Maailmankatu

 

Erkki Salomaa: Sarajevo, Bosnia-Herzegovina, 2012

Laterna Magicassa oli – ja meni – mielenkiintoinen näyttely Erkki Salomaa: Maailmankatu. Ei tullut käytyä monesta muustakin syystä kuin koronan pelosta. Tosin tappio ei ollut korvaamaton, koska sain lahjaksi kuvista tehdyn opuksen. Itse asiassa katselen valokuvia paljon mieluummin kotona valokuvakirjasta tai netistä kuin patsastelen valokuvanäyttelyssä. Kotona kuviin voi aina palata ja katsoa yhtä kuvaa sohvalla maaten niin pitkään kuin huvittaa. Näyttelyissä olin pyrkinyt käymään vain silloin, kun tekijä on ollut itse paikalla kertomassa kuvistaan. 

Maailmankatu on kaiken puolin pätevä katukuvauskirja. Sen lisäksi siinä on Hanna Weseliuksen hieno esipuhe. Suomeksi edelliset virkkeet tarkoittava sitä, että Salomaan käsitys katukuvauksesta ja  Weseliuksen valokuvauksesta, erityisesti katukuvauksesta on nähdyn ja luetun perusteella samat kuin minulla.  Siitä huolimatta vahva ostosuositus valokuvauksen harrastajille.

Erkki Salomaa: Funchal, 2015

Katukuvauksen suurimpia haasteita katsojaa ajatellen on se, että katsojalta puuttuu kuvan ottamistilanteeseen liittyvä tunnekokemus. Usein vielä paikat ja henkilöt ovat katsojalle täysin vieraita. Kosketuspintaa kuvaan on monesti varsin niukasti. Kaikki on revittävä irti itse kuvasta ja lähes pelkästään siitä. 

Muistan vieläkin hyvin katkerana muistona omilta valokuvauksen opiskeluajoiltani arvioijan kommentin, kun kerroin innoissani kuvan ottamiseen liittyneitä tunnelmia. Se kuului kaikessa lakoonisuudessaan: "Miten se näkyy kuvassa?". Sittemmin olen käyttänyt sitä useaankin kertaan, kun kuvaajat ovat kysyneet minulta arvioita kuvistaan pitkän ja vuolaan johdannon kera. Keskustelu on yleensä päättynyt siihen. 

Todettakoon tässä nyt vielä varmuuden vuoksi, että Erkki Salomaan kuvista välittyy ainakin minulle kuvissa vallitseva tunnelma. Niitä katsellessaan ei tunne myötähäpeää kuvaajaa kohtaan. Ne täyttävät hyvin katukuvauksen yhden keskeisen kriteerin, ratkaisevan hetken. 

Niin hienoja kuin Erkki Salomaan kuvat ovatkin, vähän kylmäksi ne jättivät minut. Pohdiskelin, miksi näin. Keittiöpsykologina tulin siihen tulokseen, että niistä puuttuu tuo aikaisemmin mainitsemani kosketuspinta minun suhteeni. En tunne kuvaajaa, en tunne kuvattavia, en tunne kuvauskohteita. Vertailuna mieleeni nousee äitini jo 50-luvulla New Yorkissa ottamat katukuvat. Äitini ei juuri kuvannut, mutta hänellä oli kyllä taiteellista silmää. Isäni oli ladannut hänelle kameraan rullan filmiä ja laittanut valotusarvot päivänvalon mukaan. Niillä piti pärjätä. 

Äitini harjoittelee kuvaamista ennen matkaansa.

Äitini ottama kuva New Yorkin kadulta. 

Eihän tämä mikään valokuvan historiaan jäävä katakuva ole, mutta minulle se antaa suuremman tunne-elämyksen kuin mikään Erkki Salomaan  objektiivisesti ottaen paljon vaikuttavampi valokuva. Vaikka fyysikkona tuppaan vaitimaan asioilta yhteismitallisuutta, emootio ei ole sitä millään tapaa. Pikemminkin päinvastoin.