemään kiekolle paljon pidemmän kaaren. Kiekko ei pysyisi kitkan vaikutuksesta millään niin rajussa ympyräliikkeessä lavassa, vaan lähtisi omille teilleen kuin vesi pyykkikoneen lingosta paljon ennen oikeaa suntaan kohti maalia. Siksi vanhanaikainen (vai olisiko se sittenkin uudenaikainen) ylämummoon onnistuu leftin pelaajalta vain vasempaan ylämummoon ja rightin pelaajalta oikeaan.


Tämä kuvapari havainnollistaa tilannetta kätisyyden suhteen. Ylempi on videosta siepattu kuva ja alempi siihen tehty kuvamanipulaatio, jossa Mikke Granlund on käännetty rightin pelaajaksi. Rightin pelaajan joutuu pitämään mailan lapaa koko ajan kiekon takana ja lisäksi hänen veivinsä kaari on väistämättä suurempi. Kiekon pitäisi olla ihan oikeasti liimattu lapaan, jotta se ei irtoaisi ennen aikojaan ja silloin siis myös maila pitäisi työntää kiekon kanssa maaliin. Mitähän sääntökirja sanoo siitä, jos mailan lapaan on vaihtoaitiossa laitettu Kissalan poikien liimaa. Sehän tunnetusti tarttuu hetkessä ja pitää.




Heurekan Klassikoissa tätä lähinnä oleva vimpain on Suorana kurviin.



Sitä voidaan pitää  mallina ilmaveiviä tekevästä jääkiekkoilijasta (tosin aika yksinkertaistettuna, sillä todellinen ilmaveivi on paljon monimutkaisempi liike). Kiekkoilija on pystytanko, joka pyörähtää ja tässä kiinni oleva tanko markkeeraa tietysti mailaa. Ympyräliikkeessä kappaleeseen radallaan pitävä keskeisvoima on suuruudeltaan.
Voima on siis massan, pyörimisnopeuden ja pyörimissäteen tulo. Joten mitä painavampi kappale ja suurempi on pyörimissäde, sitä suurempi voima vaaditaan pitämään kappale ympyräradalla. Tässä se tarkoittaa sitä, että kiekko on vaikeampi pitää lavassa, jos maila tekee suuremman kaaren.

Jos kiekkoilija olisi niin kankea, että hän tekisi ilmaveivin vartaloon nähden liikkumattomin käsin maila vinossa, niin homma tulisi entistä vaikeammaksi "vääränkätiselle". Silloin veivi käyttäytyisi hyvin samalla tapaa kuin Heurekan kohde. Mailan lavan pyörimissäde kasvaisi hyperbolisesti kuvan läpimenoaukon esittämällä tavalla. Nyt uskaltaisin jo väittää, että tällä tekniikalla ei ilmaveivi onnistuisi "vääränkätiseltä" puolelta. Ainakin haluaisin nähdä jonkin tekevän sen näin.

Lehdissä näki pelin jälkeen kommentteja, joissa ihasteltiin Granlundin taitoa kumota keskipakovoima. Sanottakoon jälleen kerran, että keskipakovoimalla ja joulupukilla on yhteistä se, että kumpaakaan ei ole oikeasti olemassa. Mikael Granlundin taito, kitka ja lavan käyryys muodostivat yhdistelmän, jolla saatiin riittävä keskeisvoima pitämään kiekko riittävän pitkään ympyräradalla ennen sen sinkoutumista radan tangentin suuntaisesti juuri sinne minne pitikin, Konstantin Barulinin selän taakse.

Sunday, 29 May 2011

Videokokeiluja



Kävimme ystäväni, oikean ammattivalokuvaaja Jyrki Vesan kanssa seuraavan sähköpostien vaihdon. En ole kysynyt Jyrkiltä lupaa sen julkaisemiseen, mutta ehkä parilla oluella kuittaan tämän.

Jyrki:
Poikkitieteiletkö mun tyhmään päähän pari asiaa videotekniikasta. Kun kuvataan 24P videota, minkä vuoksi suositellaan suljinajaksi 1/50. Jos suljinaikaa lyhennetään, niin missä vaiheessa nykiminen alkaa näkyä. Matemaattisesti tai havainnollisesti? Mitä jos kuvataan 25P, 50P tai 1080I:tä?

Timo:
Videon kuvataajuus ja suljinaika ovat kaksi ihan eri asiaa. Totta kai suljinajan on oltava lyhyempi kuin kuvataajuus, mutta ei muuta. Nykiminen johtuu kuvataajuudesta, ei suljinajasta. Kun mietit asiaa vähän, niin et voit olla hokaamatta.

Jyrki:
Suoritan videotuotannon ammattitutkintoa, ja ammatikseen videoita tekevä maikka sanoi kuvaavansa musiikkivideoita suljinajoilla 1/25 ja 1/250, koska sillä saadaan videoihin "sykkivä fiilis". Kuvataajuus pysyy samana. Samoin käyttävät harmaasuotimia, eivätkä nopeampia suljinaikoja. Siihen lienee joku selitys?

Jyrki:
Tällainen selitys löytyi.
“Saving Private Ryan: Combat scenes in Saving Private Ryan were filmed at faster shutter speeds.Saving Private Ryan: Combat scenes in Saving Private Ryan were filmed at faster shutter speeds.If you want to create a natural-looking video, choose shutter speeds according to the 180 degree shutter rule. This means choose a shutter speed of 1/48 at 24 fps and 1/120 at 60 fps. Note that you may need to approximate with your DSLR because the exact shutter speed you want may not be available. You won't notice an obvious difference in the look of your video if you choose 1/50 of a second at 24 fps instead of 1/48 of a second. If you want a choppier, staccato-like look like in the combat scenes of Saving Private Ryan, choose a faster shutter speed – up to 1/192 seconds at 24 fps. Don't choose slower shutter speeds, as the smeary, blurred look just doesn't look good. Of course, that's an opinion, but a widely accepted opinion.

Kyle Fiechter
DSLR Video and Photography Writer”

No pakkohan tätä oli kokeilla. Otin kokeeksi videokameralla pari pätkää Lahdentiellä ajavista autoista. Toisessa otoksessa käytin suljinnopeutta 1/25 sekuntia, toisessa pienintä mahdollista kamerassa olevaa, eli 1/2000 sekuntia. Kyllä se niin on, että nopeita suljinaikoja käytettäessä videon kuva näyttää nykivämmältä, ”staccato-like look” -meiningiltä ja hitailla suljinajoilla enemmän silmän kokeman kaltaisilta. Eron näkee varsinkin ohiajavien autojen olleessa lähellä. Kumpi on parempi, on kokonaan toinen juttu.

Pysäyttämällä videon ”pausella” sopivasti jonkin auton olleessa lähellä sekä videon alussa että lopussa saa hyvän käsityksen yksittäisten ruutujen välisestä erosta. Alussa autot yksittäisessä ruudussa ovat teräviä, lopussa liike-epäterävyys on melkoista. Liikkuvassa kuvassa erot eivät tunnu näin suurilta. Silmä ei kykene havaitsemaan yksittäisen kuvan terävyyttä eikä toisaalta yksittäisen kuvan liike-epäterävyys tunnu juuri missään, koska silmä on muutenkin siihen tottunut.

Hitailla suljinajoilla tietysti aukko on pienempi, mikä näkyy videolla suurempana syväterävyytenä. Tässä sillä ei ole kovin oleellista merkitystä, koska lyhyellä polttovälillä kuvattaessa syväterävyyttä on yleensä riittävästi, jos tarkennus ei ole ihan lähelle.

Suljinaikakokeilu. Aihe voisi olla vetävämpikin, mutta asia käynee tästäkin ilmi.  On syytä huomata, että kuvan nykiminen voi johtua paitsi käytetystä suljinajasta myös linjan hitaudesta. Siksi alkuperäisen videon voi käydä lataamassa myös täältä. Video on lyhyt ja tylsä, mutta full HD videona sen koko on yli 300 MB. Joten ihan hitailla linjoilla tuskin maksaa vaivaa ladata, ellei asia ole kiinnostusluokaltaan suuri.


Tein nopeilla suljinajalla otetusta pätkästä myös hidastus- ja nopeutuskokeiluja. Kuvaus on siis normaalinopeudella 25 fr/s, mutta hidastettaessa kuvat näytetään hitaammassa tahdissa ja nopeutetuissa joko nopeammin tai välistä otetaan kuvia pois. En tiedä varmasti, veikkaan jälkimmäistä. Tietävämmät voisivat valistaa.

50% nopeudella hidastus on yllättävänkin juoheaa, 25% nopeudella vielä siedettävää ja vasta 12% nopeudella kuva alkaa olla häiritsevän nykivää.

Nopeutettu Time Lapse -kuvaa on monesti vaikea optimoida videota tehtäessä. Siksi normaalinopeudella kuvatusta videosta sopivasti kuvia pois napsimalla voidaan vielä editointivaiheessa päättää, mikä on paras nopeus. Videon tallennus kun ei nykytekniikalla maksa mitään. Tässä vasta 3200% nopeus tuottaa videon, josta on vaikea päätellä, menevätkö autot eteen- vain taaksepäin.

Videon ääni madaltuu tai kohoaa samassa suhteessa. Taustana kuuluvan liikenteen melun taajuus on tyypillisesti tuhannen hertzin luokkaa. Kun tässä kuvan nopeutta joko puolitettiin tai kaksinkertaistettiin, niin ääni joko laski tai nousi aina oktaavilla. Niinpä korkeimmat taajuudet 1600% ja 3200% kuvanopeuksilla olivat 16.000 Hz ja 32.000 Hz. Missä lie vika? Minun vaarin korvissani vai äänitys- tai äänentoistolaitteissa, mutta en kuullut enää liikenteen ääntä kummallakaan näillä kahdella viimeksi mainitulla kuvanopeudella.

Time Lapse -kokeilu.  Tämänkin voi ladata, nyt täältä.

Jos lukijoilla on kokemuksia jommastakummasta tässä esitellyssä videojutskasta, niin olisi hauska kuulla niistä.

Termodynamiikkaa kuudessa näytöksessä




Ensimmäinen näytös.
Oriveden keskuskansakoulun 3. luokan ympäristöopin tunti joskus talvella 1958.
Opettaja (Maissi Karonen): Mitäpä luulette? Jos nyt, kun on kovat pakkaset, talon ulkoseinällä olevaan naulaan ripustetaan paksu turkki, niin mitä se turkki tekee?
Jotkut oppilaat viittaavat innokkaasti. Eturivissä (ei omasta tahdostaan)  tytön parina (vielä vähemmän omata tahdostaan) istuva Timo-poika viittaa niin innokkaasti, että ei tahdo pysyä enää pulpetissa.
Opettaja: Timo
Timo: Lämmittää taloa.
Opettaja: Nyt Timo on kyllä väärässä. Eihän turkki voi lämmittää. Uuni lämmittää.
Timo (harmin kyyneleitä niellen): Kyllä varmana lämmittää. Isä on sanonut niin ja isä kyllä tietää paremmin kuin opettaja. Isä on oikea tiedemies.
Opettaja: Timo jääkin taas tänään koulun jälkeen vähän laiskanläksyyn miettimään käytöstään.

Toinen näytös.
Timo naulaa kotitalonsa (jonka nimi sattumoisin oli Urhola) seinään naulan ja laittaa äidiltä salaa otetun turkin siihen roikkumaan. Muutaman tunnin kuluttua Timo käy kokeilemassa, miltä seinä turkin alla tuntuu. Se on selvästi lämpimämpi kuin seinä sen vieressä ja muualla seinässä oleva kuurakin oli siltä kohtaa sulanut.

Kolmas näytös.
Seuraavan koulupäivän aluksi Timo viittaa niin innokkaana hokien ”Opettaja, opettaja…”, että tämä ei voi kuin antaa Timolle suunvuoron.
Timo: Opettaja. Laitoin eilen turkin talon seinään ja selvästi se lämmitti!
Opettaja: Ei turkki voi lämmittää. Kysy vaikka isältäsi, vaikka ei hän mikään tiedemies ole. Samanlainen opettaja kuin minäkin.
Timo valuu nöyryytettynä kaksoispulpettinsa alle.

Neljäs näytös
Timo kysyy koulun jälkeen asiaa isältään.
Isä: Kyllä opettaja on oikeassa. Ei turkki varsinaisesti lämmitä, vaan se ehkäisee lämpöä karkaamasta. Seinän sisältä tuleva lämpö lämmittää seinää, mutta turkki estää sitä karkaamasta seinästä ja siksi seinässä oleva kuurakin sulaa.
Timo oli sitä mieltä, että kyllä isä sittenkin tiesi paremmin kuin opettaja. Outoa kyllä hän ymmärsi olla kertomatta sen opettajalle. Seuraavan kerran Timo kuitenkin viittasi tunnilla vasta viikon päästä. Silloin opettaja kysyi: ”Opettaja Elli Laakson rinnakkaisluokalta on muuttanut oppilaita pois. Käsi ylös kaikki ne, jotka haluavat vaihtaa Elli Laakson luokalle.”

Viides näytös
Aikaa on kulunut. Timosta itsestäkin on tullut isä (isoisäkin), opettaja ja jopa tiedemies - no ainakin poikkitiedemies. Ollessaan tiedekeskus Heurekassa töissä Timolla oli tapana oikoa näyttelyteksteissä olevia fysikaalisia epätäsmällisyyksiä ja jopa suoranaisia virheitä. Tämä selvästi otti joitakin asianosaisia hermoon. Ovelana juonena heurekalaiset päättivät antaa kaikki fysiikkaan liittyvät tekstit Timolle ennakkotarkastukseen. Sen jälkeen hän ei voisi enää naputtaa niissä mahdollisesti olevista puutteista. Yksi tällainen oli Vattenfall-planetariumiin tulevan filmin Zula-partio käsikirjoitus.

Yhden kohtauksen alkuperäinen teksti meni näin.

“That’s because the heavier air on Earth keeps it warm, like a big heavy jacket. The thin blanket of air on Mars is too light to keep the planet warm.”

Käännösehdotus suomeksi taas meni näin.

”Se johtuu siitä, että painavampi ilma pitää maapallon lämpimänä niin kuin paksu anorakki. Marsin ohut ilma on liian kevyttä lämmittääkseen planeettaa.”

Oleellista ei ole ilmankehän paino vaan sen paksuus, joten alkuperäinenkin teksti on hieman harhaanjohtava. Sanaa heavy lienee siinä käytetty koko ajan merkityksessä deep eli paksu. Suomentaja taas luultavasti on halunnut välttää tautologiaa ja kääntänyt heavyn ensin painavaksi ja sitten paksuksi. Lopun fysikaalinen virhe menee sen sijaan menee täysin suomentajan puutteellisen fysiikan tuntemuksen piikkiin. Ehdotin seuraavanlaista korjausta:

”Se johtuu siitä, että paksumpi ilmakerros eristää kuin turkki ja pitää Maapallon lämpimänä. Marsin ilmakehä on liian ohut estämään lämpöä karkaamasta planeetalta.”

Kuudes näytös
Opettavainen näytelmä päätetään aina johonkin sattuvaan sananlaskuun. Nyt pitäisi vain päättää, olisiko se tässä ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa” vai ”Siperia opettaa”?

ps. Zula-partio tulee Heurekan ohjelmistoon syksyllä 2011. On kuulemma hauska; lapsille ja lapsenmielisille sopiva. Käykää katsomassa, vaikka ette kohderyhmään kuuluisikaan. Jos ei muusta syystä niin tarkistamassa miten Timon korjausehdotukselle on käynyt. 

Sunday, 22 May 2011

Happy Wake Up as a Millionaire



Muutama kirjoitus taaksepäin kysyttiin, voisiko tennispelissä menestyminen vaikuttaa siihen, miten valmistaudutaan seuraavaan peliin ja siten siis myös seuraavan pelin tulokseen. Vastasin, että onhan se hyvin mahdollista. Matemaattisesti tätä tilannetta voitaisiin mallintaa ns. Markovin ketjulla, jossa tpahtuman todennäköisyys riippu edellisestä tapahtumasta, mutta ei aikaisemmasta historiasta.

Eräs aika pedantti tuttavani piti päiväkirjaa piti päiväkirjaa pelatessaan tennistä kaverinsa kanssa kerran viikossa. Aineisto on yhden talvikauden otteluista ja siinä koitetaan selvitellä, miten ennen peliä tapahtunut valamistauminen on vaikuttanut pelin tulokseen. Alla tilasto, jossa näkyy miten voitot ja tappiot pelissä ovat jakautuneet sen mukaan, oliko etukäteen venytelty kunnolla. Kunnolla venyttely tarkoitti tässä yhteydesä noin 15 minuutin monipuolista verryttelyä. Toinen vaihtoehto oli pelin aloittaminen suunnilleen kylmiltään pienen alkupallottelun jälkeen.


Venyttelyn vaikutus tulokseen







Voitto
Tappio
Yhteensä
Venyttely
12
5
17
Ei venyttelyä
6
9
15
Yhteensä
18
14
32


Tulokset voidaan muuttaa todennäköisyyksiksi. Eli näin tilastollisesti tuttavalleni tulisi voitto tai tappio riippuen siitä, verrytelläänkö ja venytelläänkö kunnolla ennen peliä.


Venyttelyn vaikutus tulokseen







Voitto
Tappio
Yhteensä
Venyttely
0,71
0,29
1,00
Ei venyttelyä
0,40
0,60
1,00


Kuten saattaa aavista, niin kunnon venettyly parantaa rutkasti tuloksia, kun vaihtoehtona on kylmiltään peliin lähteminen. Etenkin tähän ikään tultaessa erityisesti kun pitäisi etukäteen (ja jälkikäteen) lämmitellä, verrytellä ja venytellä oikein kunnolla. Tulosten ollessa tällaiset, luulisi että jopa amatöörit valmistautuisuvat kunnolla peliin. Laiskuudesta, ajanpuutteesta ja muista tekosyistä johtuen se jää helposti tekemättä - varsinkin jälkikäteen.
Alla pieni katkelmä tilastosta, johon merkitty oliko ennen peliä venyttyä ja sen jälkeen tulos. Siinä siis on kerrottu pelin tulos valmistautumisen funktiona.

Venyttely
Voitto
1
1
0
1
0
1
0
0
1
0
1
1


Vaihtamalla sarakkeiden paikkaa ja nostamalla Venyttely-saraketta yhden rivin ylöspäin, saadaankin seuraavaan peliin valmistautuminen edellisen pelin funktiona. Eli vaikuttaako ja miten pelissä saatu voitto tai tappio seuraavalla kerralla alkuvalmisteluihin? Tapahtumia on tietysti yksi vähemmän, koska viimeisen pelin jälkeen ei ollut enää seuraavan pelin alkuvalmisteluja.




Venyttely
Voitto
1
1
0
1
0
1
0
0
1
0
1
1





Tulokset taulukkoon kerättynä

Tuloksen vaikutus venyttelyyn






Venyttely
Ei venyttelyä
Yhteensä
Voitto
8
10
18
Tappio
9
4
13
Yhteensä
17
14
31

Sama  tilasto todennäköisyyksinä.

Tuloksen vaikutus venyttelyyn






Venyttely
Ei venyttelyä
Yhteensä
Voitto
0,44
0,56
1,00
Tappio
0,69
0,31
1,00

Tulokset vahvistavat tuttavani kertomuksia. Vaikka valmistautuminen otteluun on hänellä monista tekijöistä riippuvaa ja siksi aika satunnaista, niin selkeästi voitot tuntuvat "menevän päähän". Voitetun ottelun jälkeen kiusaus "lintsata" rasittavista venyttelyistä on selvästi suurempi kuin hävityn ottelun jälkeen. Kyllähän tässä vähemmälläkin vaivalla pärjätään.


EVVK voisi joku sanoa. Varmaan tuttavani pelistatistiikka kaverinsa kanssa käydyistä tennisotteluista ei niitä maailmaa seisauttavimpia juttua olekaan. Oletetaan nyt kuitenkin, että sinun syytä tai toisesta pitäisi lyödä vetoa kaverusten sueraavan ottelun tuloksesta. Käydysitä 32 ottelusta kaverini on voittanut 18, joten varmaan kannattaisi lyödä vetoa hänen puolestaan. Voiton todennäköisyys aikaisempien otteluiden perusteella on 0,56 ja vastaavasti tappion 0,44.


Todennäköisyydet eivät ole kuitenkaan absoluuttisia. Ne riippuvat oleellisesti saatavilla olevasta informaatiosta. Jos veto tennisottelusta lyödään juuri ennen pelin alkua, niin vedon lyöjällä voi olla tieto siitä, onko kaverini suorittanut alkuvenyttelyn vai ei. Jos on, niin voiton tilastollinen todennäköisyys onkin enää vain 0,4 eli nyt kannattaisi lyödä vetoa hänen häviönsä puolesta.

Sama pätee tietysti silloinkin, kun vasta edellisen ottelun tulos on selvillä. Aika yksinkertaisella laskulla saadaan alla oleva todennäköisyystaulukko.


Seuraavan ottelun voiton ja tappion todennäköisyys






Voitto
Tappio


Alla voitto
0,48
0,52
1,00
Alla tappio
0,61
0,39
1,00

Hävityn ottelun jälkeen kaverini tilastolliset mahdollisuudet voittaa ovat 0,61, mutta voitetun ottelun jälkeen niukasti alle 0,5 eli 0,48.

Todellisuudessa urheilun tulokset riippuvat monista pienistä seikoista, mutta yllä oleva on kuitenkin se periaate, jolla urheiluvedonlyönti toimii. Keräämällä kaikki mahdollinen otteluiden lopputuloksiin vaikuttava informaatio ja muuttamalla niiden vaikutus numeeriseen muotoon saadaan eri lopputuloksille todennäköisyydet. Esimerkiksi Veikkauksen Pitkäveto, jossa veikkaaja saa sijoittamansa panoksen oikeasta lopputuloksesta todennäköisyyden määräämän kertoimen mukaan, onkin itse asiassa peliä kertoimen laatijan ja veikkaajan välillä, eikä joukkueiden ja pelaajan välillä.

Jos pelaaja onnistuu jatkuvasti pelaamaan ns. ylikertoimia, eli otteluita, joissa voiton kerroin on liian suuri sen todennäköisyyteen nähden, niin hän pitkän päälle pelattaessa jää voitolle. Tällä tavalla väittää elättävänsä itsensä ja perheensä mm. Jorma Vuoksenmaa. Hieman tosin ihmetyttää, miksi Vuoksenmaa haluaa jakaa tietonsa muiden pelaajien kanssa. Toki korvausta vastaan, ja siinä se ihmettelyn syykin taitaa olla.

Rikastuminen urheiluvedonlyönnillä on niitä asioita, jotka kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta. Jännitystä sillä saa elämäänsä, jos on vedonlyöntihenkinen. Minä en ole. Siksi lyön vetoa silloin harvoin kun niin teen pienillä panoksilla ja varmoja kohteita. Kuten Persujen vaalivoittoa viime syksynä kertoimien ollessa minulle suosiolliset. Tulokselle vähintään 25 paikkaa tarjottiin niin huimaa ylikerrointa, että jokainen minua pienemmällä paikkamäärällä vastaan lähtenyt teki tarjouksen, josta ei kerta kaikkiaan voinut kieltäytyä. Miljonäärinä en tosin herännyt, mutta pari aamuna tunsi edellisenä iltana juoneensa voittokonjakkia ehkä kahden sormenleveyden verran turhan paljon. Voittamisen juhlistaminen on tekniikkalaji, kuten on tullut viime aikoina huomattua.

Friday, 20 May 2011

Älä ikinä upota ristivarjoisen jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään

Jokipoliisivalot

Tämän blogin kommenteissa väitettiin, että en voi ymmärtää, miten ammattikuvaaja toimii, koska en ole ammattikuvaaja.

Suoraan sanoen minulle on ihan yksi hailee, pidetäänkö minua ammattivalokuvaajana vai ei. Olen saanut valokuva-alan koulutusta runsain mitoin ja suorittanut jopa kaksi alan ammatillista tutkintoa. Muodollisista tutkinnoista sinänsä minulle ei ole paljoa iloa ollut tätä ammattia harjoittaessani, saamista opeista sitäkin enemmän sekä ammatillisesti että myös valokuvaharrastukseni parissa. Minulla oli kuten monella muullakin nykyisellä ammattilaisella valokuvaus ensin harrastus ja se kehittyi pikkuhiljaa ammatiksi.

Erityisen kiitollinen valokuvan suhteen olen Matti J. Kalevalle, jonka vetämillä kursseilla kävin monistakin eri syistä ahkerasti kolmen vuosikymmenen ajan. Joillakin jopa hänen apuopettajanaan. Matti J:n oppi (minulle) pelkistyy lauseeseen valokuvan kuolemansynneistä. "Älä ikinä upota ristivarjoisen jokipoliisin shakkilautaa lentokenttään". Madonluvut on tosin kohdennettu ennen kaikkea muotokuvaajille, joita Matti on urallaan varmaan eniten opastanut, mutta käyvät soveltuvin osin kaikille fotareille, etenkin ihmisiä kuvaaville. Etenkin minulle ja kaverilleni Sakarille.
Olipa kuvaaja pro tai amatööri, niin sommittelusta ja kameran teknisestä toiminnasta täytyy suoriutua tapahtumakuvissa suunnilleen selkäytimellä. Sitä ei opi muuten kuin harjoittelemalla eli yksinkertaisesti kuvaamalla tuhansia ja taas tuhansia ruutuja. Tämäkään ei auta, jos kuvaajalla ole "valmentajaa", joka karsii kuvaamisesta virheet pois. Omille kuvilleen ihminen on sokea. Toisen kuvissa on helppo nähdä virheet, omista miltei mahdotonta. Minulla on ollut onni saada kuvistani aikaa suorasanaista - jotkin ovat jopa perustelleet kritiikkinsä. 

Synnit ovat jonkilaisessa tärkeysjärjestyksessä, tärkein ensimmäisenä. Koitan avata näitä tässä

1. Upotus tarkoittaa pääkohteen sulautumista taustaan värinsä, vaaleutensa tai tummuutensa, muotonsa, terävyytensä johdosta. Usein syitä on useita. Vastakohta on irrotus, johon tietysti yleensä pyritään.

2. ja 3. Ristivarjot syntyvät ristikkäisistä valolähteistä, jotka antavat myös silmiin jokipoliisin katseen, eli valopisteet pupillin molemmin puolin.

4. Shakkilauta on sommituksellinen kuolemansynti. Kuvan osien välillä ei ole mitään jännitettä, vaan kaikki osat ovat enemmän tai vähemmän samanarvoisia kuin shakkiruudut shakkilaudassa.

5. Lentokentällä tarkoitetaan täysin latteaa piirtämätöntä valoa. Kohteeseen ei synny valon ja varjon rytmiä, mikä lopullisesti tekee valotetusta kuvasta valokuvan. 

Näin ainakin olen asian ymmärtänyt. Jos jollakin on toisenlainen näkemys, niin kommentteja otetaan mieluusti vastaan. Yllä oleva passikuvasta modifioitu versio koittaa esittää kuvaa, jossa on kaikki kuolemansynnit. Sillä varmistaa pääsynsä valokuvaajien helvettiin, jollaisena jotkut Matin entistä oppilaitosta VVI:tä pitivätkin. Turha mainita, kuka oli pääpiru itse.

Otetaan esimerkkinä kuva Jessikan ensimmäisestä kalasta. Kuvaa pyydettiin isompana ja tässä se on kaikilla kännykän antamilla pikseleillä. Kuva on siis räpsäisty kännykkäkameralla ja lienee aika uskottavaa, että aikaa asetteluun ja sommitteluun ei ollut paljoa. Kuvia otettiin tasan yksi kappale ja vaikka uutta matoa ei tarvinnutkaan laittaa koukkuun (kuvasta selviää, miksei), niin kuvakulman etsimiseen ja nopeaan käden yms. paikan ohjaamiseen meni ehkä 10 sekuntia ja toisen 10 sekunnin kuluttua tämän kuvan ottamisen jälkeen onki oli takaisin vedessä. (Kuvan saa näkymiin isompana sitä klikkaamalla sitä hiirellä.)





































1. Upotus. Kuvan pääkohde on koukussa oleva kala. Ensimmäisenä katsoin, että se erottuu vaaleana varjossa olevasta vaatteesta. Lisäksi vilkaisin, että myös tyttö itse erottuu taustasta.

Sen jälkeen kun upotus on hoidettu pois laskuista voidaan miettiä keinoja irrottaa pääkohteet eli kala ja tyttö paremmin. Tähän tuli mukavasti useampiakin kehyksiä kädestä, vavasta ja taustan puusta. Niillä kaikilla saadaan rajattua pääkohdetta paremmin esille. Kalan roikkuessa siimassa siima muodostaa myös kohteeseen johtavan linjan.

2 ja 3. Ristivarjot ja jokipoliisin katse tulevat tässä luonnollisesti kuntoon, koska ainoana valonlähteenä on laskeva aurinko. auringon valon suunta matalalta piirtää yleensä paljon kauniimmin kuin korkealta taivaalta. Valopisteitä silmissä on yhteensäkin vain yksi, koska toinen silmä jää käden varjoon.

4. Shakkilautasommitelma ehkästyy kuvassa useallakin eri tavalla. Kuvassa on hyvin voimakas kolmiulotteisuus kalan, sen takana olevan tytön ja taustan välillä. Käden, vavan ja varjossa olevan puun erisuuntaiset linjat, joista mikään ei ole vaaka- tai pystysuora, luovat lisää jännitettä kuvaan.

Kaikkein tärkein kohde kuvassa, eli kala on sijoiteltu oikealla alhaalla olevaan kultaisen leikkauksen pisteeseen. Tämä sijoittelu lisää kalan huomioarvoa. Värittömänä kalana vaikka ahveneen verrattuna salakka vaatii enemmän katseen ohjausta itseensä.

5. Lentokenttävalaistus ei tykkää sivuvalosta. Sivuvalo paitsi muotoilee tässä, niin myös lisää 3-uloitteisuutta. Esimerkiksi oikean käden sormiin muodostuva valon ja varjon rytmi tekee nyrkistä hyvin kolmiulotteisen. Samalla tavalla varjo antaa muotoa käteen sekä sen paljaalle osalle että paidan hihalle.

Kännykkäkameran rajoitukset tulevat esille mm. käden varjossa. Parempi kamera muotoilisi varjopuolen paremmin pyöreäksi, nyt se on enemmän levymäinen. Samoin syväepäterävyyden hallittu käyttö on lyhyt polttovälisellä kännykkäkameralla käytännössä mahdoton. Tässä se ei haittaa, koska taustan joki ja keväiset koivut saavat näkyäkin.

Tämä ei ole siis kuvaus siitä, miten pro suoriutuisi tilanteesta, vaan miten valokuva oppia saanut valokuvavaari toimii, kun pojantytär on saanut ensimmäisen kalansa ja se pitää ikuistaa. Kuten sanoin, niin omille kuvilleen jokainen on sokea ja kun lähtee analysoimaan kuvaa omasta lapsenlapsestaan, niin opaskoirakaan ei enää auttaisi objektiiviseen arvioon.

Kuvaa saavat ihan vapaasti arvioida muutkin, koska siitä on hyötyä arvioijalle itselle ja kuvan ottajalle. "Kiva kuva" tai "ihan paska" ilman sen kummempia perusteluja ovat esimerkkejä arvioista, joita ei kaivata. 

Siksi julistakin kilpailun, jossa on vanhat kirjapalkinnot voittajan valinnan mukaan. Kirjat eivät ole tietenkään samat kappaleet, nimikkeet vain ovat samat.

Lehtikuvaajan elämänohje kuluu suunnilleen seuraavasti: kuvasta pitäisi ilman kuvatekstiäkin käydä ilmi, kuka teki, mitä, missä, milloin, miten ja miksi. Miten nämä seikat tulevat esille tai jäävät piiloon tässä kuvassa?  Vastaukset nimellä tai nimimerkillä tämän palstan kommentteina. Muutkin kommentit ovat tervetulleita ja minun tuntevat tietävät, että vastakarvaankin silittämiset julkaistaan. Kirjapalkinto kotiin toimitettuna arvotaan kaikkien vastanneiden kesken. Nimimerkillä mahdollisesti vastanneeseen voittajaan otan yhteyttä, kun voittaja julistetaan.

Ai niin. Edelliset kirjapalkinnot voittivat Matti Äyräs ja Voitto Siukola. Molemmat vastasivat sähköpostilla. Matti tiesi, että passikuvassa ei saa olla kuin neutraali ilme. Tosin kahden eri passivirkailijan mielipiteet menivät tämän vanhan passikuvani suhteen ristiin. Toinen olisi hyväksynyt ja toinen hylännyt sen. Uusi itseottamani passikuva olisi käynyt kuin väärä raha.

Voitto Siukola taas tiesi, että toisessa "passikuvassa" oli käytännössä lähes kaikki virheet. Turha niitä on yksilöidä. Onnea voittajille ja mukavia lukuhetkiä kirjan "Henkilökuvaus digikameralla" parissa. Se oli nimittäin molempien valinta.

Thursday, 19 May 2011

Ensimmäistä kertaa ongella



Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, milloin olin ensimmäistä kertaa ongella. Luultavasti se tapahtui joskus 50-luvun puolessa välissä Oriveden Opiston piha-alueella olevalla lammella. Se on läpimitaltaan noin 40 metrinen ja syvimmästä kohtaan 3 metrinen tekolampi, jonka kunta oli kuulemma antanut Opistolle "lahjaksi" Opiston täyttäessä 25 vuotta vuonna 1934. Vetensä lampi saa sen pohjassa olevista lähteistä.

Kuva: Paavo Suvanto

Tällä lammella olen opetellut kalastamaan, uimaan ja luistelemaan. Lammen rannalla olevassa pukukopissa opeteltiin mm. tupakanpolttoa. Näistä viimeksi mainittu sujui minulta kaikkein huonoiten, enkä ole tähän ikään mennessä oppinut vetämään kuin poskareita. Niitähän ei kehdannut kaverien nähden vedellä.

Minusta näkyy tässä kuvassa laiturilla vain vasen korva. Kameraan katsova poika laiturilla on Niemisen Juhani, eli Niekku-Jussi, luokkatoverini kansakoulun ekalta luokalta. Hänen isänsä oli Opiston talonmies ja heidän perheellään oli tapana kulkea pitemmät matkat aina taksilla, vaikka Orivedeltä oli erinomaiset junayhteydet joka suuntaan. Kun kysyin Jussilta, mikseivät he käytä junaa kuten muutkin tekivät, niin Jussi kertoi isänsä sanoneen hänelle: "Jos kaksi junaa tulee vastakkain, niin mitään ei ole tehtävissä, mutta autolla ehtii aina väistää." Se oli minusta niin rautaista logiikkaa, että sen ylitse pääsee korkeintaan tämä.


Muistikuvia voi virkistää valokuvilla. 50-luvulla tavallista arkea ei juuri kuvattu. Isäni harrasti valokuvausta, joten meidän perheemme arjestakin on normaalia enemmän kuvallisia dokumentteja. Ensimmäinen onkiretkeni on kuitenkin jäänyt ikuistamatta ja kun se on pyyhkiytynyt muististakin, niin mikään ei sitä enää palauta.

Kuva: Paavo Suvanto

Ensimmäisiä onkireissujani. Tässä ollaan menossa joskus 50-luvun loppupuolella ihan "Opiston rantaan" asti. Onkimies tosin en ole minä vaan lapsuuden ajan parhaimpia ystäviäni, Piipposen Pille. Vaaleatukkainen tyttö on hänen siskonsa Eila. Kahvipapumaisen ruskea tyttö on sisareni Riitta. Koira on vanhempieni ensimmäinen Boxeri Jaana, joka on aikaisemminkin seikkaillut Poikkitieteellisessä.

Isäni Kodachrome-filmille otetut diat ovat säilyttäneet värinsä yli 50 vuoden ajan - mitä nyt muuten vähän roskaantuuneet. Tällaisten kuvien arvo on kuvassa olijoille ja heidän läheisilleen mittaamaton. Muitapa nämä muistelot nimineen eivät hirveästi kiinnostakaan

Pojantyttäreni tuli tässä päivänä muutamana kysymään minulta, että voitaisiinko, vaari mennä ongelle. Se on niitä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että kun minun lapsuudessani vapa tehtiin sopivasta ohuesta puunvesasta, niin nyt se käytiin ostamassa lähellä olevasta halpakaupasta. Näppärän kokoon menevän lasikuituvavan siimoineen päivineen sai 3½ eurolla, joten kukkarolle ei onkimisharrastus ainakaan näin aloittejalle käy.




Syöttinä oli sentään perinteinen mato. Nimenomaan yksikössä, koska kuivasta maasta niitä ei ahkella talikoimisellakaan useampia löytynyt. Sillä oli pärjättävä ja hyvin pärjättiinkin. Aika tarkkaan optimaalisen 15 minuutin onkimisen jälkeen vedestä nousi Jessikan ensimmäinen kala ja toinenkin saatiin melkein rannalle ennen koukusta irtipääsyä. Minusta kala näytti salakalta, mutta Jessikan mielestä se oli ilmiselvä silli. Turha siinä oli  vaarin viisastella, että tuskin silli nousee lohen tavoin merestä Keravanjokeen. Jos näyttää silliltä, niin silloin on silli.



Salakka vai silli? Perinteinen tulitikkuaski mittakaavana puuttuu, mutta - kuten sanottu - kun en ole oppinut vielä tähänkään ikään polttamaan, niin käykööt se ikskjuusina.

Tuesday, 17 May 2011

HappyWakeUp vai Wake Up Light?




Olen toivoton yökyöpeli. Oliko työurani pisin aika, yli 25 vuotta "iltalinjan" opettajana iltavirkkuuden syy vai seuraus, sitä en osaa sanoa.  Joka tapauksessa yleensä menen nukkumaan vasta aamuyöstä 1-2 välillä ja jos aamulla ei ole pakollista menoa, niin heräilen siinä kello 9 maissa.

Kahtena aamuna viikossa käyn kuitenkin pelaamassa ikämiehille sopivaa neluritennistä kello 10 kolmen aamuvirkun kaverini kanssa. Näinä aamuina pitää herätä aikaisemmin ja mieluiten pirteänä. Muuten olemus kentällä on kuin nukkuneen rukous ja se näkyy kiusallisesti tulostaululla.

Kun päivärytmiään on vaikea muuttaa, niin päätin yrittää tehdä heräämisistä parempia. Jokainen on varmaan huomannut, että herääminen talvella pimeään aamuun on paljon vaikeampaa kuin kesällä auringon valoon. Tätä varten on kehitetty erilaisia valoon perustuvia herätyskelloja. Minulla yövalona ja herätyskellona on Philipsin Wake Up Light. Sen valo voimistuu vähitellen 30 minuutin ajan ennen herätysaikaa. Valo osuu silmiin, vaikuttaa positiivisesti energiahormoneihin ja valmistelee hellävaraisesti elimistöäsi heräämiseen. Herääminen on miellyttävämpää.  Näin ainakin laitteen esite väittää. 

Kun Wake Up Lightiin on tehnyt 80 euron investoinnin, niin mielellään uskoo sen tehoon. Valoon herääminen on miellyttävämpää kuin pimeyteen. Vaikka herätykseen optiona tuleva linnunlaulu tuntuu aluksi aika erikoiselta talvella hankien keskellä, niin siihenkin tottuu äkkiä. Rehellisesti sanottuna Philipsin valohoitoherätys ei tuntunut autokorjaamojen antamalta valohoidolta. Minusta se toimii.

Ihmisen nukkuminen ei ole mitään tasaista tukkiunta, vaan siinä on useita vaiheita. Niiden kesto on noin 1½ tuntia. Herääminen unen kevyestä vaiheesta on paljon miellyttävämpää kuin syväst unesta. Unen vaihe voidaan päätellä muutenkin kuin päähän kytkettyjen elektrodien antamien aivokäyrien avulla. Ihminen liikkuu ja jopa ääntelee paljon enemmän kevyen unen aikana, jolloin hän on "unen ja valveilla olon rajamailla". 

Tätä aktiviteettia käytetään hyväksi suomalaisessa HappyWakeUp keksinnössä. Siinä kännykän mikrofonin avulla tarkkaillaan nukkujan ääniä. Jos nukkuja on kännykkään ladattavan ohjelman mielestä unen kevyimmässä vaiheessa sopivasti juuri ennen herätyskelloon talletettua heräämisaikaa, niin se herättää. Ennakon pituus voidaan säätää, mutta se on tyypillisesti 10 - 20 minuuttia.

HappyWakeUp maksaa 8,99 euroa (halpaa kuin saippua) ja sen voi ladata netistä. Tällä hetkellä se toimii vain Nokian puhelimissa. Kun käyttäjäarviokin on näin lupauksia antava, niin pakkohan oli tätäkin kokeilla.

"Käytän HappyWakeUpia matkoilla kun pitää ehtiä hotellista aamulennolle. Asetan normaalin herätyksen siten, että saan nukkua mahdollisimman pitkään aamulla. Aamutoimien jälkeen juon pikaisesti kupin kahvia ja kiirehdin lentokentälle. HappyWakeUp antaa minulle kuitenkin mahdollisuuden parempaan: jos se herättää minut sopivasti 20 minuuttia ennen herätysaikaa ehdin nauttia täyden aamupalan hotellin ravintolassa! Lisäksi tunnen itseni virkeämmäksi." -H.S

Tein poikkitieteellisen testin.  Herätin itseni aamujen ollessa vielä pimeitä eri pelipäivinä pelkällä herätyskellolla (1), HappyWakeUpilla (2), Wake Up Lightilla (3) ja vielä kahden viimeisen yhteisvaikutuksella (4).  Kuusi kertaa kullakin eri tavalla järjestystä satunnaisesti vaihdellen. Merkitsin sitten sinä aamuna pelissä voitetut erät ylös.  Herätys oli joka kerta klo 8:30, jolloin minulla oli vähintään tunti aikaa kotona tehdä kevyt aamupala ja lukea aamun Hesari ja sähköpostit. Pelaamaan lähdin aina klo 9:30

Tässä tulokset taulukkona ja grafiikkana, jossa vaaka-akselina on käytetty heräämismenetelmä ja pystyakselina voitettujen erien lukumäärä.

Herätys
Voitetut erät
1
1
1
1
1
0
1
1
1
0
1
0
2
0
2
2
2
2
2
1
2
1
2
2
3
2
3
2
3
2
3
1
3
1
3
1
4
2
4
1
4
2
4
2
4
3
4
2
k.a.
1,3



Pelaamme siten, että vaihdamme jokaisen erän jälkeen aina pelipareja. Näin siis kaikki pelaavat kaikkien pareina. Kirjasin aina kolmen ensimmäisen erän tulokset, mikä oli yleensä myös kahdessa tunnissa ehtimiemme erien lukumäärä.

Peliporukassamme yksi on jonkin verran parempi ja erittäin paljon voitonnälkäisempi kuin me muut. Joten tämä huomioon ottaen todennäköisin minun voittamieni erien lukumäärä on 1, kun matemaattinen keskiarvo olisi 1,5.

Tilastoitujen 24 pelikerran voittamieni erien keskiarvo oli 1,3. Siis alle matemaattisen keskiarvon, mutta enemmän kuin se odotettavissa oleva tulos, jossa minä voittaisin vain parhaan pelaajan kanssa pelaamani erän.

Sen sijaan kun katsotaan eri herätystyypeillä voitettujen erien keskiarvoa, niin havaitaan "hyvän heräämisen" vaikutus selkeästi. Pimeään aamuun pelkän herätyskellon herättämänä tulokseni on ollut selvästi alle odotetun tuloksen. HappyWakeUp ja Wake Up Light ovat aika tasaväkisiä, valoherätyksen antama tulos on jopa matemaattinen odotusarvo. Sen sijaan yhdistämällä nämä kaksi herätysmenetelmää olen päässyt selvästi yli matemaattisen keskiarvon. Tyytyväinen herääjä nappaa selvästikin erän, jopa toisenkin. Sen ainoan kerran, jolloin olen ollut voittajaparissa joka kerran, herätys tapahtui lempeiden herättäjien yhteisvaikutuksella.

Herätys
Voitetut ka.
1
0,5
2
1,3
3
1,5
4
2


Laskin myös korrelaatiot. Koska Wake Up Light sai hieman paremmat (tosin ei tilastollisesti merkitsevät) tuloset kuin HappyWakeUp, niin annoin Wake Up Lightille "herätysarvon" 3 ja HappyWakeUpille 2.  Korrelaatio herätysarvon ja voitettujen erien määrien välillä oli korkea: 0,67. Kääntämällä nämä kaksi toisin päin korrelaatio olisi 0,65. Tulos vahvistaa johtopäätöstä. Hyvä herääminen parantaa ainakin aamulla fyysistä suorituskykyä ja kumpikin menetelmä lisää heräämisen laatua. Yhdistettyinä tehokkaimmin.

 Kesällä valoa (ja linnunlaulua) riittää muutenkin, joten silloin riittää pelkkä WakeUpHappy. Ellei sitten jo aamuyöstä alkava valon ja lintujen äänten pauhu estä nukkumista kokonaan niin, että on pakko sulkea makuuhuoneen ikkuna ja laittaa verhot eteen.

Tilastoista, etenkin poikkitieteellisistä tilastoista vedettäviin johtopäätöksiin on syytä suhtautua kriittisesti. Heräämistavan vaikutushan voi olla pelkkää plaseboa. Jos uskon olevani parempi herättyäni "tieteellisesti todistettujen metodien avulla", niin itseluottamukseni on parempi ja se näkyy tulostaululla. Toisaalta who cares. Pääasia, että voittaa. Pelissä voittoa tärkeämpi on ainoastaan vastustajan totaalinen nöyryttäminen. Varsinkin rakkaan vihollisen. Totaaliseen nöyrrytykseen kuuluu paitsi numerollinen lopputulos myös vastustajan huono häviäminen.

Kuva: Martin Roos Expressen