Minä olen myrsky

Kai Ekholm
Minä olen myrsky
Docendo 2020
250 s.

Oriveden opiston kirjastotalon kolmannessa kerroksessa yksi romaanin hahmoista pääsee hengestään. Minä olen asunut kyseisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa viisi nuoruuteni vuotta. Vaikka selvisinkin sieltä hengissä, jopa ilman läheltä piti tilanteita – jos siihen aikaan yhteisössä ankarasti kiellettyjä ja siksi salassa tehtävää kaljanjuontia ja tyttöjen kanssa pelaamista ei lasketa, tapahtumapaikan tunteminen aiheutti ylimääräisiä nipistyksiä vatsanpohjassa. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa myös korkean paikan kammoni, jota myös koeteltiin opistoon liittyvän luvun ratkaisuhetkillä. Tämän voinee kertoa ilman, että paljastaa kirjan juonesta liikaa.

Opisto ei ole tässä dekkarissa keskeisiä tapahtumapaikkoja. Se on varmaan valikoitunut sellaiseksi vain siksi, että kirjoittaja on itse toiminut täällä kirjastonhoitajana. Joten hänkin tuntee miljöön niin hyvin, että asiavirheitä tässä kohtaan ei löydy tikulla kaivamallakaan. Jos niitä olisi ollut, olisin ne kyllä havainnut. Sen verran tarkkaan tuli tämäkin opiston rakennus aikoinaan koluttua hiilikellarista vintille, jossa 50-luvulla kasvatimme punanokkaisia naakanpoikasia. Ihan syntymästään ne eivät olleet sitä, vaan niiden nokat oli maalattu kynsilakalla normaalia koristeellisemmiksi. Miksi? Sitä en enää muista.

Naakkojen kohtalo oli yhtä surkea kuin aika ison määrän romaanin henkilöistä. Nirri pois. Naakat tosin, toisin kuin romaanit vainajat, eivät kuolleet tarkoituksella, vaan vahingossa. Luultavasti tukkoisen nokan aiheuttamiin hengitysvaivoihin. Siihenkään aikaan ei hengityslaitteita riittänyt kaikille, ei ainakaan naakoille. Rautakeuhkotkin oli varattu poliopotilaille.

Minä olen myrsky on tekijänsä kolmas Kalju&Kihara -dekkarisarjassa. Pääroolia tässä teoksessa näyttelee kuitenkin ylikomisario Reinikka, mikä on minusta hyvä asia. Pitää olla hahmoja pääroolissa ja sivuroolissa. Eivät kaikki voi olla pääosan eikä kaikki sivuosan esittäjiä.

Muutenkin tekijälle on käynyt kuin entiselle sialle. Parantanut selvästi juoksuaan. Edelliset Kalju&Kihara -romskut luin muistaakseni kahdessa tai kolmessa illassa. Minä olen myrsky tuli hotkaistua yhdellä lukemalla. Itse asiassa se onkin minusta ainoa relevantti dekkarin laadun kriteeri. Muut kommentit salapoliisiromaaneista ovat lähinnä senttareiden pyrkimystä määrämittaiseen, vaikka salapoliisiromaanin arviointi ei mitään curling-peliä olekaan.

Kirjan takakannen mainosteksti väittää, että Kalju, Kihara ja Reinikka ovat palanneet hurmatakseen. Ei dekkarin hahmojen tarvitse hurmata. Riittää että he pitävät lukijan tiukassa poliisiotteessa. Siihen tämä romaani kykeni ainakin minun suhteeni.

Muita kuin Oriveden opistoon liittyviä asiavirheitä en etsinyt eikä niitä tupsahtanut pyytämättä ja yllättäen vastaan.

Kasvoiko raha puussa?

Tällä kuvalla ei ole tarinan kannalta oikeastaan muuta tekemistä kuin se, että se otettu juuri samoihin aikoihin. Minä istun eturivissä kädet hurskaasti ristissä. Ei ole kovin vaikeaa uskoa, että olin niihin aikoihin varsin höynäytettävissä.

Tarina alkaa syksystä 1964. Isäni oli nimitetty Opiston johtajaksi Heikki Hosian siirtyessä opetusministeriön kansliapäälliköksi. Olimme juuri muuttaneet johtajan asuntoon Kirjastotaloon. Olin 14-vuotias ja koko ajan lähestymässä Opiston oppilaiden ikiä, eli saamassa heistä ikäisiäni kavereita.

Asuin kirjastotalon ”pohjoissiivessä” kolmannessa kerroksessa ihan omassa yksinäisyydessäni. Sieltä oli yhteys käytävän kautta kansankorkeakoulun poikien asuntoihin. Periaatteessa en olisi saanut edes käydä siellä, mutta tässä asiassa en ollut periaatteellinen

Vähän kuin oheisessa Viikkolehden artikkelissa törmäsin sattumalta erääseen oppilaaseen, jolla riitti juttua. Hän oli Erik Dragsberg. Omien puheidensa mukaan tanskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Puolassa elokuvakoulun käynyt maailmanmies. Muistan kuunnelleeni häntä silmät ihmetyksestä pyöreinä.

Meistä tuli jonkinlaiset kaverit, tosin motiivit kaveruudelle taisivat olla vähän epäsymmetriset. Minä ihailin Erikin maailmanmiehen tyyliä, hän taisi nähdä pikemminkin tuttavuuden Opiston johtajan pojan kanssa olevan hänen etujensa mukaista.

Olin ollut kesällä Opiston puutarhalla töissä, ja kun en ollut tuhlaavainen luonne, minulla oli pienestä palkastani huolimatta jäänyt rahaa säästöön. Taisin jopa mainita siitä Erikille, koska jossain vaiheessa alkusyksyä hän valitteli akuuttia rahapulaa ja pyysi pientä vippiä. Takaisinmaksu olisi heti seuraavalla viikolla, kun Erik saisi ennakkoa jostain elokuvasopimuksesta, josta sen salaisen luonteen vuoksi ei voinut kertoa tarkemmin. Sinisilmäisenä ja toisesta ihmisestä pelkkää hyvää uskovana lainasinkin hänelle rahaa. Summaa en enää muista, mutta useita kymppejä kuitenkin. Iso raha minulle siihen aikaan.

Seuraavalla viikolla Erik tapojensa vastaisesti selvästi kartteli minua, mutta lopulta pääsin puheisiin ja kysymään lainaa takaisin. Hän kertoi surullisen tarinan. Ennakkoa ei ollut tullut ja minunkin antamilleni rahoille oli käynyt köpelösti. Erik oli nimittäin iskenyt jonkun tytön Opistolta ja ollut muhimassa tämän kanssa tekolammen laiturilla. Siinä touhussa hänen lompakkonsa oli pudonnut veteen ja kun hän myöhemmin etsi sitä, ei enää löytänyt. Syksykin oli jo aika pitkällä ja vesi kylmää, joten hänellä eikä muillakaan ollut hirveää intoa sukellella rahojen perään.

En enää muista, uskoinko vai en. Luultavasti uskoin, Erik oli erittäin vakuuttava puheissaan. Etenkin niissä, jotka eivät muuten olleet oikein uskottavia. Harmitti kuitenkin.

Kun seuraavalla viikolla tulin eräänä päivänä koulusta kotiin, kirjastotalon asunnossamme olevan isän työhuoneen ovet olivat kiinni. Äänistä tunnistin, että isä ripitti Erikiä, joka oli kerrankin se, joka puhui vähemmän ja hiljaisemmalla äänellä. Selvisi, että Erik oli sotkeutunut moninaisten valheidensa verkkoon, osana niistä lainaillut takaisin maksamatta muiltakin kuin minulta, mitä tosin en ollut kertonut kenellekään, etenkään en isälleni.

Seuraus oli kuitenkin se, että Erik joko erosi tai erotettiin Opistosta. Seuraavana päivänä hän oli jo poissa. Henkilökohtaisesti en ollut enää koskaan tekemisissä hänen kanssaan, mutta epäsuorasti kyllä. Ensimmäisen kerran vain parin viikon päästä siitä, kun hän oli lähtenyt.

Kävelin lammen rannalla. Lampi oli mennyt juuri ohueen ja kirkkaaseen jäähän. Jään alla oli runsaasti puun lehtiä, mutta eräs vähän isompi vihreä lehti kiinnitti huomioni. Se oli selvästi Paasikivi, kymmenen markan seteli. Rikoin jään sen kohdalta ja ongin setelin ylös. Lampea kierrellessäni löysin enemmänkin seteleitä. Osa vain oli niin kaukana rannasta, että niihin ei ulottunut ja lasinohuelle jäälle ei ollut mitään asiaa.

Kaikista Erikin tarinoista yksi vähiten uskottavista piti siis paikkansa. Lainaamani ahat olivat lammessa. Näin ainakin uskon, tuskin ne lammen hopeapajuissakaan kasvoivat. Kun jään paksuunnuttua kävin hakkaamassa loputkin näkyvissä olevat setelit pois, saatoin katsoa Erikin kuitanneen tietämättään velkansa, jopa koronkiskonnaksi katsottavaksi korolla. Kuivasin rahat, ja niistä tuli ihan käypää valuuttaa. Vielä seuraavana keväänä joku kertoi löytäneensä jo aika pahasti vettyneen kympin setelin lammesta.  Setelipaperi on kuitenkin aika hyvin vettä kestävää, joten eiköhän siitäkin vielä kaupassa kelpaava raha tullut.

Erik Dragsberg Opiston vuosikertomuksessa 1964-65. * tarkoittaa, että hän on lopettanut syyslukukaudella. Hänen äitinsä asui Kuopiossa, mistä tämä oli mitä ilmeisimmin lähettänyt hulivilipoikansa Orivedelle rauhoittumaan. Varsin huonolla menestyksellä tosin. Mitään muuta syytä en keksi Erikin Opistolle tuloon.

Kuva ei ole ihan autenttinen kaikilta osiltaan. Suunnilleen näiltä kohdin kävin hakkaamassa irti jäästä yhden Paasikiven, jollaiseen kuvan virtuaalivaluuttaan Jyrki ja Jukan katseet ovat suuntautuneet.  

Viikkosanomat julkaisi numerossaan 5.4.1965 koko aukeman artikkelin Erik Dragsbergista. Siinä hän kehuu itsensä ja haukkuu suomalaisen elokuvan tason. 

Opiston ajoista tässä on vain noin puoli vuotta. Muistan hyvin Erikin jalassa olevat sirot kengät. Ne olivat jotain muuta kuin siihen aikoihin oli tyylinä. Korkeintaan meidän luokkakuvassa minun vieressä istuvalla Matilla oli jotain vastaavaa. Tosin Matin sukatkin olivat tyylikkäät, toisin kuin Erikin.

Kuvasta käy minusta hyvin ilmi, miten paljon Erik Dragsbergin olemuksessa oli samaa kuin Jörn Donnerissa. Erik kun liikkui sulavasti piireissä kuin piireissä, hän törmäsi jossain vähän myöhemmässä vaiheessa myös Jörkkaan, joka sitten palkkasi 70-luvun alussa Erikin jonkinlaiseksi yleisjohtajaksi omistamaansa Nilsiän Tahkovuoren hotellikompleksiin. Muina mukana sähläämässä  olivat Kalevi Keihänen ja Urpo Lahtinen. 

Donnerilta loppuivat rahat ensimmäisenä ja hän varmaan koki näistä kolmesta suurimmat tappiot. Keihänen kaadettiin osin isompien toimesta muutaman vuoden kuluttua, mutta Lahtisella oli Hymyn ansiosta sen verran paljon pätäkkää takanaan, että Tahkovuoren tappiot eivät tuntuneet missään.  Ehkä Donner oppi siitä, että matkailubisneksessä suuret odotukset ja kova hehkutus eivät vielä takaa rahakasta lopputulosta. Jörkka oli tunnetusti Guggenheimin taide/matkailu -projektin äänekkäimpiä epäilijöitä alusta asti. Suuren huijauksen ensimmäinen näytös.

Erikin pesti johtaja Dragsbergina päättyi kananlentomaisesti samoista syistä kuin opinnot Opistolla. Puurot ja vellit tuppasivat menemään sekaisin. Kaverini Pekka oli juuri siihen aikaan Tahkolla töissä. Hänellä on värikkäitä tarinoita edellä mainituista juuri näiltä ajoilta, mutta kertokoot itse, jos haluaa.

Katkelma Viikko-Sanomien jutusta. Toimittajalle Erikin sen hetkinen ikä jää arvoitukseksi. Opiston vuosikirjasta se paljastuu. Ikää oli haastettelun aikana 17 vuotta. Mutta ikähän ei ole tärkeä, vaan ajatukset. Niitä Erikillä riitti, tosin puhetta vielä enemmän.

Tamperelainen-lehdessä oli syksyllä 2010 tällainen juttu. Erik mainittu, eikä mitenkään yllättävässä yhteydessä. Nimittäin mikä tahansa yhteys Erikiin liittyen ei ole yllättävä.

Seuraava ja viimeinen minun silmiini osunut tieto Erkin touhuista Suomessa on vuonna 1981 ilmestynut Pelastusarmeijan kustantama 80 sivuinen kirjanen. Tekijöinä on ei ihan ensimmäisinä tässä yhteydessä mieleen tulevat henkilöt. Erik Dragsberg ja Pertti Virtanen, josta tamperelaiset olivat kuulemma erityisen ylpeitä vuonna 1995, jolloin he saivat ensimmäisen kerran Velton sisään. (Vitsi toimii paremmin kerrottuna.)

Tekijöistä huolimatta tai ehkä juuri siksi sisältö on ihan asiallinen kirjoitus otsikon mukaisesta teemasta. 

Liittyykö kiitossanojen viimeiseen virkkeeseen aitoa uskonnollisuutta vai pientä piruilua? Se jäänee arvoitukseksi, ellen saa jompaa kumpaa itse asiasta kuulluksi. 

Vaikka kosketukseni Erik Dragsbergiin jäi varsin lyhytaikaiseksi, hän jäi mieleeni yhtenä värikkäimmistä kohtaamistani ihmisistä, jollaisia elämäni varrella on tullut aika moinen määrä vastaan. Kuukauden päästä Erik täyttäisi 71 vuotta, sikäli kun on vielä hengissä. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista. Jos ei muuten, niin voisin ainakin kertoa hänen potevan turhaan huonoa omaatuntoa pystyyn jääneestä vipistä.


ps. Jos joku haluaa erityisesti lukea artikkelin Viikko-Sanomissa, niin alla. 

Edistysseurojen maakuntajuhla Orivedellä 1910

Tässä toinen Arto Roineelta saamani ohjelma-opas Orivellä 1900-luvun alussa järjestystä juhlasta. Mennään ajassa taaksepäin. Yksi on vielä tulossa.

Vuoden 1912 Juhannuksen tietämillä Orivellä järjestettiin Keski-Hämeen edistysseurojen maakuntajuhla. Edistysseurojen tausta oli aika moninainen, mutta ne olivat ainakin henkisessä yhteydessä Nuorsuomalaiseen puolueeseen ja sen jatkajiin Edistyspuolueeseen, Vapaamielisten liitton ja Liberaalisen kansanpuolueeseen.  Raittiusaate oli keskeisessä osassa edistysseurojen ohjelmassa.



Toimikunnissa oli keskeisiä Orivedellä 1900-luvun alussa vaikuttaneita henkilöitä.

 Oriveden Opisto oli aloittanut pari vuotta aikaisemmin toimintansa Suomalaisen Nuijan talossa.

Silmään osuu köörilaulun kolmas kappale "Titanic-hymni". Tässä oltiin ajassa kiinni. Se on nimittäin virsi Käyn kohti sinua, oi Herrani (vanhassa virsikirjassa Sua kohti, Herrani) on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyisessä virsikirjassa virsi numero 396. Virsi tunnetaan myös nimellä "Titanic-hymni", sillä se yhdistetään yleisesti tästä vain pari kuukautta aikaisemmin huhtikuussa 1912 tapahtuneeseen RMS Titanicin haaksirikkoon. Usein väitetään sen olleen viimeinen kappale, jonka laivan orkesteri soitti ennen aluksen uppoamista.

Todettakoon, että Väinö Sola, Simo Kaario ja Emil Kauppi olivat aikansa merkittäviä suomalaisia esittävän taiteen edustajia. 

Palokunnan kenttä oli nykyinen Yläkenttä, jossa on jäähalli. VPK:n paviljonki sijaitsi Paltanmäen (Palttavuoren kupeessa). 

Usein esillä ollut kuva jalkapallon peluusta 1900-luvun alussa nykyisellä Yläkentällä. VPK:n paviljonki oikealla.

Hinnat on taas suhteutettava rahan arvoon ja palkkatasoon. Rahanarvon laskurin mukaan vuoden 1912 markka vastaisi nykyarvoltaan 3,73 euroa. Tyypillinen työläisen palkka oli 40 penniä tunnilta . Siis nykyarvoltaan vajaat 1,5 euroa. Ei niillä palkoilla juuri juhlittu. Nykyisin duunarin tyypillinen tuntipalkka on noin 18 euroa.

Ateriapaikkana mainittu Nuorisoseuran talo on nykyinen Puistola. Kansanopisto taas oli ennen vuotta Suomalaisen seuran talo, Nuijana tunnettu.



Nykyisin lakkautettu Oripohjan asema kirjoittettiin tässä vielä paikkakunnan murteen mukaisesti Orihpohja.

Oriveden Opisto 20 vuotta 1929

Oriveden Opisto täytti  20 vuotta vuonna 1929. Synttäreitä vietettiin näyttävästi. Itse tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander kunniotti juhlia läsnäolollaan. Sain orivesiläseltä Arto Roineelta juhlien ohjelmaoppaan skannattuina. Tässä muutamia hajahuomioita lisättyinä jo kirjassani "Lapsuuteni Orivesi" olleilla valokuvilla ja teksteillä.

Juhlat olivat kaksipäiväiset, elokuun 3. ja 4. päivinä. Viikonpäivät olivat lauantai ja sunnuntai. Siihen aikaan lauantai oli vielä yleinen työpäivä, tosin vähän lyhyempi kuin muut työpäivät. Yleensä pillit pantiin pussiin kello kahdelta iltapäivällä. Joten neljältä saunaan ja viideltä Opiston pirskeisiin.

Tasavallan presidentti saapui Oripohjan asemalle sunnuntaina 4.8. klo 16.15, ainakin ohjelman mukaan. Maalarimestari  Eemeli Törmä piti tervetuliaispuheen presidentille. Taustalla oleva rennon näköinen sälli on maaherra Albert von Hellens. Naiset lienevät uteliaita sivullisia.

Natsit pilasivat kahden komean symbolin maineen varmaan ikuisiksi ajoiksi. Oikean käden yläviistotervehdyksen ja svastikan, hakaristin, joka oli Suomenkin ilmavoimien tunnus. Kuvassa ei siis tehdä natsitervehdystä, sillä Saksan natsien valtaannousu tapahtui vasta vuonna 1933. Kuvan ottamisen aikoihin Hitler oli vielä kevyen sarjan poliitikko. Orivedellä tuskin kukaan oli edes kuullut hänestä. Juhlaa varten rakennettu Presidentin portti häämöttää taustalla. 

Alakuvassa Relander on keskellä privaattituolissaan. Kuvassa vasemmalla puolella oleva Sylvi Laaksovirta ja oikealla olevat Opiston johtaja Aarne Laaksovirta, maaherra Albert von Hellens ja Tampereen piispa Jaakko Gummerus saivat tyytyä istumaan puutarhapenkeillä, muu juhlaväki vielä vaatimattomammilla raheilla. Huomio kiinnittyy myös siihen yksityiskohtaan, että silinteripäisinä juhlassa esiintyivät maallisen ja taivaallisen esivallan edustajien lisäksi Opiston johtaja Laaksovirta, mutta maaherra von Hellens on sonnustautunut tilaisuuteen arkisemmalla huopahatulla.

Tämä kuva ei ole vuoden 1929 juhlista, mutta tässä näkyy hyvin juhlakenttä ja juhlia varten rakennettu laululava. Laululavan takaseinä heijasti hyvin ääntä, mitään vahvistuhan ei siihen aikaan ollut. Minun perheeni asui aluksi oikealla näkyvässä Urholassa. Lammen silloinen uimakoppi näkyy lavan takana vasemmalla.

Kuten kuvasta näkyy, niin ohjelma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jos nyt sanonta tähän asiayhteyteen sopii. Juhlien on täytynyt olla merkittävä tapahtuma Orivedellä. Siihen kerrotaan osallistuneen tuhansia ihmisiä.

Kerrotakoon anekdoottina, että taiteilija oopperalaulaja Eino Rautavaara oli vuosi sitten kuolleen säveltäjä Einojuhani Rautavaaran isän. Einojuhanin ja hänen silloisen vaimonsa Mariaheidin värikästä ja etenkin kuuluvaa avioliittoa pääsivät Opistolla 50- ja 60-lukujen vaihteessa asuneet seuraamaan Klemetti Opiston yhteydessä.

Junia Orivedellä pysähtyi jo siihen aikaan ihan mukavasti molempiin suuntiin, Jyväskylän rata valmistui vasta myöhemmin.

Hinnoista saa jonkinlaisen käsityksen, kun todetaan 1 markkan vuonna vuonna 1929 vastaavan ostoarvoltaan aika tarkkaan 0,3 euroa vuonna 2017.  On otettava huomioon myös se, että palkkataso oli rahanarvon huomioidenkin paljon pienempi kuin nykyisin. Vuosikymmen vaihteessa Suomessa oli deflaatio, eli hinnat ja etenkin palkat laskivat. Oriveden kaltaisessa maalaispitäjässä harvojen tuntipalkka ylti yli 10 markan eli kolmen euron, kun tällä hetkellä työläinen keskimäärinen tuntipalkka on jossain 18 euron huippeilla.   Joten varmaan harvassa huushollissa Orivedellä otetettiin vuoden 1929 juhliin osaa koko rahalla.

Suomessa oli tällöin vielä muutaman vuoden ajan voimassa kieltolaki. Enokunnan laajoissa metsissä tunnetusti tiputeltiin "korpikuusen kyyneliä". Miten paljon niille oli kysyntää juhlaväen keskuudessa, siitä minulla ei ole tietoa. Aavistukset tosin ovat sitäkin vankemmat. 

Ompelijoita opiston lähellä

Orivesi oli vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla monien muiden maalaispitäjien tapaan hyvin käsityöläisvaltainen ammattijakaumaltaan. Hyvänä esimerkkinä siitä tämän 30-luvulla otetun kuvan neljän ompelijan talot. Naiset vaikuttivat opiston lähellä Sukkavartaalla  ja yksi jopa opiston alueella. Rakennuksetkin olivat kaikki pystyssä vielä minun lapsuudessani.

Alla leike Juhani Eerolan kirjasta "Oriveden kirkonkylä".

Sirola

Kuvan keskellä tien poskessa näkyy talon pääty. Se on opistolle kuulunut Sirola, jonka vuokraoikeuden opisto lunasti vuonna 1918 kanttori Sirolta. Maa-alue kuului jo siihen aikaan opistolle. Sirola toimi opettajien asuntolona. Opiston taloudenhoitaja piti Sirolassa oto. Osuuskassan konttoria. Konttoriin oli käynti tien puolelta, pihan puolelta pääsi sisään asuintiloihin.

Kerron tässä lähinnä omiin kokemuksiini perustuvia muistoja Sirolasta. Minun aikanani Sirola on talonmies Niemisen perheen asuntoja. Perheen poika Juhani, Niekku-Jussi, oli kaverini ja luokkatoverini kansakoulun alaluokilla. Jussi, joka oli kaikin puolin ihan mukava kaveri, ei ollut koulussa ihan eturivin oppilaita jääden toiselle luokalle, siis nykyisin korrektimmin sanoen kertasi sen.

Sirola ei ollut mukavuuksilla pilattu. Sitä ei mm. oltu liitetty opiston kunnallistekniikkaan, vaan vesi tuotiin läheisestä vesipostista ja vessa oli jälkeenpäin rakennetussa käymälässä talon seinustalla. Maantieltä lähti kohtuullisen jyrkkä Sirolanmäki, josta sai niin potkukelkalla kuin opiston vesikelkalla hyvät alkuvauhdit mäenlaskuun. Kun teitä ei hiekoitettu, niin parhaimmillaan vauhtia riitti Kirjastotalolle asti. Kuvassa näkyy opiston maakellari ja maitolaituri, jonne aamulla tuotiin maitotuotteet Oripohjan aseman meijeriltä. Huonosti näkyvät hahmot tiellä ovat luultavasti siskoni Riitta ja Annu. Oikealla näkyy opiston varastorakennuksen seinän nurkkaa. Se purettiin vasta 60-luvulla, kuten Sirolakin.

Sirola talvella, luultavasti joskus 50-luvun lopussa. Halot pienittiin klapeiksi vasemmalla näkyvän liiterin sirkkelillä ja klapikoneen kirveillä. Se oli hirveä vehje ja sen käyttö oli lapsilta ehdottomasti kielletty, mistä syystä sitä oli pakko kokeilla. Onneksi mitään ei käynyt.

Sisareni Riitan ensimmäinen koulupäivä syksyllä 1959. Äiti ja nuoremmat sisaret saattojoukkoina. Huivipäiset ovat Piipposen sisarukset. Samaan aikaan koulun aloitti myös Oksasen Aimo, joka on joukon kärjessä. Niekku-Jussi polvihousuissaan oikeanpuolimmaisin. Hän on menossa kertaamaan toista luokkaa. Minä lähdin kouluun vähän myöhemmin, koska likkojen kanssa ei ollut soveliasta kulkea. Olinhan jo kolmasluokkalainen.

Sirola taustalla. Kuten katon mineriittilevyistä voi päätellä, rakennuksen kunto ei ollut kaksinen. Huomiota kiinnittää kuitenkin televisioantenni katolla. Se on jotenkin ristiriidassa muun habituksen kanssa. Isä Niemisellä oli tapana kiertää lähiseutujen radioliikkeet ja ottaa televisio koekatseltavaksi. Mitään aikomustakaan hänellä ei luultavasti ollut ostaa apparaattia. Kellään muulla opistolla ei ollut vielä silloin telkkaria, joten minullakin oli usein asiaa Niemisille iltaiseen aikaan, mukamas Jussille läksyjä näyttämään. Jussin luokalle jääminen oli minulle tietysti takaisku, koska tällä tekosyyllä ei voinut enää mennä kylään. Opistollekin televisio hommattiin vasta vuonna 1961 ja Niemisen koekatselut eivät menneet enää lähiseutujen radiokauppiaille lävitse. Niinpä television katseluun tuli väistämättä ikävä parin vuoden katkos.

Toinen muisto liittyy Sirolan pihalla kasvaneeseen omenapuuhun, jonka omenat olivat pieniä ja pahanmakuisia. Puussa oli kuitenkin kiva kiipeillä. Kun opiston asuntosiipeä rakennettiin kesällä 1957, pihalla lojui monenmoista rakennusroinaa. Yksi tällainen oli pitkien putkivalaisimien pahviset laatikot. Niistä sai hyvät siivet, kun työnsi kätensä laatikon sisään. Jussin kanssa hypimme omenapuusta alas siipiämme heilutellen. Pettymys oli tietysti suuri, kun taivaalla leijailun sijaan mätkähdimme joka kerta maahan kuin omenat puuta ravistettaessa. Aerodynamiikan salat olivat vielä silloin meiltä molemmilta hakusessa. Jussista en tiedä, mutta minä olen saanut myöhemmin sen verran teoriaopetusta asian pakeilta, että en ole yrittänyt lentää kuin lentokoneen sisällä.

Talonmies Niemiselle kuuluivat opiston peltotyöt. Hän ei ollut erityisemmin tarkka työvälineiden päälle. Tässäkin kyntöaura on näköjään jäänyt Sirolanmäkeen. Oikealla näkyvä rakennus on opiston vaja. Siellä säilytettiin myös viljaa, josta syystä vajan alusta vilisi isoja rottia. Kylän kissat kävivät niitä pyytämässä, minkä seuraaminen on jännittävää puuhaa.

Mitä jäi jäljelle?

Tässä on numeroitu taloja, jotka olivat jäljellä tästä vuoden 1910 valokuvasta vielä minun asuessani Orivedellä 50- ja 60-luvuilla. Mahdollisista virheistä ja puutteista otan mielelläni kommentit vastaan.

69. Tästä kirja "Oriveden kirkonkylä" tietää seuraavaa. Entinen Kustaa Vitelin liiketalo, joka oli rakennettu jo 1800-luvun loppupuolella Nippalan tilan karjarakennuksen ja pihan paikalle. Siinä toimi muun muassa Oriveden ensimmäinen apteekki ja posti. Talo purettiin ja siirrettiin Koivulehtoon Vainiontien (e. Oritie) varteen vuonna 1928. Talon osti ja siirrätti kauppias Kaarle Henrik Vuorinen (1874-1948) Siukolan virkatalon maalle. Seuraava omistaja oli Kalle Sipilä, jolta Lempi ja Bruno Jokinen ostivat talon vuonna 1940. Puretun Vitelin talon paikalle valmistui vielä samana vuonna (1928) Kansallis-Osakepankin toimitalo, jonka oli piirtänyt Annikki Paasikivi, silloisen KOP:n pääjohtaja J.K. Paasikiven tytär. Tässä talossa KOP toimi vuoteen 1969 asti. Myöhemmin siinä sijaitsi kirjakauppa. Rakennus purettiin ja tilalle tuli Oriveden Hotellin kiinteistö. Nykyisin ravintola.

80. Tämä talo oli vinosti minun ikkunaani vastapäätä tien toisella puolella, kun asuimme opiston uudessa asuntosiivessä. Talossa asui jossain vaiheessa suutari Kamppila. Alla olevan kuvan ottamisen aikoihin siellä asuvia en muista. Ymmärtääkseni talo on vieläkin pystyssä täysin remontointuna.
Oikealla näkyy Lepolan (talo 243) kulmaa.

91. Jaakkolan kiinteistöt. Näistä on niin paljon muistoja, että en edes aloita niitä tässä.

103. Liimolan valokuvaamo. Talo on rakennettu jo 1800-luvulla ja se oli alunperin pienempi kuin sitten Liimolan valokuvaamona toimiessaan. Talo purettiin vasta 1989.

106. Sirola. Tämä ostettiin opistolle vuonna 1928 kanttori Otto Sirolta. Talo sijaitsi opiston mailla, mutta sillä oli vuokraoikeus. Kauppaan kuuluivat talo ja kanttorin tulevat hautajaiskustannukset. Talo maksoi 3000 mk ja seuraavana vuonna 1919 realisoituneet hautajaiset 4000 mk. Mitä summien suhteesta voidaan päätellä?

109. Rauhala. Tämä ostettiin opistolle vuonna 1923. Hinta on 70.000 mk. (Nykyrahassa noin 23.000 euroa. Tämä antaa vähän harhaisen kuvan, koska se ei ota palkkatasoa huomioon. Tyypillinen työmiehen vuosipalkka oli suurusluokaltaan 10.000 mk. Ruoka, vaatetus ja asuminen vei suurimman osan palkasta.) Erikoismainintana oli Rauhalan kaupan mukana tullut hyvä omenatarha, minkä me 50-luvulla opistolla asuneet hyvin muistamme. Omenapuut tuottavat satoa kymmeniä vuosia.

144. Pölkkysen kauppa. Tässä talossa toimi monia liikkeitä. Mm. Auvinen ennen oman liiketalonsa pystyttämistä, kuten alla olevata kuvata käy ilmi.

197. Teerijoki, kirkonkylän mahtitaloja. Minun aikanani isäntäni oli Ilmari "Immu" Paunu, persoonallisuus vailla vertaa. Hänestä on runsaasti juttua kirjassa "Oriveden kirkonkylä".

204. Tapuli, joka on vieläkin pystyssä. Mieleeni jäi erityisesti tapulin seinässä ollut vaivaisukko, joka ymmärtääkseni on nykyisin kirkon seinässä. Kun vaivaisukkoon laittoi kolikon sisään, niin se kilauttu ukon mahassa ollutta kelloa. Aika vaatimatonta verrattuna nykyisiin vao- ja äänitehosteisiin.

205. Oriveden vanhan puukirkko, joka tuhopoltettiin keväällä 1958. Minulle jäi pikkupojan silmin katsottuna katkera muisto kirkon palosta, jota seurasin asuntomme ikkunasta. Olin silloin kansakoulun toisella luokalla. Olimme juuri muuttaneet Opiston päärakennuksen asuntosiiven kolmanteen kerrokseen, jonka olohuoneesta oli esteetön näkymä kirkolle.
Olin ollut vähän kipeänä ja pari päivää koulustakin poissa, mutta nyt jo paranemaan päin. Illalla olin kertonut äidille, että en taida vielä aamulla olla kouluunmenokunnossa. Varmuuden vuoksi, jos vaikka ei huvittaisikaan.
Heräsin varhain aamulla meteliin ja menin katsomaan ikkunasta kirkkaana loimottavia liekkejä. Sanoin äidilleni, että lähden kirkolle katsomaan tulipaloa.
Äiti ilmoitti yksiselitteisesti, että sairaat eivät mene kouluun eivätkä katsomaan kirkon paloa. Niinpä jouduin todistamaan kirkon tuhoutumisen ikkunan takaa sisätiloissa, kun kaverit olivat parhailla katselupaikoilla kirkon vieressä.

243. Lepola. Tämän opiston pääporttia vastapäätä tien toisella puolella olevan pienen huvilan omisti neiti Fina Marscén, jolta opisto osti sen vuonna 1928. Siinä oli jonkinlainen sairaanhoitajan vastaanotto 1950-luvulla. Tarkempia tietoja talon vaiheista minulla ei ole.

Sikäli on olen oikein ymmärtänyt laskenut (sirkkelimiehen sormet riittävät), tässä kuvassa näkyvistä rakennuksista on enää kolme jäljellä. Yksi näistä vielä eri paikassa kuin kuvassa. Osa kuvan taloista tosin jää ikävästi oikeassa reunassa olevan männynlatvan taakse.

Oriveden opisto noin 1910

Kuva on otettu Kultavuoresta noin 1910. Sen tarkempaa ajankohtaa ei ole tiedossani. 

Keski-Hämeen kansanopisto aloitti toimintansa Orivedellä syksyllä 1910 Suomalaisen Nuijan talossa, joka oli vuokrattuna opistolle. Pari vuotta myöhemmin opisto osti kiinteistön, ja siitä tuli sittemmin opiston pysyvä sijaintipaikka. Nimikin muuttui pian Oriveden opistoksi.

Kuvassa näkyvä tie oli vielä vuoteen 1963 saakka osa Tampereen ja Jyväskylän välistä valtatietä, Ysitietä. Kuvan ottamisen aikoihin tiellä ei tainnut ollut nykyisin Orivedelläkin niin yleistä kaahailua. Aikalaiskirjojen mukaan Oriveden ensimmäisen auton osti vuonna 1912 Kustaa Ala-Sahra, joka asui nykyisin Juupajokeen kuuluvalla Sahrajärven kylällä.

Tonttien rajakartta. Valitettavasti näihin ei ole merkitty taloja. Karttaan piirretyt Suomalaisen Nuijan tontin (23) rajat näkyvät hyvin valokuvassa tonttia kiertävänä aitana. Kuvassa näkyvät Rauhala edessä ja Sirola taaempana tien vieressä eivät alunperin olleet opiston kiinteistön alueella.

Ilmakuva rajakartan alueesta nykytilassaan ja sitten kartta ja ilmakuva päällekäin. Kuvia voi katsella peräjälkeen klikkaamalla hiirellä vain kuvat näkyviin.

Tarinaa opiston maa-alueitten vaiheista Aarne Laaksovirran kirjasta Orivede opisto 1909 – 1929.

Tähän 50-luvun puolivälin ilmakuvaan piirrettyinä Opiston 1910-luvun kiinteistön rajat näyttäisivät suunnilleen tällaisilta. Pinta-alaa tähän aikaan on noin 7 hehtaaria, eli 14 tynnyrinalaa, kuten silloin pinta-alat myös usein ilmoitettiin.

Tässä vuonna 1944 otetussa kuvassa näkyy hyvin kansakoulu, jonka katolta vuoden 1910 valokuva on otettu. Kansakoulu on kuvassa pitkittäin samalla paikalla, jolla nykyisin on kirkonkylän ala-aste. Viereinen poikittain näkyvä rakennus oli opettajien asuntola, nykyinen Laulumaja.

Opistoa on laajennettu runsaasti sitten 1910-kuvan. Siinä kuvassa näkyvistä rakennuksista tässä kuvassa on ovat opistosta oikealle oleva Rauhala ja vasemmassa yläkulmassa oleva valkoseinäinen Sirola. Sirola purettiin 60-luvulla ja Rauhala uuden juhlasalin tieltä 70-luvun alussa. Etulalalla opiston ja tekolammen välissä olevat Urhola, Laululava ja Uotila rakennettiin vasta 1920-luvulla.

Yhtään opiston alueella kuvassa näkyvää rakennusta ei ole enää olemassa. Rajojen ulkopuolella olevista ovat jäljessä alhaalla oikealla oleva Puistola, siitä vasemmalle oleva Siukolan autokorjaamo asuintaloksi muutettuna, oikeassa yläkalmassa oleva Laulumaja, siitä vasemmalle oleva Huitun päärakennus. Sukkavartaalla silmään pistää komea mansardikattoinen konstaapeli Elon talona minun aikanani tunnettu rakennus. 

Kovasti on tämäkin maisema muuttunut sitten yllä olevien kuvin ottamisen ajoista.

Minun tutkijansieluani kutittaa Sirolasta oikealle aivan tien vieressä oleva oleva pieni mökki. Sitä ei ole vielä 1910 kuvassa, mutta kuuleman mukaan rakennettiin näihin aikoihin. Sen verran minulla on varmaa tietoa mökistä, että siinä asui ompelija Elsa Paasi ja se purettiin vuonna 1958 samoihin aikoihin kun opiston asuntosiipi rakennettiin kuvassa opiston päädyssä näkyvän vähän matalamman leipomorakennuksen paikalle. Itse minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä nähtävästi opiston mailla vuoralla olleesta talosta, vaikka valokuva selvästi todistaa meidän vaikuttaneen samaan aikaan. Mökin kulmaa näkyy opiston 1952 valmistuneen uuden päärakennuksen ja palosta säästyneen rakennuksen välissä. Muut kuvassa mainittavat ovat koiramme Jaana, Piipposen Eero ja minä. 

Opiston alkuvaiheiden tapahtumia voisi kuvailla nykytermein "vauhtia ja vaarallisia tilanteita". Tässä otteita Opiston ensimmäisen rehtorin Aarne Laaksovirran teoksesta Oriveden Opisto 1909 – 1929. 

Rahan arvo tulee paremmin ymmärrettäväksi, jos kerrotaan työmiehen vuosipalkan Opiston Orivelle tulovuonna 1910 olleen noin 1000 markkaa ja kilo perunoita  maksoi 0,1 markkaa. Kaikkia tekstissä esiintyviä hintoja pitää suhteuttaa näihin.