Suojan kentällä ennen ja vähän sen jälkeen

Aukeama kirjastani "Lapsuuteni Orivesi". Tekstin saa parhaiten luettua, jos klikkaa hiirellä kuvaa, jolloin se avautuu suurempana omaan ikkunaansa.

Lainasin kirjastosta Orivedeltä kotoisin olevan Pasi Kiviojan pakinakokoelman ”Legendat”. Osa pakinoista sijoittuu 80- ja 90-lukujen Orivedelle. Kirjan perusteella Pasia voisi pitää toisen orivesilähtöisen lehtimiehen, Jyrki Maunulan perinnön jatkajana.

Pasi on minua yhtä sukupolvea nuorempi, syntynyt silloin, kun minä olin jo muuttanut Orivedeltä. En tunne Pasia sen kummemmin, kerran olen sanonut kättäpäivää.

Sukupovien kuilusta huolimatta Pasin jutuista käy ilmi, että eivät maailma ja ihmiset niin kovin paljon olleet muuttuneet sitten minun 50- ja 60-luvun lapsuuteni samalla paikkakunnalla. Kuten tästä ja alla siteeraamastani Pasin tarinasta ”Opettaja mitätöi unelmani” voi itse kukin päätellä .

Olin oppikoulussa hyvä urheilussa. Nimenomaan silloin, kun häslättiin pallon tai kiekon kanssa. Yleisurheilu ei kuitenkaan kuulunut paraatilajeihini. Koulussa voimistelunopettaja kirjasi syksyisin tulokset pikajuoksusta, pituushypystä, kuulantyönnöstä ja 1000 metrin juoksusta. Kolmessa viimeisessä olin aika huono ja jo 60 metrin juoksukin oli jalkapallon lyhyisiin pyrähdyksiin soveltuvalla lihastyypilleni pitkä matka, lukiossa sen vaihtuminen 100 metriin tarkoitti jo ylipitkää matkaa.

Tonni oli juoksukestävyydelleni jo aivan ylivoimainen. Ainoan kelvollisen aikani 1000 metrin juoksussa saavutin lukion 7 luokalla ja senkin vilpillisin keinoin. Urheilutunti oli aamun ensimmäinen ja sinä aamuna sattui lisäksi olemaan sankka sumu Suojan kentän yllä. Toisesta päästä ei näkynyt enää kentän toiseen päähän.

Suojan kentän rata oli pituudeltaan vain 300 metriä, joten tuhannen metrin juoksu lähti sadan metrin juoksun lähtöpaikalta. Voimistelun opettajamme Topi lähetti juoksijat matkaan ja käveli sitten itse maalin kohdalle kertomaan maaliin tulleille heidän aikansa. Juoksijoita oli radalla yhtä aikaa ainakin 25 ja letkan venyessä pitkäksi oli mahdotonta pitää lukua siitä, kuinka monta kierrosta kukin oli juossut. Minä muutaman muun vilpastelijan kanssa jäimme pitämään huilia takakaarteeseen yhden kierroksen ajaksi. Parhaiden juoksijoiden perään ei tietystikään ollut viisasta lähteä, vaan oli syytä olla maltillinen. Olin maaliin tulijoista ehkä kymmenes ja puuskutin armottomasti kuten muutkin, vaikka olin jättänyt kolmesta täydestä kierroksesta keskimmäisen väliin. En tiedä huomasiko tai arvasiko Topi temppumme, mutta eläkeiän kynnyksellä hän ei tainnut enää siitä edes välittää. Kun seuraavana syksynä palasin kirkkaan sään johdosta taas tavalliselle tasolleni 1000 metrin juoksussa, niin Topi ei voinut olla ihmettelemättä kuntoni laskua. Paremman selityksen puutteessa kerroin juuri poteneeni flunssaa.

Luokkatoverini Hannu oli pikajuoksussa yhtä lailla omaa luokkaansa kuin Usain Bolt parhaina päivinään. Pitkine koipineen hän oli muutenkin olemukseltaan kuin Bolt. Tosin ei show-miehiä, vaan pikemminkin totinen toveri, mutta mukava sellainen. Hannulla oli aina kymppi urheilusta jo pelkästään pikajuoksukykynsä ansiosta. Minulla vain ysi, vaikka olin koulun eliittiä pallopeleissä ja kuuluin kaikissa koulun joukkueeseen. Päästötodistuksessa sentään jo kymppi.

Kyseisenä syksynä yritin saada edes satasella kymppiä vastaavan tuloksen. Parilla yrityskerralla olin jäänyt muutaman kymmenyksen päähän. Juoksut tehtiin pareittain, vain voittajalle otettiin aika ja seuraavan ajan Topi arvioi välimatkan perusteella. Reiluna kaverina Hannu lupasi lähteä kirittämään minua, vaikka oli itse jo alittanut kymppiin vaadittavan ajan.  Olisin jopa saanut lainata hänen piikkareitaan, mutta koko ei ollut oikea. Piikkareita ei ollut juuri kellään, kuten ei minullakaan. Tai oli, mutta ne olivat isän perintöä 30-luvulta. Niiden vaikutus  sadalla metrillä oli noin ½ sekuntia – aikaa huonontaen. 

Hannun kirittämänä juoksinkin ihan hyvin, mutta niin teki Hannukin, joka pinkoi paineettomana rennon oloisesti. Hävisin hänelle vähän enemmän kuin rinnanmitan, mutta en juuri metriä enempää. Innoissani menin kysymään Topilta, mikä oli aikani.

”Nyt tuli Hannulle kova tulos, 11,4.” Topi oli tohkeissaan kuin vichypullo.

”Entäs minun aikani?”

”Enpäs huomannut katsoa, paljonko olit jäljessä, kun Hannu tuli niin lujaa.”

Näin jäi 100 metrin ennätykseni, ainakin 11,6 käsiajanotolla, kirjaamatta. Olen siitä vieläkin katkera.