Tuesday, 21 January 2020

Köyhän miehen skanneri

 Kuva: Plustek

Säädyllistä jälkeä tekevät dia/nega-skannerit maksavat 300-400 euroa. Muutaman kymmenen euron Lidl-versioilla ei suoraan sanoen tee mitään. Niissä hassaa vain rahansa. 

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ensimmäistä ei minulla juuri ole, mutta tallissa sattuu olemaan sellainen hepo, että kyllä sekin digitoida jaksaa; järjestelmäkamera ja siihen hyvä makro-objektiivi. Niistä ja muusta nurkista löytyvästä rakentelin itselleni negojen ja diojen digitointilaitteen. Todettakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että pelkkä objektiivini maksaa tonnin pintaan ja kamera aikoinaan ostettuna oli kahden ja puolen tonnin paukku. Mutta kun ne ovat jo valmiina. Nykyisin varsin vähäisellä käytöllä, koska minun tarpeisiini riittää pienemmät ja kätevämmät kamerat.


Valokuvien digitointiviritelmäni. Koottu kotona olevasta materiaalista. Valolähteenä on kirkasvalolamppu, jollaisia olen käyttänyt muutenkin hyvällä menestyksellä valokuvauksessa. Etuna on suhteellisen tasainen valo ja loisteputkien värilämpötila on tiedossa. Tämä on tietysti olennaisempaa värikuvia kuin mustavalkoisia digitoitaessa. 

Lampun päällä on taulun lasikehys raameineen kirjojen päällä. (Lukeminen kannattaa aina.) Näin sen päällä oleva nega tai dia saadaan vaakasuoraan. Lisäksi näin ehkäistään kuvien lämpeneminen lampun lämmöstä, vaikka nykyiset putket eivät juuri lämpenekään. Kuvat käpristyvät helposti lämmössä, kuten tässä olevasta 6x6-kuvasta huomaa. Käpristyminen johtuu kuvassa olevasta kosteudesta. Yleensä se katoaa negan lämmetessään myös kuivuessa.


Negaliuskat kannattaa laittaa kuvassa näkyvään negapitimeen. Silloin ne pysyvät suorina ja kuvaaminen on muutenkin helppoa, kun pidintä siirretään kuva kerrallaan. Liuskallisen negoja digitoi helposti puolessa minuutissa. 

Kamera on kiinni Manfrotton jalustassa, johon keskusputki voidaan asettaa myös toisin päin. Kun kamera on kerran säädetty kohdalleen, siihen ei periaatteessa tarvitse koskea enää kuvausten aikana.  Minun jalustani on jo sen verran vanha, että teippasin muutaman kierroksen maalarinteippiä putken päähän. Jos putken kiinnitys sattuisi pettämään, kamera ei putoaisi lasille objektiivi edellä.



Kamera on tietysti syytä justeerata siten, että se on kohtisuorassa vaakasuorassa lasilevyllä olevia kuvia vasten. Jos lasilevyn justeeraus menee kirjojen avulla, niin sen vaakasuoruuden tarkistaminen käy kätevimmin vatupassilla, mutta kyllä silmämääräisestikin on pärjätty. 

Tuloksen olen tarkistanut laittamalla dian keskelle etsimen kuva-alaa ja etäisyyden sellaiseksi, että dian raameista jää vähän näkyviin. Jos kulmat ovat suorat ja joka puolelle jää suunnilleen yhtä paljon raamia, kohdistus on kunnossa. 

Makrolinssini kuvaa suurimmillaan suhteessa 1:1, joten kinokoon ruutu voitaisiin kuvata saman kokoisena kennolle. Olen huomannut, että pienen marginaalin jättäminen on järkevää. Pikselit kyllä riittävät, nuukailemalla osa kuvassa jää helposti reunan taakse.




Minulla oli hyllytavarana kameraan kaukosäädin. Ne ovat nykyään halpoja ja käteviä. Kuvien digitointi on usein sarjatyötä. Kaukosäätimen avulla kameraan ei tarvitse koskea lainkaan, mikä ehkäisee tärähdyksiä ja kameran liikkumista muutenkin. Kuva asetetaan oikeaan kohtaan takanäytön avulla. Kuuden ruudun liuskan digitoi näillä järjestelyillä noin puolessa minuutissa. 


Millaisia kuvia tällä osin karvalakkimenetelmällä saa aikaan hyvään skanneriin verrattuna? Vertailuna oleva Plustekin skanneri skannaa 7200 dpi:n tarkkuudella. Se tarkoittaa, että 36x24 mm:n kinodian maksimaalinen pikselikoko skannattuna on 10368 x 6912 pikseliä. Minun jo antiikin aikaisen Canon 5 D Mark II:n  kennolle tulevan kuvan pikselikoko on 5616 x 3744. Näyttää aika alivertaiselta, kännykkäkameroilla kuvaavatkin nauravat, hevosista nyt puhumattakaan. 

Olen toiminut monenmoisena ammattikuvaajana noin 20 vuotta. Viimeiseen 15 vuotta kamerani pikselit eivät ole loppuneet minun tarkoituksiini vielä kertaakaan kesken. Television kuvaruudulla näytettävässä kuvassa eniten pikseleitä tällä hetkellä on DCI 4K -kuvassa 4096 x 2160. Hajurakoa jää siihenkin. Voin siis todeta lähes joka lähtöön pikselien määrästä kuten Rolls Royce aikoinaan auton tehoa kysyttäessä. Riittävästi.

Kuvat tietysti kertovat erityisesti tässä enemmän kuin tuhat sanaa.  (695 Wordin yksin kappalein laskemana.) Joten alla kolme esimerkkiä systeemilläni skannaamistani kuvista. Sen suurimmat edut minun mielestäni ovat kohtuullinen laatu ja suuri nopeus. Itselläni on menossa parhaillaan noin 5000 negatiivin digitointi. Minun kärsivällisyydelläni näin suuren määrän digitointi skannerilla on toivottoman hidasta, varsinkin kun sen laatu luultavasti on minun tarpeisiini turhan hyvä. 
  

Kuva: Paavo Suvanto
Kinonegatiivista skannattu kuva. Kuvaa on vähän toonattu.


Diakuva vuodelta 1989, jolloin opetin Kalle Päätaloa käyttämään tietokonetta kirjojensa tekoon. Hikinen urakka, mutta niin vain Kalle kirjoitti tällä Osborne-merkkisellä koneella ja suomalaisella Teko-tekstinkäsittelyohjelmalla viimeiset kirjansa. Ei kuulemma oikein tykännyt, kun se ei tuntunut tarpeeksi työltä.


Kuva: Esko Hilska
6x6 negatiivista digitoitu mv-kuva. Kuva on jostain 60-luvun alusta Oriveden Oripohjan myllyltä. Vielä tähän aikaan maanviljelijät toivat jyviä jauhettaviksi hevoskyydillä.





Värinegan digitointi tällä karvalakkisysteemilläni on hieman ongelmallista. Kun kuvalle tehdään matemaattinen positiiviksi kääntö (Invert) , värinegan punainen suojakalvo näkyy sen vastavärinä syaanina. 

Jos kuvassa on harmaaksi tiedetty alue, kuten tässä sokkeli, määrittämällä se harmaaksi saadaan kuvat värit yleensä yhdellä klikkauksella kohtuulliseen kuntoon. Tältä minun takapihallani näytti syksyisen harmaana päivänä vuonna 1995. 

Sunday, 1 December 2019

Sommittelua harkiten vai onnenkantamoisella?



Kuvassa on orivesiläisen opettajan Kaleva Mäntysaaren sen hetkinen perhe perunamaalla Oriveden Sukkavartaalla luultavasti kesällä 1950. Vuosiluvun päättelen siitä, että äidin sylissä istuva perheen kuopus (tämän jälkeen tuli vielä kolme lisää) Kari on syntynyt 1948. Kuvan on ottanut Aamulehden aluetoimittaja Esko Paavola, jonka oma vastavalmistunut kotitalo näkyy vasemmalla.
Esko oli vuonna 1919 syntyneenä käynyt sodat ns. pidemmän kaavan mukaan. Toimittajan hommat hän aloitti vuonna 1947, täysin pystymetsästä, kuten niin moni muukin siihen aikaan. Oikeastaan kai lähes kaikki, koska sen kummemmin toimittajille kuin valokuvaajille ei ollut mitään koulutusta. Nythän sitä on tarjolla liiankin kanssa.
Esko oli menettänyt toisen kätensä onnettumuudessa. Kuvaamista se ei haitannut hirveästi, mutta näin hänen kuva-arkistonsa digitoijana se oli "onnenpotku". Eskolla oli käytössään kaksisilmäinen Rolleiflex-kamera, jolla kaulassa roikottaen pystyi kuvaamaan yhdelläkin kädellä, jopa kamerassa kiinni olevan salaman kanssa. Isoja negoja on ollut helppo digitoida.
Esko oli parhaimmillaan oivaltava valokuvaaja. Välillä hänen kuvia negatiivestä digitoidessani melkein hätkähdän, kun vastaan tulee silmääni miellyttävä kuva. Melkein aina havaitsen kuvassa käytetyn jotain klassista sommitteluelementtiä. Luultavasti useimmiten ihan vaistonvaraisesti. Tai sitten kyse on vain onnenkantamoisista.
Tämä kuva miellytti minua erityisesti. Vähän aikaa sitä makusteltuani totesin siinä toistuvan kolmioasetelman. Kuva on hyvin levollinen. Siinä ollaan tukevasti maankamaralla. Niin aiheen kuin sommittelun suhteen.



Sunday, 17 November 2019

Sahara opettaa




Harva suomalainen taitaa olla juuri tällä hetkellä tietämätön siitä, että Suomi on selvinnyt ensimmäistä kertaa karsinnoista aikuisten jalkapallon arvoturnaukseen. (Siis miesten, naiset olivat tässäkin miehiä edellä, kuten kommentti alla todistaa.) Olympialaisissa on oltu kolme kertaa, mutta niihin Suomen futarit ovat aina saaneet paikan jotenkin joko takaoven kautta tai tiskin alta. Tukholmassa 1912 osanottajia jalkapallossa oli vain 9. Suomella oli olympialaisissa jostain minulle koskaan selviytymättömästä syystä oma joukkue, vaikka Suomi oli osa Venäjää, jolla myös oli oma jalkapallossa.  Cup-muotoisessa turnauksessa Suomi nujersikin  toisessa ottelussaan juuri Venäjän 2-1 Suomen sijoitus oli lopulta neljäs.

Omissa kisoissa 1952 Suomi pääsi mukaan jalkapalloon kisaisäntänä. Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 Suomi selviytyi, vaikka jäi karsintalohkossaan viimeiseksi. Yhdysvaltain julistaman boikotin takia edellä olleet Saksan liittotasavalta ja Norja vetäytyivät kisoista. Näin ollen pääsy vuoden 2020 EM-kisoihin on suorituksena selvästi edellisten yläpuolella.

Näitä makustellessani tuli mieleen omat jalkapallosaavutukseni Töölön jalkapalloareenan liepeillä olevalla Saharan kdentällä.  Niistä on aikaa, niitä ei ole kovin paljon eivätkä ne ylittäneet koskaan mediakynnystä. Osa niihin liittyvistä henkilöistäkin on jo kuollut, joten kaikkia aikalaistodistajia ei voida enää haastatella ”itse asiasta kuultuna”.

Saharan jalkapallokenttä sijaitsee Nordenskiöldinkadun ja Urheilukadun risteyksessä. Kenttä on valmistunut 1930-luvulla. Se oli pitkään hiekkapohjainen, minkä nimikin kertoo. Vaikka kentällä on nykyään keinonurmi, nimi on säilynyt. Todettakoon osoituksena nykyajan hektisestä menosta, että viereisellä vasta vuonna 2000 valmistuneella jalkapallostadionilla on menossa jo kolmas nimi, Telia 5G Areena. 

Jalkapallourani Helsingissä rajoittui pitkälti yliopiston puitteissa tapahtuvaan potkupalloiluun. Yleensä pelasin Hämäläis-osakunnan tai erilaisten opiskelijajärjestöjen joukkueissa. Ottelut olivat aina joillain pääkaupunkiseudun hiekkakentistä. Saharassa, Kalliossa, Väinämöisellä, Pirkkalassa. Ainakin nämä jäivät mieleen.

Jossain vaiheessa 70-luvun alkupuolella pelasin muutaman ottelun myös Helsingin Yliopiston joukkueessa. Eräs niistä on jäänyt erityisesti mieleeni.

Peli pelattiin Saharassa. Vastassa oli Kauppakorkeakoulun joukkue. Osakunta- ja ainejärjestöpeleissä oli herrasmiessääntönä, että korkeimmilla sarjatasoilla pelaavat opiskelijat eivät ota osaa niihin. Korkeakoulujen välisissä otteluissa tämä sääntö ei pätenyt. Parhat saatavilla olevat haalittiin pelaamaan. 

Minä olin Helisngin Yliopiston joukkueessa siitä syystä, että siinä maalivahtina pelannut kaverini oli soittanut minulle pelipäivän aamuna ja kertonut joukkueen jäävän vajaaksi. Lupasin tulla pelaamaan, etenkin kun minulla oli kotoani Kuusitietä Saharaan vain muutaman ratikkavälin matka. Se oli lisäksi hyvä syy lintsata luennoilta, joiden keksiminen tosin ei muutenkaan tuottanut minulle suurempia ongelmia.

Vastustajien kokoonpanosta en muista muita kuin maalivahdin, mutta hänet sitäkin paremmin. Kyltereiden veräjänvartijana oli nimittäin sen aikainen HJK:n ja maajoukkueen maalivahti Pertti Alaja. Nyt jo edesmennyt myöhempien aikojen keskeinen jalkapallovaikuttaja. Huolimatta edustamiemme sarjatasojen välisestä erosta onnistuin kerran yllättämään Alajan rangaistualueen kulmasta lähteneellä kierteisellä kudilla, joka upposi aivan takaylänurkkaan. Pallo jäi killumaan maalin merkiksi verkon ja se kiinnikeraudan muodostaan pussiin kuin kala haaviin. Onnenkantamoinenhan se oli, mutta nekin kirjataan otteluraporttiin.

Aivan ottelun lopussa pelitilanteen ollessa 4-4-pääsin vikkeläkinttuisena kärkkyjänä yksin lävitse. Harhautin vielä Alajankin ja olin juuri laittamassa palloa tyhjään maaliin, kun Alaja veti minut paidanhelmasta kumoon. Eri törkeästi, vain siten, että maali jäi tekemättä.

Rankkarihan siitä tietysti tuomittiin. Kuka vetäisi? Minä olin tietysti hiljaa mielessäni sitä mieltä, että se joka rankkarin oli hankkinutkin. Vaikka olin ollut Orivedellä paikallisen aluesarjassa pelaavan Ponnistuksen tähtipelaaja, tässä jengissä pelaajien keskinäisessä nokkimajärjestyksessä se meriitti ei kantanut kovin pitkälle.

Joukkueessa oli parikin pelaajaa, joiden ego oli kohtuullisen mittava. Toinen oli jääpalloilijana paremmin tunnettu Veikko Niemikorpi, joka opiskeli vielä siihen aikaan Helsingissä toimineella Jumpalla. Toinen oli HJK:ssa pelannut Erkki Leppänen, hänkin jo edesmennyt, silloin lääketieteen opiskelija. Leppäsen tunsin siitä, että hän oli lapsuuden ystäväni kurssikaveri.

Näiden välille syntyi pientä suukopua siitä, kumpi sen rankkarin ampuisi. Laukaisijaa en enää muista, mutta ohihan se kuti meni. Omasta mielestäni minä olisin laittanut sen sisään.


Teemu Pukki näyttää Saharan viereisellä kentällä, miten rankkari olisi pitänyt laittaa sisään. Tosin erotuomarin olisi pitänyt laittaa pilkku uusiksi, koska Glen Kamara oli jo 9,15 cm:n alueen sisällä ennen kuin potku lähti. Toiset tuomarit ovat näistä tarkkoja, toiset eivät. Tosin ei sillä olisi tässä ollut mitään merkitystä Suomen pääsylle EM-kisoihin, etenkin kun molemmat Suomen uhkaajat hävisivät omat ottelunsa.

Peli päättyi tasan. Olin sen jälkeen vielä muutamassa ylioistojen välisissä matseissa mukana, mutta yleensä penkillä, joten sain näistä otteluista tarpeekseni. Jatkoinkin futisuraani Akateemisen sosialistiseuran luokkakantaisessa joukkueessa. Joukkueen sen paremmin kuin oma menestykseni ei tainnut olla kaksista, en enää oikein muista. Paremmin muistiini jäi parikin myöhemmässä vaiheessa suurenkin yleisön tietoisuuteen tullutta pelaajaa. Tavastian pomo Juhani Merimaa, joka opiskeli minun laillani matematiikkaa yliopistossa sekä europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas Nils Torvalds. Torvaldsista erityisesti jäi mieleen, miten hän ennen jotain peliä esitteli ylpeänä juuri hankkimiaan mustakeltaisia futispläägiään. Millainen vaikutus niillä oli Nilsin pelisuoritukseen, siitä ei ole mitään mielikuvaa jäljellä. Muistiini jääneiden asioiden merkityksien loogisuus ei ole minulle koskaan oikein selvinnyt.

Saharasta vielä sen verran, että pelasin Helsingissä ollessani yhden vuoden, kesä- ja talvisarjan ”ihan oikeassakin” jalkapallojoukkueessa, Helsingin Jyryssä. Jyry oli paremmin tunnettu muiden urheilulajien kuin jalkapallonseurana. Etunenässä paini ja nyrkkeily. Minulle jäi sellainen kuva, että ainakin osa joukkueemme pelaajista oli hankkinut urheilumeriittinsä juuri näiden kamppailulajien harrastajina. Jyryn alimmalla tasolla pelannut joukkue tunnettiin aika ronskista pelityylistään. Osa joukkueista taisi suorastaa pelätä tulla Jyryä vastaan. Etenkin talvisarjassa, jota pelattiin pääasiassa Saharassa. Jotkut Jyryn pelaajista tulivat sen verran vauhdikkailla liukutaklauksilla vastustajan pelaajien kintuille jäisellä ja liukkaalla kentällä, että onnittelin itseäni siitä, että he olivat minun joukkueessani.

Talvet olivat vielä 70-luvulla väliin Helsingissäkin aika lumisia. Siitä syystä Saharan kenttää saatettiin kutsua talvella Siperiaksi, mikä selityksenä otsikolle rautalangasta väännettäköön.

ps. Olen minä ollut pallon kanssa jopa Telia 5G Areenalla, kuten oheinen kuva todistaa. Muutama paikka näyttää olevan vielä tyhjänä katsomossa.







Saturday, 19 October 2019

Densitometriaa aloitteljoille - case study



Edellisessä bloggauksessa arvioin Pasi Kiviojan ja Peter Janssonin kirjaa Tilanne päällä lähinnä valokuvaajan näkökulmasta. Tässä vielä muutama kommentti kirjan aika tummina painettuihin valokuviin.

Itse kirjoitin 15 vuotta sitten vieläpä samalle kustantajalle kirjan Henkilökuvaus digikameralla. Siinä oli sama ongelma, eli valokuvien tummuus, mutta se saatiin ainakin jotenkuten korjattua toiseen painokseen. (Siihen aikaan tällainenkin kirja saattoi päästä toiseen painokseen ja kirjasta tehtiin jopa painos på svenska.)

Kun korjattuun painokseen ei haluttu tehdä muutoksia painoprosessiin, liian tummana kirjassa olevat kuvat vain vaalennettiin Photoshopissa. Täytyy todeta, että kirjan tekemisen aikoihin en ollut vielä kovin kokenut digikuvien käsittelijä. Tiekoneen monitorikin oli vielä vanhaa putkimallia, jotka eivät pitäneet asetuksiaan yhtä hyvin kuin nykyiset litteät led-näytöt. Kaiken kaikkiaan kuvien turhan tummat sävyt kirjassa taisivat olla useamman tekijän summa.

Kiviojan ja Janssonin kirjassa minua häiritsi eniten tummien sävyjen totaalinen tukkoonmeno. Esimerkiksi mustissa vaatteissa ei ollut näkyvissä minkäänlaista vaatteen struktuuria. Kun olen saanut muotovalokuvaajan koulutuksen (vaikka ei uskoisi), totaalinen sävyttömyys kuvan jollain osa-alueella on minusta selkeä virhe.


Kirjasta reprottu kuva Lordista, eli Tomi Putaansuusta siviiliasussa. Olen koittanut käsitellä sen niin lähelle kirjan kuvaa kuin minun taidollani on mahdollista. 


Koska kuva löytyy myös netistä, sitä voidaan verrata kirjassa painettuun kuvaan. 



Photoshopissa on toiminto, jolla pystyy simuloimaan sitä, millaiselta kuva näyttää painettuna. Tässä tapauksessa kirjan paperi on mattapintaista, jolle painettuna ei päästä niin tummiin sävyihin kuin päällystetylle paperille painettaessa. Kun pääsin näin vertailemaan kirjassa olevaa kuvaa ja sen simulaatiota kuvaruudulla, saatoin todeta näiden kuvien olevan suunnilleen samanlaiset sävyjakaumaltaan tummuuden ja vaaleuden suhteen. Väreissä on hieman heittoa, mutta silmä antaa ne paremmin anteeksi. Varsinkin silloin, kun ei ole vertailukohtaa.


Vaikka Lordin tumma takki näyttää alkuperäisessä kuvassa umpimustalta, siinä on kuitenkin sävyjä olemassa. Ne pitää vain kaivaa esiin kuvankäsittelyn keinoin. Minä olisin tehnyt kuvasta tällaisen version, joka on tässä ns. proof-tilassa, eli suunnilleen tältä se näyttäisi mattapaperille painettuna. 

Syitä kuvan tumman pään tukkoon menoon voi olla useita. Jos kameran kennon tai aiemmin filmin dynamiikka on vähäisempi kuin kuvattavan kohteen sävyala, osa kuvasta jää joko umpimustaksi tai puhkipalaneen valkoiseksi. Vanhempien 2000-luvun alun digitaalikameroiden dynamiikka oli niin pieni, että vähänkin kontrastikkaammassa valossa otetun kuvan kaikki sävyt eivät mahtuneet kennon dynamiikkaan. Jos kuva on otettu alun perin filmille, se pitää digitoida siitä, mikä myös voi olla syy lopullisen painokuvan huonoon sävyalaan. 

Seuraavassa pari esimerkkiä alunperin diafilmille otetuista kuvista. Tässä käsitteet dynamiikka ja sävyala ovat pelissä mukana, koska filmillä on sille tyypillinen dynamiikka, kuinka suuren sävyalan se pystyy kohteesta toistamaan. Digitoitaessa filmi itse muuttuu kohteeksi, jolla on oma sävyalansa. Hyvin karkein luvuin suhteet menevät näin. Diafilmin dynamiikka on 8 aukkoa, diafilmin sävyala voi olla 10 aukkoa ja hyvän digikameran dynamiikka on 12 aukkoa. Jotta tästä kameran dynamiikasta saa revittyä kaiken irti, on syytä käyttää 16-bittisiä RAW-tiedostaja.

Koska diafilmin sävyala on suurempi kuin sen dynamiikka, se vähän levittää kohteen sävyalaa. Jos diafilmi digitoidaan kameralla (kuten minä teen), kameran dynamiikan ollessa suurempi kuin filmin sävyalan, on mahdollista saada talteen kaikki filmillä olevat sävyt. 


Kavereiden kanssa Näsijärvellä. Takana olevan pusakka on niin tummaa kangasta, että tässä dialle otetussa kuvassa se näyttää yhtä mustalta kuin hänen takanaan näkyvä veneen kajuutta.


Kaverin pusakka ei ole mikään hautajaispalttoo. Olen tässä kaivanut kuvankäsittelyn keinoin sävyjä esiiin hänen puserostaan, mutta muuten jättänyt muut osat kuvasta koskemattomiksi. 


Mattapaperille painettuna kuva voisi näyttää suunnilleen tältä. Tätä kuvaa voi jokainen arvioida omalla ruudullaan suhteessa edelliseen. Näin paljon painokuvan sävyala kapenee kuvaruudulla näkyvään kuvaan verrattuna. 


Kuvailin aikoinaan Kalle Päätaloa hänen kotonaan Tampereen Messukylässä Kirvestiellä. Tässä hän esittelee valokuva-albumiaan Leena-vaimon pitäessä taustalla vahtia. Valotin niin, että Kallen ollessa ikkunan edessä hänen valkoinen paitansa ei olisi palanut puhki, vaan kankaan struktuuri näkyisi. tämän seurauksena tausta oli painokuvassa hyvin synkkä. 



Kuva julkaistiin Apu-lehdessä. Se tai sen rinnakkaisruutu näytti suunnilleen tältä simulaatiolta. Itse lehteä en enää löytänyt. En ollut siihen kovin tyytyväinen, mutta vika oli tietysti minun. 



Jos nyt joku sattuisi pyytämään minulta juuri tätä kuvaa painettavaksi, tekisin siitä tällaiselta painettuna näyttävän version. Kalle ei tuijota enää pimeyteen, vaan on selkeästi 3-ulotteisessa tilassa. Se on myös lähempänä ihmissilmän muodostamaa näköaistimusta tilanteesta. Ihmisen silmän dynamiikka on hetkellisesti noin 20 aukkoa ja kasvaa vielä siitä, jos ajassa tapahtuva adaptaatio otetaan huomioon.  


Kuvan histogrammi suoraan digitoinnin jäljiltä. Kovin on tummaa, mutta vaaleassa päässä ei mene missään kohtaan puhkipalaneeksi. 


Kuvan tummaa päätä avataan, niin histogrammin muuttuu sen myötä. Kaikkein tummempien sävyjen osuus on pienentynyt, mutta sävyala umpimustasta täysin valkoiseen on niin laaja kuin digikuvassa voi olla ilman, että musta on täysin tukossa tai valkoinen puhkipalanutta. Kokenut kuvaaja osaa päätellä jo histogrammista, miten kuva käyttäytyy painossa. 


Painotekniikka asettaa omat rajansa kuvan sävyalalle. On aivan ratkaisevaa, millaiselle paperille kuva painetaan. Mattapaperi imee painomustetta enemmän kuin päällystetty paperi. Mattapaperille ei voida painaa niin syvää mustaa kuin päällystetylle paperille, mikä tietysti kaventaa kuvan sävyalaa. Kuvan sävyalaa mitataan densiteetteinä. Densiteettiarvon muutos 0,3 vastaa "valokuvakielessä" yhden aukon muutosta. 


Etsin mattapaperille painetun kirjan Tilanne päällä kuvista mahdollisimman mustan kohdan. Sen densiteettiarvo oli 1,60, mikä tarkoittaa, että kuvan vaaleimman ja tummimman kohdan sävyero, siis kuvan sävyala voi olla korkeitaan vähän yli 5 aukkoa. 


Päällystetylle paperille painetun kirjan Henkilökuvaus digikameralla maksimimustan densiteetti on 2,28. Sen kuvien potentiaalinen sävyala on yli kaksi aukkoa suurempi kuin edellisen opuksen. On selvää, että se antaa runsaasti pelivaraa nimenomaan tumman pään sävyihin. 

Tämä ei ole tekstiä painotekniikan eikä lehtikuvan ammattilaisille. Olen kertoillut tässä omia kokemuksiani ja näkemyksiäni diletanttiuden antamalla arvovallalla. Tässä olevat neuvot ja ohjeet on lähinnä tarkoitettu sellaisille, jotka toimittavat kuvia satunnaisesti lehtiin tai kirjoihin. On hyvä tietää jotain painotekniikan mahdollisuuksista ja rajoituksista. Silloin opuksessa tai aviisissa oleva kuva ei tuota pettymystä, kun se onkin hyvin eri näköinen kuin miltä se oli näyttänyt kuvaruudulla. 


ps. 20.10.2020

Otin mikroskooppukuvat kirjojen Tilanne päällä ja Henkilökuvaus digikameralla valokuvista kohdista, joissa näkyy osin kummankin kirjan syvintä mustaa. Joudun tämän perusteella muuttamaan edellä kertomaani selitystäni siitä, miksi päällystetylle paperille voidaan painaa syvempää mustaa. Päällystämätön matta paperi on valon aallonpituuden mittakaavassa hyvin epätasaista. Painomuste ei asetu tasoksi sen pinnalle kuten se tekee päällystetyn paperin pinnalle. Siksi päällystämättömän paperin pinnalla oleva muste heijastetelee valoa kaikkiin suuntiin, mutta päällystetylle paperille painettu muste vain kiiltokulmassa.






Päälllystetty paperi vasemmalla, päällystämätön oikealla. Alemmassa kuvassa osat sivuista ovat valaisimeen nähden kiilto- eli heijastuskulmassa.

ps. 21.10.2019

Tänään oli Hesarissa (maksumuurin takana) Virpi Salmen arvio kirjasta. Sen yhteydessä oli vielä yksi sellainen kirjan kuva, joka sopii hyvin tähän minun teemaani. Joten muutama kommentti siitäkin.


Jenni Haukion ja silloisen eduskunan puhemiehen Sauli Niinistön häät.  Olivat vuoden  seurapiiritapaus,  vaikka hääpari yritti parhaansa mukaan pitää tilaisuuuden salassa. Jansson onnistui kuitenkin ottamaan "hääkuvan", salamalla päin näköä. Kuten arvata saattaa, Niinistön ja etenkin takana olevan bestmanin Anssi Rauramon tummat puvut ovat painokuvassa pelkkää tummaa mössöä. Salaman heittämä varjo saa Haukion kampauksen näyttämään lähinnä harakanpesältä. Teknisen toteutuksensa puolesta tämä kuva ei olisi noussut kovin korkealle Vuoden hääkuva -kisassa.


Minä olisin (ehkä) tehnyt kuvasta tällaisen version. Avannut vähän tummia sävyjä miesten puvuista ja sekä Jennin että Saulin tukasta. Lisäksi olisin poistanut salaman varjot hääparin päiden takaa, mikä on tässä helppoa, koska taustalla on niissä kohdin yhtenäistä struktuuria.

Lehdistössä käydään usein keskustelua siitä, miten paljon kuvia saa muokata. Puritaanisimmat ovat sitä mieltä, että se mikä on kennolle tarttunut on pyhää ja pikseliäkään ei saa mennä manipuloimaan. Minun näkemykseni on se, että dokumentaarisen kuvan on pitäydyttävä totuudessa, mutta sen muokkaaminen painossa paremmin toistuvaksi on ei ainoastaan sallittua, vaan myös toivottua. Suoran salaman heittämät varjot kuuluvat minun totuudessani niihin kuvan elementteihin, jotka voidaan poistaa, jos ne eivät muuten muuta kuvan sisältöä.

Lehden teko on hektistä puuhaa. Kovin paljon ei ole aikaa säätää lehteen tulevia valokuvia. Yleensä ne taitavat mennä painoon nahkoineen karvoineen. Toisaalta esimerkiksi tällaisen kuvan käsittely oheiseen kuntoon vie aikaa kokeneelta kuvankäsittelijältä noin viisi minuuttia (otin itseltäni  aikaa). Voisiko ajatella, että jos "hääkuvaaja" tulee paikalle yllättäen ja pyytämättä kuin faksi entiselle tytölle, kuvaa käsiteltäisiin sen verrran, että se olisi kohteitaan kunnioittava? Tähän kysymykseen ei taida olla yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta.

Friday, 18 October 2019

Tilanne päällä

Kirjan värikuvat kantta myöten on painettu painoväriä säästämättä. 


Jansson, Peter; Kivioja, Pasi
Docendo 2019
235 sivua

Olen lukenut sanomalehtiä päivittäin niin kauan kuin olen osannut lukea, siis pyöreästi vanhaan eläkeikään vaadittavat vuodet. Lukemaan opin Oriveden Kultavuoren koulussa syksyllä 1956. Samaa koulua kävi teoksen toinen tekijä noin 25 vuotta myöhemmin.

Lehtikuvia olen katsellut vielä kauemmin. Vanhempieni kertoman mukaan selaisin innolla meille tulevien lehtien kuvat lävitse jo paljon ennen kouluunmenoa. Joten kokemusta lehtikuvista on, olen myöhemmin jopa itsekin kuvannut lehtiin ja kirjoihin. En ole kuitenkaan koskaan ollut uutiskuvia lehtiin kuvannut fotari, joten siksi Peter Janssonin ja Pasi Kiviojan opus kiinnosti minua erityisesti. Millainen on todellisuus lehtikuvien takana.

Tässä suhteessa kirja ei tuota pettymystä. Erityisesti minua viehätti tekijöiden kaunistelematon esitystapa lehtikuvaajan arjesta. Sitä ei ole pyritty kirjassa glorifioimaan eikä nostamaan muiden ammattien yläpuolelle. Työ siinä kuin mikä tahansa muukin ja työntekijät ovat ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen muiden tavoin. Kaikki inhimillisen tunnespektrin värit ovat läsnä. Ilosta ja ylpeydestä suruun ja kateuteen.

Kunnon kirja-arviossa pitää olla muutama piikki. Jos ei muusta syystä, niin sellainen antaa uskottavuutta sille, että arvioija on lukenut teoksen. Pasi Kivioja kirjoittaa tapauksesta, jossa valokuvaaja Kari Hautala oli ottanut salaa kuvan Kalastajatopan ikkunan takaa miljardiperijättärestä Christina Onassiksesta tämän ollessa alastomana hotellihuoneessaan.

”Nykylainsäädännön mukaan hotellihuoneen ikkunasta otettu alastonkuva voitaisiin tulkita kielletyksi salakatseluksi, mutta vielä tuolloin salakatselua ei ollut yhtä tarkasti määritelty Suomen lainsäädännössä.”

Taitaa olla kyllä niin, että tapauksen tulkitseminen joksikin muuksi kuin salakatseluksi vaatisi kohtuullisen hyvän asianajajan ja täysin törpön tuomarin. Laissa nimittäin sanotaan salakatselusta olennaisilta osin seuraavaa.

6 §
Salakatselu
Joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet.

Kirjaa tekijät luonnehtivat myös negaation kautta. ”Kirja ei ole valokuvakirja perinteisessä taiteellisessa mielessä.” Valokuvaajana en voinut kuitenkaan olla panematta merkille, että valokuvien painotekninen laatu oli paikoin aika kehno. Etenkin kuvien tumma pää on aivan tukossa monissa kirjan kuvissa.  Osin tämä johtuu originaalista ja osin siitä, että kirjan sivut ovat mattapaperia. Kuvien tummaan päähän on vaikeampaa saada sävykkyyttä mattapaperille kuin kiiltävälle paperille painetuille kuville.

Aika monen kuvan tumma pää oli täysin tukossa. Vaikka henkilöillä on musta vaatteet, perinteiden kuvakäsityksen mukaan mustankin puvun struktuurin pitäisi näkyä kuvassa. 

Joistakin kuvista löytyi netistä versio. Aika tukkoisia monet niistäkin olivat tummilta sävyiltään, mutta minä olisin vähän aukaissut sävyjä kirjaa varten.

Netistä löytynyt versio Monica Lewinskin valokuvasta on väreiltään – sanoisinko täyteläinen. Sopii ehkä jotenkin tälle mallille, mutta...

Kirjassa sama kuva on hillitympi väreiltään, mutta Monican pusero on umpimusta kuvassa. Tietysti on otettava huomioon, että tämä kuva minun reproamani ja olen yrittänyt saada sen omalla kuvaruudullani mahdollisimman lähelle kirjassa olevaa valokuvaa.

Minä olisin avannut vähän tummaa päätä, jolloin paidan struktuuri olisi tullut edes hieman esiin.

Kuva netissä.

Sama kuva kirjaan painettuna. Näistä saa summittaisen käsityksen siitä, kuinka tummiksi monet kirjan kuvat on painettu. Osin tietysti makuasia, mutta miun maun mukkaan vähemmän tummempi paahto olisi riittänyt. Tässä näkyy myös toinen taitollinen ongelma. Sisämarginaalit ovat niin kapeat, että kirjaa on välillä vaikea lukea, etenkin ensimmäistä kertaa. 

Pienet puutteet eivät tässä arviossa käännä vaakaa vahvaan lukusuositukseen kallistuvalta loppupäätelmältä. Nykyään eletään ihan toisenlaista aikaa lehtikuvauksen suhteen kuin milloin Peter Jansson teki työuransa. Monelle tämän päivän, palkituillekin, lehtikuvaajille olisi hyödyksi lukea ajatuksella tämä kirja lävitse. Lehtikuvaaja kuvaa lukijoille, ei itselleen. Minusta tämä perusseikka tahtoo nykyään turhan helposti unohtua. 


Tuesday, 20 August 2019

Läsitorin kolmentien risteyksen tienviitta



Oriveden keskustassa entisen Auvisen talon, nykyhisen Taitokeskuksen kohdalla etelästä tuleva tie haarautuu. Tässä oli pitkään kauniisti luonnonkivillä päällystetty tienviitanjalusta, jonka päälle paikkakunnan nuoriso usein kokoontui. Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut blogissaan tästä ja muistakin Oriveden tangon jalustoista.  Tässä vielä muutama lisäys Maija-Liisan tarkinaan vänrikki Stoolia vapaasti lainaten "Jotain ehkä tietäisin, asuinhan siellä minäkin".




Läsimäkeä 1900-luvun alkupuolella. Nykyistä Oriveden symbolina tunnettua Auvisen taloa ei tässä vaiheessa oltu vielä rakennettu, mutta Auvisen liike toimi minun Oriveden aikani Pölkkysen talona tunnetussa rakennuksessa. Siitä eteenpäin on Vuorisen talo, jossa edelleen minun aikanani oli Viiva Paavolan kirjakauppa. Tien toisella puolen näkyy K.Witelin kauppatalo, joka siirrettiin vuonna 1928 Koivulehtoon nykyisen Koivulehdon tien varrelle . Ensin siirrätti ja omisti kauppias Vuorinen, sitten maanviljelijä Sipilä, Br. ja L. Jokinen ostivat talon vuonna 1940.. Kuten kuvasta näkyy, Läsitori oli tässä vaiheessa vielä vanhan nimensä Läsimäki mukainen.



Risteyksessä oli jo tässä vaiheessa tienviitta, joka näkyy tässä suurennoksessa sähkö- tai puhelinpylvään vaemmalla puolella. Viitan tekstiä ei tässä kuvassa pysty erottamaan.


Tuntemattomat miehet kuvattuna 20-luvulla tienviitan poikkipuun päällä. Vain suurimmat kohteet ilman välimatkoja oli mainittuina.



Läsimäkeä madallettiin 30-luvulla. Tarkempaa tietoa asiasta minulla ei ole. Kuva on Liimolan valokuvaamon jäämistöstä. Vuorisen talossa oli tässä vaiheessa ainakin parturi. Auvisen vuonna 1928 valmistunut rakennus on jo taustalla kuten myös kivijalkainen tienviitta.



Tienviittojen tekstit ovat kuvassa sen verran epäselvät, että kirjoituksista ei saa selvää. Vaasaan on kuitenkin neljä viittaa ja Jyväskyllä vai kaksi.


Risteys 40- ja 50-lukujen vaihteessa. Sähkö- ja puhelinlankojen paljous on silmiinpistävää. KOP:n edessä BMW tai EMW. Sama auto, eri nimi riippuen siitä, kummalla puolella Saksaa se oli valmistetu.


Nytkään viittojen teksteistä ei saa selvää, mutta niitä on kuitenkin kolme suuntaansa, kuten myöhemmissäkin kuvissa.


Ajassa noin kymmenen vuotta eteenpäin. Auto on vaihtunut Itä-Saksan seuraavaan malliin, ihan omaa tekoa olevaan Warreen. Samoin talossa oli uusi kauppias, Otto Koltta. Kuva on isäni ottama.



Koltta muutti Auvisen taloon  1958. Liikennemerkkien uudistus oli 1957, jonka jälkeen välimatka ilmoitettiin enää kilmetrien tarkkuudella. Joten näistä voinee päätellä tämän kuvan ottohetken aika hyvin. Jostain syystä 9-tie on merkitty Kokkolan tieviittaan. Kokkola ei tässä ole suinkaan Pohjanlahden rannalla oleva kaupunki, vaan pieni Oriveden kylä. Tähän aikaan siellä oli vankien työmaasiirtola. Tunnetuin vanki taisi olla naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara.


Risteys talvella Auvisen puolelta kuvattuna 60-luvun alkussa. Lumia ei ajettu kovin ahkerasti muualle, työnnettiin vähän sivuun. Potkukelkka oli yleinen liikkumisvälinen kauppareissuilla.


Välimatkat on merkitty jo kilometrien tarkkuudella. Vaasantien suunnassa oleva Haarala on minulle täysi mysteeri. Valitettavasti etäisyyden ensimmäinen numero jää sähköpylvää taakse. Ylempi viitta osoittaa Ruoveden kirkonkylälle olevan matkaa 43 km. Koska viitoissa lähinnä oleva paikka on alimpana, voisi olettaa Haaralan olevan Ruovettä lähempänä. Yhtä kaikki en tunne paikkaa.



Lisäys. Haarala selvisi. Se on torppa Vaasantien ja Enokunnantien risteyksessä. Vanhoissa kartoissa myös nimellä Haarola. Ulkopaikkakuntalaiselle ei tainnut kertoa paljoakaan. Haaralaan oli matkaa noin 2 km, joten pylvään taakse ei jäänytkään mitään numeroa.




Oriveden poikia Läsitorin tienviitalla. Takana Jussi Sierilä ja Erkki Siukola, edessä Pekka Yrjänäinen. Haaralan toisella puolella on Huikko, joka on pieni paikka Kantatie 66:n ja Korkeakosken tien risteyksessä lähellä Hyytiälää.

Kuvan aikoihin nykyinen Koulutie oli vielä (etuajo-oikeutettu) kantatie 9. Näkyy kuvan oikeassa laidassa. Sen jälkeen näkyy, että Kankaanpään huoltoasemalla myytiin trustivapaata TB-bensaa. Vanhempieni makuuhuoneen ikkuna näkyy Opiston päärakennuksen asuntosiiven päädyssä.





Yhteiskoulun pihalla oli myös komea lipputangon jalusta. Tässä Hankaloilossa asunut Aino Nieminen poseeraa sen päällä. Maija-Liisa Mäkelä viittaa blogissaan tähän kuvaan, joten menkööt tässä.



Kuvaa tilanteista ei taida olla, mutta mieleeni on jäänyt Jorma "Eenokki" Markkulan palopuheet lipputangon alustan päällä. Tässä hän pelleilee kuvan ottaneelle Ilpo Suihkolle. Jormasta tuli sittemmin näyttelijä, väliin televisiossakin näkynyt.