Tuesday, 20 August 2019

Läsitorin kolmentien risteyksen tienviitta



Oriveden keskustassa entisen Auvisen talon, nykyhisen Taitokeskuksen kohdalla etelästä tuleva tie haarautuu. Tässä oli pitkään kauniisti luonnonkivillä päällystetty tienviitanjalusta, jonka päälle paikkakunnan nuoriso usein kokoontui. Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut blogissaan tästä ja muistakin Oriveden tangon jalustoista.  Tässä vielä muutama lisäys Maija-Liisan tarkinaan vänrikki Stoolia vapaasti lainaten "Jotain ehkä tietäisin, asuinhan siellä minäkin".




Läsimäkeä 1900-luvun alkupuolella. Nykyistä Oriveden symbolina tunnettua Auvisen taloa ei tässä vaiheessa oltu vielä rakennettu, mutta Auvisen liike toimi minun Oriveden aikani Pölkkysen talona tunnetussa rakennuksessa. Siitä eteenpäin on Vuorisen talo, jossa edelleen minun aikanani oli Viiva Paavolan kirjakauppa. Tien toisella puolen näkyy K.Witelin kauppatalo, joka siirrettiin vuonna 1928 Koivulehtoon nykyisen Koivulehdon tien varrelle . Ensin siirrätti ja omisti kauppias Vuorinen, sitten maanviljelijä Sipilä, Br. ja L. Jokinen ostivat talon vuonna 1940.. Kuten kuvasta näkyy, Läsitori oli tässä vaiheessa vielä vanhan nimensä Läsimäki mukainen.



Risteyksessä oli jo tässä vaiheessa tienviitta, joka näkyy tässä suurennoksessa sähkö- tai puhelinpylvään vaemmalla puolella. Viitan tekstiä ei tässä kuvassa pysty erottamaan.


Tuntemattomat miehet kuvattuna 20-luvulla tienviitan poikkipuun päällä. Vain suurimmat kohteet ilman välimatkoja oli mainittuina.



Läsimäkeä madallettiin 30-luvulla. Tarkempaa tietoa asiasta minulla ei ole. Kuva on Liimolan valokuvaamon jäämistöstä. Vuorisen talossa oli tässä vaiheessa ainakin parturi. Auvisen vuonna 1928 valmistunut rakennus on jo taustalla kuten myös kivijalkainen tienviitta.



Tienviittojen tekstit ovat kuvassa sen verran epäselvät, että kirjoituksista ei saa selvää. Vaasaan on kuitenkin neljä viittaa ja Jyväskyllä vai kaksi.


Risteys 40- ja 50-lukujen vaihteessa. Sähköjohtojen paljous on silmiinpistävää. KOP:n edessä BMW tai EMW. Sama auto, eri nimi riippuen siitä, kummalla puolella Saksaa se oli valmistetu.


Nytkään viittojen teksteistä ei saa selvää, mutta niitä on kuitenkin kolme suuntaansa, kuten myöhemmissäkin kuvissa.


Ajassa noin kymmenen vuotta eteenpäin. Auto on vaihtunut Itä-Saksan seuraavaan malliin, ihan omaa tekoa olevaan Warreen. Samoin talossa oli uusi kauppias, Otto Koltta. Kuva on isäni ottama.



Koltta muutti Auvisen taloon  1958. Liikennemerkkien uudistus oli 1957, jonka jälkeen välimatka ilmoitettiin enää kilmetrien tarkkuudella. Joten näistä voinee päätellä tämän kuvan ottohetken aika hyvin. Jostain syystä 9-tie on merkitty Kokkolan tieviittaan. Kokkola ei tässä ole suinkaan Pohjanlahden rannalla oleva kaupunki, vaan pieni Oriveden kylä. Tähän aikaan siellä oli vankien työmaasiirtola. Tunnetuin vanki taisi olla naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara.


Risteys talvella Auvisen puolelta kuvattuna 60-luvun alkussa. Lumia ei ajettu kovin ahkerasti muualle, työnnettiin vähän sivuun. Potkukelkka oli yleinen liikkumisvälinen kauppareissuilla.


Välimatkat on merkitty jo kilometrien tarkkuudella. Vaasantien suunnassa oleva Haarala on minulle täysi mysteeri. Valitettavasti etäisyyden ensimmäinen numero jää sähköpylvää taakse. Ylempi viitta osoittaa Ruoveden kirkonkylälle olevan matkaa 43 km. Koska viitoissa lähinnä oleva paikka on alimpana, voisi olettaa Haaralan olevan Ruovettä lähempänä. Yhtä kaikki en tunne paikkaa.

Lisäys. Haarala selvisi. Se on talo Vaasantien ja Onnistaipaleentien risteyksessä. Vanhoissa kartoissa myös nimellä Haarola. Ulkopaikkakuntalaiselle ei tainnut kertoa paljoakaan. Haaralaan oli matkaa noin 2 km, joten pylvään taakse ei jäänytkään mitään numeroa.




Oriveden poikia Läsitorin tienviitalla. Takana Jussi Sierilä ja Erkki Siukola, edessä Pekka Yrjänäinen. Haaralan toisella puolella on Huikko, joka on pieni paikka Kantatie 66:n ja Korkeakosken tien risteyksessä lähellä Hyytiälää.

Kuvan aikoihin nykyinen Koulutie oli vielä (etuajo-oikeutettu) kantatie 9. Näkyy kuvan oikeassa laidassa. Sen jälkeen näkyy, että Kankaanpään huoltoasemalla myytiin trustivapaata TB-bensaa. Vanhempieni makuuhuoneen ikkuna näkyy Opiston päärakennuksen asuntosiiven päädyssä.





Yhteiskoulun pihalla oli myös komea lipputangon jalusta. Tässä Hankaloilossa asunut Aino Nieminen poseeraa sen päällä. Maija-Liisa Mäkelä viittaa blogissaan tähän kuvaan, joten menkööt tässä.



Kuvaa tilanteista ei taida olla, mutta mieleeni on jäänyt Jorma "Eenokki" Markkulan palopuheet lipputangon alusta päällä. Tässä hän pelleilee kuvan ottaneelle Ilpo Suihkolle. Jormasta tuli sittemmin näyttelijä, väliin televisiossakin näkynyt.

Wednesday, 8 May 2019

Ikimuistoinen maali


Liverpoolin Trent Alexander-Arnold on juuri antanut ovelan kulmapotkun kohti täysin vapaana keskellä Barcelonan puolustua olevaa  Divock Origia, jolla oli kohtailsen helppo työ pistää pallo maaliin.  

Suosikkijoukkueeni Liverpool teki eilen  melkoisen urotyön lyömällä Barcelonan Anfield Roadilla 4-0 ja menemällä mestareiden liigan loppuotteluun. Hankala paikka minulle, jos myös toinen suosikkini Ajax menee loppuotteluun. Kumpaa silloin kannustan?

Ratkaisevan neljännen maalin Liverpool teki ovelasti kulmapotkusta. Kuvasta näkee hyvin, miten pihalla Barcelonan pelaajat olivat, kun kulma annettiin yllättäen. Selostaja Tuomas Virkkunen karjui maalin olleen ikimuistoisen.

Ikimuistoinen on aika suhteellinen käsite. Kuinka monen henkilön ja kuinka monen vuoden päästä maali pitää muistaa, jotta se olisi ikimuistoinen?

Minä tein ikimuistoisen maalin Oriveden Pappilan kentällä syksyllä 1967 Oriveden Ponnistuksen ja Mäntän Valon välisessä B-juniorien piirinsarjan ottelussa. Tosin sitä tuskin muistaa enää kovin moni, luultavasti vain minä.

Pelin kulku meni seuraavasti. Ottelu oli piirinsarjan viimeinen. Ponnistus oli sarjassa kaksi pistettä jäljessä mänttäläisiä, mutta meillä oli parempi maaliero. Voitolla siis nousisimme sarjan kärkeen ja samalla maakuntasarjan jatko-otteluihin. Ponnistus oli ollut sinne tyrkyllä jo monta vuotta, mutta jäänyt aina kakkoseksi joko Mäntän Urheilijoiden tai Mäntän Valon jälkeen.

Otteluun liittyi erikoinen episodi. Kaikilla Ponnistuksen pelaajilla oli jaloissaan upouudet jalkapallokengät. Siihen asti olemme pelanneet joko tavallisilla kumitossuilla tai korkeintaan Nokian nappulapohjaisilla Nappiksilla, jotka minun sukupolveni futarit varmaan hyvin muistavat. Ne olivat nimittäin ikimuistoiset.



Nokian Nappisten mainos. Huomio kiinnittyy paitsi tossuihin myös palloon. Se on nimittäin malliltaan Adidaksen Telstar, joka esiteltiin ensi kertaa vuonna 1968. Sitä ennen pelattiin erilaisista paloista kursituilla palloilla. 60-luvun jalkapallot oli vielä aitoja nahkapalloja, joiden paino varmaan tuplaantui märällä kentällä. Sadekelillä pelattaessa ainakaan minulle ei tullut mieleenkään pistää päätäni kovaa tulevan pallon eteen.

Jalkapallokenkien tarina oli seuraavanlainen. Valkeakosken Hakan tähtipelaaja Juhani Peltonen pelasi yhtenä ensimmäisistä suomalaisista ammattilaisena Ulkomailla, seuranaan Hampurin SV.  Tämän reissun sivutuotteena Peltonen suunnitteli Adidakselle "suomalaisen pelaajan jalkaan sopivat" jalkapallokengät, joita Oriveden kenkätehtaan oli tarkoitus ruveta valmistamaan lisenssillä. Tehtaan johdolla oli suhteita ja sympatioita Ponnistukseen, niinpä me saimme olla kenkien testaajia. Muistan vielä hyvin, miten joku tehtaan edustaja toi autolla ison pinon kenkälaatikoita, joista kukin pelaaja sai käydä sovittamassa itselleen parhaiten sopivat kengät. Niinpä pelin alkaessa jokaisella meistä oli hienot mustat kolmiraitaiset futispläägät jaloissaan.

Se oli hirvittävä virhe. Peltonen oli varmaan pelaajana paljon parempi kuin kenkien suunnittelijana. Uusia kenkiä ei muutenkaan pitäisi ottaa käyttöön suoraan peliin, ne hiertävät. Nämä kengät hiersivät muutenkin kuin uututtaan. Etenkin takana ollut läppä, jonka tarkoitus oli suojella akillesjännettä, hiersi sen vereslihalla.

Näillä kengillä olimme täysin altavastaajia.  Saimme olla tyytyväisiä, että olimme ensimmäisen puoliajan jälkeen vain 0-2 tappiolla.

Puoliajalla jokainen, jolla vain oli jotkut vaihtotossut, otti ne uudestaan käyttöön. Se muutti pelin kulun. Nousimme tasapeliin 2-2 minun tehdessä toisen maalin, mutta sehän ei olisi vielä riittänyt. Puoliajan pituus siihen aikaan B-junioreissa oli 40 minuuttia. Kelloahan kentällä ei ollut, mutta pelikaverillani ja opistolla asuvalla luokkatoverillani Paavolan Oskulla oli sellainen kädessään. Kun saimme aivan pelin lopussa nykyään harvinaisen epäsuoran vapaapotkun rangaistusalueen sisältä, kysyin Oskulta aikaa. Sitä oli kuulemma minuutti, korkeintaan kaksi.

Minä menin antamaan epäsuoraa vaparia. Erotuomari oli antanut jo luvan, kun vielä nostin käden pystyyn ja menin kumartuen korjaamaan pallon paikkaa. Juuri hetkeä ennen kuin olin siirtämässä kädelläni palloa syötinkin sen yllättäen vieressä aivan vapaana olevalle toiselle opistolaiselle Oksasen Aimolle, joka pääsi laittamaan pallon käytännössä tyhjään maaliin. Kuvio, jota olimme useat kerrat käyttäneet Opiston nurmikoilla pelatessamme.

Mänttäläisen protestoivat, mutta erotuomari näytti keskelle. Peli päättyi mänttäläisten aloitukseen. Olimme jatkossa.

Se, että cup-periaatteella pelatussa jatkossa hävisimme heti Valkeakoskella Hakalle 0-9, on sitten toinen tarina, eikä lainkaan ikimuistoinen.



Ottelun medianäkyvyys ei ollut ihan Liverpool-Barcelona -pelin luokkaa. Pelista, ratkaisevasta maalista puhumattakaan, ei ole kuin muistikuvia. Kuvassa kuitenkin Ponnistuksen voittoisa joukkue Pappilan kentällä ottelun jälkeen. Kenttä muistutti heinäpeltoa, mutta kirkonkylässä olleen Suojan kentän lähin vertailukohta olisi ollut perunapelto. Maaleissa ei ollut edes verkkoja, mkä tietysti latisti maalinteon näyttävyyttä. 



 Pienellä paikkakunnalla oli tässä vaiheessa kolme jalkapalloa pelaavaa seuraa. Oriveden Ponnistus ja Tuisku sekä Hirsilän Pyrkivä. Juniorijoukkueisiin oli usein vaikea löytää riittävää määrää pelaajia, etenkin jos valmennusjohto otti turhan tarkasti ikärajat huomioon. Äkkiä katsomalla tästä joukkueesta yli puolet on yli-ikäisiä, koska kesällä 1967 B-junioreihin päästäkseen piti olla vuonna 1950 tai sitä myöhemmin syntynyt. Minä ja Osku olimme syntyneet ihan vuoden 1949 lopussa, joten synti ei ollut niin suuri. Samaa ikäluokkaa on myös maalissa ollut Viherman Risto. Takarivissä vasemmalla oleva Tuiskun Jukka taisi tähän aikaan lähennellä jo kahdenkympin ikäpyykkiä. 


Toisaalta joukkueessa oli sitten eturivissä oikealla kyykyssä olevia nappuloita, joiden nimiä en enää muista, jos koskaan tulin edes tietämään.  Nämä junnut huomioon ottaen joukkueen keski-ikä saattoi olla juuri ja juuri B-junioreiden vaatimusten mukainen. Eturivissä vasemmalla on jutussa mainittu Oksasen Aimo ja takana oikealla Paavolan Osku, jonka loppuhetkien taktiikkaan ratkaisevasti vaikuttanut kello näkyy hyvin. Minä olen takarivissä kolmas oikealta. 

Wednesday, 3 April 2019

Tietokirjailijan tietokirja



Punnittua tekstiä heti alkulauseesta alkaen. 

Kalle Päätalo on useaan otteeseen kertonut, kuinka Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? oli aivan ratkaisevassa asemassa hänen päätökselleen ryhtyä kirjoittamaan. Juuri ilmestynyt Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin opus Tietokirjailijan tietokirja (näin haluan lukea kirjan nimen) voisi toimia samanlaisena innoituksen lähteenä tietokirjailijan uraa suunnittelevalle.

Kovin pitkään ei tarvitse pyöriä joka syksyisillä kirjamessuilla, kun havaitsee, että tietokirjailija ei ole mitenkään uhanlainen laji. Julkaisukynnyksen madaltuminen näyttää vuosi vuodelta saavan yhä useamman toteuttavan haaveensa oman kirjan julkaisemisesta. Jos ei kaupallisen kustantajan toimesta, niin omakustanteena sitten.  Käteen ne tuntuvat ihan samanlaisilta.

On aika vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ajatella tietokirjan tekemistä aiheesta, jota ei itse tunne omakohtaisesti. Tiina Raevaara on tuottelias sekä kauno- että tietokirjailija ja Urpu Strellmanilla taas on pitkäaikainen kokemus kustannusalalta. Kokemus ja näkemys paistavat lävitse kirjan sivuilta jo alkusanoista alkaen.

Minun iällisestä näkövinkkelistä tekijät ovat vielä nuoria. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1979. Tuskin osasivat vielä edes lukea, kun minä julkaisin ensimmäisen tietokirjani. Vaikka nuoruutta ei laulun sanojen todistamana saa enää takaisin, vai haikeana huokailla, että olisipa minunkin tietokirjailijan uran alkuaikoina ollut tällaisia ohjekirjoja aloittaville tietokirjailijoille. Kovin tutuilta tuntuvat monet kirjassa olevat kertomukset kirjoittamisen niin synkistä kuin valoisemmistakin hetkistä. Toki se on lohduttavaa lukea, että täsmälleen saman epävarmuuden kanssa tietokirjailijan on oltava aina valmis tulemaan toimeen. Sitä eivät opaskirjat voi poistaa, mutta onhan sekin tieto jotain, että se kuuluu olennaisena osana toimenkuvaan.

Oli tietokirjailijan taival alussa tai lopussa (kuten minulla alkaa jo olla), voin vilpittömästi suositella Raevaaran ja Strellmanin teosta. Hirveän isosta elintason sekä sosiaalisen aseman noususta ei kirjailijan statuksen myötä kannata haaveilla. Reilut viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijan tietokirjan myynnistä saamien tulojen keskiarvo oli noin 1500 euroa. Suomen Kuvalehden vuonna 2018 julkaistun kyselyn mukaan kirjailija sen enempää erittelemättä on sijalla 129 eri ammattien arvostusasteikolla. Nousussa kuitenkin ja selvästi korkeammalla kuin vaikka vasta sijalla 375 ennen Oulun tapahtumiakin ollut imaami. Ehkä molemmissa ammateissa plussapuolelle voidaan katsoa se, että ammattia vähiten arvostavien puoluekanta on Perusuomalaiset.



Monday, 1 April 2019

Orivesi (melkein) mainittu


Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, ihmiset istuvat ja parta

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Omistus och samma på svenska.

Wednesday, 6 March 2019

Oliko pallo yli?



Tästä lähti Ajaxin maaliin johtanut hyökkäys. Pallon sivurajalta pelastanut Ajaxin pelaaja on juuri syöttänyt pallon eteenpäin. Realin valmentaja viittoilee toimenkuvansa mukaisesti heittoa omalle joukkueelleen. Ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus nähdä senteistä kiinni oleva tapaus varmuudella oikein on linjalla oleva rajamies. Hänen lippunsa pysyi alhaalla. 

Mestareiden liigan ottelussa 5.3.2019 Real Madrid - Ajax Amsterdam oli videolta tarkistettu tilanne. Oliko pallo yli sivurajan vai ei? Tapaus oli siinä mielessä ratkaiseva, että tilanteesta lähti Ajaxin hyökkäys, jonka tuloksena on ns. voittomaali, koska Realin olisi pitänyt sen jälkeen tehdä kaksi maalia voittaakseen yhteistuloksessa. Tilannetta tutkittiin pitkään VAR-tekniikan avulla, jonka jälkeen erotuomari hyväksyi maalin. 


Poimin tv-kuvista viisi perättäistä ruutua ja koitin asemoida ne siten, että kuvakulma on sama. Kamera kääntyi kuvauksen aikana, joten kuvia piti hieman siirtää. Vaiheet näkee parhaisten vaihtamalla kuvia.


Tässä vaiheessa potku on vasta osumassa palloon, joka on varsin selkeästi osin rajalinjan päällä.


Ratkaiseva hetki. Nappulakengän kärki osuu palloon.  Pallo on siirtynyt aavistuksen poispäin kentästä. Onko pallo ulkona vai ei?


Pallo on jo matkalla kohti kenttää.  Se, että nurmikkoa näkyy enemmän kuin edellisessä kuvassa johtuu siitä, että pallo on ilmassa.

Kuvien välinen aika on 0,04 sekuntia. Kovin pitkälle taaksepäin ei pallo ehdi ensimmäisen sekunnin kymmenyksen aikana  potkun jälkeen. Selkeästi viivan päällä pallo kuitenkin jo on.

Viimeistään tässä kuvassa pallon sijainnista ei ole epäselvyyttä.



Kun kuvaa ei ole otettu linjan suuntaisesti, siitä on mahdotonta päätellä sadan prosentin varmuudella, oliko pallo ulkona vai ei. Jotain laskelmia voi kuitenkin tehdä. Kriittisessä kuvassa pallon ei näy kokonaisuudessaan, vaan osa siitä on selvästi nurmikon peitossa. Täydensin pallon kuvan ympyräksi.

Virallisen pelipallon mitta läpimitta on 22 cm ja rajalinjan viivan leveys 4 tuumaa eli 10 cm. Tein omaan nurkista löytyneeseen palloon samassa suhteessa olevan rajaviivan paperista ja kuvasin nämä kulmasta, joka vastaa sekä kameran kuvakulmaa että rajalinjan suuntaa television kuvassa. Rajalinjan leveys merkittiin kuvaan kohtaan, joka on kameran optisen akselin suunnassa, siksi paperin ja rajalinjan leveys on kuvassa merkitty vinoon. Paperinen linja laitettiin kohtaan, jossa pallo olisi juuri ja juuri sisällä.

Kuvasta näkee selvästi, että minun vasemmanpuoleisessa verrokkikuvassa pallon alla näkyy suhteessa enemmän "nurmea" kuin ottelusta otetussa kuvassa. Se todistaa, että pallo oli pelitilanteessa lähempänä rajalinjaa eli sisällä. Niukasti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että linjalla ollut rajamies pystyi selvästi tekemään oikean tuomion. Oikeus voitti tässä tilanteessa ja sen myötä Sergio Ramosin pikkunäppäryys korttipelissä sai ansaitsemansa lopputuloksen, Musta Pekka jäi käteen. Ramoshan oli hankkinut edellisessä osaottelussa itselleen taktisen toisen keltaisen kortin, jotta voisi huolia "varman voittopelin Ajaxia vastaan" ja aloittaa seuraavan kierroksen ottelut puhtaalta pöydältä. 



ps. 7.3.2019

Sain kommenttina tähän kysymyksen, kuinka paljon pallon sijainnin epävarmuuteen vaikuttaa se, että televisiokamera kuvaa 25 ruutua sekunnissa (hidastuksella tietysti enemmän). Ruudut siis vaihtuvat 0,04 sekunnin välein. Näiden väliin jää vain valistuneita arvauksia pallon sijainnista. 



Pohjakuva on tilanteesta, jossa kengän kärki juuri osuu palloon. Pallot siitä oikealle olen syvännyt kuvista, jotka on kuvattu 0,20 sekunnin välein, eli otettu aina joka viides ruutu. Kun nuolen kohdalla sivurajassa on hieman tuhriintunut kohta, olen pystynyt asemoimaan kuvat päällekkäin, vaikka kamera kääntyi tässä kuvauksen aikana. 

Kuvasta voi päätellä, että 22 cm läpimitaltaan oleva pallo on liikkunut ruutujen välissä noin 25 cm, eli pallon nopeus jakolaskulla oli noin 1,2 m/s. 


Tässä olen laittanut päällekkäin kaksi kuvaa, juuri ennen osumaa ja siitä 0,04 sekunnin päästä tapahtuvan osuman. Pallon paikka on muuttunut noin 5 cm, joten tämä kuva tukee edellä tehtyä päätelmää pallon nopeudesta 1,2 m/s. Pallon suunta on kohtuullisen hyvin kohtisuoraa kuvaussuuntaa vastaan, joten päätelmän pallon nopeudesta voi tehdä kuvien perusteella. Pallo ei tullut kuitenkaan rajan yli kohtisuoraan, vaan vinosti siihen nähden. Tämän huomioon ottaen peräkkäisten ruutujen väliin epätarkkuus siitä, oliko pallo kokonaan yli rajan vai ei, on suuruusluokkaa 2 cm





Vielä kuvat juuri ennen osumaa, osuman hetkellä ja osuman jälkeen. Potku osuu pallon alaosaa, mikä nostaa pallon ilmaan. Siksi tästä tästä kuvasta on vaikea arvioida pallon etäisyyttä sivurajasta, koska pallon korkeutta nurmikosta ei näe kuvasta





Osuman pallon alaosaan johdosta pallo saa alakierteen, mikä pysäytti pallon paikoilleen melkein heti sen osuttua kenttään.
 



Kun pallo jäi pelattavaksi aivan sivurajan tuntumaan, missä ei ollut muita pelaajia lähellä, pääsi vikkelästi ylös noussut Ajaxin pelaaja aloittamaan rauhassa hyökkäyksen, jonka seurauksena 15 sekunnin päästä pallo oli Real Madridin maalissa. Samalla se herätti myös periaatteellisen kysymyksen siitä, kuinka kauaksi taaksepäin voidaan VAR-videoita kelata. 

Saturday, 8 December 2018

Vanhat valokuvat kertovat

Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.


Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun koostani päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.


Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.



Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.



Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 




Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kuvahaun tulos haulle agfa ridax

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 


Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 


Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 


Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.
Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.
Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 


Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.



Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.


Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Aiheeseen liittyvä kuva




Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.


Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella.