Monday, 1 April 2019

Orivesi (melkein) mainittu


Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, ihmiset istuvat ja parta

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Omistus och samma på svenska.

3 comments:

Teemu said...

Docendon kirjat ovat olleet yleensä korkeatasoisia. Täytyypä tutustua.

Anonymous said...

Olet itsekin tehnyt kirjoja Docendolle. Olisitko vähän jäävi?

Unknown said...

Ihan pikku korjaus: Hannu Castrén ei ole valokuvataiteilija. Hän on kuvataiteilija (taidemaalari) ja kuvataidekriitikko. Kuvataidekriitikkona hänelle myönnettiin taiteilijaeläke. Tiedän tämän siitä, että on seinänaapurini ja kuratoi retrospektiivini Jyväskylän taidemuseoon (2018-2019) ja kirjoitti laajat tekstit kirjaani "Kapa: Syrjäpoluilla", 2018. Toisena kirjoittajana Leena Saraste.

Kapa