Harva suomalainen taitaa olla juuri tällä
hetkellä tietämätön siitä, että Suomi on selvinnyt ensimmäistä kertaa
karsinnoista aikuisten jalkapallon arvoturnaukseen. (Siis miesten, naiset olivat tässäkin miehiä edellä, kuten kommentti alla todistaa.) Olympialaisissa on oltu kolme kertaa, mutta niihin Suomen futarit ovat aina saaneet paikan jotenkin joko takaoven
kautta tai tiskin alta. Tukholmassa 1912 osanottajia jalkapallossa oli vain 9.
Suomella oli olympialaisissa jostain minulle koskaan selviytymättömästä syystä oma
joukkue, vaikka Suomi oli osa Venäjää, jolla myös oli oma jalkapallossa.
Cup-muotoisessa turnauksessa Suomi
nujersikin toisessa ottelussaan juuri Venäjän 2-1 Suomen sijoitus oli lopulta neljäs.
Omissa kisoissa 1952 Suomi pääsi mukaan jalkapalloon
kisaisäntänä. Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 Suomi selviytyi,
vaikka jäi karsintalohkossaan viimeiseksi. Yhdysvaltain julistaman boikotin
takia edellä olleet Saksan liittotasavalta ja Norja vetäytyivät kisoista. Näin ollen pääsy vuoden 2020 EM-kisoihin on suorituksena selvästi edellisten yläpuolella.
Näitä makustellessani tuli mieleen omat jalkapallosaavutukseni Töölön jalkapalloareenan liepeillä olevalla Saharan kdentällä. Niistä on
aikaa, niitä ei ole kovin paljon eivätkä ne ylittäneet koskaan mediakynnystä. Osa
niihin liittyvistä henkilöistäkin on jo kuollut, joten kaikkia aikalaistodistajia
ei voida enää haastatella ”itse asiasta kuultuna”.
Saharan jalkapallokenttä sijaitsee Nordenskiöldinkadun
ja Urheilukadun risteyksessä. Kenttä on valmistunut 1930-luvulla. Se oli
pitkään hiekkapohjainen, minkä nimikin kertoo. Vaikka kentällä on nykyään keinonurmi,
nimi on säilynyt. Todettakoon osoituksena nykyajan hektisestä menosta, että
viereisellä vasta vuonna 2000 valmistuneella jalkapallostadionilla on menossa
jo kolmas nimi, Telia 5G Areena.
Jalkapallourani Helsingissä rajoittui pitkälti
yliopiston puitteissa tapahtuvaan potkupalloiluun. Yleensä pelasin Hämäläis-osakunnan
tai erilaisten opiskelijajärjestöjen joukkueissa. Ottelut olivat aina joillain
pääkaupunkiseudun hiekkakentistä. Saharassa, Kalliossa, Väinämöisellä,
Pirkkalassa. Ainakin nämä jäivät mieleen.
Jossain vaiheessa 70-luvun alkupuolella
pelasin muutaman ottelun myös Helsingin Yliopiston joukkueessa. Eräs niistä on
jäänyt erityisesti mieleeni.
Peli pelattiin Saharassa. Vastassa oli
Kauppakorkeakoulun joukkue. Osakunta- ja ainejärjestöpeleissä oli
herrasmiessääntönä, että korkeimmilla sarjatasoilla pelaavat opiskelijat eivät
ota osaa niihin. Korkeakoulujen välisissä otteluissa tämä sääntö ei pätenyt. Parhat saatavilla olevat haalittiin pelaamaan.
Minä olin Helisngin Yliopiston joukkueessa siitä syystä, että siinä maalivahtina pelannut kaverini oli soittanut minulle pelipäivän aamuna ja kertonut joukkueen jäävän vajaaksi. Lupasin tulla pelaamaan, etenkin kun minulla oli kotoani Kuusitietä Saharaan vain muutaman ratikkavälin matka. Se oli lisäksi hyvä syy lintsata luennoilta, joiden keksiminen tosin ei muutenkaan tuottanut minulle suurempia ongelmia.
Minä olin Helisngin Yliopiston joukkueessa siitä syystä, että siinä maalivahtina pelannut kaverini oli soittanut minulle pelipäivän aamuna ja kertonut joukkueen jäävän vajaaksi. Lupasin tulla pelaamaan, etenkin kun minulla oli kotoani Kuusitietä Saharaan vain muutaman ratikkavälin matka. Se oli lisäksi hyvä syy lintsata luennoilta, joiden keksiminen tosin ei muutenkaan tuottanut minulle suurempia ongelmia.
Vastustajien kokoonpanosta en muista muita
kuin maalivahdin, mutta hänet sitäkin paremmin. Kyltereiden veräjänvartijana
oli nimittäin sen aikainen HJK:n ja maajoukkueen maalivahti Pertti Alaja. Nyt jo edesmennyt myöhempien aikojen keskeinen jalkapallovaikuttaja. Huolimatta edustamiemme sarjatasojen välisestä erosta onnistuin kerran
yllättämään Alajan rangaistualueen kulmasta lähteneellä kierteisellä
kudilla, joka upposi aivan takaylänurkkaan. Pallo jäi killumaan maalin merkiksi
verkon ja se kiinnikeraudan muodostaan pussiin kuin kala haaviin. Onnenkantamoinenhan se
oli, mutta nekin kirjataan otteluraporttiin.
Aivan ottelun lopussa pelitilanteen ollessa
4-4-pääsin vikkeläkinttuisena kärkkyjänä yksin lävitse. Harhautin vielä
Alajankin ja olin juuri laittamassa palloa tyhjään maaliin, kun Alaja veti
minut paidanhelmasta kumoon. Eri törkeästi, vain siten, että maali jäi
tekemättä.
Rankkarihan siitä tietysti tuomittiin. Kuka
vetäisi? Minä olin tietysti hiljaa mielessäni sitä mieltä, että se joka rankkarin
oli hankkinutkin. Vaikka olin ollut Orivedellä paikallisen aluesarjassa pelaavan
Ponnistuksen tähtipelaaja, tässä jengissä pelaajien keskinäisessä nokkimajärjestyksessä
se meriitti ei kantanut kovin pitkälle.
Joukkueessa oli parikin pelaajaa, joiden ego
oli kohtuullisen mittava. Toinen oli jääpalloilijana paremmin tunnettu Veikko
Niemikorpi, joka opiskeli vielä siihen aikaan Helsingissä toimineella Jumpalla.
Toinen oli HJK:ssa pelannut Erkki Leppänen, hänkin jo edesmennyt, silloin
lääketieteen opiskelija. Leppäsen tunsin siitä, että hän oli lapsuuden ystäväni
kurssikaveri.
Näiden välille syntyi pientä suukopua siitä,
kumpi sen rankkarin ampuisi. Laukaisijaa en enää muista, mutta ohihan se kuti
meni. Omasta mielestäni minä olisin laittanut sen sisään.
Teemu Pukki näyttää Saharan viereisellä kentällä, miten rankkari olisi pitänyt laittaa sisään. Tosin erotuomarin olisi pitänyt laittaa pilkku uusiksi, koska Glen Kamara oli jo 9,15 cm:n alueen sisällä ennen kuin potku lähti. Toiset tuomarit ovat näistä tarkkoja, toiset eivät. Tosin ei sillä olisi tässä ollut mitään merkitystä Suomen pääsylle EM-kisoihin, etenkin kun molemmat Suomen uhkaajat hävisivät omat ottelunsa.
Peli päättyi tasan. Olin sen jälkeen vielä muutamassa ylioistojen välisissä matseissa mukana, mutta yleensä penkillä, joten sain näistä otteluista
tarpeekseni. Jatkoinkin futisuraani Akateemisen sosialistiseuran luokkakantaisessa
joukkueessa. Joukkueen sen paremmin kuin oma menestykseni ei tainnut olla
kaksista, en enää oikein muista. Paremmin muistiini jäi parikin myöhemmässä
vaiheessa suurenkin yleisön tietoisuuteen tullutta pelaajaa. Tavastian pomo Juhani
Merimaa, joka opiskeli minun laillani matematiikkaa yliopistossa sekä europarlamentaarikko ja
presidenttiehdokas Nils Torvalds. Torvaldsista erityisesti jäi mieleen, miten
hän ennen jotain peliä esitteli ylpeänä juuri hankkimiaan mustakeltaisia futispläägiään.
Millainen vaikutus niillä oli Nilsin pelisuoritukseen, siitä ei ole mitään mielikuvaa
jäljellä. Muistiini jääneiden asioiden merkityksien loogisuus ei ole minulle koskaan oikein
selvinnyt.
Saharasta vielä sen verran, että pelasin Helsingissä
ollessani yhden vuoden, kesä- ja talvisarjan ”ihan oikeassakin” jalkapallojoukkueessa, Helsingin
Jyryssä. Jyry oli paremmin tunnettu muiden urheilulajien kuin jalkapallonseurana.
Etunenässä paini ja nyrkkeily. Minulle jäi sellainen kuva, että ainakin osa
joukkueemme pelaajista oli hankkinut urheilumeriittinsä juuri näiden kamppailulajien
harrastajina. Jyryn alimmalla tasolla pelannut joukkue tunnettiin aika
ronskista pelityylistään. Osa joukkueista taisi suorastaa pelätä tulla Jyryä
vastaan. Etenkin talvisarjassa, jota pelattiin pääasiassa Saharassa. Jotkut Jyryn
pelaajista tulivat sen verran vauhdikkailla liukutaklauksilla vastustajan pelaajien
kintuille jäisellä ja liukkaalla kentällä, että onnittelin itseäni
siitä, että he olivat minun joukkueessani.
Talvet olivat vielä 70-luvulla väliin
Helsingissäkin aika lumisia. Siitä syystä Saharan kenttää saatettiin kutsua talvella
Siperiaksi, mikä selityksenä otsikolle rautalangasta väännettäköön.
ps. Olen minä ollut pallon kanssa jopa Telia 5G Areenalla, kuten oheinen kuva todistaa. Muutama paikka näyttää olevan vielä tyhjänä katsomossa.
ps. Olen minä ollut pallon kanssa jopa Telia 5G Areenalla, kuten oheinen kuva todistaa. Muutama paikka näyttää olevan vielä tyhjänä katsomossa.