Wednesday, 31 October 2012

Numero- vai lukutaidottomuutta?





Professori emeritus Kaarle Kurki-Suonio kirjoitti Arkhimedes lehden numerossa 4-5/2012.

"Joskus muinoin, kun itse oli toimittajana, fysiikan hyvän kielen ja terminologian ylläpitoa ja kehittämistä pidettiin Arkhimedes lehden tärkeänä tehtävänä. Äidinkielen tarkastajana toimi silloin, pelkästä harrastuksestaan, professori Matti Sadeniemi, silloisen Suomen Akatemian kielitoimiston, sittemmin Nykysuomen laitoksen johtaja. Muistan monia hänen kanssaan käymiäni keskusteluja siitä, miten asioita voidaan esittää sekä kielellisesti että fysikaalisesti oikein. Itse toimin termipoliisina, kun olin jo silloin mittayksikkökomiteassa.
En tiedä, missä määrin julkaisijaseurat pitävät nykyisin tätä tehtävää tärkeänä, kiinnostaako se nykyistä toimituskuntaa ja liittyykö artikkelien hyväksyntään mitään kielellistä ja terminologista tarkistusta. Ruotsin kielestä en osaa sanoa mitään, mutta suomen osalta ote näyttää höltyneen.
Tähän jupinaan antoi sysäyksen Arkhimedes lehden numeron 2/2012 kaksi terminologista virhettä, jotka eivät omana aikanani olisi läpäisseet tarkistusta.
Erinomaisessa artikkelissa SI-järjestelmän kehityksestä ja tulevaisuudesta on SI-perusyksiköiden uusissa määritelmissä käytetty sanaa "numeroarvo", kun oikea termi on "lukuarvo". Kirjoittaja pahoitteli lipsahdusta ja toivoi, ettei virhe pääsisi siirtymään määritelmien viralliseen kieliasuun.
Puhuminen numeroista, kun tarkoitetaan lukuja, on melko yleistä. Siihen turtuu. Sekaannus johtunee siitä, että englannin sanojen "digit" ja "number" merkitysten työnjako on erilainen kuin suomen vastaavien sanojen "numero" ja "luku". "Number" kantaa osin molempia merkityksiä, mutta "numero" tarkoittaa ensisijaisesti merkkiä tai identifioivaa tunnusta ilman määrällistä merkitystä. Ei esimerkiksi puhelinnumeron suuruus lukuna merkitse mitään. Lukumäärän ja luvulla ilmastava suuruuden ilmaisee aina luku, ei koskaan "numero", vaikka se englanniksi onkin "number".  Siksi suureilla on yksikköön liittyvä lukuarvo eikä numeroarvo.
Sekaannus ulottuu myös merkkejä tarkoittaviin sanoihin "ykkönen", "kakkonen" ym. Esimerkiksi gradun käsikirjoituksesta sain joskus lukea "ykköstä pienemmistä" taitekertoimista. Miten verrata taitekerrointa kirjoitusmerkin kokoon?"

Olen itsekin pohdiskellut asiaa ja jopa aikonut kirjoittaa siitä. Vaikka Kaarle yllä olevalla kirjoituksella tyhjensikin pajatson ainakin eturessua myöten, niin muutama rautalangasta väännetty esimerkki.

1 voi tarkoittaa seuraavia asioita.
1 = numeromerkki (0, 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9).  Sen nimeäminen "ykköseksi" (kakkoseksi, kolmoseksi, jne.) selkeyttää  asiaa, en tosin tiedä, kuinka hyväksyttävää tämä käytäntö on oikeakielisyyden kannalta.

1 = numero, jossa on yksi numeromerkki. Esimerkiksi äänestysnumero (tosin numeroa 1 ei yleensä käytetä tässä yhteydessä).  Numerot voivat olla loogisessa järjestyksessä, kuten vaikka lähtönumerot hiihtokilpailussa tai sitten hyvinkin satunnaisessa, kuten arvotut lottonumerot.  Sanan numero käyttö tässä yhteydessä usein selkeyttää asiaa. Lähtönumero, puhelinnumero, kadun numero.

1 = luku, joka tarkoittaa lukumäärää tai jonkin suureen arvoa yhden merkitsevän  numeron tarkkuudella. Siis 1 kissa tai 1 kg sokeria.  Yhdellä numeromerkillä ilmaistavat lukumäärät kirjoitetaan yleensä suorasanaisessa tekstissä sanana, eli yksi kissa.

Hämmennetään vielä vähän soppaa. John Allen Paulos julkaisi vuonna 1988 kirjan Innumeracy, joka suomennettiin nimellä Numerotaidottomuus. Kyseessä oli tietysti lukuihin liittyvästä ymmärryksen puutteesta kertova kirja, mutta Lukutaidottomuus olisi sekin ollut harhaanjohtava nimi. Tällä "sekaannuksella" on pitkät historialliset juuret. Kaisa Häkkisen mukaan: "Lukea-verbin alkuperäinen merkitys on nimenomaan ’laskea, luetella’. Lukutaito on paljon myöhempää perua kuin tämä suomalais-ugrilainen verbi".

Näillä alkuun. Asiasta enemmän kiinnostuneille Jukka Korpelan mainiossa  Nykyajan kielioppaassa.




Monday, 29 October 2012

Guggenheimvaalit





Helsingin kuntavaaleista 2012 ennustettiin tulevan Guggenheimvaalit. No, Guggelle kävi ainakin toistaiseksi miten kävi, ja vaalien Guggenheim-ulottuvuus suli käsiin kuin porkat entiselle miehelle unessa. Tein kuitenkin pienen taulukon siitä, miten Guggenheimiin jotenkin sekaantuneet hesalaispoliitikot pärjäsivät verrattuna vuoden 2008 kuntavaaleihin. Kaupunginhallituksen ulkopuoliset ovat silmiin sattuneita Guggenheimin kannattajia ja vastustajia. Lista heidän osaltaan ei ole mitenkään systemaattinen eikä täydellinen.


Tulosten perusteella voisi arvioidan Guggenheimin vastustuksen olleen äänien kannalta hieman kannattavampaa kuin sen puolustaminen, mutta sen verran pieniä erot ovat, että kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei kannattane tehdä. Vaaleissa oli muitakin muuttujia kuin Gugge.
Pudonneet kaupunginhallituksen jäsenet on merkitty oranssilla pohjalla


Tuloksia voidaan tulkita monella tavalla, paljon useammalla kuin mitä puoluejohtajat tekivät vaalivalvojaisissa. Jos vastustajista Jussi Halla-aho jätetään pois (hänen äänimääränsä kasvu lienee johtunut ihan muista syistä), niin tulokset ovat aika lailla samanlaiset sekä kannattajien että vastustajien leireissä. Jotkut ovat lisänneet äänisalistaan, joillakin on hieman pudotusta. Siis ei ainakaan jytkyn tasolla mitkään Guggenheimvaalit.

Vihreistä Guggenheimia lähes raivoisasti kannattanut Kimmo Helistö menetti äänistään lähes kolmanneksen ja samalla valtuustopaikkansa. Vihreälle ehdokkaalle koko Guggenheim ei ollut hyvä vaalitäky, sillä ainoastaan Johanna Sumuvuori lisäsi listalla olevista kannatustaan. Loppupelissä sekoillut Ville Ylikahri putosi Helistön tavoin, vaikka lopulta asettuikin Guggenheimia vastaan.

Guggenheimin puolesta ratsastaneet Jussi Saloranta ja entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki saivat lähinnä sääliääniä.  Huomattavaa on myös se, että myös  Guggea näkyvästi vastustanut demareiden Jorma Bergholm jäi ilman valtuustopaikkaa. Kaupungihalituksen jäsenistä putosivat edellä mainittujen lisäksi Jan D. Oker-Blom, Tarja Kantola ja Elina Moisio. Jonkinlainen kuoleman suudelma Guggen kanssa vehtailu näytti kaikesta huolimatta olleen. Riippumatta siitä, antoiko äänensä sen puoleta tai vastaan.

Guggenheimia vastusti myös Alaston kriitikko Otso Kantokorpi, mutta hän ei ollut ehdolla vuoden 2008 vaaleissa. Olettaisin kuitenkin merkittävän osan häen 357 äänestään tulleen Guggenheimin johdosta.

Arto Bryggare taas ei ollut 2012 vaaleissa ehdolla. Hänet olen jättänyt pois tilastoista.

Tämä on ehdottomasti poikkitieteellinen tilastollinen analyysi, mutta ehkä tästä voi päätellä sen, että kuntavaalit eivät olleet Guggenheimvaalit. Korkeintaan muutaman pudonneen ehdokkaan kohdalla. Heidänkin kohdallaan negatiiviset. Guggen kannattaminen tai kannatuksen suhteen takinkääntö ei tuonut ääniä vaan vei niitä. Sinänsä ei mikään ihme, niin suurta oli Guggenheimin vastustus viime keväänä  ja niin vähäistä sen kannattaminen, ainakin julkinen kannattaminen.

Friday, 19 October 2012

Minä, Tervo, Katleena ja Guggenheim



Kuva: Jyrki Vesa
Jari Tervo Katajanokan maisemassa. Jos taustalla näkyisi joku Guggenheim-pytinki, niin se antaisi Jarille varmasti lisää inspiraatiota, ehkä jopa nostaisi hänen Katajanokan kämppänsä arvoa. Kaatuvaseinäiset talot eivät siis ole guggenheimilasta wow-arkkitehtuuria, eivätkä ne johdu siitä, että talot olisivat kaatumaisillaan,  vaan optisesta ilmiöstä nimeltä perspektiivi.

Jos joku kokee kaatuvat seinät ahdistavina, niin alla olevassa kuvassa olen suoristanut ne kuvankäsittelyn keinoin.



Olisihan se myös hienoa, jos Tervon taustalla Katajanokalla olisi ihan oikea Gugge – ilta-auringon  väreissä hehkuen.


Jari Tervo, isänmaan ja Guggenheimin asialla!

Katleena Kortesuo kertoo blogissaan ketä aikoo äänestää kuntavaaleissa ja miksi. Jos jokainen äänestäjä tekisi samat pohjatyöt ehdokasta valitessaan, niin valtuutettujen luettelo voisi näyttää hieman toisenlaiselta miltä se tulee näyttämään reilun viikon päästä.

Jari Tervokin valottaa hieman äänestyskäyttäytymistään, jopa pidemmälle kuin kuntavaaleihin ulottuvalla aikajänteellä:  "En äänestä ketään Guggenheimin museota vastustanutta poliitikkoa koskaan mihinkään julkiseen luottamustoimeen."

Molemmilla on tietysti oikeus kertoa, miten aikovat äänestyskopissa toimia. Vaalisalaisuus kun ei koske äänestäjää itseään. Vaikka molemmat antavat perustelunsa ehdokkaansa valintaan (Tervo antivalintaansa), niin sekään ei ole tarpeellista.  Kun Guggenheim-teeman ruotiminen on minulle mieluista ja vielä mieluisampaa oli sen nöyryyttävä kaatuminen viime keväänä kaiken siihen liittyneen establishmentin  hypetyksen jälkeen, niin muutama sana Tervosta ja hänen lausunnostaan.

Tervon olen tavannut kerran. Se tapahtui niinkin varhain kuin  vuonna 1984 Otavan kirjallisessa pikkujoulussa  Uudenmaankadulla. Minä olin siellä Otavan kirjailijana, Tervo Ilta-Sanomien toimittajana. Satuimme samaan jonoon, jonka toisessa päässä sai alkoholia. Tervo oli jonossa juuri ennen minua, aika päissään ja melkoisessa uhossa.  Mahdollista keskustelua välillämme en muista, mutta jos jotain puhuimme, niin sen on täytynyt olla aika yksipuolista.

Jono pysähtyi Tervon päästessä tarjoilutiskin ääreen. Hän ei nimittäin suostunut millään hyväksymään sitä tosiasiaa, että tarjolla oli vain viiniä ja väkeviä, ei lainkaan olutta.  Minulla on vieläkin silmissäni näkymä tupakka suusta roikkuen (silloin sai vielä polttaa sisällä) kahden kympin seteliä  heilutelleesta Tervosta. "Jos se on rahasta kiinni, niin sitä kyllä löytyy." Ei ollut. Olutta vain ei ollut tarjolla. Lopulta Tervokin joutui pitkin hampain tyytymään viskiin. Otava oli Tervon mielestä paska kustantamo.  Södika  (jonne Tervo oli tehnyt siihen aikaan pari runoteosta) oli kuulemma paljon parempi. Siellä sai pikkujouluissa oluttakin.

Sama asenne näkyy Guggenheim-kommentissa. Kun  Tervon  kotikonnuille Katajanokalle ei tullutkaan Guggenheimia, niin sitä vastustaneet poliitikot ovat niin surkeita kaikissa asioissa, että Jarin luottamus heihin on mennyt lopullisesti.  Perustelun keskeinen ja oikeastaan ainoa argumentti on se, että he ovat eri mieltä kuin Tervo ja siksi väärässä.

Kun Katleena Kortesuo ilmoittaa sen yhden, jolle hän antaa äänensä seuraavissa Hämeenlinnan kuntavaaleissa, niin  Jari Tervon kertoo, että hänen ääntään paitsi jäävät ikuisiksi ajoiksi kaikissa vaaleissa  ne noin 500 poliitikkoa, jotka vastustavat Guggenheimin tuloa Helsinkiin.  Niin paljon vaikutusvaltaisempi Tervo on.

Sanotaan nyt pari sanaa Katleena Kortesuostakin.  En ole koskaan tavannut häntä, hänen isänsä kävi kanssasi samaa Oriveden yhteiskoulua (niin juuri sitä kouluammuskelupaikkaa) - tosin pari luokkaa minua ylempänä. Erinäisten sattumien kautta toimin esilukijana Katleenan kirjassa Tekstiä ruudulla. Suosittelen muillekin nettiin tekstiä suoltaville kuin itselleni.


Ketä itse äänestän?  Olen asunut Vantaalla 35 vuotta. Kuntavaalien 444 ehdokkaasta olen edes hyvän päivän tuttu  11 kanssa.  Siis noin 2,5% ehdokkaista on sellaisia, joiden kanssa olen ollut jossain henkilökohtaisessa kanssakäymisessä. Toisaalta ääneni voin antaa vain yhdelle, joten näissäkin on 10 liikaa.

Aion siis äänestää jotakuta alla olevista. Listassa  on entisiä ja nykyisiä työkavereita, oppilaita, ystäviä, tuttavia ja muita kylänmiehiä. Suurin osa jopa minulle käypäisistä puolueistakin.  Nämä voivat yrittää vielä vaikuttaa minuun henkilökohtaisesti, muiden on turha vaivautua.

Kari Hokkanen
Markku J Jääskeläinen
Kaarlo Kivimäki
Jari Koivisto
Aki Kulokivi
Hannu Penttinen
Jari Sainio
Mia Salminvuo
Seppo Stark
Kati Tyystjärvi
Riikka Åstrand

Wednesday, 17 October 2012

Äänivallin murtaminen - helppo nakki





Itävaltalainen Felix Baumgartner  hyppäsi 39 kilometriä korkealla olleesta helium-pallosta  ja teki sekä korkeus- että nopeusennätyksen. Suurimmillaan hänen nopeutensa kerrottiin  olleen 1342 km/h  eli  noin 373 m/s.  Äänen nopeuden ylittäminen ei kuitenkaan ole temppu eikä mikään - kunhan ensin hilaa itsensä lähes 40 kilometrin korkeuteen ja antaa tulla vain vapaasti pudoten alas.

Syy tähän "helppouteen" johtuu kahdesta eri fysikaalisesta tekijästä.  Ensinnäkin ilman tiheys 40 kilometrissä on niin pieni, että ilmanvastus ensimmäisen 10 kilometrin pudotuksen aikana on olematon. Ensimmäisen kertaluokan approksimaatiossa se voidaan jättää huomioimatta.  Putoamismatka saadaan laskettua silloin tasaisesti kiihtyvän liikkeen lausekkeista.






Toiseksi äänen nopeus hidastuu lämpötilan laskiessa.  Oletetaan, että suurin nopeus saavutettiin 7 km:n pudotuksen jälkeen, eli siis 32 km:n korkeudessa. Äänen nopeus sillä korkeudella on 305 m/s.  Siis Felix-kissan nopeus oli 20% suurempi kuin äänen nopeus: 1,2 mach.  



Ilman paineesta äänen nopeus ei riipu juuri lainkaan. Oheisesta kuvaajasta näkyykin selkeästi, miten äänen nopeus ilmakehässä myötäilee lämpötilaa, ei ilmanpainetta. Äänen nopeus ilmassa on verrannollista absoluuttisen lämpötilan neliöjuureen.  Kuvassa se näkyy lämpökäyrän jyrkempinä "mutkina" nopeuskäyrään verrattuna ylöspäin mentäessä. 


ps. Kovan naistenkaatajan maineessa oleva Felix Baumgartner on kuulemma menossa naimisiin tyttöystävänsä kanssa. Sinänsä sääli, sillä hän olisi ollut mitä parhain puoliso Johanna Tukiaiselle. Tuksu kun tunnetusti osaa pitää huolen puutarhastaan ja varmaan myös puutarhuristaan.  Ainakin mikäli uskomme entistä ulkoministeri Ilkka Kanervaa. Ja miksemme uskoisi.




ps. Jos kerran uskomaan ruvetaan, niin kaverin juttuihin kanssa. Nimimerkki Sakari lähetti alla olevan kuvan. Aika velikultia. Siis Felix, Ike, Sakari ja etenkin alla oleva Andrea.




Uutistoimisto NBC:n mukaan Andrea Mitchell on ehdolla fysiikan Nobelin palkinnon saajaksi suhteellisuusteoriaa koskevien kumouksellisten tutkimusten ansiosta. 

pps.
Hieno kuva H-hetkestä. Maapallon pyöreä muoto näkyy selvästi. Horisontti on noin 700 kilometrin päässä, minkä voi helposti tarkistaa Pythagoraan teoreeman avulla.


Tuesday, 16 October 2012

Les trois professeurs – Un pour tous, tous pour un




Kolme akateemista muskettisoturia on julkaissut tänä syksynä uutuuskirjat. Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist teoksen Uskomaton matka uskovaisten maailmaan,  Turun yliopiston tähtitieteen professori Esko Valtaoja  Kaiken käsikirjan, eli mitä jokaisen tulisi tietää ja todellinen akateeminen moniottelija,  Université de Nancy II:n epistemologian vierailevana professorinankin hetken vilahtanut Osmo Pekonen esseekokoelman Joka paikan Akateemikko.

Kuten nimikkeistä voi jo päätellä, niin kirjojen teemoille ja lähestymiskulmille on yhteistä se, että seinät ovat leveät ja katto korkealla (Taivaassa asti) kuin eräässä lievästi vasemmalle kallellaan olevassa puolueessa.    Kirjat Turun kirjamessuilta hankkinut arvioija ei niitä ahmiessaan voi olla panematta merkille, että  kaikki kolme kirjoittavat paitsi asioista yleisesti myös toisistaan.  Vaikka Enqvistin ja Valtaojan useissakin herrojen kirjoissa esiintyvää sanailua toistensa persoonista voisi tulkita jopa lieväksi hattuiluksi, niin todellisuudessa   samassa veneessä ollaan  – jopa samaan suuntaan soutaen. Kaljallakin kuulemma käydään yhdessä.

Pekosen kirjan takakannen teksti ei sen sijaan jätä tulkinnalle varaa. Kun Esko Valtaoja pokeritermein lyö pöytään panoksen "Osmo Pekonen on aina ollut yksi esikuvistani", niin Kari Enqvist jos nyt ei nokita niin ainakin maksaa panoksen "Osmo Pekonen on kulttuurin moniottelijana aivan omaa lajiaan".

"So what?" saattaa lukija kysyä, suurta opettajaamme (Kari Enqvistin määritelmä) Paavo Lipposta siteeraten. Onko arvioijan tarkoitus osoittaa, että kyseessä on jonkinlainen kirjallinen osakekurssivedätys,  keskinäisen kehun kerhon mainoslauseet ilman katetta vai onko arvioija vain yksinkertaisesti kateellinen siitä, että hänen omiaan poikkitieteellisiä kirjallisia kyhäelmiä ei näissä piireissä noteerata?

Tässä siteeraan toista poliittista ajattelijaa, eurokomissaari Olli Rehniä. Rehnin mukaan Suomessa yleinen asenne muiden auttamisessa eurokriisissä on sama kuin kolmen A:n luottoluokitus lausutaan englanniksi: "Ei, ei ja vielä kerran ei".  

Suomi on pieni kielialue. Suomenkielisiä matemaattis-fysikaalisia  luonnontieteilijöitä on vähän, vielä vähemmän on sellaisia, joiden kiinnostus ulottuu oman tieteenalan ulkopuolelle ja kaikkein vähiten on niitä, jotka jaksavat ja kykenevät kirjoittamaan omasta alastaan suhteessa muuhun yhteiskuntaan ymmärrettävällä tavalla suunnilleen kirja per vuosi tahtia. Tuntuu kuin kansakuntaamme olisi kohdannut  näiden kolmen "akateemikon" muodossa ennennäkemätön onnenpotku huopasyytingit jalassa. (Siteerausten linja jatkuu. Nyt oli vuorossa Veikko Huovinen.)

Niin kauan kuin minä muistan koulujen opetussuunnitelmia laadittaessa on puhuttu  ainerajojen ylittävästä opetuksesta.  Nyt kun olen ollut irti koululaitoksen arjesta viimeiset kuusi vuotta, niin aivan tuoretta omakohtaista päivitystä  tilanteesta ei ole, mutta olen enempi skeptinen kuin hyvään kehitykseen uskovainen tässäkin asiassa. Kaikista kauniista periaatteista huolimatta opetussuunnitelmissa tuntuu olevan jatkuvasti painetta kasvattaa aineen omaa oppisisältöä. Vaikea siinä on opettajan hyppiä aineraja-aitojen ylitse, kun merkittävä osa välitunnistakin menee sen valittamiseen, että ei millään ehdi opettaa kaikkea. 

Ei tarvitsekaan ehtiä. Minusta se riittää, että koulusta saaduilla tiedoilla ja taidolla on kykeneväinen ymmärtämään sellaista dialogia, jota näiden kolmen aa niin kuin akateemisesti sivistyneen herran kirjoissa käydään. Mikä asema luonnontieteillä on ollut ihmiskunnan historiallisessa kehityksessä antiikin ajoista nykypäivän tekniseen maailmaan.  Vaikka professorikolmikko tulee oman tieteensä matemaattisen kielimuurin takaa selvästi yli puolen sillan kertomaan asioista ymmärrettävällä suomen kielellä, niin totaalista ohipuhumista on joidenkin kanssa mahdoton välttää. Parhaiten tämä käy ilmi Kari Enqvistin ja kristinuskon pontevan puolustajan (edelleen Enqvistin omasta kynästä) kasvatustieteen professori Tapio Puolimatkan välisistä "keskusteluista".  Jos toisella osapuolella ei ole edes halua tarttua toisen ajatukseen ja heijastella sitä omia käsityksiään vasten, niin keskustelu juuttuu jankkaamiseksi yhtä tiukkaan kuin pikkupojan saappaat keväiseen savivelliin.

Yhden asian suostun tunnustamaan. Kaikki kolme ovat olleet esikuviani omalla poikkitieteellisellä kirjoittajaurallani. En ole pyrkinyt – ainakaan tietoisesti  – matkimaan ketään heistä, mutta heidän tapansa ja tyylinsä on antanut minullekin rohkeutta kirjoittaa luonnontieteellistä tekstiä minä-muodossa  omaan elämääni peilaten. Ei jokaisen kirjoittajan tarvitse olla moninkertaisesti palkittu, kuten nämä kolme ovat.  Myös piirikunnallisen tason kirjoittajia tarvitaan. Heidän lukijakatsomonsa eivät pullistele kuten suurelle yleisölle tuttujen professorien tekevät.

On kuitenkin  aina hyvä pitää mielessä, että ainoa kirjallisuuden ala, jossa menestys tulee ennen työtä on sanakirjat.  Lukija ei voi olla havaitsematta sitä näiden kirjojen rivien välistä. Näille kirjoille suo kaiken niiden saavuttaman huomion ja menestyksen ja pieni lisäkään ei olisi suuri vääryys.

 Osmo Pekonen ja kustantaja Vesa Niinikangas Turun kirjamessuilla

 Esko Valtaoja Heurekassa

Hannu Taanila ja Kari Enqvist Turun kirjamessuilla