lauantai 16. huhtikuuta 2022

Lehtikuvan olympialaiset vs. piirikunnallinen kisa

 

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen



Ei taida olla kaikilta osin ihan reilua verrata maailmanlaajuisen kilpailun ja vastaavan kotimaisen kisan tuloksia keskenään. Tosin nyt ei kisata paremmuudesta senteillä, sekunneilla tai maalien määrällä mitaten. Enemmän tai vähemmän kyseessä on kauneuskilpailu ja kauneus tunnetusti on katsojan silmässä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun lukee alla olevaa, minun silmäni värittämää tekstiä. 

Suomen kuvajournalismikilpailun järjestäjä on Suomen kuvajournalistit ry. Vaikka muillakin on rajoitettu osallistumisoikeus, kyseessä on käytännössä jäsenten välinen kisa. Tänä vuonna osallistujia oli 72. 

World Press Photo Contest -kisaan osallistui 4066 valokuvaajaa 130 eri maasta. Joten vähän eri luokan tapahtumista oli kyse, mutta samoilla välineillä kuitenkin kisattiin. Kameroilla, jotka varmaan kaikki ottivat ihan teknisesti laadukkaita kuvia. Valokuvaus ei ole välineurheilua, vaikka moni harrastaja näin kuvitteleekin. 

Voittajakuvat ovat hyvin erilaisia, joten niitä on turha vertailla keskenään. Eniten minua kiinnosti se, mitä mieltä tuomariston on ollut palkitsemistaan kuvista. Hanna-Kaisan kuvasta jury tiedotti seuraavasti. 

Kuva tiivistää hienolla tavalla toisen koronavuoden, jossa on lopulta ollut eniten kyse yhteisöllisyydestä ja toivosta. Kuvassa on sekä huumoria että melankoliaa ja dramatiikkaa. Väreissä on kaunis kontrasti ja kuvassa on hyvä kompositio. Kuvassa tapahtuu yhtä aikaa monta asiaa ja siitä voi löytää monta tarinaa koronavuodesta. Myös kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta.

Voi kuvan varmaan näinkin nähdä. Kameraseurojen, joihin Suomen kuvajournalistit ry. minusta lähinnä rinnastuu, omissa kisoissa kaikkia kuvia kehutaan. Se kuuluu kilpailuetikettiin. Minä en tunne yhtään kisassa palkittua kuvaajaa enkä ole itse lehtikuvaaja eli minulla ei ole omaa lehmäkuvaa ojassa. Voin siis kertoa oman näkemykseni kuvista ja etenkin niihin liittyvistä maininnoista. 

Kuva näyttää minusta tavanomainen räpsyltä, joka on otettu miettimättä sen kummemmin sen sisältöä. Kuvaaja itse on jopa kertonut tilanteen olleen juuri sellainen. En ymmärrä lainkaan, miten etualalla kameraan katsova poika ilmentää kuvan viestiä, koronavuoden yhteisöllisyyttä ja toivoa. Kuten en sitäkään, miten se ilmenee kasvonsa peittävästä tytöstä. Yhtä kryptinen on lause "kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta". Mistä ikkunasta? Kuvan varsinainen toiminta tapahtuu taustalla ja siitä on vaikeaa saada selkoa ilman kuvatekstiä. Jos tämä on visuaalisilta ja journalistisilta aineksiltaan vuoden paran lehtikuva, niin millaisia mahtavat olleet alemmin sijoille jääneet? 

Kansainvälisen kisan voittajasta sanottiin seuraavaa.  Tässä laiskuuteni vuoksi google-käännöksenä, mutta alkuperäisen voi lukea em. linkistä.

The New York Timesille otettu kuva näyttää punaisia ​​mekkoja, jotka on ripustettu tien varrella oleviin risteihin, muistoksi lasten muistoksi, jotka kuolivat Kamloops Indian Residential Schoolissa, laitoksessa, joka luotiin alkuperäiskansojen assimilaatioon Brittiläisessä Kolumbiassa, Kanadassa.

Kuva on otettu kesäkuussa 2021 sen jälkeen, kun vuonna 1978 suljetun entisen koulun paikalta löydettiin peräti 215 merkitsemätöntä hautaa .

"Se on kuva, joka jäähtyy muistiin, se inspiroi eräänlaista aistireaktiota", sanoi tuomariston puheenjohtaja Rena Effendi.

"Sain melkein kuulla hiljaisuuden tässä valokuvassa, hiljaisen hetken globaalista laskemisesta kolonisaatiohistoriasta, ei vain Kanadassa vaan kaikkialla maailmassa."


Otetaan esimerkin vuoksi vielä henkilökuvasarja.

Kuva: Touko Hujanen

Tuomariston näkemys.

Henkilökuva, josta voi todella puhua potrettina. Valon väri on hieno. Katse suoraan kameraan vangitsee. Kuvasta tulee mieleen Dorothea Langen Migrant mother -kuva uudelleen tehtynä. Naisen kasvot näyttävät samalta, murra tänään ja saman ikäisenä. Kuva on ajaton, sitä voi katsoa vielä 50 vuoden päästä. Sellaisen kuvan ottaminen ei ole helppoa.

Olisiko vertailussa Langen klassikkokuvaan lievää liioittelevaa hypeä? Minä näen Hujasen kuvassa vakavailmeisen naisen ns. shakkilautasommitelmassa (puolet kuvasta tapettia). Jostain syystä kuvaaja on halunnut jättää suuren osan kuvan vaaleasta päästä käyttämättä. Sanoisin, että ei tällaisen kuvan ottaminen hirveän vaikeaakaan ole.

Tältä kuva näyttäisi, jos koko sävyala olisi käytössä. Parempi vain huonompi? Makuasia.



Isomman kisan henkilökuvan voittaja edelleen google-käännöksenä. Veikkaisin, että suomalaisten kuvaajien henkilökuvat olisivat jääneet tässäkin sarjassa alkueriin. Mutta älkää uskoko minua, älkää myöskään sen enempää kotimaisia kuin ulkolaisia tuomareita. Käykää itse katsomassa ja tehkää omat johtopäätelmänne.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Kaksi mestaria kovissa kirjan kansissa

Seija Sartti
Jussi Pohjakallio
Kova jätkä kamera kädessä

220 sivua
Siltala 2021


Juha Metso ja Anna-Stina Nykänen
Hannu Hautala
Legendan perintö

226 sivua
Docendo 2021

Viime vuonna sattui ilmestymään kaksi monella tapaa vertailukelpoista teosta suomalaisista valokuvauksen mestareista ja legendoista. Hannu Hautalaista ja Jussi Pohjakalliosta. En vertaile tässä kirjoja paremmuuden suhteen. Se olisi turhaa, ja kuitenkin ne painivat eri sarjoissa, jos edes kamppailulaji on sama. Mainioita opuksia molemmat ja molempien miesten tarina on vähintäänkin värikäs.

Sattumaa tai ei, mutta molemmat kirjat on kirjoittanut Hesarin toimittaja. Molempien naisten hiljattain edesmenneet aviopuolisotkin olivat myös toimittajia ja alansa legendoja. Seijan Aarno ”Loka” Laitinen ja Anna-Stinan Heikki Haapavaara. Onko tällä viimeksi mainitulla tiedolla mitään merkitystä tässä asiassa, se onkin jo eri juttu. Mutta kun kirjoittajalla on tapana kääntää kaikki kivet ja mottona on ”Piru piilee yksityiskohdissa”, niin tulipahan tämäkin detalji mainittua. 

Molemmat kirjoittajat ovat tavanneet kirjansa kohteet ja haastelleet heitä pitkään. Seija varmaan pidempään, joskaan ei ehkä tämä kirja mielessään. Hän nimittäin aloitti työuransa Jussi Pohjakallion valokuvaamossa ja siirtyi toimittajan työuralla vasta myöhemmin. 

Sekä Pohjakallio että Hautala kouluttivat itsensä ihan eri alalle ennen valokuvaajiksi ryhtymistään. Pohjakallio oli voimistelunopettaja, mikä ilmeni myöhemmin hänen kuvissaan kiipeämisillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin erikoisia kuvakulmia hakiessaan. Hautala taas oli alun perin autonasentaja. Sillä ammatinvalinnalla ei tainnut olla Hannun valokuvaajan uran kannalta juuri muuta merkitystä kuin se, että halu päästä pois auton alta vahvisti Hannun päätöstä ryhtyä ammattimaiseksi luontokuvaajaksi. 

Pohjakallio on varmaan tuntemattomampi nykyisille sukupolville kuin Hautala. Suurelta osin se johtuu siitä, että hän oli kymmenisen vuotta Hautalaa vanhempi, hänen lehtikuvaajauransa oli huipussaan 50- ja 60-luvuilla, eikä hänen aikanaan valokuvaajilla ollut tapana luoda itsestään brändiä, kuten Hautalan kohdalla on käynyt. Vaikka termi itse ei varmaan Hannun suuhun oikein istu. 

Minulla oli tapana pikku poikana 50-luvulla lukea sanomalehdistä sarjakuvat ja urheilusivut. Urheilukuvista en tietenkään osannut kiinnittää huomiota kuvien nimiin, mutta tietyt kuvat vain tuntuivat kertovan paremmin edellisenä iltana kuulemieni Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamien kisojen tunnelmasta. Näin jälkikäteen olen todennut useiden kuvien olleen juuri Jussi Pohjakallion ottamia. Kirjassakin on esillä muutama minun mielestäni mestarilaukaus ja omien muistojeni herättäjä.

Jussia en koskaan tavannut, hän kuolikin jo yli 30 vuotta sitten toimittuaan pitkään mainoskuvaajana. Hannun olen tavannut useaankin kertaan. Eräs tapaaminen jäi erityisesti mieleen. Hannu sai vuonna 2003 arvostetun Finnfoto-palkinnon. Palkinto luovutettiin hänelle arvokkaassa tilaisuudessa ravintola Töölönrannan kabinetissa. Olin mukana tilaisuuden järjestelyissä. Hannu tuli juna-aikataulustaan johtua tuntia aikaisemmin paikalle kuin tilaisuuden oli tarkoitus alkaa. Kun miestä ei voinut päästää puolivalmiiseen juhlatilaan eikä jättää yksin ravintolaan odottamaan, Finnfoton silloinen toiminnanjohtaja komensi minut viemään Hannun ravintolan baariin, tarjoamaan hänelle oluet ja pitämään seuraa, kunnes tilaisuus alkaisi. 

No, Hannullahan juttua riittää. Tilasin meille oluet ja taisinpa tilata toisetkin. Kun kello läheni alkamisaikaa, aloin hoputella Hannua tyhjentämään lasinsa ja lähtemään vastaanottamaan palkintoaan. Hannu oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että koska minä olin tarjonnut hänelle oluet, hänen täytyy herrasmiehenä tehdä samoin. Sitä paitsi yksi hyvä juttu oli kuulemma jäänyt vähän kesken. Yritin vastustella, enhän minä tarjonnut oluita, vaan ne menisivät Finnfoton piikkiin. Ei auttanut, oluet tilattiin ja juttu jatkui, kunnes Finnfoton silloinen puheenjohtaja tuli vihaisena paikalle haukkuen tietysti minut, kun en ollut hoitanut juhlakalua paikalle, vaikka tilaisuus oli jo alkanut. Hannu puolusti ponnekkaasti minua, mutta huonolla menestyksellä. Minä olin syntipukki ja sillä hyvä. Siihen olin tyytyminen. Kaljarahojakaan en kehdannut käydä myöhemmin kuittaamassa toimistossa, vaikka kuititkin olivat tallessa. 

Molempia kirjoja on fotarina mukava lueskella. Ammattitoimittajien teksti on sujuvaa. Tosin Hautalan kirjan Hannun alastomalle keholle projisoituja Hannun luontokuvia Juha Metson kuvaamina pidin vähän halpana ratkaisuna. Taidettahan ne varmaan ovat, mutta eivät hirveästi minun makuuni. Sitä paitsi valokuvataiteesta en tunnetusti ymmärrä mitään.  


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Valaise tarina kuvaksi vs. Orivesi ennen värikuvin


Valaise tarina kuvaksi — Henkilökuvausstudiossa ja miljöössä

Puputti, Tiina (Kirjoittaja, kuvaaja)

Kovakantinen sidottu kirja, 287 sivua

29,95 € + postikulut

Dosendo Oy 

Balto print 2021

 

Orivesi ennen VÄRIKUVIN

Suvanto Timo (Kirjoittaja, taittaja, värittäjä, kuvatoimittaja)

Kovakantinen sidottu kirja, 360 sivua

45,00 € (Sisältää postikulut postiluukkuun kannettuna)

Timsak Oy   

Oriveden kirjapaino 2020


Tämä on teoskappaleiden vertailu. Tiinan kirjan sisällön laitan vasta tämän jälkeen arvioon. Tuoreena kirjoittajana ja kustantajana en voi olla vertaamatta näitä kahta opusta ulkoisesti. Se on jotain, mitä harvemmin näkee tehtävän. 

Molemmat opukset ovat kovakantisia ja lankasidottuja. Siis ihan oikeita kirjoja. Minun kirjani formaatti on tekijänsä tavoin tuttu ja turvallinen B5, Tiinalla taas perinteisistä standardimitoista piittamaton muodikas vaaka. 

Minun kirjani on painettu 115 gramman kiiltävälle Silk-paperille. Sitä pidetään yleensä ohuimpana paperina, jolle voidaan vielä painaa valokuvia niiden laadun juurikaan kärsimättä paperin ohuedesta. Sitä ohuempaa paperia käytettäessä toisella puolella olevat kuvat alkavat jo kuultaa hieman lävitse. 

Tiinan kirjan paperi on luultavasti kiiltävä 140 grammainen. Sen paino-ominaisuudet ovat himpun verran paremmat, etenkin  teknisesti korkealaatuisten valokuvien ollessa kyseessä. Kuten Tiina kirjassa on. Paksumman paperin läpikuultavuus on ymmärrettävästä syystä vähäisempää, mikä on ihan merkittävä ominaisuus kirjassa. Tosin Tiinankin kirjassa on muutama sivu, joissa seuraavan sivun kuva saattaa kuultaa vähän lävitse sivua käännettäessä. Etenkin jos edellisellä sivulla on nykyisissä taitoissa käytettyä runsasta valkoista pintaa ja toisella puolen on tummaa sisältävä valokuva. 


 

Lukijan kannalta näin pieni läpikuultaminen, joka näkyy korkeintaan sivua käännettäessä, on täysin epäolennainen seikka. Se onkin osoitus vain siitä, että tämän kirjan kohdalla paperin paksuus on osattu valita tarkoituksenmukaisesti.


 Minun kirjassa tätä läpikuultavuutta ei huomaa, vaikka siinä on käytetty ohuempaa paperia. Se johtuu kahdesta seikasta. Minun nuukan miehen taittofilosofia on, että sivuille ei jätetä turhaa tyhjää tilaa. Niinpä suurin osa minun sivuistani on sellaisia, että niillä on kuvat samoilla kohdilla vastakkaisilla sivuilla. Ikään kuin voita leivän molemmilla puolilla, vaikka tätä vertauskuvaa ei tässä yhteydessä taideta ainakaan kovin yleisesti käyttää. Ja jos ei ole kuvaa, niin tekstiä ainakin. 

Paperin paksuudesta johtuen kirjamme ovat aika jämptisti yhtä paksut, 25 mm, vaikka Tiinan kirjassa sivuja on melkein sata vähemmän. Mitä välii?  On sillä, minulle. Vaikka minulla oli omat rahat kiinni kirjan tekemisessä, olisi minulla ollut tässä konkurssissa varaa käyttää paksumpaakin paperia. 

Miksen sitten käyttänyt? No siksi, että ajattelin jo kirjan myynnin käytännöllistä puolta paperia valitessani. Minun kirjani aikajänne alkaa 1900-luvun alusta ja päättyy vuoteen 1970, jolloin minä lähdin Orivedeltä. Tällaisen kotiseutukirjan kohderyhmä on ihmiset, jotka ovat eläneet ainakin osan elämästään kirjan kertomassa paikassa ja kirjan kertomana aikana. Siis kirjan keskeinen ostajakunta on juuri tätä kirjoitettaessa koronapiikin saamisvuorossa, 70+ seniorikansalaisia. Moni heistä ei lähtisi muutenkaan enää mieluusti postiin pakettiaan hakemaan, saatikka näinä aikoina. Kirjan pitää olla niin ohut, että posti voi tuoda sen kotiin ja laittaa postilaatikkoon tai pudottaa postiluukusta sisään. Paksuutta ei saa olla 30 mm enempää. Osoittautui, että olin laskenut oikein. Minulta tilattujen ja postin kirjeenä kuljettaneiden kirjojen avulla sain pääni pinnalle. 

Nämä kaikki vain kertomuksena siitä, millaisia seikkoja kirjaa tehtäessä kannattaa ottaa huomioon. 

Harva lukija katselee kuvakirjaa luuppi kädessä. Minä teen sitäkin. Siitä näkee, millä tekniikalla ja kuinka hyvin kirja on painettu. Myös sen, millaista rasteria on käytetty. 


Tiinan kirja on painettu käyttäen perinteistä rasteria, jossa rasteripisteet painetaan riviin. Kohdan väri ja tummuus riippuu siitä, kuin isoja sen kohdan rasteripisteet ovat. 


Minun kirjassani käytetään modernia stokastista rasteria. Siinä saman kokoisia rasteripisteitä painetaan paperille satunnaisesti niin paljon, kuin kuvakohdan väri ja tummuus vaativat. En ole painoalan asiantuntija, mutta olen antanut kertoa itselleni, että korkealaatuisessa painotyössä ei ole kovin suurta eroa sillä, kumpaa menetelmää käytetään. Lopputulos on enemmän kiinni siitä, miten hyvin painotyö on tehty kuin käytetystä rasterityypistä.

Yksi kriteeri valokuvan painojäljelle on kuvien maksimidensiteetti, eli miten musta on kuvan tummin kohta. Kun minulla vielä sattuu olemaan tarkoitukseen sopiva laite, niin pitihän nämä tutkia. 

Tiinan kirjassa tanssijan puku näyttää kuvassa hyvin mustalta. Sen densiteettiarvo on 2,07. Densiteetti logaritminen suure. Ei mitenkään ns. korkeampaa matematiikkaa, mutta en käy tässä sen syvemmin luotaamaan densiteetin sielunelämää. Todetaan vain, densiteettiarvon 2,07 omaava pinta heijastaa vain 0,85 % siihen osuvasta valosta. 


Mustin kohta omani kirjan kuvista, jonka vähän selailemalla löysin, oli densiteetiltään 1,77. Se tarkoittaa, että pinta heijastaa 1,7 % siihen tulevasta valosta. Se on kaksinkertainen määrä Valaise-kirjan kuvien maksimidensiteettiin. Logaritmisesti toimiva näköaisti havaitsee eron selvästi, etenkin kun kirjojen kuvat laitetaan vierekkäin. 


Mikroskooppikuva Valaise-kirjasta kohdasta, josta mitattiin densiteetti 2,07. Mustan peitto on hyvä, suuri osa mustasta kohdasta on painettu mustalla osavärillä. 


Vastaavasti Orivesi-kirjan mustaa. Valoista paperin pintaa ei näy värin alta, mutta mustassa on paljon myös muita musteita kuin mustaa. Siksi mustan kohdan densiteetti on "vain" 1,77. 

Painotekniikka pelkästään ei kerro koko totuutta Valaise-kirjan suuremmista densiteettiarvoista tummissa kohdin. Minun kirjani kuvat ovat negatiiveista ja printeistä skannattuja. Niiden alasävyt eli tummat kohdat olivat usein varsin tukossa. Olen ihan tietoisesti avannut tummia kohtia kuvankäsittelyn keinoin, jotta saisin kuviin myös alasävyihin  muutakin kuin pelkkää mustaa. Tämä näkyy myös densiteettiarvoissa. 

Todettakoon nyt vielä, että isänmaallisena ja kotiseutuhenkisenä painatin kirjani Oriveden kirjapainossa. Jonkun euron olisin voinut päästä halvemmalla, jos olisin nykyään WSOY:n hellässä huomassa olevan Docendon tavoin painattanut kirjan Liettuassa. 

Mutta hyvää työtä ja kelpo kirjat ovat sekä orivetiset että baltit painaneet ja sitoneet. Ei moitteen sijaa kummankaan laadussa. 

Moni on kakku päältä kaunis, vaan mitä on sisältä? Minun näkemykseni siitä Tiinan kirjan osalta arvion toisessa osassa. Omaani tältä osin en sentään kehtaa ruveta ruotimaan, vaikka tiedän sitäkin tapahtuneen. Mutta Valaise-kirjan sisällön tarkastelua saa vielä hetken odottaa. Ainakin niin pitkään, että olen saanut opuksen kokonaan luettua. Kirjan teksti on sen verran tanakkaa asiaproosaa, että se ei tapahdu ihan hetkessä. 



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Kirjankannen tarina

 


Kirja Orivesi ennen, VÄRIKUVIN. Kun kirja alkaa kannesta, niin eikös silloin ole loogista aloittaa kirjan tekeminen siitä? En tiedä muista kirjailijoista, mutta näin minä tein. Kirjan kannen pitäisi kertoa jotenkin kirjan sisällöstä. Minä olen tässä asiassa konkretian kannattaja, joten kannen kuvassa olisi näyttävä kirjan nimen kaikki kolme sanaa. Orivesi, ennen ja värikuvin. 

Kuvassa taustalla näkyvä Auvisen talo, nykyinen Taitokeskus, sijoittaa kuvan maantieteellisesti myös muille kuin paikkakuntalaisille tunnistettavasti Orivedelle – tai ainakin Mämmilään. Ylioppilaiden asut paljastavat, että kuva ei ole ihan viime vuosilta. Samoin oikealla oleva pyöräliike kertoo minun sukupolveni orivesiläisille kuvan olevan 50-luvulta. Tämä kirkonkylän vanhin asuttu rakennus, Kajaanipori, paloi vuonna 1959. Värillisyys näkyy tietysti siinä, että kansikuva on värillinen.

Näin ollen kuva tuntuu täyttävän nämä siltä vaaditut reunaehdot. Kerron tässä tarkemmin, miten kuva sai lopullisen muotonsa.

Kirja on B5-pystyformaattia. Koska halusin koko kannen kokoisen kansikuvan, senkin piti olla pystyformaattia. Ongelmaksi muodostui se, että käytössäni olleet kuvat olivat melkein kaikki joko neliön muotoisia tai vaakakuvia. Pystykuvissa ei ollut yhtään kansikuvaksi sopivaa. Uuttakaan ei voinut ottaa, kun ideana oli nimenomaan vanhat valokuvat väritettyinä. 


Tämä sittemmin valituksi tullut Esko Paavolan ottama kuva vuoden 1954 ylioppilaista marssimassa kohti kirkkoa viehätti minua jo alusta alkaen. Formaatti vain oli väärä, kuva on itse asiassa lievästi vaakakuva.


Valokuvan mittasuhteita voidaan muuttaa hieman ilman että sitä huomaa, jos ei ole vertailukohtaa. Tässä olen muuttanut kuvan neliöksi, mutta sehän on vielä kaukana halutusta formaatista.


Esko Paavolan arkistosta löytyi noin kymmenen vuotta nuorempi, samasta kohtaa Kanta-Hämeen liikkeen rappusilta otettu valokuva partiolaisista marssilla niin ikään kirkkoon. Kirkko tosin oli poltetun jälkeen uusi, kuten myös Kajaaniporin paikalle noussut kammottavan näköinen hökötys. Tästä muuten aika huonolaatuisesta kuvasta sain kuitenkin jatkettua vanhassa kuvassa torsoksi jäänyttä Kivilinnaa, kirkonkylän vanhinta kivitaloa. 


 Harppaan tässä muutaman välivaiheen. Jatkoin kuvaa alareunasta kopioimalla sinne lisää maantietä ja yläreunasta luomalla kuvaan kokonaan uuden taivaan. Sähköpylvästä piti myös rakennella ihan muista kuvista, koska sekin meni alkuperäisessä kuvassa poikki kuvan yläreunassa. Lopulta väritin kuvan ja lähetin sen ystävälleni Matti J. Kalevalle, joka oli luvannut auttaa minua kirjan visuaalisen ilmeen suunnittelussa. Vastaus tulikin aika pian. 

"Tuo kansiluonnos kertoo kyllä selkeästi mistä on kysymys, mutta kyllä siinä on tuollaisena sateenkaarena vähän liian halpa vivahde. Minusta tällainen kulttuurihistoriallisesti arvokas juttu ansaitsisi kannen, joka on jollain tavalla ”juhlallinen” tekstityypiltäänkin ja sen väritykseltä.

Kuva-aihe kanteen on mielestäni oikealla tavalla juhlallinen eikä silti liian vanhan postikorttimaiseman tapainen. Tosin juuri se ”neutraalimpi” maisema saattaa olla kaupallisesti myös pohdittavissa oleva vaihtoehto muutenkin vanhanaikaisen henkisellä kokonaissommittelulla. Sellaisena se saattaisi ehkä kiinnostaa enemmän turistia tai lahjateosta miettivää. Ostajia kun on monenlaisia, on varmasti niitäkin, joita juuri tämän kaltainen lehtikuvitusmainen aihe houkuttaa. Kannen kuvituksen hengen on luonnollisesti kuvastettava kirjan sisältöä tiivistettynä, joten tämä valitsemasi ratkaisu lienee erittäin hyvin perusteltavissa silloin, jos kuvitus painottuu nimenomaan tilannekuviin ja lehtiin aikanaan tarkoitettuun aineistoon."

Näiden kommenttien jälkeen päädyin aika pian lopulliseen kannen ulkoasuun. Sähköpylväs oli vielä katkaistava, koska se olisi muuten jäänyt häiritsevästi tekstin taakse. 


Ihan tällä kansikuva ei ollut vielä valmis. Kun kirjassa on kovat kannet, kansipaperia taitetaan reunan ylitse 17 mm. Se pitää ottaa huomioon kuvan lopullisissa mitoissa. Minun piti vielä jatkaa taivasta ylöspäin ja maantietä alaspäin sekä ottaa huomioon se, että myös kuvan oikeaa reunaa kääntyy kannen sisäpuolelle mainitut 17 mm. Mielelläni olisin jättänyt myös Kajaaniporin päätyikkunat näkyviin, mutta kaikkea haluamaansa ei aina voi saada.



Photoshopissa rakentamani kansipaperi oli tällainen. Olen merkinnyt tähän kuvaan punaisella leikkuuvarat ja selän osuuden. Edessä askeltavan tytön jalka ei saanut tulla liian lähelle alareunaa. Siksi maantietä on "rakennettu" kuvassa varmaan metrin verran.


Kansikuvassa on yksityiskohtia, jotka eivät painetussa kuvassa erotu kovin hyvin, mutta näkyvät tässä osasuurennoksessa. Polkupyörillä ajavilla tytöillä on molemmilla käsissään suklaapäällysteiset jäätelöpuikot. Siis entiset Eskimo- nykyiset Pingviini-puikot. Maantieteellisestihän tämä tarkoittaa siirtymistä pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle. 

Jäätelöä ei tähän aikaan myyty kaupoissa, vaan kioskeissa tai myyntikärryistä, joissa jäätelöt pidettiin kylminä hiilidioksidijään avulla. Käytännössä auto toi joka päivä Tampereelta Pyynikin tehtailta hiilidioksidijäätä Orivedelle jäätelönmyyjille. Nämä tytöt ovat ostaneet omat jätskinsä Auvisen vieressä olleesta kioskista.

Kuvassa keskellä on sittemmin mm. Mäntässä apteekkarina toiminut Tapio Peltonen ja hänen takanaan tämän kirjan ilmestymisen aikoihin kuollut lääketieteen professori Simo Tarpila.

torstai 20. elokuuta 2020

Maailmankatu

 

Erkki Salomaa: Sarajevo, Bosnia-Herzegovina, 2012

Laterna Magicassa oli – ja meni – mielenkiintoinen näyttely Erkki Salomaa: Maailmankatu. Ei tullut käytyä monesta muustakin syystä kuin koronan pelosta. Tosin tappio ei ollut korvaamaton, koska sain lahjaksi kuvista tehdyn opuksen. Itse asiassa katselen valokuvia paljon mieluummin kotona valokuvakirjasta tai netistä kuin patsastelen valokuvanäyttelyssä. Kotona kuviin voi aina palata ja katsoa yhtä kuvaa sohvalla maaten niin pitkään kuin huvittaa. Näyttelyissä olin pyrkinyt käymään vain silloin, kun tekijä on ollut itse paikalla kertomassa kuvistaan. 

Maailmankatu on kaiken puolin pätevä katukuvauskirja. Sen lisäksi siinä on Hanna Weseliuksen hieno esipuhe. Suomeksi edelliset virkkeet tarkoittava sitä, että Salomaan käsitys katukuvauksesta ja  Weseliuksen valokuvauksesta, erityisesti katukuvauksesta on nähdyn ja luetun perusteella samat kuin minulla.  Siitä huolimatta vahva ostosuositus valokuvauksen harrastajille.

Erkki Salomaa: Funchal, 2015

Katukuvauksen suurimpia haasteita katsojaa ajatellen on se, että katsojalta puuttuu kuvan ottamistilanteeseen liittyvä tunnekokemus. Usein vielä paikat ja henkilöt ovat katsojalle täysin vieraita. Kosketuspintaa kuvaan on monesti varsin niukasti. Kaikki on revittävä irti itse kuvasta ja lähes pelkästään siitä. 

Muistan vieläkin hyvin katkerana muistona omilta valokuvauksen opiskeluajoiltani arvioijan kommentin, kun kerroin innoissani kuvan ottamiseen liittyneitä tunnelmia. Se kuului kaikessa lakoonisuudessaan: "Miten se näkyy kuvassa?". Sittemmin olen käyttänyt sitä useaankin kertaan, kun kuvaajat ovat kysyneet minulta arvioita kuvistaan pitkän ja vuolaan johdannon kera. Keskustelu on yleensä päättynyt siihen. 

Todettakoon tässä nyt vielä varmuuden vuoksi, että Erkki Salomaan kuvista välittyy ainakin minulle kuvissa vallitseva tunnelma. Niitä katsellessaan ei tunne myötähäpeää kuvaajaa kohtaan. Ne täyttävät hyvin katukuvauksen yhden keskeisen kriteerin, ratkaisevan hetken. 


Laterna Magica - Näyttelyt

Niin hienoja kuin Erkki Salomaan kuvat ovatkin, vähän kylmäksi ne jättivät minut. Pohdiskelin, miksi näin. Keittiöpsykologina tulin siihen tulokseen, että niistä puuttuu tuo aikaisemmin mainitsemani kosketuspinta minun suhteeni. En tunne kuvaajaa, en tunne kuvattavia, en tunne kuvauskohteita. Vertailuna mieleeni nousee äitini jo 50-luvulla New Yorkissa ottamat katukuvat. Äitini ei juuri kuvannut, mutta hänellä oli kyllä taiteellista silmää. Isäni oli ladannut hänelle kameraan rullan filmiä ja laittanut valotusarvot päivänvalon mukaan. Niillä piti pärjätä. 

Äitini harjoittelee kuvaamista ennen matkaansa.

Äitini ottama kuva New Yorkin kadulta. 

Eihän tämä mikään valokuvan historiaan jäävä katakuva ole, mutta minulle se antaa suuremman tunne-elämyksen kuin mikään Erkki Salomaan  objektiivisesti ottaen paljon vaikuttavampi valokuva. Vaikka fyysikkona tuppaan vaitimaan asioilta yhteismitallisuutta, emootio ei ole sitä millään tapaa. Pikemminkin päinvastoin.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Barysentri

Kuvakaappaus HS:n artikkelista

Lehtijutussa otsikon tarkoitus ei ole aina kertoa artikkelin keskeisestä sisällöstä, vaan houkutella lukijaa tarttumaan siihen. Tietämättä tämän taustoista sen enempää, omakohtainen kokemus on sellainen, että otsikko on usein eri henkilön laatima kuin itse artikkeli.


Hesarissa 7.7.2020 ollut artikkeli aurinkokunnan barysentrin eli massakeskipisteen (mkp) tarkasta määrittämisestä herätti vilkasta polemiikkia vanhojen fysiikan opettajien keskustelupalstalla. Juttu siis herätti kiinnostusta, mikä lienee hyvän lehtijutun tai ainakin aiheenvalinnan tarkoituskin. Artikkeli ei ollut toimituksen omaa tuotantoa, vaan pääosin käännetty alan julkaisuista. Ainakin tämä näyttää olleen yhtenä lähteenä, sen verran yhtenäisyyttä on sen ja Hesarin tekstien välillä

Itse julkaisu löytyy täältä. On selvää, että tiedetoimittaja, jolla on journalistinen, mutta ei fyysikon tai tähtitieteilijän koulutus takanaan, ei pysty oikein hyödyntämään alkuperäistä lähdettä. Ei ainakaan kaikilta osin. 

Valitettavasti toisen käden lähteissä olevat virheet ja epämääräisyydet tuppaavat siirtymään, kuten tässäkin on käynyt. Otan yhden esimerkiksi.

Ote yllä olevassa lehdessä

“Therefore, the precise gravitational centre (or barycentre) of the Solar System is not smack-bang in the middle of the Sun, but somewhere closer to its surface, just outside it.” 

Sama Hesarissa

"Aurinkokunnan tarkka painovoimien keskipiste ei ole lähellä valtavan Auringon ydintä. Sen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolelle."

Painovoimien keskipiste ei ole mielekäs fysikaalinen käsite. Homogeenisessa painovoimakentässä, kuten maapallon pinnalla olevien kappaleiden massakeskipiste ja painopiste ovat sama asia, mutta aurinkokunnassa tilanne on toinen. Jonkinlaisena ”painovoimien keskipisteenä” voisi pitää paikkaa, jossa aurinkokunnan kappaleiden, Auringon, planeettojen ja muun roinan painovoimien summa tässä pisteessä olevaan kappaleeseen on nolla. 

Joka tapauksella "painovoimien keskipiste" on eri asia kuin massakeskipiste.  Esimerkiksi Maan ja Kuun massakeskipiste, joka kiitos amerikkalaisten Kuuhun viemän etäisyysmittauspeilin tunnetaan hyvin tarkasti, on Maan sisällä.”Painovoimien keskipiste” sen sijaan on lähellä Kuuta, noin 350 000 km:n päässä Maan keskipisteestä. Todettakoon sivuhuomautuksena, että se on eri asia kuin Lagrangen pisteet , joilla on merkitystä mm. sellaisten satelliittien suhteen, joiden on tarkoitus pysyä paikoillaan avaruudessa.


Kaavakuva Maan ja Kuun barisentristä r ja "painovoimien keskipisteestä d, kumpikin mitattuna maapallon keskipisteestä. Maan ja Kuun keskipisteiden etäisyys on a. M ja m ovat taivaankappaleiden kappaleiden massat. r ja d ovat laskettavissa seuraavista yksinkertaisista yhtälöistä. Jätän laskemisen lukijan iloksi.



Aurinkokunnan massakeskipisteen paikka Aurinkoon nähden vaihtelee. Se on joskus lähellä Auringon keskipistettä, mutta välillä yli Auringon säteen päässä Auringon kehän ulkopuolella. Kuvassa massakeskipisteen rata Auringon suhteen noin 50 vuoden ajalta. ”Sen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolella” olisi vaatinut yhden tarkentavan sanan lisää, jotta lause olisi ollut paremmin ymmärrettävä tässä kontekstissa. "Sen keskimääräinen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolella."

Se, että aurinkokunnan mkp ja Auringon keskipiste poikkeavat toisistaan ja niiden välinen etäisyys vaihtelee, ei ole uutinen. Se on ollut tunnettu fakta jo vuosisatojen ajan. Kadunmies tulee tuskin koskaan pohtineeksi tätä seikkaa. Se kun ei tunnu arkisissa askareissa millään tavalla. Miksi sitten hurrata tulokselle, jonka mukaan aurinkokunnan massakeskipiste olisi saatu laskennallisesti selville 100 m:n tarkkuudella?

Syy on se, että monet astronomiset mittaukset pitää kiinnittää inertiaalikoordinaatistoon, jossa kappaleella on kiihtyvyyttä vain, jos siihen kohdistuu nettovoimia. Inertiaalikoordinaatisto on joko paikoillaan tai liikkuu tasaisella nopeudella. Auringon keskipisteeseen kiinnitetty koordinaatisto ei toteuta tätä ehtoa, mutta Aurinkokunnan massakeskipisteeseen sidottu koordinaatisto toteuttaa.  

Painovoima-aaltojen pitäisi teorian mukaan vaikuttaa pulsarien lähettämien pulssien havaittuun taajuuteen. Havaituilta taajuuseroilta putoaa tietyllä tavalla pohja pois, ellei niitä ole mitattu inertiakoordinaatistossa. Siksi aurinkokunnan mkp:n keskipisteen tarkan sijainnin tietäminen on tärkeää. Vasta sen koordinaatiston suhteen tehdyt mittaukset kertovat todelliset erot pulsarien taajuuksien poikkeamissa. Mitä tarkemmin tämä piste pystytään laskemaan, sitä tarkemmin pystytään sen avulla mittaamaan aikaan ja paikkaan liittyviä astronomisia suureita.  Ylläoleva kaavakuva antaa siinä mielessä väärän mielikuvan tilanteesta, että siinä on kuvattu Aurinko paikallaan olevana kappaleena ja massakeskipisten liikkuu sen suhteen. Inertiaalikoordinaatistossa mkp on paikoillaan ja aurinkokunnan kappaleet Aurinko itse mukaanlukien liikkuvat mkp:n suhteen.

Kyse on nimenomaan mkp:n paikan laskemisesta. Aurinkokunnan mkp inertiaalikoordinaatiston keskipisteenä on laskennallinen abstraktio, sen paikkaa ei voi mitata. Siksi tässä kohtaa Hesarin yksi artikkelin  lause iskeekin fyysikon silmin tekstiä luettaessa pahasti näpeille: ”AURINKOKUNNAN keskipisteen mittauksessa”. 

Ainakin minun kouluaikana ainekirjoituksen synneistä pahimpiin kuului tautologia. Tautologian saastuttamasta aineesta oli turha odottaa kiitettävää arvosanaa. Ehkä juuri siksi toimittajat pyrkivät välttämään tautologiaa kuin ruttoa. Väliin seurauksena vain voi olla, että käytetään synonyymeina ilmaisuja, jotka eivät olekaan sitä. Kuten laskeminen ja mittaaminen.

Tutkimusraportin alla olevassa tiivistelmässä itse asiassa on kerrottu kaikki oleelliset seikat siitä, mistä tässä on oikein kysymys. Miten näistä faktoista kasaa suurta yleisöä kiinnostavan tiedejutun, on toinen asia. Kun jo pelkästään sen perusasian tietäminen, että pulssien epäsäännöllisyyden tarkka mittaaminen vaatii inertiaalikoordinaatiston, tuskin kuuluu kovin monen Hesarin ”maallikkolukijan” yleissivistykseen. 

"Abstract

The regularity of pulsar emissions becomes apparent once we reference the pulses' times of arrivals to the inertial rest frame of the solar system. It follows that errors in the determination of Earth's position with respect to the solar system barycenter can appear as a time-correlated bias in pulsar-timing residual time series, affecting the searches for low-frequency gravitational waves performed with pulsar-timing arrays. Indeed, recent array data sets yield different gravitational-wave background upper limits and detection statistics when analyzed with different solar system ephemerides (taivaankappaleiden liikkeiden taulukko). Crucially, the ephemerides do not generally provide usable error representations."

Artikkelin varsinainen pihvi on siis siinä, että aurinkokunnan massakeskipiste on selvitetty laskemalla tilastomatemaattisin keinoin 100 metrin tarkkuudella taivaankappaleiden taulukoitujen liikkeiden avulla. Onko näin suureen tarkkuuteen todella päästy, se selviää vasta, kun tämän inertiakoordinaatiston avulla saadaan mittaustuloksia pulsareiden taajuuksien epäsäännöllisyyksistä. Niitä odoteltaessa tarkkuus on vain hypoteesi.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole mitenkään irvailla tai besserwisseröidä Hesarin artikkelin suhteen, vaan esimerkin valossa tuoda esille, miten vaikeaa tehdä tiedejuttua, jossa toimittaja joutuu tasapainoilemaan syvällisen aiheen monimutkaisten faktojen, lukijoiden mielenkiinnon herättämisen ja tekstin yleistajuttavuuden kanssa. Aika usein vielä oman ymmärtämisensä äärirajoilla, jommalla kummalla puolella.  

Sekä Helsingin Sanomat että saman konsernin Tiede-lehti ovat minusta ansioituneita myös minun edustamani "kovien luonnontieteiden" kansantajuisessa uutisoinnissa.  Etenkin kun niiden herättämä yleinen mielenkiinto on sittenkin yleensä aika vähäistä. Mikäli jotain voi päätellä tämänkin artikkelin Hesarin sivuilla kirvoittaman keskustelun kommenttien määrästä ja keskustelun tasosta. Kiinnostus juuri tätä artikkelia kohtaan oli fysiikan opettajien keskutelupalstalla paljon suurempi. Edelleen mikäli jotain voi päätellä kommenttien määrästä ja keskustelun tasosta.

Itsekin artikkelia lukiessani tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota näihin mainitsemiini asioihin, ellei entinen fysiikan opettajani professori Kaarle Kurki-Suonio olisi ottanut niitä esille kyseisellä fysiikan opettajien keskustelupalstalla. Kaarlen kommentit saivat minut kiinnostumaan aiheesta, joten siinä mielessä artikkeli puutteineen (tai ehkä juuri siksi) innosti minua ottamaan selvää jutun takana olevasta fysiikasta. Voiko tiedeartikkelilta lukijan suhteen enempää vaatia? Ei ainakaan minun kohdallani.