Sunday, 21 March 2010

Eskoo saun piun paun









Lupasin kertoa, miten Esko Valtaoja liittyy Timon poikkitieteelliseen blogiin. Lupaus on lupaus ja se on pidettävä, vaikka kuinka Aurajokeen vajoavaa aasinsiltaa pitkin horjuen.

Epäröin pitkään tämän blogin perustamista. Koulutuksestani huolimatta en ole koskaan ollut ihan oikea tiedemies. Mitä jos (=kun) teen virheitä? Jos ne eivät saa aikaan vakavia vammoja lukijoiden tieteellisiin käsityksiin, niin ainakin minulle naureskellaan edessä ja takana. Onko blogilla ylipäänsä lukijoita? Vaivaa ja aikaa tämä vaatii ja kukas sen korvaa.

Sitten luin pirteästä Arkhimedes-lehdestä Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin vastaukset viiteen kysymykseen, jossa käsiteltiin tieteen popularisoinnin perusteita. Molemmat olivat (nähtävästi toisistaan riippumatta annetuissa vastauksissa) sitä mieltä, että tieteellinen julkaisu ja tieteen popularisointi ovat kaksi eri asiaa.

Tässä pari otetta herroille professoreille esitetyistä kysymyksistä ja heidän vastauksistaan. Artikkeli kokonaisuudessaan siis Arkhimedeksen numerossa 1/2010. Suosittelen vilpittömästi lehteen tutustumista vaikka hyvin varustetuissa kirjastoissa.

Väite: Tieteen popularisoinnin sudenkuoppa on liiallinen yksinkertaistaminen - tieteellisestä tarkkuudesta ei pidä tinkiä.


KE: Tinkimättömyys on turhanaikaista purismia. Parempi hämärä ja vääristynyt käsitys tieteestä kuin ei mitään käsitystä. On myös syytä muistaa, että informaatiokenttä on kuin valta: tyhjiöitä ei ole vaan ne täytetään aina jollakin. Haluammeko siis todella, että koska kvanttifysiikkaa on niin vaikeaa popularisoida sitä hämärtämättä, keskustelkoot ihmiset sitten mieluummin homeopatiasta ja astrologiasta? Yksinkertaistamisesta maristessa ei ymmärretä, että popularisoinnin tarkoitus ei ole opettaa. Se tapahtuu yliopistojen luennoilla. Popularisointi tarjoaa mielikuvia. Se on älyllistä viihdettä. Joskus - mutta yleensä harvoin - se voi toki innostaa oppimaan.

EV: Paskanmarjat, sanoi Mooses ja löi laintaulut kiveen. Asia pitää esittää niin, että joku sen jaksaa lukeakin, ja mieluummin vielä sellainen joku, joka ei luullut olevansa koko asiasta pätkääkään kiinnostunut. Populääriartikkelin tarkoitus ei ole tehdä lukijasta tutkimusalan ammattilaista, vaan herättää hänen mielenkiintonsa ja innostuksensa kuvailtavaa asiaa kohtaan. Tieteen popularisoinnin sudenkuoppa on liiallinen monimutkaistaminen. "Kiitos siitä, että kerrankin joku kirjoittaa niin että tällainen tavallinenkin ihminen ymmärtää siitä jotain", on tavallisin fanipalautteeni.

Väite: Persoonallinen ja kiinnostava kerronta on tieteen popularisoinnin peruskivi.

KE: Parasta popularisointia on omaääninen kerronta, sillä se koskettaa lukijan tai kuuntelijan atavistisinta ydintä. Kertoessamme tieteestä meidän tulisi kertoa myös tarinaa - samaan henkeen kuin tuhansia vuosia sitten leirinuotioilla. Anglosaksisessa maailmassa tietokirjojen myyntitilastojen ykkössijoilla komeilevat juuri vaikkapa Richard Dawkinsin kaltaiset tarinankertojat. Suomessa on perinteisesti arvostettu yksivakaista tietosanakirjaa tai irrallisten tosiseikkojen luettelijaa, mutta uskon että tässäkin suhteessa tulemme seuraamaan muuta maailmaa pikemmin kuin se meitä.

EV: Harva haluaa alkaa lukea koulukirjoja uudestaan, ja kuitenkin kerran toisensa jälkeen törmää niin sanottuihin populääriteoksiin, jotka on - ilmeisesti tarkoituksella - tehty vielä oppikirjojakin kuivemmiksi ja totisemmiksi. Ne kai sitten ovat niitä kirjoja, joissa ei ole "yksinkertaistettu" liiaksi eikä tingitty "tieteellisestä tarkkuudesta", ja joissa kaikki alaviitteet ovat kohdallaan. Ja jotka voivat olla täpötäynnä tärkeää, innostavaa ja kiehtovaa tietoa, mutta joita kukaan ei jaksa kahlata läpi.

Me kilpailemme ihmisten vapaa-ajan käytöstä television, kaljanjuonnin ja Seiska-lehden kanssa, siinä lähtökohta tieteen popularisoinnille. Juuri siksi, että tiede ja tieteen ymmärtäminen on niin tavattoman tärkeää, tieteen popularisoinnin pitäisi koettaa tavoittaa mahdollisimman monta tavallista ihmistä, eikä vain sitä kourallista, joka jo valmiiksi innostuneena odottaa kärsimättömästi uusinta tietoa kvanttikemiasta tai kvasaaritutkimuksesta. Kun aloin kirjoittaa, asetin päämääräkseni satatuhatta lukijaa sadan sijasta, vaikka vaimo hymyilikin ymmärtäväisesti ja kysyi, olinko taas unohtanut ottaa lääkkeeni. Nyt trilogiani kirjoja on myyty jo yli kuusikymmentätuhatta kappaletta. Suurten joukkojen tavoittaminen on siis mahdollista, ja varmasti muullakin kuin minun tyylilläni. Lisää tiedeviihdettä!
-------------------

Kun olin saanut ”luvan”, suorastaan kehotuksen näin arvovaltaisilta ja arvostamiltani tahoilta, niin ajattelin, että kyllä nettiin minunkin palstani mahtuu, meni syteen tai saveen. Lisäähän se jos ei muuta niin ainakin netin diversiteettiä siinä kuin tämän kolumnin otsikon taustojen selvitys.

Kari Enqvist vielä buffasi blogiani (tahtomattaan toki) antamalla Hesarin tiedepalstalla hieman löysän vastauksen heliumpallojen käyttäytymisestä kiihtyvässä autossa. Erinäisen vaiheiden jälkeen tämän seurauksena Timon poikkitieteellisen blogin kävijämäärä monikymmenkertaistui Hesarissa olleen linkin ansiosta. Oikeassa olo ei juuri koskaan ole niin hedelmällinen lähtökohta keskustelulle kuin väärän tiedon . Tästä enemmän täällä ja tulevassa analyysissa tapahtumien kulusta.

Joten kiitokset tai haukut tämän blogin olemassaolosta ihan oman näkemyksen mukaan voi pieneltä osalta välittää myös Kari Enqvistille ja Esko Valtaojalle. He ovat – ehkä onnekseen asiasta autuaan tietämättöminä – olleet muuraamassa myös tämän poikkitieteellisen blogin peruskiveä.


ps. Kuvassa esiintyvä Esko Valtaojan ex-puoliso, valitettavasti nyt jo edesmennyt tähtitieteen popularisoinnin "grand middle aged lady" Leena Tähtinen antoi blogin pitäjän kirjasta Limulintu arvion ollessamme noin 10 vuotta sitten samassa tiedeopetusseminaarissa Tallinnassa. "Timo, sinun äänesi kuuluu kauniisti läpi koko kirjan."
Otin sen metaforana, en sarkasmina ja siksi siis kohteliaisuutena, sillä vähän änkyttävää ja muutenkin väliin epäselvää puhettani ei muiden ole ollut tapana kehua retostella.

Saturday, 20 March 2010

Keulapotkurin pitkä historia lyhyesti

Prologi

Sain jokin aikaa sitten tilauksen tehdä insinööreille suunnattuun lehteen artikkelin keulapotkureista ja niiden sovelluksista. Briiffi oli, että jutun pitäisi olla olla hauska ja siinä pitäisi olla asiaakin. Ilmoitin kyllä tilaajalle, että että tiedän suunnilleen en mitään keulapotkureista, mutta se ei kuulemma haitannut. Tällainen juttu siitä tuli.



Muistikuva lapsuudesta. Makaan mökkirannan laiturilla, jonka lautojen välistä on hyvä näkyvyys kirkkaaseen veteen. Yritän syöttää matoa pohjassa lepäävälle isolle ahvenelle. Joko körmyniska ei ole nälkäinen tai sitten se ymmärtää, että ilmaisia lounaita ei ole. Madon sisään kun on piilotettu ilkeä väkäsellä varustettu koukku. Kalamiehen pettymyksestä huolimatta en voi olla ihastelematta, kuinka kala pienillä evän liikkeillä väistää vuoroin peruuttaen ja sivulle liukuen suun eteen tyrkytetyn madon antaen ymmärtää makupalan kuuluvan sillä hetkellä sarjaan EVVK (tosin en ole aivan varma, kuuluiko tämä nuorison muoti-ilmaisu kalojen slangiin 50 vuotta sitten.)

Toinen muistikuva varhaisesta aikuisuudesta. Ensimmäinen veneeni oli perinteinen fiskari-mallinen puuvene (paha virhe), jonka ostin kimpassa (pahempi virhe) pomoni kanssa (pahin virhe). Ensimmäisellä yksin tehdyllä venereissullani yritän rantautua sivukiinnityksellä laituriin kahden muun veneen väliin. Olin saanut hyvän teoreettisen opastuksen siitä, miten homma hoituu potkurin ja peräsimen avulla. Teoria ja käytäntö osoittautuvat kuitenkin kahdeksi eri todellisuudeksi. Usean yrityksen jälkeen rannalla epätoivoista puuhasteluani katsoneet armahtavat minut ja käskevät heittää laiturille keula- ja peräköydet, joiden avulla vene ja minut sen kannella korvat punaisina kiskotaan kiinnitykseen.

Miksi se, joka minulle, maailmaa hallitsevien älykkäiden olentojen edustajalle oli lähes ylivoimainen tehtävä, onnistui viiden gramman aivot omistavalta alkeelliselta otukselta. Toki ahvenella oli jo sen koosta päätellen monivuotinen kokemus vedessä liikkumisesta, mutta kuitenkin. Aika nöyryyttävää. Mitä minulta puuttui? Taitoa vai välineitä?

Vastaus on yksinkertainen: molempia, mutta taidon puutetta olisi voinut hieman kompensoida ja tilannetta tasoittaa keulapotkurilla. Moneen suuntaan kääntyvät kalan rintaevät nimittäin ovat ilmiselvät keulapotkurit. Eivätkä ainoastaan perinteistä pakittamiseen soveltuvaa tyyppiä, vaan myös sivuttaisliikkeen mahdollistava sivukeulapotkurit. Todella kätevät monitoimivehkeet.

Jokainen pienemmän tai suuremman aluksen kanssa rantautunut ei ole voinut olla panematta merkille, kuinka vaikeaa sivukiinnittyminen laituriin on. Varsinkin, jos se täytyy tehdä kahden veneen väliin, kovassa tuulessa ja ilman kannella köysiä heittäviä ja laiturilla niitä vastaanottavia apuvoimia. Jotkut ovat selvinneet haasteesta pelkällä tuskanhiellä, mutta monille sivukiinnityksen taidon opiskelu on keventänyt reippaasti pankkitiliä. Jos ei omaa, niin ainakin vakuutusyhtiön.

Laivan sivuttain liikkumisen vaikeus perustuu siihen fysikaaliseen perusseikkaan, että alus on hallitusti ohjattavissa peräsimen avulla vain liikkuessaan eteenpäin riittävän suurella nopeudella. Purjevene on täysin ohjauskyvytön, jos se ei liiku ja lähes ohjauskyvytön kulkiessaan perä edellä.

Potkurilla sen sijaan voidaan kääntää alusta myös sen ollessa paikoillaan. Potkurin kätisyydestä eli pyörimissuunnasta riippuen aluksen perä pyrkii kääntymään tiettyyn suuntaan eteenpäin asennossa ja toiseen suuntaan pakkiasennossa. Veneensä hyvin hallitseva kippari ajaa veneen vinottain laituriin ja pyöräyttää sen potkurilla kiinni laiturin kupeeseen. Mitä isompi paatti, sen vaikeampi temppu on toteuttaa ja sitä kalliimmaksi epäonnistuminen tulee.

Satamassa olevan aluksen käsittely helpottuisi huomattavasti, jos myös keulassa olisi alusta liikuttava laite. Kun sosiaalinen tilaus tällaiselle laitteelle on niinkin suuri, niin voi vain ihmetellä, että keulapotkuri keksittiin vasta 1800-luvun lopussa. Sata vuotta höyrylaivojen aikakauden alkamisesta.

Alun perin keulapotkuri kehitettiin käytettäväksi jääoloiltaan vaikeissa satamissa. Huomattiin että jäissä jotkut alukset kulkivat paremmin perä edellä, jolloin tarvittiin myös keulaan potkuri ohjattavuuden takia.









Tiettävästi ensimmäinen keulapotkurillinen alus oli Michiganjärvellä 1890-luvulla seilannut junalautta St. Ignace. Suomesta asti käytiin katsomassa laivaa ja sen soveltuvuutta jäämurtokäyttöön. Nähtävästi kokemukset olivat myönteiset, sillä jo 1897 valmistunut jäänmurtaja Sampo oli varustettu keulapotkurilla. Se oli asennettu keskelle keulavannasta. Keksintö osoittautui erinomaiseksi ja seuraavissa jäänmurtajissa keulapotkuri oli itsestään selvä vakiovaruste.

Kun jäänmurtajien keulapotkurit olivat tarkoitettu ensisijaisesti laivan liikuttamiseen peräpää edellä, niin nykyisten keulapotkurien päätarkoitus on ohjata laivaa satamassa ja muissa ahtaissa paikoissa. Potkurin suuntakin on eri. Sivukeulapotkuri eli keulatunnelipotkuri on laivan keulaan poikittaiseen tunneliin sijoitettu potkuri, jolla laivan keulaosaa voidaan ohjailla sivusuunnassa.

Potkurin pyörimissuunasta johtuen sitä ei voida kiinnittää akselilla laivan moottoriin, vaan potkurissa itsessään on sitä pyörittävä sähkömoottori. Ongelmaksi tulee usein riittävän tehon saaminen potkureihin. The Oasis of the Sean tapauksessa tämä on ratkaistu sijoittamalla aluksen keulaan neljä keulapotkuria. Niiden sähkömoottorien tuottama teho on yhteensä 22 MW eli 30.000 hevosvoimaa, mikä on suurempi kuin monen tavallisen rahtilaivan koko koneteho.

Ihmiset ovat aina tutkineet luonnon rakenteita suunnitellessaan omia konstruktioitaan. Linnut ovat inspiroineet lentokoneen suunnittelijoita, kalat laivojen rakentajia tai vaikkapa uima-asujen valmistajia. Uinnin viimeisimmät maailmanennätykset menevät järkeistään hain ihoa jäljittelevän kokovartalo-uimapuvun piikkiin.

Väliin analogioissa on menty pahasti metsään, kuten brittiläinen eläintieteilijä Sir James Gray, joka vuonna 1936 väitti delfiinin rikkovan useita fysiikan lakeja uidessaan parhaimmillaan yli 60 km/h. Delfiinin pyrstö kun ei millään pystyisi tuottamaan sellaista työntövoimaa, että sillä voitaisiin ylittää delfiinin ”runkonopeus”.

Ihmisen säätämien lakien rikkomisesta on monenlaisia seuraamuksia. Joskus rikkeestä seuraa rangaistus, väliin hyvä juristi pelastaa ja usein tekijä ei jää edes kiinni. Fysiikan lait ovat lahjomattomia. Niiden rikkomisesta seuraa aina rangaistus. Aerodynamiikan lakeja rikkovat lentokoneet putoavat, Arkhimedeen lakia vastaan rikkovat laivat uppoavat.

Sir Graylta oli kuten monelta muultakin fysiikkaa huonosti tuntevalta mennyt sekaisin fysiikan lait ja materian käyttäytymistä selittävät fysikaaliset mallit. Hän oli mallintanut delfiinin jäykkärunkoiseksi alukseksi ja pyrstön potkuriksi. Jos todellisuus ei toimi mallin mukaan, ei syy ole todellisuudessa vaan mallissa.

Rensselaer Polytechnic Instituten professori Tim Wei väittää nyt ratkaisseensa tutkimuksillaan lopullisesti tämän ”Grayn paradoksina” tunnetun myytin. Delfiinin pyrstön voima ja hyötysuhde ovat paljon luultua suurempia, ja eläimen elastinen keho on hydrodynaamisilta ominaisuuksiltaan kaukana jäykästä rungosta. Mutta tiedä nyt sitten tämänkään tuloksen lopullisuudesta.

Ettei juttu menisi pelkästään Homo Sapiensin kykyjen vähättelyksi, niin on syytä todeta keulapotkurien evoluution olleen näiden reilun 100 vuoden aikana sellaista, johon Äiti Luonto yleensä käyttää miljoonia vuosia. Mitenkään väheksymättä ahvenen kykyä rintaeviään heiluttelemalla piiloutua laiturin pystyparrun taakse, niin täytyy myöntää, että sattumoisin näkemäni Oasis of the Sea -aluksen liikkeelle lähtö 22 MW:n keulapotkurien avittamana Turun telakalta syksyllä 2009 teki sittenkin minuun suuremman vaikutuksen. Alus käyttäytyi enemmän jättiläismäisen, mutta ketterän vesieläimen kuin hitaasti kääntyvän kömpelön autolautan tapaan.


Epilogi

Juttu tuli takaisin suunnilleen seuraavin saatesanoin: "Kiitokset jutusta. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut, että tilaamamme artikkeli olisi ihan näin hauska eikä että siinä olisi vain näin vähän asiaa. Maksamme kirjoituspalkkionne ja siirrämme artikkelin tekemisen omien insinööriemme vastuulle."

Sitä saa mitä tilaa. Näin ollen tilaajalle tarpeettomaksi käynyt juttu siirtyy Timo poikkitiedepalstan lukijoiden iloksi/suruksi/harmiksi (yliviivaan turhat). Olkaa hyvä. Se on jo maksettu puolestanne.

Tilaajan kunniaksi onkin sanottava, että he pitivät ilman muuta selvänä jo laulussa Rovaniemen markkinoilla mainittua periaatetta: "Sehän maksaa, joka tilaa - todisti myös kyyppi".


Tekstityksen historia – lyhyt oppimäärä.



Elävän kuvan tekstityksen historia on yhtä vanha kuin itse elokuvakin. Tekstitystä oli jo mykän filmin aikakaudella, varsin ymmärrettävästä syystä. Hieman yli sadassa vuodessa ollaan edistytty niin pitkälle, että katsoja voi itse valita haluamansa tekstityskielen – silloin kun sattuu saamaan tekstityksen näkymään.

Kehitys liikkuvan kuvan alalla on ollut nopeaa jo ennen digiaikaa. Maailman ensimmäinen elokuva, ranskalaisten Lumière-veljesten 45 sekunnin mittainen ”ei ihan koko illan elokuva” Juna saapuu La Giotat´n asemalle, esitettiin vuonna 1895. Ensimmäinen äänielokuva valmistui jo vuonna 1900 niin ikään Ranskassa, joka oli tuohon aikaan audiovisuaalisten keksintöjen kärkimaa. Ensimmäistä koko illan äänielokuvaa saatiin tosin odottaa aina vuoteen 1927, jolloin sai ensi-iltansa legendaarinen Jazz-laulaja, jonka tunnetuimmassa kohtauksessa valkoihoinen Al Jolson lauloi neekeriksi plankattuna kappaleen Mama.








Äänielokuvan tulo markkinoille aiheutti pulman. Miten puhe käännetäisiin toiselle kielelle? Vaihtoehtoja oli kaksi: joko alkuperäinen puhe dubattaisiin eli puhuttaisiin päälle katsojien kielellä tai tekstitettäisiin. Suurilla kielialueilla, kuten Ranskassa tai Saksassa, päädyttiin yleisesti dubbaukseen. Espanjassa Francon aikana ulkomaiset elokuvat jopa velvoitettiin jälkiäänittämään ns. kielensuojelulain nojalla.

Pienillä kielialueilla elokuvat ovat yleensä tekstitettyjä. Jo pelkästään kustannussyistä, koska dubbaaminen on monin verroin kalliimpaa. Viimeksi keskustelua aiheesta dubbaus vai tekstitys käytiin Suomessa television tullessa markkinoille 50- luvulla, ja silloinkin päädyttiin tekstitykseen. Valintaa voidaan pitää varsin onnistuneena jo pelkästään siitä syystä, että osin elokuvien tekstityksen ansiosta lukutaito ja vieraiden kielten osaaminen on Suomessa merkittävästi parempi kun suurilla kielialueilla.

Filmin tekstitys on teknisesti aika ongelmatonta. Teksti kirjoitetaan filmille poistamalla filmin pigmenttiä syövyttämällä tai kuumentamalla. Näin puhe ja teksti ovat aina samassa tahdissa. Sama pätee myös kaupasta ostettuihin tai itse nauhoitettuihin videoihin, joissa kuva-, ääni- ja teksti-informaatio kulkevat kiinni toisissaan.

Digi kaiken muuttaa voi

Digitaalinen televisio markkinoitiin kansakunnalle samalla strategialla kuin muutkin välttämättömät uudistukset, kuten EU:hun liittyminen: kerrottiin muutoksen tuomista yhdeksästa hyvästä ja kymmenestä kauniista ja jätettiin potentaaliset ongelmat vähemmälle huomiolle. EU:n suhteen yksi porkkanoista oli lupaus turhan byrokratian poistumisesta lainsäädännön yhdenmukaistuessa, digi-televisiossa mahdollisuus interaktiivisuuteen ja joustavaan eri vaihtoehtojen käyttöön tekstityksen kielen valinnassa. Kummallekin on toistaiseksi löytynyt katetta suunnilleen yhtä paljon kuin vaalilupauksille veronalennuksista.

Televisiolähetyksiä voidaan tekstittää kahdella eri tavalla. Esimerkiksi osassa MTV3:n lähettämistä kavavista teksti ”poltetaan kuvaan”. Tämä yleisesti käytetty ilmaisu antaa hieman väärän mielikuvan. Edes analogisen television aikana, jolloin käytettiin videonauhaa, lähetettävän videon teksti ja kuva eivät olleet samalla nauhalla. Elokuva äänineen ja teksti lähetetään erillisinä mutta aikakoodin yhdistäminä, jolloin ne pysyvät lähetyksessä synkroniassa toisiinsa nähden.

Digitaalisessa DVB-tekstityksessä, jota Yleisradio lähti aluksi käyttämään, teksti, kuva ja ääni kulkevat omina erillisinä signaaleinaan. Vastaanottimen, oli se sitten digi-tv tai digiboxi, tehtävänä on koota näistä osista synkroniassa oleva kokonaisuus. Oleellinen ero näiden kahden menetelmän välillä on siinä, milloin osat liitetään yhteen – lähetys- vai vastaanottovaiheessa.

Erillisten digitaalisen teksti- , ääni- ja kuvasignaalien etuna on vaihtoehtoisuus. Katsoja voi valita tarjolla olevista tekstitys- ja selostuskielistä haluamansa tai halutessaan jättää tekstin tai selostuksen kokonaan pois. Äänen poistohan onnistui jo analogian aikanakin Volume-säätimestä, ja kuvan poistoon televisiossa taas on harvemmin tarvetta, vaikka sekin olisi teknisesti mahdollista. Digitaalinen tekstitys mahdollistaa lisäksi esimerkiksi näkö- ja kuulovammaispalvelujen tuottamisen.

Näin siis teoriassa. Käytännössä vastaanottimissa on ollut luvattoman paljon häiriöitä, joiden johdosta ääni ja kuva ovat välillä olleet pahasti epäsynkroniassa ja teksti on monesti jäänyt jopa kokonaan pois. Syy, miksi näin tapahtuu, ei ole yksikäsitteinen eikä varsinkaan yksinkertainen. Suurin yksittäinen syy on digivastaanotin. Laitteistosta johtuvia ongelmia voidaan ainakin osittain korjata laitteistojen ohjelmallisilla päivityksillä, mitkä taas varsinkin vanhimmissa digiboxeissa ovat osoittautuneet tavallisille tv:n katsojille aivan liian monimutkaisiksi.

Kun syksyllä 2007 noin 50 000 kotitaloutta oli jättänyt tv-lupansa maksamatta ja yleisin syy maksuhaluttomuuteen oli tekstitysongelmat, joutui YLE 11 miljoonaa euroa köyhempänä tekemään marraskuussa 2007 paniikkijarrutuksen ja ottamaan ainakin toistaiseksi askeleen taaksepäin. YLE muutti tekstitystekniikkaa siten, että kanavilla jatketaan digitaalisen tekstityksen käyttöä, mutta pääkielen tekstitystieto pidetään käytössä kiinteästi. Tämä tarkoittaa sitä, että ohjelman vaihtuessa tieto tekstityksestä ei missään vaiheessa katkea tai muutu.

Menetelmä on kahden edellä mainitun tekniikan välissä oleva. Siinä ei siis käytetä ”poltetun tekstin taktiikkaa”, vaan teksti yhdistetään kuvaan edelleen vastaanottopäässä ja sen saa vaihdettua päälle tai pois päältä.

Jos jokin niin digi-TV:n tekstityksen kehitys elää lyhyin syklein. Tiedot TV-tekstityksen tilanteesta on syytä päivittää aika ajoin kuten digiboxitkin.

Digi vaikuttaa myös tekstittäjän työhön

Jokaisella tuotteella on sekä käyttäjänsä että tekijänsä. Niin myös television teksteillä. Myös niille, jotka tuottavat tekstin kuvaruutuun, digitaalisuus on merkinnyt monia muutoksia. Hyviä ja huonoja.

Television varhaisvuosina kääntäjä saattoi istua lähetyksen aikana lähetyskopissa ja painaa reaaliaikaisesti nappia, kun tekstin piti vaihtua. Tekstin pysyminen synkronissa kuvan ja äänen kanssa oli joskus kirjaimellisesti kiinni kääntäjän pysymisestä hereillä.

Itse kääntäminen vieraasta kielestä suomeen ei tietenkään muuttunut digi-tv:n myötä mitenkään. Kääntäminen on kuitenkin vain pieni osa siitä työstä, jolla teksti saatetaan kuvaruutuun. Riippumatta siitä, miten tekstitys teknisesti hoidetaan, tv-tekstityksen työläin vaihe on yleensä tekstin ajastaminen oikealle kohdalle. Varsinkin paljon ja nopeaa puhetta sisältävissä sarjoissa kääntäjän ammattitaito on koetuksella. Tekstiriville mahtuu korkeintaan 35 merkkiä, rivejä voi olla kaksi. Kahden täyden rivin on oltava näkyvissä vähintään 4 sekuntia, jotta hitaammatkin lukijat pysyisivät kärryillä. Tämän johdosta alkuperäistä tekstiä joudutaan usein tiivistämään, poistamaan ja jopa kääntämään soveltaen, joista varsinkin viimeksi mainittu aiheuttaa omalla kielitaidollaan snobbailevissa katsojissa usein äänekästä ärtymystä.

Ennen digiaikaan siirtymistä ohjelmat tulivat kääntäjille videokaseteilla ja ajastusprosessi vaati jatkuvaa videon kelaamista edestakaisin. Yleensä itse käännös tehtiin ensin ja ajastus sen jälkeen. Se johti siihen, että käännöstä jouduttiin yleensä muuttamaan merkittävästi ajastuksen vaatimalla tavalla, tekemään käännöstyö osittain kahteen kertaan.

Digiaika on muuttanut tilannetta tässä suhteessa merkittävästi. Kun digitaalinen videomateriaali on ladattuna tietokoneessa, voidaan kääntää ja ajastaa samalla kertaa. Se nopeuttaa kääntäjän työtä, mutta ennen kaikkea tekee siitä paljon miellyttävämpää. Näin syntyy kerralla valmista ajastettua käännöstä (esim. paljon puhetta sisältävää englantilaista sarjaa Emmerdale tyypillisesti noin 3 minuuttia tunnissa).

Vaikka digitaalisuus on joiltakin osin helpottanut kääntäjän työtä, niin uuden tekniikan lastentaudeillakin on oma vaikutuksensa. Ainakaan tällä hetkellä ei DVB-tekniikalla kyetä lähettämään videota ja tekstiä siten synkronoituna, että teksti näkyisi kuvaruudussa tarkasti halutulla hetkellä. Ammattitaidostaan ylpeä kääntäjä ei voi kuin kiroilla mielessään, kun huolella ajastetut tekstit lävähtävät kuvaruutuun miten sattuu, jos tulevat ollenkaan.










Näkymä tekstitykseen käytetyn tietokoneohjelman käyttöliittymästä. Käsittelyssä on repliikki numero 31, joka näkyy kuvaruudussa 3,19 sekuntia. Aika on tavoiteltavaan lukunopeuteen nähden hieman liian lyhyt, mistä merkkinä punainen viiva jää optimiarvoja kuvaavien kolmioiden vasemmalle puolelle. Joko repliikkiä pitää lyhentää tai näkymisaikaa pidentää.

Kuvan päällä näkyy videon aikakoodi ja kuvan alla mustassa palkissa tekstin aikakoodi. Niiden avulla video ja teksti synkronoidaan keskenään.











MTV3:n lähetyksenvalvojat Olavi Lindblad ja Reijo Nykänen laittavat kuvan, äänen ja tekstin maailmalle ja valvovat, että ne myös tulevat vastaanottimiin kuten pitääkin.



Jotta voitaisiin olla varmoja kuvan tulemisesta oikein myös kotivastaanottimiin, MTV3:n lähetysyksikössä on tarkkailumonitorit, joihin juuri lähetyt ohjelmat vastaanotetaan kukin oman digiboxin kautta. MTV3:n kanavista MTV-Leffa, MTV-Fakta, Junior ja Urheilukanava käyttävät DVB-tekniikkaa, joten niiden kuva, ääni ja teksti yhdistetään vasta kunkin vastaanottajan digiboxissa tai digi-TV:ssä.









Sen, onko teksti ”poltettu kiinni” jo lähetyspäässä, näkee helposti laittamalla kaukosäätimestä Tekstitoiminnot-valikon päälle. Jos teksti pysyy tällöin näkyvissä, se on kiinni kuvassa, eikä esimerkiksi ”Ei tekstitystä”-vaihtoehto ole käytettävissä, vaikka kuvaruutu niin kertoisikin.

Tuesday, 16 March 2010

Uutinen vai vanhanen?






















Vastavihitty keski-ikäinen aviopari tappeli kotonaan Hämeenlinnassa maanantai-iltana.
Poliisin mukaan tappelussa käytettiin veistä tai puukkoa.
Miehellä oli kasvoissaan verta vuotavat vammat.
Pahoinpitelyn kulku on vielä epäselvä, mutta naista epäillään törkeästä pahoinpitelystä.
Runsaalla alkoholilla oli osuutta asiaan.

Silmiini osui tänään yllä oleva pikku uutinen Ilta-Sanomissa. Nähtävästi kyseessä ei ollut lehtien vakiouutinen, koska tapahtumapaikka oli Hämeenlinna eikä Ylöjärvi Tampereen kupeessa?
Minä olen jotenkin ollut siinä käsityksessä, että puukkohippasilla oloon syynä useimmiten on alkoholin tilapäinen niukkuus, ei suinkaan sen runsaus.
Ehkä tässä toimittajalla oli kuitenkin tarkoituksena sanoa, että runsaalla alkoholin käytöllä oli osuutta asiaan. Niin tai näin, se ei minusta ole mikään uutinen, vaan pikemminkin vanhanen. Sen sijaan jos kävisi ilmi, että tapaukseen liittyvällä runsaalla alkoholin käytöllä ei ollut mitään osuutta asiaan, niin se olisi jo uutinen.

Saturday, 13 March 2010

Järjenvastaiseen suuntaan












Metrovaunu joko kiihdyttää vasemmalta oikealle tai jarruttaa päinvastaiseen suuntaan.

Helsingin Sanomien tiedepalstalla 9.3. A. Kanerva kysyi, miksi autossa sisällä oleva heliumpallo liikkuu ”järjenvastaisesti” eteenpäin autoa kiihdytettäessä ja vastaavasti taaksepäin jarrutettaessa.

Helsingin Yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist vastasi, että ei ollut sellaisesta kuullutkaan (eikä varmaan nähnytkään), mutta jos näin todella tapahtuu, niin se voisi Enqvistin mukaan johtua kiihdytyksen auton korin sisälle aiheuttamista ilmavirtauksista.

Tämä selvästi vasemmalla kädellä heitetty vastaus sai aikaan kymmenien vastakommenttien vyöryn toimitukseen. Yhteisenä nimittäjänä oli se, että Enqvistin selitys ei pidä paikkaansa. Eroja syntyi siitä, miten asiallisin tai ivallisin sanakääntein asia esitettiin ja mikä oli kommentoijan oma näkemys ilmiön syistä. Jotkut niistä olivat hyvinkin omaperäisiä, kuten käsitykset kiihdytyksen aiheuttamasta lämpötilaerosta auton lattian ja katon välille tai tuulilasin taakse tulevasta tyhjiöstä, kun auto puskee ilmakehän lävitse. Jälkimmäisessä tapauksessa luulisi ainakin etupenkillä istuvien olevan helposti aika huonossa hapessa.

Suurimmalla osalla vastaajilla oli ihan oikea selitys, tosin monin eri tavoin esitettynä. Ehkä helpointa on ymmärtää tilanne seuraavalla tavalla.

Kokemuksesta varmaan jokainen tietää, että autoa kiihdytettäessä kaikki irtonainen autossa pyrkii lähtemään taaksepäin ja vielä helpommin eteenpäin autoa jarrutettaessa. Niin tekee myös auton sisällä oleva ilma. Sehän on vähintään yhtä irtonaista kuin Uncle Ben´s riisi muinaisen TV-mainoksen mukaan. Kiihdytettäessä ilmaa siis ”pakkautuu” auton takaosaan, jarrutettaessa etuosaan. Tämä saa aikaan paine-eron auton sisällä olevassa ilmassa myös vaakasuorassa suunnassa ihan samalla tavalla kuin painovoima saa aikaan paine-eron pystysuorassa suunnassa.

Heliumpallo nousee Arkhimedeen laissa olevan nosteen vaikutuksesta ylöspäin, koska pallo on keveämpi kuin saman kokoinen ilmamassa. Ihan samalla kiihtyvässä autossa vaikuttaa palloon vaakasuora ”työnne”, jonka johdosta pallo pyrkii kohti harvempaa ilmaa. Siis kiihdytettäessä eteenpäin ja jarrutettaessa taaksepäin.

Palloihin vaikuttavat voimat pallojen ollessa vaunuun nähden paikoillaan kuvan metrojunan koordinaatistossa junan kiihdyttäessä vasemmalta oikealle (tai jarruttaessa päinvastaiseen suuntaa) alla. Ylempänä heliumiin ja alempana ilmapalloon vaikuttavat voimat.

























G = pallon paino
N = ilman noste
T = kiihtyvän liikkeen ja ilman ”työnteen” yhteisvaikutus
F = langan jännitysvoima

Kun pallot ovat tässä tilavuudeltaan yhtä suuret, niin noste on molempiin sama. Kun vielä heliumpallo on yhtä paljon ilmaa kevyempi kuin ilmapallo ilmaa painavampi, niin tilanne on hyvin symmetrinen ja pallot ovat samassa kulmassa pystysuoraan nähden kiihdytettäessä.

Matemaattinen malli voitaisiin rakentaa jopa siten, että nostetta ei olisi lainkaan kaavoissa mukana, vaan sen "sisältyisi" kappaleen massaan. Ilmaa kevyemmillä kappaleilla olisi silloin negatiivinen massa. Kovin fiksua tällainen matemaattinen käsittely ei olisi. Se johtaisi mm. siihen, että massa olisi ilmanpaineesta riippuvainen. Varsinainen meteorologinen suhteellisuusteoria.

Ajettaessa kaarteessa keskeiskiihtyvyys on usein paljon suurempi kuin autoa eteenpäin kiihdytettäessä. Tämän näkee selvästi auton lattiassa narulla kiinni olevasta heliumpallosta. Ajettaessa liikenneympyrässä vielä varsin maltillisella vauhdilla pallo pyrkii voimakkaasti sivuun ja jälleen ”väärään” suuntaan, kohti kaartosäteen keskustaa. Olemattoman keskipakovoiman nimiin vannovat saavat tässä tapauksessa pitkän nenän.

Ilmiö on hyvin havainnollinen esimerkki Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian yhdestä kulmakivestä. Gravitaatiosta ja liikkeestä aiheutuvaa kiihtyvyyttä ei voida kokeellisesti erottaa toisistaan. Tästä syystä kosmologian professorin antamaa vastausta voidaan pitää hieman nolona lapsuksena. Tosin Kari Enqvist on aina korostanut, että kosmologina hänen kiinnostuksensa maailmankaikkeuden tapahtumiin loppuu alkuräjähdyksen ensimmäisen sekunnin jälkeen. Nykyiset fysiikan lait tulivatkin ehkä voimaan vasta tämän jälkeen.

Ehkä yhtä mielenkiintoisia kuin ilmiön fysikaaliset taustat ovat myös tähän juttuun liittyvät sosiaalis-psykologiset ulottuvuudet.

Suomessa on kullakin hetkellä aika rajallinen määrä oman alansa ehdottomia auktoriteetteja. Primus inter parens –tyyppejä vailla vertaa. Kosmologian ja tähtitieteen kirkkaimmat akateemiset tähdet (ei tullut muuta vertausta mieleen) tällä hetkellä ovat Kari Enqvist ja Esko Valtaoja. Professoreja molemmat, Kari Helsingin Yliopiston kosmologian ja Esko Turun tähtitieteen. Siis ihan oikeiden tieteiden istuimilla (anteeksi vain te sinänsä ihan kunnianarvoisat sukankutomistieteiden proffat). Lisäksi kumpikin on useasti palkittu ja suosittu tietokirjailija ja haluttu luennoitsija. Kumpi on number one, siitä taitaa herroilla olla hieman kissan hännän vetoa toisiinsa kohdistuvista pienistä piikeistä päätellen. Joka tapauksessa viisaita ja arvostettuja ja kaiken kunnioituksen arvoisia miehiä. Mahtavatko käydä edes vessassa, kuten kuulemma kuninkaallistenkaan ei tarvitse tehdä. Tai jos käyvätkin, niin korkeintaan saadakseen olla hetken rauhassa rasittavan nöyristeleviltä alamaisiltaan.

Mutta kun meidän tavallisten pulliaisten yläpuolelle kohotetulta (ei heidän itsensä, vaan meidän pulliaisten taholta) livahtaa lapsus, pääsee suusta sammakko tai muuten vain ei ole tule ajatelleeksi mitä loihee lausumaan, niin siitäpä riemu syntyy. Tämän palstan pitäjän tavoin kymmenet toimessa tai eläkkeellä olevat fysiikan lehtorit, insinöörit ja muut itseään asioista yleensä hyvin perillä olevana tahona pitävät ryntäsivät tiistaiaamuna kesken aamukahvin lähettämään vastineitaan Hesarin tiedetoimituksille. Se Eenkvisti on aina niin olevinaan, nytpä sille näytetään närhen munat ja mistä kana kusee ja minkä vielä lintuvertauksen keksinkään. Alla pari otetta kommenttien johdannoista.

”Kosmologian professori on tainnut olla pulkkamäessä silloin, kun koulussa fysiikan tunnilla opetettiin dynamiikan perusteita ja Arkhimedeen lakia?”

”Olisi pitänyt kysyä yläasteen fysiikan opettajalta eikä norsunluutornissa alkuräjähdyksen parissa puuhastelevalta hajamieliseltä professorilta”

Voin vain kuvitella sitä oikeassa olemisen riemua ja siihen liittyvää testosteronin (kaikki kommentoijat olivat tosiaan miehiä) määrää, jota on ollut ilmassa vastineita kirjoitettaessa. Professori Enqvist on kerrankin väärässä ja minä pääsen sen oikaisemaan.

Harva asia kutkuttaa amatööriä enemmän kuin tietää jotain sellaista, josta alan ammattilainen ei syystä tai toisesta ole edes kuullut. Appiukkoni, nyt jo valitettavasti edesmennyt, ei koskaan lakannut (muka) ihmettelemästä sitä, että eräässä television tietokilpailussa viisaat vastaajat eivät tienneet, ketkä lauloivat yhtyeessä Harmony Sisters. No, nehän olivat tietysti kotkalaiset Valtosen sisarukset, Vera, Maire ja Raija, minkä vastauksen appiukko tiesi ilman tukan raapimistakin. Kohtuuden nimissä on todettava, että appeni tietovarastoon kuului paljon muutakin sellaista, mikä olisi saattanut jäädä tietoviisailta vastaamatta. Mm. missä olivat parhaat mustikkapaikat Sääksmäen Mattilan kylän metsissä.

Jos minä olisin päättämässä, niin antaisin Kari Enqvistille tästä Suomen mielenterveysseuran ”Päivän Hyvä Työ” –mitalin. Niin monen päivän hänen lipsahduksensa pelasti muuten ankeana keväisen sohjoisena tiistaina 9.3. Joten päästele vain Kari näitä sammakoita jatkossakin. Ei jatkuvalla syötöllä, mutta sopivin väliajoin ja sopivassa suhteessa. Niillä olisi meille alemmuudentuntoisille paljon suurempi terapeuttinen merkitys kuin niillä viisailla ja nokkelilla sanoilla, joita olemme lukeneet kirjoistasi ja joilla olemme kuulleet sinun väittelyissä narisevan opponentit maan rakoon.

Lukija saattaa ihmetellä, että miten Esko Valtaoja tähän juttuun liittyi. Se selviää seuraavassa blogissa.

Saturday, 6 March 2010

Fakiirinpetissä haarat levällään


Fakiirinpetissä yleensä maataan selällään, mutta voi siinä seistäkin, jopa paljain jaloin. Silloin tosin sattuu enemmän, kun paino jakautuu vähemmälle määrälle nauloja.

Entäpä jos levittää jalkansa haara-asentoon. Sattuuko silloin enemmän vai vähemmän?

Ensin viisasteleva vastaus (niitä tulee tästä myllystä pyytämättä). Haarat levällään seisovan ihmisen painopiste on ehkä 0,5 metriä alempana (aika levällään saa olla jo silloin), jolloin hänen painonsa kasvaa Newtonin painovoimalain avulla laskettavalla määrällä.




G = gravitaatiovakio

M = Maapallon massa

m = ihmisen massa

r = ihmisen painopisteen etäisyys (metreissä) Maapallon keskipisteestä

Kovin suuri painoero ei ole. Noin 0,00002%. Jos asia ilmaistaan kaikkien ymmärtäminä grammoina, niin 100 kg painava henkilö olisi siis haarat levällään seisoessaan 0,002 grammaa painavampi.

Tiedän kyllä hyvin, että paino on voima ja sen yksikkö on newton ja olisi oikein sanoa 100 kg:n massaisen henkilön olevan haarat levällään 0,02 newtonia painavamman. Arkipuheessa kuitenkin paino ilmaistaan kiloissa (ei siis edes kilogrammoissa) ja grammoissa, joten en viitsi potkia tutkainta vastaan. Sanottakoon nyt kuitenkin vielä varmuuden vuoksi, että matalammalla olevan henkilön massa ei muutu, mutta paino kasvaa. Tosin niin olemattoman vähän, että lopetetaan tämä spekulaatio tähän.

Seisottiin jalat yhdessä tai levällään, niin tukivoiman pystysuorassa suunnassa pitää olla yhtä suuri kuin ihmisen paino. Eli 100 kg:n massaisen eli noin 1000 newtonin painoisen henkilön molempiin jalkapohjiin kohdistuu ylöspäin 500 newtonin tukivoima, mikä pitää estää häntä painumasta lattiasta lävitse. Tämän voi todeta helposti seisomalla kahden kylpyvaa´an päällä. Lukemat eivät muutu riippumatta siitä, ovatko haarat yhdessä tai levällään. Kumpikin näyttää koko ajan lukemaa, joka on puolet henkilön painosta.

Tämä pätee seisottiin sitten lattialla tai piikkimatolla, jonka naulat vain välittävät painon kohdistuvaksi lattiaan. Toki piikkimatolla seisova varmaan toivoo, että nauloja on niin paljon ja ne ovat riittävän tylsiä, jotta niiden tukivoima kohdistuu riittävän suurelle alalle. Muutoin jalkaterä humpsahtaa niistä lävitse.

Kun paino välittyy vinossa olevien jalkojen välityksellä alustaan, niin jalat pyrkivät leviämään koko ajan enemmän. Se, ettei henkilö mene sivusuunnassa spagaatiin, johtuu sekä jalan ja alusta välisestä kitkasta että anatomia estää jalkoja leviämästä loputtomiin. Yleensä vain pieni osa jalkoja sivusuunnassa paikallaan pysyvää voimaa on kitkaa, suurin osa kehon sisäisiä voimia. Ihminen kun ei ole lantiostaan sätkynukke eli äärettömän irtonainen. Ei edes Marco Bjuström. Joka tapauksessa jalkapohjaan kohdistuva kokonaisvoima on haarat levällään oltaessa hieman suurempi kuin jalat yhdessä seisottaessa.

Tällä olisi fakiirin pedillä vaikutusta vain silloin, jos naulat kääntyisivät jalan mukana siten, että ne olisivat koko ajan kohtisuorassa työntösuuntaa vastaan. Nythän näin ei ole, joten vain jalkojen painon pystysuora komponentti ja naulojen tukivoima kumoavat toisensa. Siis tässä mielessä on samantekevää, onko jalat haarallaan vai ei.

Haarat levällään seistäessä jalkaterät myös kääntyvät. Tämän fysikaalis-matemaattinen käsittely on kuitenkin paljon hankalampaa, koska jalat eivät ole ”ideaali” fysikaalinen kappale, eli jäykät sauvat. Jalkateriä voidaan käännellä nilkoista myös sivusuunnassa, joskin aika rajoitetusti. Käsitellään kuitenkin tämä ideaalisilla jaloilla.

Haarat levällään seisovan jalkaterät kallistuvat hieman sisäänpäin. Tämän seurauksena jalkaterän ulko-osa nousee hieman ylös ja vastaavasti sisäosa painuu alaspäin. Jalkaterän muodosta johtuen paino jakautuu nyt epätasaisemmin jalkapohjalle. Paine helpottuu ulkoreunalla, mutta kasvaa voimakkaasti pienellä alueella jalkaterän sisäreunalla. Jalkapohjiin siis sattuu haarat levällään enemmän kuin haarat yhdessä seisten, koska naulojen paine kohdistuu voimakkaana pienemmälle osalle jalkapohjaa. Tälle osalle tuleva lisäkipu tuntuu enemmän kuin toiselle osalle tuleva helpotus. Ainakin minulla testattaessa. Muiden tuntemuksista en voi tietenkään sanoa mitään, vaan ne on jokaisen itse koettava. Kun hypätään yksinkertaistuksia tekevästä fysiikasta fysiologiaan, niin muuttujien ja monimutkaisuuden määrä kasva rajusti. Painetta aistivat hermosolut eivät ole suinkaan tasaisesti jakautuneina jalkapohjissa. Paljon paljain jaloin kävelevillä on paksu nahka jalkapohjissa, jne. Joten jos haluaa tietää omat tuntemuksensa, niin ei muuta kuin Heurekan piikkipedille haaroja levittämään.





















Jalkaterään kohdistuvat voimat. Vihreällä painon jalkaterään kohdistama voima ja sen alaspäin ja sivulle työntävät komponentit ja punaisella edellisen kompensoiva voima ja tämän jakautuminen komponenteiksi tukivoima sekä kitka .


Friday, 5 March 2010

Kyllä voi yksinkertainen asia olla vaikeata



16:9 kuva 4:3 kuvaruudussa oikeissa suhteissa



4:3 kuva 16:9 ruudussa oikeissa suhteissa



4:3 kuva levitetty 16:9 ruudun kokonaan peittäväksi




16:9 kuva kavennettu 4.3 ruudun kokonaan peittäväksi

Tuttavani hankki 2000-luvun alussa laajakuvaisen putkitelevision. Käydessäni hänen luonaan totesin uutisia katsoessamme Arvi Lindin lihoneen merkittävästi siitä, kun olin häntä viimeksi muutama päivä sitten omasta televisiostani nähnyt. Tuttavani vakuutti minulle, että laajakuvan lihottavaan vaikutukseen tottuu parissa päivässä. Häntä se ei kuulemma haitannut lainkaan ja sitä paitsi ongelma tulisi poistumaan muutaman vuoden päässä odottavan digitelevision tulon myötä.
Ei poistunut
Television kuvan sivusuhteissa on kaksi standardia. Vanhempi 4:3 ja uudempi 16:9. Nykyisin myytävät televisiot ja tehtävät ohjelmat käyttävät jälkimmäistä suhdetta. Uusi televisio, uusi ohjelma ja hyvin menee. Ongelmiin joudutaan vasta sitten, jos televisiossa ja ohjelmassa on eri kuvasuhde.
Jos televisiosta tulee kuvasuhteella 4:3 tehty ohjelma, niin tuntuisi loogiselta jättää kuvaruudun reunat pimeäksi ja näyttää kuva kuvaruudun korkeuden mukaan. Silloin kuva nähdään niissä mittasuhteissa, joissa se tarkoitettukin katsottavaksi. Helppo ja tyydyttävä ratkaisu?
Ei suinkaan. Suppean kodinkoneliikkeiden myyjien keskuudessa tehdyn haastattelututkimuksen mukaan tämä aiheuttaa asiakkaiden puhelutulvan. Mikä vika on uudessa hienossa televisiossa, kun osa kuvasta pimeänä? Onko tullut ostettua maanantaikappale?
Tästä (tai jostain muusta minulle käsittämättömästä) syystä 4:3-formaatissa olevat ohjelmat usein levitetäänkin täyttämään koko kuvaruutu. Ihmiset ovat kuvaruudussa epäluonnollisen paksuja, mutta eipähän ole rumia mustia reunoja – ja kuten tuli jo todettua, siihen tottuu äkkiä.
Ehkä minulla valokuvaajana on jokin visuaalinen vamma, kun minä en suostu tottumaan vääristyneeseen kuvasuhteeseen. Vai enkö vain ole saanut tarpeeksi siedätyshoitoa asian suhteen, koska minulla on kotona vanha 4:3 putkitelevisio. Siinä laajakuvalähetyksiin tulee yleensä mustat raidat ylös ja alas, jotta kuva ei vääristyisi
Siis yleensä. Tietyiltä kanavilta, mm. Urheilukanavalta tulevat laajakuvaohjelmat puristetaan minun kuvaruudussani sivusuunnassa kasaan siten, että kuva kokonaisuudessaan täyttää koko kuvaruudun. Seuraus on tietysti päinvastainen kuin edellisessä tilanteessa, eli ihmisistä tulee epäluonnollisen laihoja. Jalkapalloilijat näyttävät pikemminkin koripalloilijoilta.
Valistunut lukija saattaa huomauttaa, että television tai digiboxin kaukosäätimessä on nappula, jolla kuvasuhteen voi valita. Se on totta. Minullakin kuvaruutuun saa neljä vaihtoehtoa: 4:3, 16:9, automaattinen ja (täysin käsittämätön) letterbox. Ainakin meillä tienposkessa oleva kirjeitä syövä laatikko ei ole televisioruudun tapaan vaaka- vaan perinteisessä pystyformaatissa
Valinnan vapaus on kuitenkin teoreettista. Monissa ohjelmissa kuvasuhde tuntuu olevan lyöty lukkoon jossain korkeammalla päättävällä taholla. Valitsen minkä kuvasuhteen tahansa, niin kuva säilyy samanlaisena.
Miten ihmeessä on vain kahden kuvaformaatin kanssa saatu aikaisekseen tällainen sekasoppa?
Ennen oli kaikki helpompaa. Ei ollut kuin kolme kanavaa ja yksi kuvaformaatti, jonka kanssa ei voinut sekoilla
Vai oliko sittenkään? Laajakangaselokuvat esitettiin televisiossa yleensä reunoista leikattuina versioina, mikä pilasi totaalisesti elokuvan ystävän katsomiskokemuksen.




























Laajakangas-elokuva leikattu reunoista 4.3 televisiossa.
Nykyään näkee joskus vieläkin kammottavampaa. Laajakangas-elokuvasta on tehty 4:3 formaatin rajattu videokopio, josta on puolestaan tehty uudestaan 1080 x 1920 Full HD -kopio pystysuunnassa rajattuna siten, että kuva täyttää koko kuvaruudun. Tulos näyttäisi alla olevalta. Elokuvan tekijät luultavasti ovat iki-ihastuksissaan.
















1960-luvulla värielokuvat esitettiin tietysti mustavalkoisina. Vielä 1970-luvullakin vain osa TV-lähetyksistä oli värillisiä. Värillisyydestä oli ohjelmatiedoissa maininta. Väritelevisiota varten piti olla erillinen väritelevisiolupa, joka oli tietysti kalliimpi kuin mustavalkoisen television lupa
Appivanhempani ostivat väritelevision 1977. Koska he olivat ostaneet kalliin apparaatin siihen kuuluvine lupineen, niin he eivät suostuneet enää katsomaan mustavalkoisia ohjelmia. Vanhat kotimaiset elokuvat olivat tästä tiukasta periaatteesta ainoa poikkeus.
Jokainen aikakausi taitaa sekoilla omalla tavallaan televisionsa kanssa.