Wednesday, 3 April 2019

Tietokirjailijan tietokirja



Punnittua tekstiä heti alkulauseesta alkaen. 

Kalle Päätalo on useaan otteeseen kertonut, kuinka Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? oli aivan ratkaisevassa asemassa hänen päätökselleen ryhtyä kirjoittamaan. Juuri ilmestynyt Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin opus Tietokirjailijan tietokirja (näin haluan lukea kirjan nimen) voisi toimia samanlaisena innoituksen lähteenä tietokirjailijan uraa suunnittelevalle.

Kovin pitkään ei tarvitse pyöriä joka syksyisillä kirjamessuilla, kun havaitsee, että tietokirjailija ei ole mitenkään uhanlainen laji. Julkaisukynnyksen madaltuminen näyttää vuosi vuodelta saavan yhä useamman toteuttavan haaveensa oman kirjan julkaisemisesta. Jos ei kaupallisen kustantajan toimesta, niin omakustanteena sitten.  Käteen ne tuntuvat ihan samanlaisilta.

On aika vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ajatella tietokirjan tekemistä aiheesta, jota ei itse tunne omakohtaisesti. Tiina Raevaara on tuottelias sekä kauno- että tietokirjailija ja Urpu Strellmanilla taas on pitkäaikainen kokemus kustannusalalta. Kokemus ja näkemys paistavat lävitse kirjan sivuilta jo alkusanoista alkaen.

Minun iällisestä näkövinkkelistä tekijät ovat vielä nuoria. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1979. Tuskin osasivat vielä edes lukea, kun minä julkaisin ensimmäisen tietokirjani. Vaikka nuoruutta ei laulun sanojen todistamana saa enää takaisin, vai haikeana huokailla, että olisipa minunkin tietokirjailijan uran alkuaikoina ollut tällaisia ohjekirjoja aloittaville tietokirjailijoille. Kovin tutuilta tuntuvat monet kirjassa olevat kertomukset kirjoittamisen niin synkistä kuin valoisemmistakin hetkistä. Toki se on lohduttavaa lukea, että täsmälleen saman epävarmuuden kanssa tietokirjailijan on oltava aina valmis tulemaan toimeen. Sitä eivät opaskirjat voi poistaa, mutta onhan sekin tieto jotain, että se kuuluu olennaisena osana toimenkuvaan.

Oli tietokirjailijan taival alussa tai lopussa (kuten minulla alkaa jo olla), voin vilpittömästi suositella Raevaaran ja Strellmanin teosta. Hirveän isosta elintason sekä sosiaalisen aseman noususta ei kirjailijan statuksen myötä kannata haaveilla. Reilut viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijan tietokirjan myynnistä saamien tulojen keskiarvo oli noin 1500 euroa. Suomen Kuvalehden vuonna 2018 julkaistun kyselyn mukaan kirjailija sen enempää erittelemättä on sijalla 129 eri ammattien arvostusasteikolla. Nousussa kuitenkin ja selvästi korkeammalla kuin vaikka vasta sijalla 375 ennen Oulun tapahtumiakin ollut imaami. Ehkä molemmissa ammateissa plussapuolelle voidaan katsoa se, että ammattia vähiten arvostavien puoluekanta on Perusuomalaiset.



Monday, 1 April 2019

Orivesi (melkein) mainittu


Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, ihmiset istuvat ja parta

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Omistus och samma på svenska.

Wednesday, 6 March 2019

Oliko pallo yli?



Tästä lähti Ajaxin maaliin johtanut hyökkäys. Pallon sivurajalta pelastanut Ajaxin pelaaja on juuri syöttänyt pallon eteenpäin. Realin valmentaja viittoilee toimenkuvansa mukaisesti heittoa omalle joukkueelleen. Ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus nähdä senteistä kiinni oleva tapaus varmuudella oikein on linjalla oleva rajamies. Hänen lippunsa pysyi alhaalla. 

Mestareiden liigan ottelussa 5.3.2019 Real Madrid - Ajax Amsterdam oli videolta tarkistettu tilanne. Oliko pallo yli sivurajan vai ei? Tapaus oli siinä mielessä ratkaiseva, että tilanteesta lähti Ajaxin hyökkäys, jonka tuloksena on ns. voittomaali, koska Realin olisi pitänyt sen jälkeen tehdä kaksi maalia voittaakseen yhteistuloksessa. Tilannetta tutkittiin pitkään VAR-tekniikan avulla, jonka jälkeen erotuomari hyväksyi maalin. 


Poimin tv-kuvista viisi perättäistä ruutua ja koitin asemoida ne siten, että kuvakulma on sama. Kamera kääntyi kuvauksen aikana, joten kuvia piti hieman siirtää. Vaiheet näkee parhaisten vaihtamalla kuvia.


Tässä vaiheessa potku on vasta osumassa palloon, joka on varsin selkeästi osin rajalinjan päällä.


Ratkaiseva hetki. Nappulakengän kärki osuu palloon.  Pallo on siirtynyt aavistuksen poispäin kentästä. Onko pallo ulkona vai ei?


Pallo on jo matkalla kohti kenttää.  Se, että nurmikkoa näkyy enemmän kuin edellisessä kuvassa johtuu siitä, että pallo on ilmassa.

Kuvien välinen aika on 0,04 sekuntia. Kovin pitkälle taaksepäin ei pallo ehdi ensimmäisen sekunnin kymmenyksen aikana  potkun jälkeen. Selkeästi viivan päällä pallo kuitenkin jo on.

Viimeistään tässä kuvassa pallon sijainnista ei ole epäselvyyttä.



Kun kuvaa ei ole otettu linjan suuntaisesti, siitä on mahdotonta päätellä sadan prosentin varmuudella, oliko pallo ulkona vai ei. Jotain laskelmia voi kuitenkin tehdä. Kriittisessä kuvassa pallon ei näy kokonaisuudessaan, vaan osa siitä on selvästi nurmikon peitossa. Täydensin pallon kuvan ympyräksi.

Virallisen pelipallon mitta läpimitta on 22 cm ja rajalinjan viivan leveys 4 tuumaa eli 10 cm. Tein omaan nurkista löytyneeseen palloon samassa suhteessa olevan rajaviivan paperista ja kuvasin nämä kulmasta, joka vastaa sekä kameran kuvakulmaa että rajalinjan suuntaa television kuvassa. Rajalinjan leveys merkittiin kuvaan kohtaan, joka on kameran optisen akselin suunnassa, siksi paperin ja rajalinjan leveys on kuvassa merkitty vinoon. Paperinen linja laitettiin kohtaan, jossa pallo olisi juuri ja juuri sisällä.

Kuvasta näkee selvästi, että minun vasemmanpuoleisessa verrokkikuvassa pallon alla näkyy suhteessa enemmän "nurmea" kuin ottelusta otetussa kuvassa. Se todistaa, että pallo oli pelitilanteessa lähempänä rajalinjaa eli sisällä. Niukasti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että linjalla ollut rajamies pystyi selvästi tekemään oikean tuomion. Oikeus voitti tässä tilanteessa ja sen myötä Sergio Ramosin pikkunäppäryys korttipelissä sai ansaitsemansa lopputuloksen, Musta Pekka jäi käteen. Ramoshan oli hankkinut edellisessä osaottelussa itselleen taktisen toisen keltaisen kortin, jotta voisi huolia "varman voittopelin Ajaxia vastaan" ja aloittaa seuraavan kierroksen ottelut puhtaalta pöydältä. 



ps. 7.3.2019

Sain kommenttina tähän kysymyksen, kuinka paljon pallon sijainnin epävarmuuteen vaikuttaa se, että televisiokamera kuvaa 25 ruutua sekunnissa (hidastuksella tietysti enemmän). Ruudut siis vaihtuvat 0,04 sekunnin välein. Näiden väliin jää vain valistuneita arvauksia pallon sijainnista. 



Pohjakuva on tilanteesta, jossa kengän kärki juuri osuu palloon. Pallot siitä oikealle olen syvännyt kuvista, jotka on kuvattu 0,20 sekunnin välein, eli otettu aina joka viides ruutu. Kun nuolen kohdalla sivurajassa on hieman tuhriintunut kohta, olen pystynyt asemoimaan kuvat päällekkäin, vaikka kamera kääntyi tässä kuvauksen aikana. 

Kuvasta voi päätellä, että 22 cm läpimitaltaan oleva pallo on liikkunut ruutujen välissä noin 25 cm, eli pallon nopeus jakolaskulla oli noin 1,2 m/s. 


Tässä olen laittanut päällekkäin kaksi kuvaa, juuri ennen osumaa ja siitä 0,04 sekunnin päästä tapahtuvan osuman. Pallon paikka on muuttunut noin 5 cm, joten tämä kuva tukee edellä tehtyä päätelmää pallon nopeudesta 1,2 m/s. Pallon suunta on kohtuullisen hyvin kohtisuoraa kuvaussuuntaa vastaan, joten päätelmän pallon nopeudesta voi tehdä kuvien perusteella. Pallo ei tullut kuitenkaan rajan yli kohtisuoraan, vaan vinosti siihen nähden. Tämän huomioon ottaen peräkkäisten ruutujen väliin epätarkkuus siitä, oliko pallo kokonaan yli rajan vai ei, on suuruusluokkaa 2 cm





Vielä kuvat juuri ennen osumaa, osuman hetkellä ja osuman jälkeen. Potku osuu pallon alaosaa, mikä nostaa pallon ilmaan. Siksi tästä tästä kuvasta on vaikea arvioida pallon etäisyyttä sivurajasta, koska pallon korkeutta nurmikosta ei näe kuvasta





Osuman pallon alaosaan johdosta pallo saa alakierteen, mikä pysäytti pallon paikoilleen melkein heti sen osuttua kenttään.
 



Kun pallo jäi pelattavaksi aivan sivurajan tuntumaan, missä ei ollut muita pelaajia lähellä, pääsi vikkelästi ylös noussut Ajaxin pelaaja aloittamaan rauhassa hyökkäyksen, jonka seurauksena 15 sekunnin päästä pallo oli Real Madridin maalissa. Samalla se herätti myös periaatteellisen kysymyksen siitä, kuinka kauaksi taaksepäin voidaan VAR-videoita kelata. 

Saturday, 8 December 2018

Vanhat valokuvat kertovat

Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.


Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun koostani päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.


Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.



Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.



Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 




Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kuvahaun tulos haulle agfa ridax

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 


Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 


Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 


Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.
Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.
Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 


Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.



Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.


Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Aiheeseen liittyvä kuva




Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.


Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella. 

Friday, 30 November 2018

Guggenheim-Helsinki – pienestä kiinni




Tänään on Guggenheim-Helsinki projektin kaatumisen 2-vuotispäivä. Sitä on ihan mukava muistella, vaikka jäljellä on vain parkkipaikka ja hiilikasa.  Minä kun olin hanketta vastaan lähes alusta alkaen, eli siitä lähtien, kun sen selvitys suurella rummutuksella ja tulipalokiireisellä jatkoaikataululla julkistettiin vuoden 2012 alussa. Harva varmaan tuli lukeneeksi kahdella miljoonalla tehtyä selvitystä. Minä luin ja tulin samaan johtopäätökseen kuin Jörn Donner jo vuotta aikaisemmin.

Guggenheimin rantautuminen kahteenkin eri kohteeseen epäonnistui monien asioiden summana. Yksi suurimmista varmaan oli hankkeenpuuhamiesten ja -naisten ylimaallisia taiteellisia ja taloudellisia haavekuviamaalailevat lausunnot. Ne kääntyivät lopulta itseään vastaan.

Projektilla oli myös ihan silkkaa ajoitukseen ja päättäjiin liittyvää epäonnea. Ilman sitä kaivinkoneet rakennus olisi jo pysytyssä, ainakin kaivinkoneet olisivat täydessä työn touhussa.

Ensimmäinen onneton sattuma liittyi Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtajan valintaa keväällä 2012. Vihreät katsoivat, että toimi olisi valtuuston toiseksi suurimpana puolueena kuulunut heidän ehdokkaalleen Tuija Braxille, mutta Kokoomuksen äänin siihen tuli valittua SDP:n Ritva Viljanen. Vaikka Vihreät kuinka koittavatkieltää kuin Pietari aikoinaan Mestarinsa Öljymäellä, on hyvin ilmeistä, ettäVihreät kostivat torppaamalla Guggenheimin, Kokoomuksen lempilapsen etenemisenjo kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Miten asia olisi edennyt valtuustossa, se jää arvailujen varaan. Tapahtumien kulku oli paradoksaalista siinä mielessä, että Ritva Viljanen osoittautui yhdeksi kaikkein intomielisimmistä projektin kannattajaksi.

Seuraava epäonni liittyi Kataisen hallituksen salkunjakoon. Alusta alkaen oli aika ilmeistä, että projektin läpimeno riippuu ratkaisevasti siitä, lähteekö valtio mukaan kustannuksiin. Valtion kukkaron nyörit taas olivat hallituksen ja sen kulttuuriministerin takana. Kulttuuriministerinä sattui keväällä 2012 olemaan Paavo Arhinmäki, mikä oli varmaan yksi huonoimmista vaihtoehdoista Guggenheimin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Järeimmin poliitikoista Guggenheimin puolesta puhui Jan Vapaavuori. Ehkä kuitenkin hänen ohjeensa Kokoomuksen kaupunginvaltuutetuille ajattelun lopettamisesta vaikuttivat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti pytingistä päätettäessä. Ainakin minä olisin ottanut nokkiini, jos joku olisi pyytänyt minulta samaa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, kuinka otin tiettyä hajurakoa opiskelevan nuorison marxilais-leniniläiseen etujoukkoon, kun opintopiirissä esittämääni kysymykseen (en muista enää mihin) vastattiin, että turha minun on sitä pohtia, toverit Neuvostoliitossa ovat tehneet sen jo puolestani.


Vapaavuorella olisi saattanut ollakin harteita valtion rahoituksen junailemiseen Guggenheimille. Valitettavasti vain hän oli vapaavuorolla hallituksesta juuri kriittisillä hetkillä keväällä 2012 ja syksyllä 2016. Pormestariksikin hän tuli vasta kesällä 2017, jolloin homma oli auttamattomasti ohitse. Tai ainakin moni kuvittelee niin olevan.

Keväällä 2015 Sipilän hallitukseen tulivat Perussuomalaiset, jolloin valtionrahoituksen vihreä valo tuikki entistä himmeämpänä Guggenheimille. Persuille Guggis oli käytännössä hallituskysymys, vaikka virallisesti Soini ei asiaa näin ilmaissut. Hänellä oli ihan omat sävelensä siihen.

Guggenheimin uutta tulemista lähti avittamaan liikemies Ari Lahti. Hallituksen elinkeinoministeri Olli Rehn on Lahden savolaisia futiskavereita, mikä tuntuu sinänsä omituiselta, onhan Lahti Kuopiosta ja Rehn Mikkelistä. Jotainhan Ollin piti tehdä kaverin puolesta, vaikka vain näön vuoksi. Niinpä  Olli lupasi Guggenheimillevivuttavaa 40 miljoonan osarahoitusta, vaikka hänen täytyi hyvin tietää, miten Soini siihen suhtautuisi. Voisi kuitenkin kaverille kertoa sen jälkeen, että parhaani yritin, mutta minkäs näille persuille mahtaa. No, Olli pääsi vaatimattomista ministerin liksoista eroon ja paikkaan, jossa ainakin rahaa riittää.

Sanni on sitten ihan oma lukunsa. Jos kerran Olli, niin minä kanssa. Kun Soini oli jo kerran käyttänyt Sannia pölyrättinä pöytää pyyhkiessään, Sanni toi julki ihan uuden poliittisen termin, ennakollisen näkemyksen. Sen mukaan Guggenheim voisi päästä museoiden valtionavun piiriin seuraavan hallituksen aikana. Sannin omin sanoin ”Perussuomalaisetja Timo Soini eivät siitä päätä. Se on kulttuuriministerin päätös”. 

Hyvänä osoituksena politiikan hektisyydestä lienee se, että puolen vuoden kuluttua kulttuuriministerinä oli Perussuomalaisten Sampo Terho ja eipä aikaakaan, kun Persut eivät olleet enää lainkaan hallitusvastuussa. Sampo Terho tosin oli edelleen kulttuuriministeri.

Marraskuussa 2016 Guggenheim koitti kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vielä nousta kanveesista kuin Sylvester Stallonenesittämä Rocky Bilbao konsanaan. Huonostihan siinä kävi. Omat koirat purivat, jos näin voidaan sanoa. Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, kulttuurisuvun vesa WilleRydman väänsi rautalangasta Guggenheim-esityksen auki.  Viimeisen naulan arkkuun löi sitten ehkä OskuPajamäki, mutta oli se aika tiukasti kiinni jo ennen sitäkin. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että lopputulos oli sittenkin matkan varrella aika pienestä kiinni.

Saturday, 18 August 2018

MITÄ MISSÄ MILLOIN


Olen jäsenenä vanhojen orivesiläisten FB-ryhmässä. Ryhmän vetäjä, poliisin tytär Marja-Leena oli laittanut ryhmään luultavasti isänsä ottaman kuvan kumollaan olevasta autonraadosta. Kysymys yksinkertaisuudessaan kuului: "Mitä, missä ja milloin on tapahtunut?"

Vähemmän mukavasta aiheestaan huolimatta kuva on minusta hieno ajankuva 50- tai 60-luvulta ja taidokas kuva muutenkin. Diagonaalisommittelu alavasemmalta yläoikealle, jonka katkaisee pojan, sähköpylväiden ja taustan talojen linja. Kaksi henkilöä ihmettelee autoa, pipopäinen poika valokuvaajaa. Olin tunnistavinani paikan, joten tätähän oli aivan pakko lähteä selvittämään.


Ensimmäisenä mieleeni tullut paikka oli minulle hyvin tuttu Opiston kohdalla radan itäpuolella kulkeva Niemeläntie. Taustakuva on otettu Opiston Kirjastotalosta joskus 50-luvun lopussa. Maisemassa näkyy kaikki onnettomuuskuvan keskeiset elementit (tietysti autoa itseään lukuunottamatta).  Jyväskylän tien varressa olevalta muuntajalta tulevan korkeajännitejohdon pylvätt (1), maisemassa oleva useankin sähköpylväs (2) ja parikin sopivassa kohdassa olevaa latoa (3). Arvelin asian olevan paikan suhteen ratkaistu. Liian aikaisin.



Ilmakuva 40-luvun lopulta oletetusta tapahtumapaikasta. Kuvan perusteella teoriassani on liikaa ykistyiskohtia pielessä. Jos kuva on kohdasta X, missä kuvassa vasemmalla näkyvä tie kaartaa oikealle, pitäisi ladon 3a näkyä onnettomuuskuvassa ladon 3b vasemmalla puolen. Lisäksi ladon 3b harjan suunnan pitäisi olla tien suuntainen, eikä sitä vastaan kohtisuora, kuten tässä ilmakuvassa.

Koska auto jäljistä päin on tullut pohjoisesta, se ei ole voinut millään kiihdyttää noin sadan metrin matkalla kohdasta y kohtaan x sellaiseen nopeuteen, että olisi ojaan ajaessaan mennyt kuvan osoittamaan kuntoon.





Onneksi ryhmässä on muitakin Oriveden historiaa taltioineita jäseniä. Toni lähetti yllä olevan kuvan. Se aukaisi ihan uuden tutkintalinjan. Ajankohta ja vuodenaika sopivat. Kyseessä ei ehkä ollutkaan ojaanajo, vaan auton ja junan törmäys. Oripohjan vartioimattomalla ylikäytävällä niin tapahtui useita, etenkin ennen kuin Parkanon kautta kulkeva oikorata vähensi liikennettä tällä rataosuudella.





Minulla oli kirjaani varten kerättynä valtava määrä valokuvia, joista aika iso osa ei edes päätynyt kansien väliin. Kuvan 50-luvun puolivälissä otetussa kuvassa sain maiseman yksityiskohdat ja onnettumuuskuvan täsmäämään. Tien suuntainen rakennus oli purettu 50-luvun lopussa, joten sitä ei enää ollut myöhemmissä valokuvissa. Onnettomuuskuvan taustalla näkyy Oriselän eteläpuolen maisemaa. Poika seisoo ratapenkalla, jota myöten auto oli valunut tai vedetty radalta pois.Vasemmalla näkyvä ei ole maantie, kuten alunperin kuvittelin. Niemeläntie ei mene missään kohtaa näin läheltä rataa.


Kun kuvakulma varmentui, tapahtumapaikka oli aika helppo päätellä. Juna oli raahannut autoa ehkä 300 metriä törmäyskohdasta T paikkaan X. Rataa ei onnettomuuskuvassa näy, mutta se on joko pojan takana tai siitä heti oikealle.

Arvoitus ratkaistu. Alussa olin vähän väärillä jäljillä, mutta some näytti parhaita puoliaan. Yhteistyöllä tapahtuman aika, paikka ja vähän muutakin saatiin selville. Juttu julkaistiin Aamulehdessä sunnuntaina 18.11.1956 mitä todennäköisimmin luokkatoverini Matin isän, Aamulehden toimittajan tekemänä. Onnettomuus oli tekstin mukaan tapahtunut edellisenä päivänä eli lauantaina 17.11. Olin silloin jo koulussa, ja kun lauantai oli koulupäivä, minun on täytynyt nähdä kouluun mennessäni onnettomuuden jäljet. Muistikuvia ylikäytäväonnettomuuksista on, mutta juuri tätä tapausta en ole pystynyt palauttamaan mieleeni. Ajattelenkin tällaisten arvoitusten ratkaisemisen antavan aivoille sen verran puuhaa, että sen ansiosta dementia lähenee hieman normaalia lyhemmin askelin.

ps. Silminnäkijä Pekka Hosia itse asiasta kuultuna.

"Mä muistan jutun hyvin. Muistaakseni sitä raatoa se juna raahasi n. 40-50 metriä ja kirjastotalon ikkunan eteen tuli jo sitten Eloranta ja Uitin talo joten en varsinaista raatoa nähnyt. Mutta siihen aikaanhan esikoiset pääsi aina ensin katsomaan kaikkea jännää ja kuopukset pysyivät kotona. Veljeni Matti oli silloin 14-v ja ponkaisi paikalle oitis ja oli siellä ennen kuin autoa oli saatu sen verran auki, että kuljettaja pääsisi ulos. Saatiin elävänä ja lähes vahingoittumatta ja kun nousi omille jaloilleen kysyi "Missä mun lippalakki on?". Eli kai vähän oli pökerryksissä. Tämän veljeni kertoi silloin minulle ja näin sen olen muistanut."

Friday, 30 March 2018

Kasvoiko raha puussa?



Tällä kuvalla ei ole tarinan kannalta oikeastaan muuta tekemistä kuin se, että se otettu juuri samoihin aikoihin. Minä istun eturivissä kädet hurskaasti ristissä. Ei ole kovin vaikeaa uskoa, että olin niihin aikoihin varsin höynäytettävissä.

Tarina alkaa syksystä 1964. Isäni oli nimitetty Opiston johtajaksi Heikki Hosian siirtyessä opetusministeriön kansliapäälliköksi. Olimme juuri muuttaneet johtajan asuntoon Kirjastotaloon. Olin 14-vuotias ja koko ajan lähestymässä Opiston oppilaiden ikiä, eli saamassa heistä ikäisiäni kavereita.

Asuin kirjastotalon ”pohjoissiivessä” kolmannessa kerroksessa ihan omassa yksinäisyydessäni. Sieltä oli yhteys käytävän kautta kansankorkeakoulun poikien asuntoihin. Periaatteessa en olisi saanut edes käydä siellä, mutta tässä asiassa en ollut periaatteellinen

Vähän kuin oheisessa Viikkolehden artikkelissa törmäsin sattumalta erääseen oppilaaseen, jolla riitti juttua. Hän oli Erik Dragsberg. Omien puheidensa mukaan tanskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Puolassa elokuvakoulun käynyt maailmanmies. Muistan kuunnelleeni häntä silmät ihmetyksestä pyöreinä.

Meistä tuli jonkinlaiset kaverit, tosin motiivit kaveruudelle taisivat olla vähän epäsymmetriset. Minä ihailin Erikin maailmanmiehen tyyliä, hän taisi nähdä pikemminkin tuttavuuden Opiston johtajan pojan kanssa olevan hänen etujensa mukaista.

Olin ollut kesällä Opiston puutarhalla töissä, ja kun en ollut tuhlaavainen luonne, minulla oli pienestä palkastani huolimatta jäänyt rahaa säästöön. Taisin jopa mainita siitä Erikille, koska jossain vaiheessa alkusyksyä hän valitteli akuuttia rahapulaa ja pyysi pientä vippiä. Takaisinmaksu olisi heti seuraavalla viikolla, kun Erik saisi ennakkoa jostain elokuvasopimuksesta, josta sen salaisen luonteen vuoksi ei voinut kertoa tarkemmin. Sinisilmäisenä ja toisesta ihmisestä pelkkää hyvää uskovana lainasinkin hänelle rahaa. Summaa en enää muista, mutta useita kymppejä kuitenkin. Iso raha minulle siihen aikaan.

Seuraavalla viikolla Erik tapojensa vastaisesti selvästi kartteli minua, mutta lopulta pääsin puheisiin ja kysymään lainaa takaisin. Hän kertoi surullisen tarinan. Ennakkoa ei ollut tullut ja minunkin antamilleni rahoille oli käynyt köpelösti. Erik oli nimittäin iskenyt jonkun tytön Opistolta ja ollut muhimassa tämän kanssa tekolammen laiturilla. Siinä touhussa hänen lompakkonsa oli pudonnut veteen ja kun hän myöhemmin etsi sitä, ei enää löytänyt. Syksykin oli jo aika pitkällä ja vesi kylmää, joten hänellä eikä muillakaan ollut hirveää intoa sukellella rahojen perään.

En enää muista, uskoinko vai en. Luultavasti uskoin, Erik oli erittäin vakuuttava puheissaan. Etenkin niissä, jotka eivät muuten olleet oikein uskottavia. Harmitti kuitenkin.

Kun seuraavalla viikolla tulin eräänä päivänä koulusta kotiin, kirjastotalon asunnossamme olevan isän työhuoneen ovet olivat kiinni. Äänistä tunnistin, että isä ripitti Erikiä, joka oli kerrankin se, joka puhui vähemmän ja hiljaisemmalla äänellä. Selvisi, että Erik oli sotkeutunut moninaisten valheidensa verkkoon, osana niistä lainaillut takaisin maksamatta muiltakin kuin minulta, mitä tosin en ollut kertonut kenellekään, etenkään en isälleni.

Seuraus oli kuitenkin se, että Erik joko erosi tai erotettiin Opistosta. Seuraavana päivänä hän oli jo poissa. Henkilökohtaisesti en ollut enää koskaan tekemisissä hänen kanssaan, mutta epäsuorasti kyllä. Ensimmäisen kerran vain parin viikon päästä siitä, kun hän oli lähtenyt.

Kävelin lammen rannalla. Lampi oli mennyt juuri ohueen ja kirkkaaseen jäähän. Jään alla oli runsaasti puun lehtiä, mutta eräs vähän isompi vihreä lehti kiinnitti huomioni. Se oli selvästi Paasikivi, kymmenen markan seteli. Rikoin jään sen kohdalta ja ongin setelin ylös. Lampea kierrellessäni löysin enemmänkin seteleitä. Osa vain oli niin kaukana rannasta, että niihin ei ulottunut ja lasinohuelle jäälle ei ollut mitään asiaa.

Kaikista Erikin tarinoista yksi vähiten uskottavista piti siis paikkansa. Lainaamani ahat olivat lammessa. Näin ainakin uskon, tuskin ne lammen hopeapajuissakaan kasvoivat. Kun jään paksuunnuttua kävin hakkaamassa loputkin näkyvissä olevat setelit pois, saatoin katsoa Erikin kuitanneen tietämättään velkansa, jopa koronkiskonnaksi katsottavaksi korolla. Kuivasin rahat, ja niistä tuli ihan käypää valuuttaa. Vielä seuraavana keväänä joku kertoi löytäneensä jo aika pahasti vettyneen kympin setelin lammesta.  Setelipaperi on kuitenkin aika hyvin vettä kestävää, joten eiköhän siitäkin vielä kaupassa kelpaava raha tullut.


Erik Dragsberg Opiston vuosikertomuksessa 1964-65. * tarkoittaa, että hän on lopettanut syyslukukaudella. Hänen äitinsä asui Kuopiossa, mistä tämä oli mitä ilmeisimmin lähettänyt hulivilipoikansa Orivedelle rauhoittumaan. Varsin huonolla menestyksellä tosin. Mitään muuta syytä en keksi Erikin Opistolle tuloon.



Kuva ei ole ihan autenttinen kaikilta osiltaan. Suunnilleen näiltä kohdin kävin hakkaamassa irti jäästä yhden Paasikiven, jollaiseen kuvan virtuaalivaluuttaan Jyrki ja Jukan katseet ovat suuntautuneet.  



Viikkosanomat julkaisi numerossaan 5.4.1965 koko aukeman artikkelin Erik Dragsbergista. Siinä hän kehuu itsensä ja haukkuu suomalaisen elokuvan tason. 

Opiston ajoista tässä on vain noin puoli vuotta. Muistan hyvin Erikin jalassa olevat sirot kengät. Ne olivat jotain muuta kuin siihen aikoihin oli tyylinä. Korkeintaan meidän luokkakuvassa minun vieressä istuvalla Matilla oli jotain vastaavaa. Tosin Matin sukatkin olivat tyylikkäät, toisin kuin Erikin.

Kuvasta käy minusta hyvin ilmi, miten paljon Erik Dragsbergin olemuksessa oli samaa kuin Jörn Donnerissa. Erik kun liikkui sulavasti piireissä kuin piireissä, hän törmäsi jossain vähän myöhemmässä vaiheessa myös Jörkkaan, joka sitten palkkasi 70-luvun alussa Erikin jonkinlaiseksi yleisjohtajaksi omistamaansa Nilsiän Tahkovuoren hotellikompleksiin. Muina mukana sähläämässä  olivat Kalevi Keihänen ja Urpo Lahtinen. 

Donnerilta loppuivat rahat ensimmäisenä ja hän varmaan koki näistä kolmesta suurimmat tappiot. Keihänen kaadettiin osin isompien toimesta muutaman vuoden kuluttua, mutta Lahtisella oli Hymyn ansiosta sen verran paljon pätäkkää takanaan, että Tahkovuoren tappiot eivät tuntuneet missään.  Ehkä Donner oppi siitä, että matkailubisneksessä suuret odotukset ja kova hehkutus eivät vielä takaa rahakasta lopputulosta. Jörkka oli tunnetusti Guggenheimin taide/matkailu -projektin äänekkäimpiä epäilijöitä alusta asti. Suuren huijauksen ensimmäinen näytös.

Erikin pesti johtaja Dragsbergina päättyi kananlentomaisesti samoista syistä kuin opinnot Opistolla. Puurot ja vellit tuppasivat menemään sekaisin. Kaverini Pekka oli juuri siihen aikaan Tahkolla töissä. Hänellä on värikkäitä tarinoita edellä mainituista juuri näiltä ajoilta, mutta kertokoot itse, jos haluaa.



Katkelma Viikko-Sanomien jutusta. Toimittajalle Erikin sen hetkinen ikä jää arvoitukseksi. Opiston vuosikirjasta se paljastuu. Ikää oli haastettelun aikana 17 vuotta. Mutta ikähän ei ole tärkeä, vaan ajatukset. Niitä Erikillä riitti, tosin puhetta vielä enemmän.


Tamperelainen-lehdessä oli syksyllä 2010 tällainen juttu. Erik mainittu, eikä mitenkään yllättävässä yhteydessä. Nimittäin mikä tahansa yhteys Erikiin liittyen ei ole yllättävä.


Seuraava ja viimeinen minun silmiini osunut tieto Erkin touhuista Suomessa on vuonna 1981 ilmestynut Pelastusarmeijan kustantama 80 sivuinen kirjanen. Tekijöinä on ei ihan ensimmäisinä tässä yhteydessä mieleen tulevat henkilöt. Erik Dragsberg ja Pertti Virtanen, josta tamperelaiset olivat kuulemma erityisen ylpeitä vuonna 1995, jolloin he saivat ensimmäisen kerran Velton sisään. (Vitsi toimii paremmin kerrottuna.)
Tekijöistä huolimatta tai ehkä juuri siksi sisältö on ihan asiallinen kirjoitus otsikon mukaisesta teemasta. 


Liittyykö kiitossanojen viimeiseen virkkeeseen aitoa uskonnollisuutta vai pientä piruilua? Se jäänee arvoitukseksi, ellen saa jompaa kumpaa itse asiasta kuulluksi

Vaikka kosketukseni Erik Dragsbergiin jäi varsin lyhytaikaiseksi, hän jäi mieleeni yhtenä värikkäimmistä kohtaamistani ihmisistä, jollaisia elämäni varrella on tullut aika moinen määrä vastaan. Kuukauden päästä Erik täyttäisi 71 vuotta, sikäli kun on vielä hengissä. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista. Jos ei muuten, niin voisin ainakin kertoa hänen potevan turhaan huonoa omaatuntoa pystyyn jääneestä vipistä.


ps. Jos joku haluaa erityisesti lukea artikkelin Viikko-Sanomissa, niin alla.