Tietokirjailijan tietokirja

Punnittua tekstiä heti alkulauseesta alkaen. 

Kalle Päätalo on useaan otteeseen kertonut, kuinka Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? oli aivan ratkaisevassa asemassa hänen päätökselleen ryhtyä kirjoittamaan. Juuri ilmestynyt Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin opus Tietokirjailijan tietokirja (näin haluan lukea kirjan nimen) voisi toimia samanlaisena innoituksen lähteenä tietokirjailijan uraa suunnittelevalle.

Kovin pitkään ei tarvitse pyöriä joka syksyisillä kirjamessuilla, kun havaitsee, että tietokirjailija ei ole mitenkään uhanlainen laji. Julkaisukynnyksen madaltuminen näyttää vuosi vuodelta saavan yhä useamman toteuttavan haaveensa oman kirjan julkaisemisesta. Jos ei kaupallisen kustantajan toimesta, niin omakustanteena sitten.  Käteen ne tuntuvat ihan samanlaisilta.

On aika vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ajatella tietokirjan tekemistä aiheesta, jota ei itse tunne omakohtaisesti. Tiina Raevaara on tuottelias sekä kauno- että tietokirjailija ja Urpu Strellmanilla taas on pitkäaikainen kokemus kustannusalalta. Kokemus ja näkemys paistavat lävitse kirjan sivuilta jo alkusanoista alkaen.

Minun iällisestä näkövinkkelistä tekijät ovat vielä nuoria. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1979. Tuskin osasivat vielä edes lukea, kun minä julkaisin ensimmäisen tietokirjani. Vaikka nuoruutta ei laulun sanojen todistamana saa enää takaisin, vai haikeana huokailla, että olisipa minunkin tietokirjailijan uran alkuaikoina ollut tällaisia ohjekirjoja aloittaville tietokirjailijoille. Kovin tutuilta tuntuvat monet kirjassa olevat kertomukset kirjoittamisen niin synkistä kuin valoisemmistakin hetkistä. Toki se on lohduttavaa lukea, että täsmälleen saman epävarmuuden kanssa tietokirjailijan on oltava aina valmis tulemaan toimeen. Sitä eivät opaskirjat voi poistaa, mutta onhan sekin tieto jotain, että se kuuluu olennaisena osana toimenkuvaan.

Oli tietokirjailijan taival alussa tai lopussa (kuten minulla alkaa jo olla), voin vilpittömästi suositella Raevaaran ja Strellmanin teosta. Hirveän isosta elintason sekä sosiaalisen aseman noususta ei kirjailijan statuksen myötä kannata haaveilla. Reilut viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijan tietokirjan myynnistä saamien tulojen keskiarvo oli noin 1500 euroa. Suomen Kuvalehden vuonna 2018 julkaistun kyselyn mukaan kirjailija sen enempää erittelemättä on sijalla 129 eri ammattien arvostusasteikolla. Nousussa kuitenkin ja selvästi korkeammalla kuin vaikka vasta sijalla 375 ennen Oulun tapahtumiakin ollut imaami. Ehkä molemmissa ammateissa plussapuolelle voidaan katsoa se, että ammattia vähiten arvostavien puoluekanta on Perusuomalaiset.

Orivesi (melkein) mainittu

Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Omistus och samma på svenska.