Tuesday, 21 January 2020

Köyhän miehen skanneri

 Kuva: Plustek

Säädyllistä jälkeä tekevät dia/nega-skannerit maksavat 300-400 euroa. Muutaman kymmenen euron Lidl-versioilla ei suoraan sanoen tee mitään. Niissä hassaa vain rahansa. 

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ensimmäistä ei minulla juuri ole, mutta tallissa sattuu olemaan sellainen hepo, että kyllä sekin digitoida jaksaa; järjestelmäkamera ja siihen hyvä makro-objektiivi. Niistä ja muusta nurkista löytyvästä rakentelin itselleni negojen ja diojen digitointilaitteen. Todettakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että pelkkä objektiivini maksaa tonnin pintaan ja kamera aikoinaan ostettuna oli kahden ja puolen tonnin paukku. Mutta kun ne ovat jo valmiina. Nykyisin varsin vähäisellä käytöllä, koska minun tarpeisiini riittää pienemmät ja kätevämmät kamerat.


Valokuvien digitointiviritelmäni. Koottu kotona olevasta materiaalista. Valolähteenä on kirkasvalolamppu, jollaisia olen käyttänyt muutenkin hyvällä menestyksellä valokuvauksessa. Etuna on suhteellisen tasainen valo ja loisteputkien värilämpötila on tiedossa. Tämä on tietysti olennaisempaa värikuvia kuin mustavalkoisia digitoitaessa. 

Lampun päällä on taulun lasikehys raameineen kirjojen päällä. (Lukeminen kannattaa aina.) Näin sen päällä oleva nega tai dia saadaan vaakasuoraan. Lisäksi näin ehkäistään kuvien lämpeneminen lampun lämmöstä, vaikka nykyiset putket eivät juuri lämpenekään. Kuvat käpristyvät helposti lämmössä, kuten tässä olevasta 6x6-kuvasta huomaa. Käpristyminen johtuu kuvassa olevasta kosteudesta. Yleensä se katoaa negan lämmetessään myös kuivuessa.


Negaliuskat kannattaa laittaa kuvassa näkyvään negapitimeen. Silloin ne pysyvät suorina ja kuvaaminen on muutenkin helppoa, kun pidintä siirretään kuva kerrallaan. Liuskallisen negoja digitoi helposti puolessa minuutissa. 

Kamera on kiinni Manfrotton jalustassa, johon keskusputki voidaan asettaa myös toisin päin. Kun kamera on kerran säädetty kohdalleen, siihen ei periaatteessa tarvitse koskea enää kuvausten aikana.  Minun jalustani on jo sen verran vanha, että teippasin muutaman kierroksen maalarinteippiä putken päähän. Jos putken kiinnitys sattuisi pettämään, kamera ei putoaisi lasille objektiivi edellä.



Kamera on tietysti syytä justeerata siten, että se on kohtisuorassa vaakasuorassa lasilevyllä olevia kuvia vasten. Jos lasilevyn justeeraus menee kirjojen avulla, niin sen vaakasuoruuden tarkistaminen käy kätevimmin vatupassilla, mutta kyllä silmämääräisestikin on pärjätty. 

Tuloksen olen tarkistanut laittamalla dian keskelle etsimen kuva-alaa ja etäisyyden sellaiseksi, että dian raameista jää vähän näkyviin. Jos kulmat ovat suorat ja joka puolelle jää suunnilleen yhtä paljon raamia, kohdistus on kunnossa. 

Makrolinssini kuvaa suurimmillaan suhteessa 1:1, joten kinokoon ruutu voitaisiin kuvata saman kokoisena kennolle. Olen huomannut, että pienen marginaalin jättäminen on järkevää. Pikselit kyllä riittävät, nuukailemalla osa kuvassa jää helposti reunan taakse.




Minulla oli hyllytavarana kameraan kaukosäädin. Ne ovat nykyään halpoja ja käteviä. Kuvien digitointi on usein sarjatyötä. Kaukosäätimen avulla kameraan ei tarvitse koskea lainkaan, mikä ehkäisee tärähdyksiä ja kameran liikkumista muutenkin. Kuva asetetaan oikeaan kohtaan takanäytön avulla. Kuuden ruudun liuskan digitoi näillä järjestelyillä noin puolessa minuutissa. 


Millaisia kuvia tällä osin karvalakkimenetelmällä saa aikaan hyvään skanneriin verrattuna? Vertailuna oleva Plustekin skanneri skannaa 7200 dpi:n tarkkuudella. Se tarkoittaa, että 36x24 mm:n kinodian maksimaalinen pikselikoko skannattuna on 10368 x 6912 pikseliä. Minun jo antiikin aikaisen Canon 5 D Mark II:n  kennolle tulevan kuvan pikselikoko on 5616 x 3744. Näyttää aika alivertaiselta, kännykkäkameroilla kuvaavatkin nauravat, hevosista nyt puhumattakaan. 

Olen toiminut monenmoisena ammattikuvaajana noin 20 vuotta. Viimeiseen 15 vuotta kamerani pikselit eivät ole loppuneet minun tarkoituksiini vielä kertaakaan kesken. Television kuvaruudulla näytettävässä kuvassa eniten pikseleitä tällä hetkellä on DCI 4K -kuvassa 4096 x 2160. Hajurakoa jää siihenkin. Voin siis todeta lähes joka lähtöön pikselien määrästä kuten Rolls Royce aikoinaan auton tehoa kysyttäessä. Riittävästi.

Kuvat tietysti kertovat erityisesti tässä enemmän kuin tuhat sanaa.  (695 Wordin yksin kappalein laskemana.) Joten alla kolme esimerkkiä systeemilläni skannaamistani kuvista. Sen suurimmat edut minun mielestäni ovat kohtuullinen laatu ja suuri nopeus. Itselläni on menossa parhaillaan noin 5000 negatiivin digitointi. Minun kärsivällisyydelläni näin suuren määrän digitointi skannerilla on toivottoman hidasta, varsinkin kun sen laatu luultavasti on minun tarpeisiini turhan hyvä. 
  

Kuva: Paavo Suvanto
Kinonegatiivista skannattu kuva. Kuvaa on vähän toonattu.


Diakuva vuodelta 1989, jolloin opetin Kalle Päätaloa käyttämään tietokonetta kirjojensa tekoon. Hikinen urakka, mutta niin vain Kalle kirjoitti tällä Osborne-merkkisellä koneella ja suomalaisella Teko-tekstinkäsittelyohjelmalla viimeiset kirjansa. Ei kuulemma oikein tykännyt, kun se ei tuntunut tarpeeksi työltä.


Kuva: Esko Hilska
6x6 negatiivista digitoitu mv-kuva. Kuva on jostain 60-luvun alusta Oriveden Oripohjan myllyltä. Vielä tähän aikaan maanviljelijät toivat jyviä jauhettaviksi hevoskyydillä.





Värinegan digitointi tällä karvalakkisysteemilläni on hieman ongelmallista. Kun kuvalle tehdään matemaattinen positiiviksi kääntö (Invert) , värinegan punainen suojakalvo näkyy sen vastavärinä syaanina. 

Jos kuvassa on harmaaksi tiedetty alue, kuten tässä sokkeli, määrittämällä se harmaaksi saadaan kuvat värit yleensä yhdellä klikkauksella kohtuulliseen kuntoon. Tältä minun takapihallani näytti syksyisen harmaana päivänä vuonna 1995.