Friday, 31 May 2013

Merkittävä päätös valokuvaajille


  
Kalle Kultala
Rajaamaton kuva. Olettaisin kamerana olleen Lindhofin ison filmikoon kameran neliön muotoisesta kuvasta päätellen. Kuva on suomalaisen lehtikuvan historiaa ja merkkiteos. Minusta ei kuitenkaan ole täytä niitä kriteereitä, jotka valokuvateoksen pitäisi Tekijänoikeusneuvoston mukaan täyttää.

Merkittävä päätös valokuvaajille. Näin otsikoi Finnfoto Tekijänoikeusneuvoston lausunnon Kalle Kultalan noottikriisikuvasta. Ehkä lievää hypetystä, mutta olihan se toisaalta ainakin minun tietääkseni ensimmäinen kerta, kun selkeä käyttökuva sai valokuvateoksen statuksen. Muuten kansakunta, ei edes valokuvaajien veljeskunta, tuskin pidättelee hengitystään tämän uutisen luettuaan. Valokuvaajien arkea lausunto kun ei hetkauta suuntaan eikä toiseen. Käytännössä kyse on siitä, onko tekijänoikeuden suoja-aika 50 vuotta kuvan ottamisesta vai 70 vuotta tekijän kuolemasta. Tässä tapauksessa ainoa konkreettinen hyötyjä on  STT-Lehtikuva, jolla on kuvan tekijänoikeudet. Kuvia, joilla on rahallista arvoa  ja jotka ovat yli 50 vuotta sitten otettuja, lienee aika harvan fotarin arkistoissa. Todellisia hyötyjiä lehtikuvien pääsystä teos-luokkaan olisivat siis lähinnä kuvatoimistot ja sellaiset lehdet, joilla on hyvin järjestetty arkisto pitkältä ajalta ja siellä historialisesti merkittäviä valokuvia. Kuten Hesari - yllätys yllätys. Uutinen on siis merkittävä, mutta ei valokuvaajille vaan kuva-arkistojen haltioille.


 

Noottikriisikuvan tilaustiedot STT-Lehtikuvan nettisivuilla. Lehtikuvalta kuva irtoaisi tuotepakkauksen kylkeen 295 eurolla. Olettaisin kuvassa olevien herrojen perikunnilla olevan aavistuksen verran  erilainen näkemys tästä asiasta.


Alla neuvoston loppukannanotto sille esitetyn tiedustelun johdosta.

"Valokuvan julkaisemisella tai julkaisemattomuudella ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, ylittääkö valokuva teoskynnyksen vai ei. Valokuvaajanammattitaidon tasolla tai sen puutteella ei itsessään ole merkitystä valokuvan teoskynnyksen arvioimisessa. Amatöörivalokuvaajakin voi luoda teosvalokuvan. Valokuvan tarkoituksella kuten sillä, onko kuva tarkoitettuesimerkiksi lehtikuvaksi, valokuvanäyttelyyn tai perheen valokuva-albumiin ei ole merkitystä arvioitaessa teoskynnyksen ylittymistä. Valokuva voi ylittää teoskynnyksen ja saada suojaa teoksena, jos valokuva ilmentää valokuvaajansa omaperäisiä valintoja. Eräänä arviointikriteerinä voidaan käyttää oletusta siitä, että kukaan muu ei olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen saatuaan tehtävän valokuvata samaa kohdetta. Valokuvan on oltava tällä tavalla valokuvaajansa henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos. Teoskynnys ei ylity, jos valokuvaustulos perustuu ainoastaan valokuvaajan ammattitaitoon ja valokuvausoppien taidokkaaseen soveltamiseen."


Tämähän on ihan selkeää paskapuhetta ja neuvosto varmaan tietää sen itsekin. Taidevalokuvaajien kuvat saisivat valokuvateoksen suunnilleen automaattina, sitä varmemmin mitä tunnetumpi valokuvaaja on kyseessä. Ei puhettakaan, etteikö Elina Brotheruksen arkipäiväisemmätkin räpsyt olisi valokuvateoksia, sen sijaan kaupallisten muotokuvaajien kuvat taas pääsääntöisesti eivät ole. Tällä on jopa todellista rahallista merkitystä, koska taide-esineet ja muotovalokuvat saavat erilaisen verokohtelun - taidekuvien eduksi.

Sitten neuvoston varsinaiset perustelut.

"Tekijänoikeusneuvosto on arvioinut oikeudenhaltijan sille toimittamaa laatuskannattua valokuvaa. Tekijänoikeusneuvosto katsoo, että valokuva ilmentää dramaattista tunnelmaa, jonka kuvaaja on rakentanut luovilla valinnoilla esimerkiksi valojen käytössä, ajoituksessa, syväterävyydessä sekä kuvan sommittelussa ja rajaamisessa. Suorittamansa kokonaisarvion perusteella tekijänoikeusneuvosto katsoo, että valokuva on tekijänoikeuslain 1§:ssä tarkoitettu teos. Tekijänoikeusneuvosto pitää teoskynnyksen ylittymistä kuitenkin rajatapauksena. Valokuvan suoja-aika on voimassa tekijänoikeuslain 43 §:n mukaisesti tekijän eliniän ja 70 vuotta tämän kuolinvuodesta."

Samaa soopaa tämäkin pääosin. Tunnelma on varmaan dramaattinen ja kuvassa on merkittävä  hetki suomalaista lähihistoriaa maailmanpolitiikan viitekehyksessä. Kuva on siis  kaikin puolin sen saaman huomion arvoinen. Mutta, että "kuvaaja on rakentanut luovilla valinnoilla esimerkiksi valojen käytössä, ajoituksessa, syväterävyydessä sekä kuvan sommittelussa ja rajaamisessa".

Pääkohde eli ukkelit kirjettä lukemassa on valaistu suoralla salamalla. Luultavasti sellaisella vasemmalla kädellä pään yläpuolella pidettävällä möhkäleellä, joita lehtikuvaajat tuohon aikaan käyttivät. Kun Kultala on halunnut kuitenkin taustalla olevan meren näkyvän kuvassa, niin hän on ollut tämän valinnan vanki. Salaman käyttö on määrännyt käytettävän aukon (sen ajan salamoissa ei ollut tehon säätöä) ja aukko taas on määrännyt valotusajan. Tietyllä aukkoarvolla tulee tietty syväterävyys (zoomia eikä vaihdettavia optiikoita ei tässä kamerassa varmuudella ollut). Joten todellisuudessa Kultalan kädet luovien ja omaperäisten ratkaisujen suhteen olivat hyvin sidotut. Pikemminkin sanoisin, että tässä "valokuvaustulos perustuu pääasiassa valokuvaajan ammattitaitoon ja valokuvausoppien taidokkaaseen soveltamiseen".

Tapauksesta julkistettuja Kultalan kuvia on minun tietääkseni kolme. Yksi on tunnetuin ja siitäkin lehdissä näkee yleensä minusta aika tökerösti rajatun version. Karjalaista lukuun ottamatta kaikkien jalkateriä on silvottu törpöllä tavalla. Nähtävästi kyseessä on juuri tämä kuva, rajattu tai rajaamaton. Kun neuvosto kiittelee kuvan rajausta, niin voisi se vähän avata tapausta kertomalla muillekin kuin asianosaisille, mistä kuvasta oikein on kysymys. Esimerkiksi kuvan näyttäminen auttaisi tässä asiassa kummasti. Sitaatin edellytykset varmaan toteutuvat tässä, eihän muuten voida tietää, mistä kuvasta ja miten käsiteltynä on kyse.

Kultalan negatiivit ovat tietääkseni pääosin Valokuvataiteen museon hallussa. Ihan oikea paikka niille, Kultala on kuvajournalismin keskeisiä vaikuttajia Suomessa. Vaikka Kultalan Lehtikuvan kauden kuvien tekijänoikeudet ovatkin Lehtikuvan omistuksessa, niin Valokuvataiteen museo julistaa muutkin Kultalan noottikriisikuvat teoksiksi.  Varmuuden vuoksi.  Tosin muut kuvat eivät ole minusta samaa luokkaa. Karjalainen on niissä jopa lievästi koomisen oloinen hahmo. 

"Suomen valokuvataiteen museo siis katsoo, että Kalle Kultalan noottikriisiaiheen kolme julkaistua kuvaa ja aihepiirin säilyneet negatiivit ovat tekijänoikeudellisesti katsoen samanarvoisia. Museo myös katsoo, että kuvakokonaisuus ylittää teoskynnyksen luovan työn tuloksena. Perusteena esitetään, että valokuvaaja Kalle Kultala oli ammattimainen visualisti, jonka toimintatapaan erityisesti presidentti Kekkosen kanssa kuului yhteistyö, tapa ohjata tilanteita ja etsimellään jäsentää tilanteita merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi."

Viimeinen virke on taas normaalia asiaan kuulumatonta höpinää, jolla yritetään retoriikan keinoin nostaa valokuvaa teokseksi, kun se on lausunnon esittäjän oman intressin mukaista. Varsin inhimillistä.Vaikka Kultalan ego iso olikin, niin mahtoiko ohjata tässä tilannetta valokuvan kannalta ototllisemmaksi. Eppäillä soppii.

Mitä tästä kaikesta jää käteen ihan oikeasti. Pelkkää pelleilyä ja hyvä osoitus siitä, mihin älytön lakipykälä voi johtaa. Älyttömiin prosesseihin. Tätäkin ovat olleet pohtimassa ja ratkaisemassa seuraavat henkilöt: Marcus Norrgård (puheenjohtaja), Mika Enäjärvi, Tuula Hämäläinen, Satu Kangas, Martti Kivistö, Mari Lampenius, Ilmo Laevuo, Elina Mäntylä, Kirsi-Marja Okkonen, Anne Salomaa ja Aku Toivonen.

Ei voi muuta sanoa, kuin että tässäkin on oppineiden aika mennyt hukkaan.

 

 Kalle Kultala 
Kaksi muuta tilanteesta julkaistua Kultalan valokuvaa. Karjalainen on näissä hieman koomisen oloisena hahmona. Toisessa kuvassa tuolissa istuva nainen salakuunteleen, mitä Jacobssonilla on kerrottavaa Urkille ja toisessa taas joku työntää kätensä Seppälän takaraivoon. Itsenäistä ja omaperäistä kuvakerrontaa, jollaisia ratkaisuja kukaan toinen kuvaaja ei olisi tehnyt?

Wednesday, 29 May 2013

Juridiikkaa ja matematiikkaa




Kalle Kultala


"LAUSUNTOPYYNTÖ

Hakija on pyytänyt tekijänoikeusneuvostolta lausuntoa valokuvan teos-kynnyksestä. Hakija on liittänyt lausuntopyyntöönsä valokopion lehtikuvaaja Kalle Kultalan ottamasta valokuvasta, jossa Urho Kekkonen, Rafael Seppälä, Max Jakobson ja Ahti Karjalainen lukevat Neuvostoliiton noottia Havaijilla.


Hakijan käsityksen mukaan kyseessä on valokuva eikä valokuvateos, sillä tekijällä tuskin on ollut mahdollisuutta asetella noottikriisin hiljentämiä valtiomiehiä tai muutenkaan juuri vaikuttaa kuvan sisältöön. Lopputulos olisi ollut olennaisesti sama, jos kuvan olisi ottanut joku toinen lehtikuvaaja. Hakijan mielestä kyseessä on samankaltainen kuva, jollaista tekijänoikeusneuvosto käsitteli lausunnossaan TN 2003:6 (Paavo Nurmi).


Hakija toteaa, että noottikriisistä on juuri tullut kuluneeksi 50 vuotta. Hakijan tulkinnan mukaan valokuvan suoja-aika päättyy 1.1.2012, jos kyse ei ole valokuvateoksesta. Tällöin suoja-aika päättyisi 1.1.2061. Jos kyseessä on valokuva, joka jää teoskynnyksen alapuolelle, sitä on hakijan käsityksen mukaan mahdollista käyttää 1.1.2012 jälkeen esimerkiksi Wikipediassa Noottikriisi-artikkelin kuvituksena. Jos kyseessä on valokuvateos, näin ei luonnollisesti voida menetellä."

Käsittelin tätä aihetta jo aiemmin. Tekijänoikeusneuvostolta voi tiedustella tekijänoikeuteen liittyen asioita, vaikka ei itse olisi juridiikan  - eikä matematiikan erityisosaaja. Siitä huolimatta…

1. Valokuvan tekijänoikeuden suoja-aika nostettiin vuonna 1991 25 vuodesta 50 vuoteen. Ei kuitenkaan takautuvasti, joten Kultalan vuonna 1961 otetun kuvan tekijänoikeuden suoja-aika valokuvana olisi päättynyt vuoden 1987 lopussa.

2. Jos kuva on tekijänoikeusneuvoston lausunnon mukaisesti teos, niin sen suoja-aika päättyy sen vuoden lopussa, jolloin on kulunut 70 vuotta tekijän kuolemasta. Kultala kuoli 1991, joten suoja-aika ei olisi voimassa enää 1.1.2062 alkaen.

Finnfoto uutisoi päätöksen otsikolla "Tärkeä päätösvalokuvaajille". Tärkeä on suhteellinen käsite. Tässä se tarkoittaa ennen vuotta 1966 otettuja valokuvia. Käytännössä näiden joukossa lienee aika vähän sellaisia kuvia, jotka ovat valokuvan ja valokuvateoksen rajamaastossa ja joilla on vielä tänäänkin jotain kaupallista arvoa.

Periaatteessa olen kuitenkin tyytyväinen Tekijänoikeusneuvoston kannanottoon. Sen Paavo Nurmen kuvasta antama lausunto oli sen verran kuvaajaa nöyrryttävä, että nyt ilmassa oli jonkinlaista valokuvaimperiumin vastaiskun tuntua.

Monday, 20 May 2013

Vessapaperifyssaa ja muita kakkamaisia tarinoita






Kävin ystäväni kanssa edesmenneen yhteisen ystävämme haudalla Hietaniemessä. Jostain käsittämättömästä syystä Isä Jumala antoi vatsani mennä sekaisin hartaan hetken haudalla jälkeen.  Oli pakko päästä vessaan ja nopeasti. Vaan Herra tunnetusti koettelee muttei hylkää. Hautausmaan portilla oli vessa, jonne  onnistuin livahtamaan, ennen kuin tarina ennätti kääntyä noloksi.

Vessan pystyllä istuessani ja sattuneesta syystä kameraa kaulassani roikottaessani huomioni kiinnittyi vessapaperirullan suureen kokoon. Olin kirjoittanut Sakari Mäkelän kanssa aiheesta jo ensimmäisessä  populaarifysiikan kirjassamme Onko pisara pyöreä?. Nythän olisi oiva tilaisuus taltioida ison vessapaperirullan käyttäytyminen. Joten sanasta miestä ja rullasta paperia. Otin varmuuden vuoksi videon hidastettuna, jotta kaikki ehtivät mukaan hitausmomentin ja pyörimismäärän jännittävään maailmaan.  



Teemassa pysyäkseni en ole koskaan ymmärtänyt, miksi koirat kakan päkistämisen jälkeen kuopaisevat etutassuillaan muina koirina pari kertaa muodon vuoksi monen metrin päässä siitä, minne olivat pudottaneet pökäleet.   Vähän samanlaista näennäistoimintaa kuin koirien ulkoiluttajilta, jotka saattavat siirtää koiransa jätöksiä kengänkärjellään jalkakäytävällä 20 senttiä sivummalle, jotta eivät olisi ihan niin näkyvästi esillä.



Saturday, 4 May 2013

Kuu taivaalta



Tämä Tommi Laurinsalon oivaltava kuva ei ehtinyt kirjaan, koska se on otettu 25.4.2013 tapahtuneen osittaisen kuunpimennyksen aikaan.

Ensimmäinen kirjoittamani (yhdessä Sakari Mäkelän kanssa) populaari tiedeartikkeli julkaistiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 1981 numerossa 33. Teemaa jatkettiin omalta osaltaan tänä vuonna 30 vuoden ikään tulleessa kirjassa Onko pisara pyöreä?  Se käsitteli myös samaa kuu-illuusiota kuin pari vuotta aiemmin ilmestynyt em. artikkeli. Kuu oli jopa kirjan nimenä 1984 ilmestyneessä teoksessa Milloin Kuu on keltaisin ja olipa myös kirjassa Limulintu omat uudet juttunsa Kuusta.  Kun Kuuta on tullut kuvattuakin yli 40 vuotta kestäneen aktiivisen valokuvausharrastuksen ja osittain ammatinkin puitteissa, niin ei ollut ihme, että Tommi Laurinsalon ja Markus Hotakaisen kirja Kuu taivaalta herätti mielenkiintoni.

Tässä pieni arvio kirjasta. Jaoin tehtävän valokuvaaja- ja fyysikkominäni kesken. Tosin eräiden näkemysten mukaan valokuvaajana olen korkeintaan wannabe ja fyysikkonakin enempi poikkitieteilijä. Molemmat määritelmät sopivat minulle mainiosti.

Kuvankäsittelyn keinoin on kohtuullisen helppo istuttaa Kuu suunnilleen kuvaan kuin kuvaan. Näitä kuvia näkee paljon, suurin osa niistä on kerta kaikkiaan kamalia. Laurinsalon kuukuvat ovat luomuja. Se on niiden suuri ansio.  Toisaalta tässä luomulinjassa pysyminen (mikä sinänsä on minusta ainoa oikea ratkaisu) johtaa siihen, että samankaltaisia kuvia on vähän turhan paljon. Kuu Pyynikinharjun yllä on tullut ikuistettua vähintäänkin riittävän monta kertaa.

Ainakin yhtä mielenkiintoisia kuin kuukuvat ovat Laurinsalon kertomukset niiden kuvaamisesta. Omat kokemukseni ja niihin liittyvät ongelmat tulevat monen tarinan kohdalla mieleen. Samanlaista sähläämistä on touhu minullakin usein ollut.

Kirjan tekstien tieteellisemmästä puolesta on vastuussa Markus Hotakainen, ansioitunut tieteen, erityisesti tähtitieteen popularisoija. Joissakin kohdissa Markuksen teksti on hieman vasemmalla kädellä tehdyn oloista. Sen verran epämääräisyyksiä ja suoranaisia virheitä on jäänyt tekstiin.

Kirjassa väitetään, että auringonpimennykset ovat yleisempiä kuin kuunpimennykset. En ole laskenut, mutta NASA on.  Vuosien 2000 eaa. ja 3000 jaa. välillä on ollut ja tulee olemaan 11898 auringon- ja 12064 kuunpimennystä. Siis suunnilleen yhtä paljon. Mikä on varsin ymmärrettävää, sillä pimennykset tapahtuvat silloin, kun Maasta katsoen samansuuruiset Kuun ja Auringon kiekot sattuvat samalle linjalle Maan kanssa.

Kirjan mukaan Kuu on täydenkuun aikana korkeimmillaan - paitsi kesäaikaan. Kuun kierto ei kuitenkaan tee mitään äkillistä hyppäystä talviajasta kesäaikaan, kuten ihmiset "suuressa astronomisessa viisaudessaan" ovat keksineet tehdä. Päivittäisen näennäisen kiertonsa aikana Kuu on aina korkeimmillaan ollessaan etelässä  - ihan kuten Aurinkokin ja riippumatta siitä, mikä Kuun vaihe on menossa. Vuotuisen kierron aikana Kuu on pohjoisella pallonpuoliskolla etelässä korkeimmillaan  talvipäivän seisauksen aikoihin ja vastaavasti matalimmillaan Juhannuksena kesäpäivän seisauksen aikoihin. Jos silloin sattuu olemaan täysikuu, niin nämä tapahtuvat täydenkuun aikaan, ei muulloin.

Kuu on korkeimmillaan silloin, kun Kuu on ratasonsa pohjoisimmassa pisteessä, kauimpana Maasta. Helsingin horinsontista katsoen Kuun korkeus on tällöin noin 58,5 astetta. Jotta silloin olisi täysikuu, niin pitää olla talvipäivän seisaus. En löytänyt netistä vähällä etsimisellä, milloin tämä tapahtuu seuraavan kerran. Alla oleva kuva koettaa selkeyttää asiaa Kuun korkeuden vaihteluiden mekanismista.




 Vuoroveden mekanismin selitys ei myöskään mennyt ihan putkeen. Kirjan mukaan vuorovedet maapallon vastakkaisilla puolilla johtuisivat eri mekanismeista. Kuun puolelle Kuun vetovoimasta ja toiselle puolelle keskipakovoimasta. Jätetään nyt huomiotta se, että keskipakovoima on kuin joulupukki. Kaikki ovat sen nähneet ja kokeneet, mutta ihan oikeasti sitä ei ole olemassa. Siitäkään huolimatta kirjan selitys ei päde. Maan ja Kuun muodostaman systeemin liikkumisella noin 1700 kilometriä Maan sisällä olevan painopisteensä ympäri kerran 28 vuorokaudessa ei ole mitään tekemistä vuorovesi-ilmiön kanssa.  Systeemi ei ole mikään pyörivä linko, joka työntäsi vettä maapallon "ulkoreunalle", vaan Maa ja Kuu kiertävät painopistettä, eivät pyöri minkään akselin yhdistämänä. Ihan samalla tapaa kuin Maa kiertää Auringon ja Maan yhteistä painopistettä. Ei siitäkään mitään vuorovettä synny.   Maapalloon vaikuttava "keskipakovoima" Aurinkoa kiertävällä radalla olisi noin 100 kertaa suurempi kuin Kuun kanssa piiriä pyörittäessä.  Onneksi näin ei ole, sillä sen johdosta maapalloa kiertäisi nykyisen aika maltillisen vuoroveden sijasta melkoinen jatkuva tsunami.  Auringon ja Kuun aiheuttaman tulvavuoksen kiihtyvyys on 1.5 × 10−7 g, kun Maan keskeiskiihtyvyys Aurinkoa kiertävällä radalla on  5 × 10−4 g. Tarkemmin vaikka täällä ja vähän syvällisemmin täällä.

Kuuilluusion nimellä tunnettu Kuun näennäinen kasvu lähellä horisonttia oli siis meikäläisen ensimmäinen lehdessä julkaistu populaarifysiikan kirjoitus. Siksi sitä kohtaan tiettyä lukkarinrakkautta, mutta myös silmän tarkkuutta sen selityksiin. Kirjassa ilmiön sanotaan johtuvan ainakin osaksi siitä, että matalalla olevan Kuun kokoa verrataan kaukana oleviin taloihin ja puihin. Tätä voi jokainen testata myös silloin, kun lähellä on puita ja taloja tai horisontti on pelkkää aavaa merta. Tulos on aina sama. Kuu vaikuttaa horisontissa selvästi suuremmalta. 

Toisessa selityksessä kerrotaan, että pään yläpuolella kaartuva taivas hahmotetaan laakeaksi, vaikka se todellisuudessa on puolipallo. Näkyvä taivas onkin päivällä laakea, koska näemme ilmakehän, joka on ihmisen näkövinkkelistä hyvin laakea. Sen sijaan mikään puolipallo ei taivas ole, mutta Kuun näennäinen rata vuorokauden aikana sen sijaan on suunnilleen puoliympyrä. Nämä yhdistämällä saadaan havaintoihin sopiva teoria kuuilluusiosta.

Viimeisimpänä ja varmaan vähäisimpänä. Taivaankappaleina Aurinko ja Kuu ovat erisnimiä. Kirjassa on jaksettu muistaa tämä melkein, mutta ei ihan loppuun asti.

Pienistä miinuksista huolimatta kaiken kaikkiaan teos on nautittava niin visuaalinen kuin tiedollinen pläjäys Kuusta. Päätän arvioni samalla tapaa, kuin minun nuoruudessani oli tapana mainostaa tavaroita ja palveluksia. Suositellaan.

Laitetaan tänne loppuun vielä muutama meikäläisen kuukuva. Laiskana tyyppinä en ole viitsinyt vaivautua kiinteistöni ulkopuolelle kuvatessani Kuuta eri vuodenaikoina.


Fly Me to the Moon - tai ainakin Tukholmaan, minne vanan jättävä kone oli I-Padin Flight Radar ohjelman mukaan menossa.  Varjoista näkee, että Aurinko on jo aika matalalla.

Kuun saaminen maisemaan vaatii lievän alivalotuksen ja sopivan hetken. Kuten ikkunan heijastuksesta näkyy, niin lännen horisontti hehkuu vielä punaisena laskevasta Auringosta.

Joulupäivän ja Tapanin välinen yö 2012 oli kylmä ja kirkas. Kuu oli muutamaa päivää vaille täysi. Kuuta ja maisemaa on mahdotonta saada samalla valotuksella kuvaan tämän paremmin. Jos Kuun pintaan halutaan struktuuria kuten Laurinsalon valokuviin, niin maisema alivalottuu väkisin. Tässä valotin maiseman ehdoilla.



Jälkikirjoitus 9.5.2013


Oletetaan, että vesi on maapallon pinnalla 12 metriä, eli 0,0002% korkeammalla kuin navoilla pallon pyörimisestä johtuen. Yllä laskettu ellipsoidin tilavuuden avulla, miten paljon veden pinta nousisi navoilla, jos pallo lakkaisi pyörimästä. Vastaus on kaksinkertaisen määrän siitä mitä se päiväntasaajalla laskisi, eli noin 25 metriä. Helsingin korkeudella lienee jotain 20 metrin huippeilla. Lasku on jo vähän vaikeampi teknisesti.