Saturday, 10 February 2018

Orivettä ilmasta



Oriveden kirkonkylää vuonna 1953 valokuvaaja Albin Aaltosen ilmakuvaamana. Liukukuvia vähän isompana voi käydä katsomassa alla olevista linkeistä.

https://cdn.knightlab.com/libs/juxtapose/latest/embed/index.html?uid=e9001332-0e97-11e8-b263-0edaf8f81e27


https://cdn.knightlab.com/libs/juxtapose/latest/embed/index.html?uid=18fb6276-180c-11e8-b263-0edaf8f81e27

Talojen numerot ovat osin samat kuin kirjassani Lapsuuteni Orivesi sivulla 39, joten ne ovat hieman epäloogiset. Joitakin puuttuu ja numerointi alkaa 21:stä.  Kommentit virheistä ja puutteista otetaan kiitollisena vastaan.

To be contiued.

1. Auvinen
2. KOP
3. Pölkkysen kauppa, kelloseppä Siren
4. Kauppakunta
5. Säästäpankki
6. Kivilinna
7. Kanta-Häme
8. Pölkkynen
21. Vuorio, vaatturi, Jokiniemen vaateliike.

22. Oriveden Pyörä, Helinin pyöräkorjaamo
23. Hauskala, Peltonen
24. Venni Koskela, yhteiskoulun rehtori
25. J. R. Silén, korkotehtailija
26. Nippala
27. Järveläinen Lempi, ompelija
28. Järvinen Iida, silittäjä
29. Paasi Elsa, ompelija
30. Kamppila, suutari
31. Viljanen
32. Svante Elo, poliisi
33. Ylä-Mukkula, radioliike
34. Ylätalo
35. Oriveden sähkö
36. Granqvist
37. Mikkola
38. Karttinen, talossa joskus Ahosen pannutinaamo
40. Vehmas
41. Peltomaa Alma
42. Vartiainen
43. Huitun muonamies, Korhonen
44. Huitu, maatila
45. Oriveden sähkön varasto, Virtasen konditoria
46. Laitisen teurastamo ja kauppaliike
47. Opiston ulkorakennus
48. Sirola, Opiston talonmiehen asunto
49. Opiston vuonna 1950 palanut päärakennus
50. Urhola, Opiston asuinrakennus
51. Uotila, Opiston asuinrakennus
52. Opiston laululava, purettiin 1952
53. Rauhala, Opiston puutarhurin asunto
54. Siukolan, sittemmin Jokelan autovarikko- ja korjaamo.
56. Jaakkolan kiinteistöt, parturi, kotileipomo, posti, ym.
57. Lehtimäen kalustamo- ja verhoiluliike
58. Lepola, Opiston rakennuksia
59. Kivivaara
60. Osuuskassa,
61. Paavola Esko, toimittaja
62. Mäkinen
63. Vartiainen
64. Peltomaa Vilho ja Anna, koulukoti (talo ei kuvassa)
65. Kankaanpää Onni, autokorjaamo
66. Pohjonen
67. Liimola, valokuvaamo
73. Puistola
74. Kirjastotalo
75. Keskuskansakoulu
76. Kansakoulun opettajien asunto, nykyisin laulumaja
77. Työväentalo
78. Opiston Kalliolinna
79. Opiston Eloranta
80. Nestori Uitti
81. Neuvola
82. Opiston riihi
83. Mylly
84. Yrjänäinen, eläinlääkäri
85. Vanha-Eskolan matkustajakoti
86. Kaskelan matkustajakoti, sittemmin talouskauppa
87. Meijeri
88. Oripohjan asema
89. Yhteiskoulu
90. Maikkala, oppikoulun opettajien asuntola
91. Koivisto Kalle, suutari
92. Tuulimylly
93. Oriveden kino
94. Poliisiasema ja putka
95. Liljan taimitarha
96. Karttinen Topi
97. Dalman
98. Heinonen
99. Hovin talo
100 Hänninen (ei kuvassa, talo valmistui 1955)
101. Ratavartija Ijäs
102. Opiston lampi
103. Uotila
104. Suoja
106. Kansakoulun vahtimestari Pohjonen






Sunday, 4 February 2018

Ei enää populismia!

Väkeä olisi jonoiksi asti. Miksi helsinkiläiset eivät tarttuneet päättäväisesti tähän tarjoukseen, jonka perään lähes kaikki maailman kaupungit kuolaavat?


Guggenheim-Helsingin noususta kestopuheenaiheeksi on kulunut seitsemän vuotta ja hankkeen kaatumisestakin jo reilusti yli vuosi. Herrojen (eikä rouvien) metkut eivät ole siitä muuttuneet, joten kertauksen vuoksi muutama kappale Guggenheimin Helsingin ristiretken historiaa.

Marraskuussa 2016 koko hanke näytti jo kuolleelta ja kuoppaamista vaille loppuun käsitetyltä.  Vaan annapa olla, kuolinkoreissaankin se nosti vielä päätään uuden esityksen voimin. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen antoi taustatukea ja yritti näyttää kaapin paikkaa Timo Soinille ja perussuomalaisille. Useassa mediassa julkaistu juttu meni näin MTV-uutisissa.

Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini on ilmoittanut, että hallitus ei tule antamaan minkäänlaista tukea Guggenheimille.

– Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille.

Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Kulttuuriministeri toivoo, että Guggenheim-hankkeen varjolla ei tehtäisi enää populismia.

– Toivon että populismi tämän hankkeen ympärillä loppuisi ja Suomi saisi uuden matkailuvetonaulan. Nähtäisiin se, että maailmalla luovat alat ja matkailu on kasvavia aloja ja Suomenkin pitää päästä osaksi niistä rahavirroista ja tulevaisuuden kasvusta. Uutta työtä, elinvoimaa, kulttuuria Suomeen, se on erittäin tervetullutta.

Grahn-Laasonen sanoo olevansa iloinen siitä, että hankkeeseen on kanavoitunut entistä enemmän yksityistä rahaa.

– Se kertoo siitä, että nämä toimijat uskovat tähän hankkeeseen. Olen kulttuuriministerinä kiitollinen siitä, että yksityiset henkilöt ja tahot ovat valmiita rahoittamaan tätä merkittävää kulttuurihanketta, Sanni Grahn-Laasonen sanoo.

Guggenheim-junan veturi Helsingin kaupungin puolelta oli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Todettakoon kuriositeettina, että Kokoomuksen kannattama SDP:n ehdokkaan Viljasen valinta apulaiskaupunginjohtajaksi vihreiden ehdokkaan sijaan keväällä 2012 sai Vihreät kääntämään kelkkansa kaupunginhallituksessa ja torppaamaan Guggenheimin ensimmäisen tulemisen. Vihreät tietysti itse kiistivät tämän. Viljasta guggenheimilaisempaa apulaiskaupunginjohtajaa tuskin olisi löytynyt. On pitkälti hänen ansiotaan (tai syytään, näkökulmasta riippuen), että projekti eli näinkin pitkään. Näin kuitenkin Viljanen itse asiasta kuultuna Demarissa heti Grahn-Laasosen esiintulon jälkeen.

Helsingin kaupunginhallitus saa ensi maanantaina käsiteltäväkseen uuden ehdotuksen Guggenheim-museon perustamiseksi Helsinkiin.

Ehdotusta on valmisteltu yhteistyössä Guggenheim Helsingin Tukisäätiön kanssa. Kaupungin puolelta valmistelua on johtanut sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Kiinnostava kysymys Guggenheim-esityksessä on luonnollisesti valtion rahoitus. Ulkoministeri Timo Soini (ps.) on sanonut, että Guggenheimille ei tule valtion rahaa perussuomalaisten hallituskaudella. Museo hoitaa käyttötalouttaan omalla tulonhankinnallaan, mutta nyt se kuitenkin on saamassa 1,3 miljoona euroa valtionosuutta vuosittain. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

– Tämä on hänen normaalia päätöksentekoaan, joka kuuluu yksin hänelle. Hän on toimivaltainen ministeri tässä asiassa, hän ei tarvitse siihen hallituksen päätöstä, Viljanen sanoo.

Viljanen pitää päätöstä erittäin tärkeänä. Kyseessä ei hänen mukaansa ole myöskään mikään itsestäänselvyys, sillä Suomessa on paljon museoita, jotka eivät pääse valtionosuuden piiriin.

– Se on tärkeä myös museon (Guggenheimin) päivittäisen toiminnan tulojen ja menojen kannalta. Se on merkittävä raha, että 1,3 miljoonaa euroa vuodessa saa käyttötalouteen tukea valtiolta.

– Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Ministeri Sanni Grahn-Laasosen valtionosuuspäätös on voimassa toistaiseksi. Kuten tiedetään, valtionosuudet ylipäänsä ovat olleet huojuvaa rahoitusta.

– Kun ministeriö tekee päätöksen, kyllä tämä luo selvästi luottamuksen suojan, Viljanen sanoo kuitenkin luottavaisena.

Hän laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, hän katsoo.

Esityksen mukaan rakentamista varten perustettaisiin kiinteistöosakeyhtiö, josta Helsinki omistaisi 84 prosenttia ja tukisäätiö 16 prosenttia. Kiinteistöosakeyhtiö ottaisi 35 miljoonan euron lainan museon rakentamista varten. Lainanlyhennyksestä sekä lainanhoito- ja korkokuluista eli yhteensä 33 miljoonasta eurosta 20 vuoden sopimusaikana vastaisi Guggenheim Helsingin Tukisäätiö kiinteistöyhtiölle maksettavalla vuokralla. Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.

Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa.

– Yksityisen rahan määrä tähän hankkeeseen on täysin poikkeuksellisen suuri.

Otetaanpa yksi kerrallaan, mitä on tullut luvattua ja mitä kerrottua, ja mikä on vaihtoehtoinen totuus.

1a. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien.
1b. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

Toisin kuin MTV-uutisissa ja useissa muissakin medioissa kerrottiin, Sanni Grahn-Laasonen ei suinkaan luvannut valtion tukea (vos) Guggenheimille. Hän antoi "ennakollisen näkemyksen", mikä politiikan juridisessa kielenkäytössä oli ihan outo ja uusi ilmaisu. Ei Sannikaan niin tyhmä ole tai ainakin virkamiehet olivat häntä neuvoneet lupaamasta mitään sellaista, mihin hänellä ei ole valtuuksia. Kuten päätöksiä tulevan hallituksen kulttuuriministerin puolesta.  Ei edes saman hallituksen uuden ministerin puolesta, pestit kun ovat kiertäviä. Onko Ritva Viljanen sitten ymmärtänyt asian osaamattomuuttaan vai tahallaan väärin, sitä on vaikea päätellä. Veikkaisin suhteiden kummankin puolesta olevan fifty-sixty.  Tässä oleellisilta osin kultuuriministerin asianosaisille lähtenyt tiedote. 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on allekirjoittanut ennakollisen näkemyksen Guggenheim Helsinki –museon sisällyttämisestä valtionosuuden piiriin. Se voisi toteutua aikaisintaan vuonna 2021.

Opetus- ja kulttuuriministeriö arvioi, että museolle vuosittain myönnettävä valtionosuus voisi olla suuruusluokaltaan enintään 1,3 miljoonaa euroa.

 2. Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös.

Melkein napakymppi. Tosin kulttuuriministeri on nykyään Sampo Terho, mutta hänen puolueensa on Sininen tulevaisuus. Perussuomalaisena kulttuuriministerinä hän ehti toimia noin kuukauden ennen Perussuomalaisten hajoamista. Terho tuskin olisi ollut kovin innokas antamaan kulttuuriavustuksia Guggenheimille, jos hanke olisi edennyt. 

 3. Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Mikä pelaten tulee, se pelaten menee. Rahoituksen pohjaaminen veikkausvoittovaroihin ei ole oikein entisen pääministerin Jyrki Kataisen sadan vuoden sijoituksen kanssa linjassa. "Se ei olisi muilta poissa" on härskeimpiä puolustuksia minkä tahansa rahoituksen suuntaamiseksi jollekin omalle suosikilleen. Olisi sillä rahalla muitakin ottajia.

Tämä on muutenkin yksi osoitus niistä keinoista, jolla Guggenheimia koitettiin avittaa ohituskaistalle. Jopa muuten Guggenheimin puolesta liehuen liputtanut museoliiton toiminnanjohtajan Kimmo Levän oli otettava tähän kantaa virkansa puolesta. 

– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Projektin näkyvimpiin arvostelijoihin kuulunut demarien Osku Pajamäki arvosteli sitä myös tästä. Hänen mukaansa Helsingin kaupunki rikkoisi tässä Helsingin keskeistä kilpailuvalttia. Kaupungin pitää olla tasapuolinen kaikkia Helsinkiin pyrkiviä toimijoita kohtaan. (Edellinen linkki kannattaa katsoa. Siinä on ne keskeiset kohdat, mihin Guggenheim kaatui.) Ei yhdelle voida luvata sellaisia etuoikeuksia, mitä muilla ei ole. Kuten ennakkoon lupauksia tuista, joita muut joutuvat mahdollisesti pitkäänkin odottamaan toimintansa alussa. Tai jopa kohdennettuja verovähennysoikeuksia, joita Guggenheimille esitettiin. Ne nyt eivät sentään menneet lävitse. 

4. Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa. Viljanen laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, Taipale katsoo.Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.


Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Vanha hyvä neuvo laina-asioissa. Ken ottaa taatakseen, hän ottaa maksaaseen. Helsingin kaupunki olisi joutunut täysin kestämättömään tilanteeseen Guggenheim Helsingin tukisäätiön kanssa. Jos säätiö olisi syystä tai toisesta tullutkin kyvyttömäksi tai haluttomaksi lainan maksajaksi, lainan lyhennyksillä olisi ollut varsin selkeä osoite. Helsingin kaupungin maksukonttori. Jos velanottajan maksukyky loppuu, pankki perii omansa, oli sopimukset kirjoitettu Guggenheim Helsingin tukisäätiön ja Helsingin kaupungin välillä miten vain.

Valtuutettu Lasse Männistön viime hetken esitys kaupungin takauksesta luopumisesta oli selvästi epätoivoinen taktinen veto, kun nähtiin voimasuhteiden ennakoivan selkeää tappiota. Itse asiassa se hämäsi edustajia sen verran, että äänestyslukemat tästä olivat vain 46-39 Guggenheimin tappioksi. Neljä enemmän Männistön välistävedon taakse, niin Guggenheimin peruskuoppaa oltaisiin jo kaivamassa. 

5. – Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Tässä ollaan ihan samassa tilanteessa kuin budjetin pettäessä rakennuskustannuksissa. Jos ruusunpunaiset kuvitelmat kävijämääristä ja rahavirroista eivät toteudukaan, maksaja pitää vajeelle löytää jostain. Tästä on maininta sopimuksessa.

”Mikäli Säätiön hallitus havaitsee, että Museon liiketoiminnassa syntyy merkittävä rajoitusvaje jota ei pystytä kattamaan Museon omalla rahoituksella, Osapuolet neuvottelevat tapauskohtaisesti vajeen kattamisesta ja Museon budjettiin ja toimintaan tehtävistä mahdollisista muutoksista, ottaen kuitenkin huomioon Säätiön solmimat sopimukset ja velvoitteet.”

Säätiöllä yksityisiin (ainakin pitäisi olla) tahoihin tukeutuvat rahoituslähteet. Sen toiminta perustuu puhtaasti näiden hyväntahtoisuuteen kaupunkia kohtaan. Kun rahat loppuvat, samoin käy aika usein myös rakkaudelle. Minun ennakollinen näkemykseni on, että siinä tilanteessa vain yhdellä osapuolella on kykyä maksaa laskut. Helsingin kaupungilla. Halua tuskin on kummallakaan.

Veikkaan, että suurin osa lainatun artikkelin lukijoista (samaan kastiin luen osan valtuutettuja)  ei hahmota, että kiinteistökukuja ei lasketa käyttötalouteen. Niiden osuudeksi oli budjetoitu 6,5 miljoonaa euroa ja niistä vastaisi Helsingin kaupunki. Muutenkin minulle jäi koko prosessista valtuuston suhteen sellainen käsitys, että suurella osalla valtuutettuja ei ole mitään käsitystä talouden realiteeteista. Ei ainakaan niin paljoa, että he kantaisivat huolta esitettyjen talouslukujen todellisuudesta. Kun joku lupaa samassa lauseessa Kuun taivaalta ja satatuhatta rahojaan levittelevää turistia Helsinkiin, niin molemmat menevät hurraa-huutojen saatelemina lävitse. Ritva Viljanen sai selkeän epäluottamuslauseen. Nyt hän meidän vantaalaisten messiaana. Odotellaan aikaa, koska kansanedustaja Eero Lehden ehdotus Guggiksesta lentokentän kupeeseen saa ilmaa siipiensä alle. Kaupunginjohtaja ainakin nostanee sille peukkua ylöspäin.


Tuesday, 19 December 2017

Onko Valtaoja isompi kuin Oja?



Esko Valtaoja
Koti ikuisuutta
Ursa 2017
303 sivua

Heikko Oja
Universumi
Ursa 2017
311 sivua

Ursalta ilmestyi tänä vuonna yllä mainitut opukset, joita olen hartaasti lueskellut. En nyt sentään kädet ristissä, mutta jonkinmoisen uskonnollisuuden ilmapiirin vallitessa kuitenkin.

Valtaojan teos perustuu minusta ihan selkeästi uskoon. Esko uskoo vakaasti ihmiskunnan valoisampaan tulevaisuuteen tai pitää ainakin sitä paljon todennäköisempänä kuin suuri joukko maailmanlopun ennustajia. Yhtenä perusteluna se, että maailmanloppu on peruttu jo useampaan kertaan muidenkin kuin Jehovan todistajien taholta.

Valtaojan käyttämä metodi on hänen itse keksimänsä termin mukaan taannuste. Sen keskeinen idea tuntuu olevan ajatus historian itseään toistavuudesta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on ollut ihmiskunnan historiassa, mutta aina on selvitty pahastakin pinteestä. Välillä onnen, välillä ihmisten nokkeluuden avulla.

Tämä näkökulman valinta tekee kirjasta toisaalta virkistävän erilaisen vastavirtaan pyristelevän apokalyptisten teosten valtavirrassa. Valtaojan suunta on selvästi eri kuin valtavirran. Toisaalta omaa optimismia puolustaessaan Esko joutuu sitten kaivamaan viimeisetkin positiivisuuden jyvät argumenttien laarista. Väliin tuntuu, että jyvien sekaan on tullut muutama akanakin, jopa torajyvä. Ainakaan minä en osaa mitenkään suhtautua innolla ajatukseen, että ratkaisu olisi maapallolla pois lähteminen. Samanlainen itku siitä syntyisi kuin karjalaisilla evakkoon joutuneille aikoinaan.

Valtaoja kirjoittaa hyvin ja elävästi, sehän tiedetään jo ennestään. Vaikka minä en innostunut tästä kirjasta yhtä paljon kuin Eskon monista aikaisemmista, niin lukemisen arvoinen se on ilman muuta. Vahvalla lukemissuosituksella siis pukinkonttiin.

Mitä tekemistä Heikki Ojan kirjalla on uskon kanssa? Sitä vain, että kirjassa käydään selkeästi ja seikkaperäisesti lävitse se, mitä tiede on saanut selville maailmankaikkeuden synnystä, iästä ja koosta. Teos on helppolukuinen, mutta sisältää minusta suunnilleen sen tiedon, jota voitaisiin kutsua kosmologiseksi yleissivistykseksi. Sen maailmankuva ei ole syntynyt jumalaisen ilmoituksen perusteella, vaan tiedemiesten ja -naisten pitkällisten ja monipolvisten tutkimuksien avulla. Kuva ei ole vielä suinkaan valmis, vaan tarkentuu koko ajan.

Minulla on tuttavia, joille erityisesti voisin suositella tätä kirjaa. Vaikka kosmologisten teorioiden vähänkin syvällisempi ymmärtäminen vaatii koulumatematiikkaa syvällisempää matemaattista osaamista, tässäkin maailmankaikkeuden synty on vähän yksityiskohtaisemmin kuin ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Jopa Väinö Linnan aloitus ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi” antaa lukijalle paremman käsityksen siitä, miten Koskelan tilan syntyminen tapahtui.

Joten tämäkin pukin konttiin kovien pakettien osastoon. Molemmat kun ovat kovakantisia teoksia, mikä minusta on päiväperhosta pidemmän elinkaaren ansaitsevalle kirjalle ainoa oikea ulkoasu. Ursa kun on tunnettu siitä, että sen julkaisemia kirjoja on saatavilla julkaisuvuoden syksyä seuraavina vuosinakin.


Mitä tulee otsikon kysymykseen, vastaus on Oja, jos mittarina on kirjan sivumäärä, kirjan fyysinen koko tai paino. Lukijan itselleen tärkeinä pitämillä suureilla arvioituna järjestys voi olla mitä vain. 

Wednesday, 15 November 2017

Ainoa mikä jää

Kari Enqvist ja Janne Saarikivi.
Ainoa mikä jää
WSOY 2017
237 sivua



Kun noin 50 vuotta sitten aloittelin matematiikan ja fysiikan opintojani Helsingin yliopistossa, fysiikan laitoksen liepeillä oli useitakin raamattupiirejä, mutta matematiikan laitoksella ei muistini mukaan ainuttakaan. Matemaatikot eivät olleet hengellisistä asioista lainkaan niin kiinnostuneita kuin fyysikot.

Itselläni ei ole ollut koskaan uskonnollista vaihetta elämässä. Seurakunnan poikakerhossa kyllä kävin, mutta ihan muista ulkonaisista enkä hengellisistä syistä. Joten näistä fyysikkojen raamattupiireistä minulla ei ole muuta omakohtaista kokemusta ja muistoa kuin fysiikan laitoksen ilmoitustaululla olleet kokouskutsut. Sen sijaan kävin useankin kerran professori K. J. Laurikaisen järjestämissä yleisötilaisuuksissa, joissa käsiteltiin aika yleisellä tavalla fysiikan ja uskonnon välisiä suhteita. Todellisia tai kuviteltuja.

Jos näissä nyt en käynyt ihan salaa, niin kiinnostusta piti jotenkin selitellä. Aika ja ystäväpiiri oli sellaista, että Laurikaista pidettiin hieman yksinkertaisena. Häntä kuunneltiin lähinnä siksi, että osattaisiin argumentoida paremmin kommunistisen tieteellisen maailmankuvan puolesta. Oli miten oli, kommunistinen tieteellinen maailmankuva on henkisessä konkurssissa, kristinusko porskuttaa eteenpäin, vaikka välillä nilkuttaakin aika pahasti.

Tämän pohjalta en pidä lainkaan hämmästyttävänä, että monet fyysikot ovat ateistisesta tai ainakin agnostisesta maailmankuvastaan huolimatta pohtineet tieteen ja uskonnon välistä suhdetta. Aika jännitteinenhän se on, vaikka monet kristilliset piirit mielellään ottaisivat kirkolle suuren osan tieteen kehityksen kunniasta. Galilein pannat ja muut tieteen kehityksen pyörien rattaisiin heitellyt kapulat ovat kuulemma vain väärinkäsityksistä johtuneita poikkeuksia.

Esko Valtaoja on kirjoittanut piispa Juha Pihkalan kanssa parikin teemaan liittyvää keskustelukirjaa. Joten taisi olla selviö, että Kari Enqvistinkin piti sellainen pykätä. Tuloksena oli opus ”Ainoa mikä jää”. Keskustelukumppanina hänellä on uskonnolliseksi tunnustautuva kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi. Oppineita herroja molemmat ja sujuvan kirjoittamisen taito niin ikään molemmilla hanskassa.

Ennen kuin olin edes avannut kirjaa, olin aika varma puoleni valinnasta tässä ”henkien taistelussa”. Uskonnottomana ja Kari Enqvistin aikaisempaan tuotantoon tutustuneena minun oli helppoa asettua hänen näkökantojensa taakse. Kun Enqvistin kieli on vielä erinomaisen letkeitä kielikuvia pursuavaa, hänen osuutensa tuli luettua hyvinkin sutjakasti. Ei niissä ollut juuri uusia näkemyksiä edellisiin teoksiin, vaan mistäpä niitä tulisikaan jatkuvalla syötöllä kuin turkin hihasta. Uusia ilmaisuja sentään oli kylvetty  varsin runsaalla kädellä sinne tänne. Kuten pokémoton, joka on henkilö, jolla ei ole tunnesidettä Pokémoneihin, matkapuhelimien virtuaalisiin olioihin.

Saarikiven tekstien kanssa sain tehdä enemmän työtä. Kyllä Janne parhaansa yritti, mutta näin puolueellisen tarkkailijan silmin hän oli koko ajan hieman alakynnessä. Nyrkkeilyn säännöillä olisin tuominnut hänet niukkaan, mutta selkeään pistehäviöön. Tyrmäys, edes luvunlasku ei sen sijaan ollut minusta lähelläkään, vaikka Enqvist tuntui käyttävän kaiken sen lyöntivalikoiman, mikä kokeneella kehäketulla, mutta kuitenkin herrasmiesnyrkkeilijällä, on käytössään.

Tietenkin mieleen tulee minun kohdallani vahvistusharha . Joku kehän toisesta kulmasta ottelua toisenlaisilla laseilla katsonut olisi voinut tulla aivan toisen voittajan julistamiseen.

Tosiasiassa tällaisessa ottelussa todellinen voittaja on ihmisten kyky debatoida keskenään, vaikka lähtökohdat ja maailmankatsomukset ovat ainakin osittain hyvin erilaiset. Voin hyvin suositella kirjaa kaikille, joita tieteen ja uskonnon välinen dialogi kiinnostaa. Tämä opus osoittaa, että siihen voi osallistua jopa uskonnottomat ilman pelkoa lyönneistä vyön alle.

Kuvahaun tulos haulle hit under bible belt comics

Tuesday, 7 November 2017

Objektiivinen kirja.




Harri Hietala
Docendo 2017
180 sivua

Olen ollut lukuisilla valokuvauskursseilla. Sekä vetämässä että vedettävänä. Kokemukseni mukaan fotarit voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, jotka harrastavat valokuvia ja niihin, jotka harrastavat kameroita.

Harri Hietala, entinen työtoveri Heurekan ajoilta on tehnyt opuksen, jolle on vähän vaikeaa löytää kohderyhmää vain jommastakummasta fotariporukasta. Minusta kun siitä olisi hyötyä molemmille.

Siitä lähtien, kun siirryttiin camera obscurasta (joka tosin sekin esitellään kirjassa) linssillisiin kameroihin, on objektiivi muodostanut kuvan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi toimia ammattivalokuvaajana tai saada mitään syvyyttä valokuvausharrastukseensa ilman, että hän ymmärtää edes perusasiat objektiivien sielunelämästä. Silloin mennään fiilistelyn ja taiteen puolelle, joista taas minä en ymmärrä yhtään mitään.

Jos haluaa tietää objektiivien historiasta ja toiminnasta sekä niiden vaikutuksesta itse perusasiaan, valokuvaan, tämä kirja on oikea hankinta. Kirjan vajaaseen 200 sivuun on saatu sisällytettyä ainakin minun mielestäni kaikki olennainen. Harri Hietalaa pätevämpää kirjoittajaa ei nyt ainakaan kotimaasta tule juuri mieleen. Pitkä kokemus sekä kameroiden että niistä kirjoittamisen parissa näkyy läpi kirjan. Teksti on sujuvan luettavaa, eikä mitään oleellisia virheitä pistänyt silmään ainakaan ensilukemalla.

Jos nyt jostain pitää huomauttaa, olkoot se polarisaatiosuotimen fysikaalisen toiminnan selittäminen. Syy on vain osittain kirjoittajan, sillä polarisaatio on sen verran monimutkainen fysikaalinen ilmiö, että sen avaaminen parilla virkkeellä ei oikein onnistu. Vertaus sälekaihtimeen johtaa ihan harhaan, koska sitä vastaava optinen laite on nimeltään hila. ”Suodatin on rakenteeltaan hyvin tiheä viivasto, joka pidättää tasopinnasta heijastuneet polarisoituneet säteet, jos ne ovat vastakkaissuuntaisia.” Vastakkaissuuntaiset polarisoituneet säteet on käsite, joka ei minulle fyysikkona aukene.

Myös sen olisi voinut sanoa vähän painokkaammin, että pyöröpolarisaatiosuotimen käyttö kameroissa johtuu nimenomaan nykyisten kameroiden automaattitoiminnoista. Mitään muuta valollista lisäarvoa pyöröpolarisaatiosuodin ei tuo lineaarisuotimeen nähden. Vanhojen mekaanisten kameroiden polarisaatiosuotimiksi käy yhtä hyvin lineaariset polarisaatiosuotimet. Jos sellaisen vielä jostain löytää. 

Tämä on kuitenkin pieni kauneusvirhe muuten pätevässä kirjassa. Loppukaneettina menkööt minun nuoruudessani usein käytetty lehtien ilmoitusten ja mainosten ilmaisu: ”Suositellaan!”

Friday, 3 November 2017

Koulussa kuvaaminen, osa ties monesko

Kun itse kävin koulua, kameroita ei ollut kuin harvoilla ja niillä kuvattiin lähinnä juhlatilaisuudet. Tehdessäni valokuvakirjaa 50- ja 60-lukujen Orivedestä, ei koulussa sisällä otettuja kuvia tullut vastaan kuin muutama. Hyvä että tuli sentään sen verran.


Keskustelu oppilaiden tekemästä valokuvaamisesta luokkahuoneessa ja kuvien levittämisestä netissä herää aina säännöllisin väliajoin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Koskee tietysti kirjoittajaa itseäkin.

Laissa on monia toisilleen vastakkaiseen päämäärään tähtääviä säädöksiä. Kuten sananvapaus ja yksityisyyden suoja. Lopputulos on aina jonkinlainen kompromissi näiden välillä, tai ainakin pitäisi olla.

Valokuvaamainen ilman kuvattavan lupaa on sallittua yleisellä paikalla ja vastaavasti kiellettyä yksityisyyden suojaa nauttivassa tilassa. Ääripäinä esim. tori ja henkilön koti. Koulu on yleinen paikka, joten valokuvaaminen siellä on pääsääntöisesti sallittua.

Todettakoon tässä, että usein näkee argumentoitavan kuvaamisen olevan sallittua julkisella paikalla. Termi julkinen saattaa aiheuttaa sekaannusta tässä yhteydessä, koska sillä on kaksi erilaista merkitystä. Vastakohdittain julkinen – yksityinen ja julkinen – salainen. Koulu tilana on julkinen sanan merkityksessä yleinen, ei yksityinen ja perusopetus koulussa on julkista, ei salaista. Sen sijaan siitä, että opetus on julkista ei voida päätellä sitä, että koulu tilana olisi julkinen. Vaikka se onkin.

Joku nokkela voi todeta, että on niitä yksityisiäkin kouluja, mutta ei mennä nyt siihen.

Torille voi kuka tahansa mennä vapaasti ja ryhtyä fotaamaan. Kouluun, kuten sitä vastaaviin virastoihin yms. ei suinkaan mennä kuin hollitupaan, vaikka ne ovatkin yleistä tilaa. Niitä suojaa julkisrauha. Rikoslaissa siitä sanotaan seuraavaa.

24 luku 3 § (15.7.2005/585)

Julkisrauhan rikkominen

Joka oikeudettomasti tunkeutuu taikka menee salaa tai toista harhauttaen virastoon, liikehuoneistoon, toimistoon, tuotantolaitokseen, kokoustilaan taikka muuhun vastaavaan huoneistoon tai rakennukseen tai sellaisen rakennuksen aidatulle piha-alueelle.

Ilman lupaa kuvaaminen julkisrauhan suojaamalla alueella on salakatselua.

24 luku 6 § (9.6.2000/531)

Salakatselu

Joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa

1) kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka

2) yleisöltä suljetussa 3 §:ssä tarkoitetussa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten,

on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Tässä on kaksi tärkeää pointtia. Oppilas ei ole oikeudettomasti luokkahuoneessa, joten tässä mielessä toisen momentin tapaus ei ole hänen osaltaan salakatselua. Lisäksi kuvaamisen pitää loukata kuvattavan yksityisyyttä.

Mitä se on? Se onkin jo tulkinnanvaraisempi kysymys. Minun on vaikea hahmottaa tilannetta, että pelkkä yleisessä tilassa kuvaaminen loukkaisi jonkun yksityisyyttä. Ehkä joku tietävämpi voisi valistaa?

Onko siis oppilaiden monesti aika lailla sekä kuvattavaa että oppituntia yleensäkin häiritsevä kuvaaminen vain sallittava sananvapauden nimissä? Ei ole. Koulun johto tilan haltijana voi omilla järjestyssäännöillään estää sen, kuten vaikka uimahallin johto uimahallissa kuvaamisen. Ihan noin vain kategorisesti se ei käy, vaan se on perusteltava yksityiskohtaisesti. Joidenkin koulujen järjestyssäännöt ovat tulleet bumerangeina takaisin, kun kuvaaminen on kielletty sen kummemmin perustelematta koko koulun alueella. Sen sijaan pykälä kuvauskiellosta tunnilla tuntia häiritsevänä toimintana menee varmaan heittämällä lävitse. 

Ihan tasa-arvoisia eivät koulun tilatkaan ole tämän suhteen. Kuvauskielto luokassa on helpommin ymmärrettävissä kuin välitunnilla, vaikka piha-alue olisikin laissa mainitusti aidattu. Terveyskeskuksen aulassa kuvaamiseen on jopa käräjäoikeus ottanut kantaa

Pelkästään järjestyssäännön rikkominen ei johda rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, jos ei samalla rikota jotain laissa mainittua seikkaa. Nettipoliisi Fobban kirjoitus on minun mielestäni hyvin teemaa selventävä. 

Kuvaaminen ja kuvan levittäminen ovat kaksi eri asiaa. Pelkkä kuva harvoin täyttää kunnianloukkauksen kriteereitä, koska siihen kuuluu oleellisena levitetyn tiedon valheellisuus. Teksti kuvan yhteydessä tai kuvan manipulointi ovat sitten jo ihan eri juttu. Sen sijaan seuraava voisi tulla kysymykseen.

24 luku 8 § (13.12.2013/879)

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Mikä oppitunnilla otetussa kuvassa voisi olla yksityiselämää loukkaava tieto? Menee taas tulkinnan puolelle. Oppilaan ulospäin näkyvä sairaus tai pahoinpitelyn merkit? Vaatteista näkyvä varattomuus? Pelkkä kuva on taas yleensä ihan eri asia kuin kuvaan liitetty teksti.

Olin tässä taannoin koulussa vierailevana luennoitsijana. Otin aina näissä tilaisuuksissa opettajalta ja oppilailta luvan kysyen muutaman valokuvan tilaisuudesta. Kerran minulle kerrottiin, että koulussa on poliisin suojeluksessa olevan perheen lapsi oppilaana. Siksi kyseisen oppilaan kuvaaminen ei ole sallittua. Varmuuden vuoksi emme kuvanneet lainkaan. Esimerkki ei varmaan ole kovin yleinen, mutta osoittaa mielestäni sen, että kuvaamiseen ja etenkin niiden levittämiseen voi liittyä paljon sellaista, mitä kuvaaja ja levittäjä ei tule ajatelleeksi. Kunhan tein läpällä. 


Mitä tästä jää käteen? Oppilaiden toistensa kuvaaminen oppitunnilla on aika iso asia tänä päivänä. Vaikka laki sinänsä ei asetakaan esteitä kuvaamiselle kohteen vastustuksesta huolimatta, ei edes kuvien jakamiselle, toivoisin enemmän vastuuta tähän. Sananvapaus ei voi tarkoittaa kiusaamista eikä työrauhan häirintää. 

Tuesday, 24 October 2017

Nuorisoseurain liiton juhla 1910


Viimeisempänä vaan ei vähäisempänä Pohjois-Hämeen nuorisoseurain liiton kesäjuhla 18.-19.6.2010.











Keskeisinä juhlapaikkoina olivat Nuorisoseuran oma talo (nykyinen Puistola), Suomalaisen Seuran talo Nuija (sittemmin Oriveden opiston päärakennus, paloi 1950) ja VPK:n Paltanmäen kupeessa sijainnut paviljonkin (purettiin jo ajat sitten). Näistä kaikista on lisää tietoa Maija-Liisa Mäkelän blogissa.

Laulun ja soiton johtajana ei kukaan vähempi kuin Oskari Merikanto. Hänen muista Orivesi-kytköksistään en tiedä sen enempää. Oskarin poika ole Kesäillan valssin säveltäjä Aarre Merikanto ja Aarren poika taas joitakin vuosia sitten kuollut kuvanveistäjä Ukri Merikanto. 

Ukri oli veistonopettajana Opiston kesäkursseilla joskus ihan 70-luvun alkuvuosina. Olin oppilaana jollain samaan aikaan pyörineenä kurssilla. Meillä oli tapana istua iltaa Centrumin alakerran ravintolassa Kievarissa, jossa oli myös tanssia. Ukri haki jotain kurssillaan ollutta tyttöä kunnon rock and roll tanssiin, johon kuului myös yliolan heitto. Tyttö ei ollut oikein rytmissä mukana, vaan häneltä katkesi käsi kesken tanssiliikkeen.

Ei muuta kuin saman tien päivystykseen ja käsi kipsiin. Tyttö ei ollut siitä moksiskaan, totesi vain että tulipa sitten luotua tällainen kipsiveistos.

Rahan arvosta ja palkoista sen verran, että vuoden 1910 markka on nykyrahassa noin 4 euroa. Työmiehen tyypillinen tuntipalkka oli 40 pennin tietämillä, eli 1,6 euroa nykyrahassa. Työmiehen palkka on nyt noin 17 euroa.   Siis ostovoimaltaan työmiehen tuntipalkka on nykyisin  yli kymmenkertainen vuoden 1910 palkaan verrattuna. Sitä kutsutaan elintason nousuksi.