Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte! Ekholm, Kai Docendo 2020

Kai Ekholm on ollut kirjallisesti ahkerana. Lyhyen ajan sisään toinen teos uunista ulos. En tiedä, onko dekkarin Minä olen myrsky ja tietokirjan Jörn Donner, kuinka te kehtaatte! ilmestymiset lyhyen ajan sisällä vain sattuma, vai onko niillä jokin syvällisempi kohtalonyhteys. 

Molemmat tietysti jäävät hieman koronan varjoon, mutta onneksi kirjoja saa ostettua nykyään muualtakin kuin kirjakaupoista. Tosin tämä asiantila ei varmaan tunnu hirveän onnelliselta niiden satojen kivijalkakirjakauppiaiden mielestä, jotka viimeistään tänä keväänä luovuttavat ja laittavat lapun luukulle. Kain ja minun vanhalla kotipaikkakunnalla tämä tapahtui jo monta vuotta sitten.

Donnerin elämänkerta on saanut varsin runsasta ja pääosin myönteistä huomiota julkisuudessa. (Kirja on niin paksu, että se ei mahdu postiluukusta. Tilattuna se pitää hakea postista. Sitä on kiukuteltu.) Kun olen lähinnä wannabe-kirjallisuusarvostelija, jätän suosiolla teoksen syvemmän kirjallisen analyysin sen paremmin osaaville tai ainakin itse niin kuvitteleville. Keskityn yhteen ainoaan teemaan. Miten opus on sopusoinnussa minun omaan kuvaani Jörn Donnerista.

Olen sen ikäinen, että olen tuntenut Jörn Donnerin maineelta lähes koko hänen julkisen elämänsä ajan. Olen lukenut jonkun hänen kirjansa ja nähnyt varmaan lähes kaikki hänen elokuvansa; niin ohjaamansa, näyttelemänsä ja tuottamansa. Kirjasta saan käsityksen, että Ekholmin mielestä Donner on surkea näyttelijä, paitsi esittäessään itseään, kuten hän elokuvissaan yleensä tekee. Parempaan roolisuoritukseen tämän hahmon suhteen voisi päästä korkeintaan Jukka Puotila. Kirjailijana Donner on huonohko, väliin sentään keskinkertainen, ohjaajana menettelevä, mutta tuottajana hyvä. Kruununa tietysti Oscarinkin tuonut Fanny ja Alexander.

Tämän lisäksi silmieni ja korvieni lävitse on kulkenut valtava määrä Jörn Donneria televisiosta, radiosta ja lehdistöstä. Näiden kaikkien perusteella minulle on muodostunut kuva värikkäästä kulttuuripersoonasta, joka ei kumartele kuvia. Oletan jakavani tämän näkemyksen aika monen muun suomalaisen ja jopa ruotsalaisen kesken.

Donneria itseään en ole tavannut kuin muutaman kerran, jos ei kirjamessuja ja muita vastaavia tilaisuuksia lasketa mukaan. Olen kerran saanut omistuskirjoituksellakin varustetun kirjan, jonka vein kaverini Korson asemalla aikoinaan olleeseen divariin. Tilalle sain muutaman kappaleen Mustanaamio-lehtiä.

Ensimmäistä kertaa olin samassa tilassa Donnerin kanssa ihan 70-luvun alussa. Tuttavapiiriini kuului siihen aikaan elokuva-alalla olevia ihmisiä. Yksi heistä oli kuvaussihteerinä tai jossain vastaavassa hommassa Donnerin tuottamassa elokuvassa Marja pieni (tuli muuten telkkarista ihan äskettäin). Hän pyysi minut avecikseen leffan ensi-iltaan. Varmaankin paremman puutteessa, kun emme muuten olleet mitenkään sen parempia tuttuja, seurustelusta nyt puhumattakaan.

Sitä kautta ajauduin myös jatkoille. Niitä varten oli oikein painettu oletettu jatkojen tapahtumien kulku. Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa kerrottiin 22.30 ohjelmassa olevan Jörn Donnerin sammumisen. 

Paskan marjat. Jörski ei ollut edes humalassa ja poistui paikalta paljon aikaisemmin.

Tästä episodista kului noin 30 vuotta, kun olin satunnaisissa hommissa Finnfotossa. Yhdistys jakoi muutaman vuoden välein Fotofinlandia-palkintoja. Vuonna 2004 raadissa olivat Jörn Donner ja valokuvaaja Stefan Bremer. Minä toimin apupoikana kantaen kuvia näytille ja pois. Niitä oli nimittäin runsaasti, sillä voittopalkinto rahallisesti varsin arvokas. Kuvat piti siihen aikaan lähettää joko paperikopioina tai diona.

Donnerin yleisin kommentti kilpailukuvista oli ”Roskaa! Saa viedä pois.” Sivumennen sanoen olin näistä kuvista juuri samaan mieltä, mutta ymmärsin pysyä hiljaa. Minun tehtäväni ei ollut arvioida.

Toisaalta muistan myös, miten asiantuntevasti Donner arvioi niitä kuvia, joissa oli sitä jotain. Oli se sitten visuaalista tai sisällöllistä. Voittokuvista raati oli yksimielistä, apupoika mukaan lukien, vaikka minun mielipidettäni ei kysyttykään.

Kun jossain pitkän rupeaman välissä kävimme syömässä, en malttanut olla kertomatta Donnerille, miten pettynyt olin ollut 30 vuotta sitten, kun suuresti odottamani ohjelmanumero ei toteutunutkaan. Donner mulkaisi minua donner-katseellaan ja totesi vain, että ei muista mitään sellaista tapahtuneen tai tässä tapauksessa jääneen tapahtumatta.

Siitä tai jostain muusta tympääntyneenä Donner sanoi ruokailun päätteeksi, että hänellä on menoa ja käski lopun raatilaisten tekemään arvion loppuun. Muut eivät uskaltaneet kuin nyökytellä, mutta Stefan Bremer ei ollut kuvia kumartavaa tyyppiä. Hän alkoi sättiä Donneria molempien äidinkielellä ruotsiksi ja sanoi, että homma täytyy hoitaa yhdessä loppuun. Tämä ei Donnerille käynyt, vaan hän lähti omille teilleen. Donnerin ollessa jo ovella Bremer totesi tälle loppusanoikseen: ”Hör du Jörn, du är odiös!”

Minun oli pakko kysyä Bremeriltä, mitähän sana odiös mahtaa olla suomeksi, sitä kun en muista Collinin sanastosta. Stefan tapaili hieman ja totesi tässä asiayhteydessä hyvän suomenkielisen vastineen olevan "niljake".

Valokuvaaja Stefan Bremer, Jörn Donner ja Hannu Castrén arvioimassa Fotofinlandian valokuvia. Kuva pääsi myös valokuvaiheiseen kirjaani "Henkilökuvaus digikameralla".  Hannu Castrén on kotoisin Orivedeltä. Muuten asialla ei ole merkitystä, mutta pitäähän se mainita. Kai Ekholm oli aikoinaan Oriveden opiston kirjastonhoitaja.

Samaisessa kirjassa oli pari muutakin kuvaa Donnerista. Tähän lakiosioon minulla ei ollut parempaa kuvaa kuin Jörn raapimassa takapuoltaan. Sitä nyt ei voi pitää eriyisen loukkaavana, se kun oli yksi Donnerin tavaramerkeistä. Hän oli joskus tätä tavastaan ehkä vielä tunnetumpi kuin jörnimisestään, mikä ei suinkaan ollut Donnerin itsensä lanseeraama ilmaisu.
Arvelin, että muutama julkisuuden henkilö kirjan kuvagalleriassa voisi lisätä myyntiä. Donneri avulla tai hänestä huolimatta kirja pääsikin toiseen painokseen. Tosin ei yhtä nopeasti kuin Kaitsun kirja, joka kuulemma on jo nyt toisessa painoksessa. 
Minun kirjastani otettiin myös painos ruotsiksi Ruotsin markkinoille. Se ei kuulemma myynyt erityisemmin hyvin, ei edes Donnerin siivittämänä.

Donner-anekdootteja riittäisi varmaan useankin kirjan aineksiksi. Ekholmin kirjassakin niitä on, mutta vain elävöittämään tekstiä, ei lööppien laatijoiden poimittaviksi tarkoitettuina. Muutenkin niin tekstissä kuin kuvissa ollaan asialinjalla, mikä on minusta piristävää viime aikojen myyntiluvut silmissä väsäiltyjen henkilöteosten joukossa. Ekholmin kieli on elävää, sopivin välein putkahtelevat herkulliset kielikuvat tekevät lukukokemuksesta nautinnollisen. Tämäkin opus tuli kahlattua lävitse lähes yhdeltä istumalta.

Mitä kysymykseen mielikuvan Donnerista muuttumisesta kirjan lukemisen jälkeen tulee, täytyy todeta, että ei se paljoa muuttunut. Sen sijaan se syventyi. 

ps. 27.4.2020

Katsoin tilastoista, miten näitä luetaan ja mistä näille tullaan. Alla viikon statistiikka seuraavana aamuna katsottuna. Pitäisi varmaan päivittää Poikkitiedepalstaa useimmin. Facebook on kuitenkin hyvä informaatiokanava.

Minä olen myrsky

Kai Ekholm
Minä olen myrsky
Docendo 2020
250 s.

Oriveden opiston kirjastotalon kolmannessa kerroksessa yksi romaanin hahmoista pääsee hengestään. Minä olen asunut kyseisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa viisi nuoruuteni vuotta. Vaikka selvisinkin sieltä hengissä, jopa ilman läheltä piti tilanteita – jos siihen aikaan yhteisössä ankarasti kiellettyjä ja siksi salassa tehtävää kaljanjuontia ja tyttöjen kanssa pelaamista ei lasketa, tapahtumapaikan tunteminen aiheutti ylimääräisiä nipistyksiä vatsanpohjassa. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa myös korkean paikan kammoni, jota myös koeteltiin opistoon liittyvän luvun ratkaisuhetkillä. Tämän voinee kertoa ilman, että paljastaa kirjan juonesta liikaa.

Opisto ei ole tässä dekkarissa keskeisiä tapahtumapaikkoja. Se on varmaan valikoitunut sellaiseksi vain siksi, että kirjoittaja on itse toiminut täällä kirjastonhoitajana. Joten hänkin tuntee miljöön niin hyvin, että asiavirheitä tässä kohtaan ei löydy tikulla kaivamallakaan. Jos niitä olisi ollut, olisin ne kyllä havainnut. Sen verran tarkkaan tuli tämäkin opiston rakennus aikoinaan koluttua hiilikellarista vintille, jossa 50-luvulla kasvatimme punanokkaisia naakanpoikasia. Ihan syntymästään ne eivät olleet sitä, vaan niiden nokat oli maalattu kynsilakalla normaalia koristeellisemmiksi. Miksi? Sitä en enää muista.

Naakkojen kohtalo oli yhtä surkea kuin aika ison määrän romaanin henkilöistä. Nirri pois. Naakat tosin, toisin kuin romaanit vainajat, eivät kuolleet tarkoituksella, vaan vahingossa. Luultavasti tukkoisen nokan aiheuttamiin hengitysvaivoihin. Siihenkään aikaan ei hengityslaitteita riittänyt kaikille, ei ainakaan naakoille. Rautakeuhkotkin oli varattu poliopotilaille.

Minä olen myrsky on tekijänsä kolmas Kalju&Kihara -dekkarisarjassa. Pääroolia tässä teoksessa näyttelee kuitenkin ylikomisario Reinikka, mikä on minusta hyvä asia. Pitää olla hahmoja pääroolissa ja sivuroolissa. Eivät kaikki voi olla pääosan eikä kaikki sivuosan esittäjiä.

Muutenkin tekijälle on käynyt kuin entiselle sialle. Parantanut selvästi juoksuaan. Edelliset Kalju&Kihara -romskut luin muistaakseni kahdessa tai kolmessa illassa. Minä olen myrsky tuli hotkaistua yhdellä lukemalla. Itse asiassa se onkin minusta ainoa relevantti dekkarin laadun kriteeri. Muut kommentit salapoliisiromaaneista ovat lähinnä senttareiden pyrkimystä määrämittaiseen, vaikka salapoliisiromaanin arviointi ei mitään curling-peliä olekaan.

Kirjan takakannen mainosteksti väittää, että Kalju, Kihara ja Reinikka ovat palanneet hurmatakseen. Ei dekkarin hahmojen tarvitse hurmata. Riittää että he pitävät lukijan tiukassa poliisiotteessa. Siihen tämä romaani kykeni ainakin minun suhteeni.

Muita kuin Oriveden opistoon liittyviä asiavirheitä en etsinyt eikä niitä tupsahtanut pyytämättä ja yllättäen vastaan.