Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Talollani alkaa olla ikää 60-vuotta. Minä olen vaimoni kanssa nykyään sen pitkäaikaisen asukas. Vaikka sodasta oli rakentamisen aikaan kulunut jo kymmenisen vuotta, niin vallinnut asuntopula oli vielä osittain sota-ajan ja siirtolaisuuden peruja. Se näkyi rakennustyön tarpeellisuuden perusteluissa. Tonttikin oli rintamamiestontti, joita lunastettiin rintamamiesten tarpeisiin. Läheskään aina se ei tapahtunut vapaaehtoisesti. 

Talon kustannusarvio oli 1,6 miljoonaa markkaa. Se vastaa nykyrahassa noin 52.000 euroa. Katselin netistä tämän kokoisten talopakettien hintoja. Itse paketit olivat aika tarkkaan juuri 50.000:n euron molemmin puolin, asennettuina tietysti noin kolme kertaa niin kalliita. Viljo Kutilainen rakensi omansa ajan tavan mukaan hartiapankkia käyttäen, mikä näkyikin joinakin aika omaperäisinä ratkaisuina. 

Facebookin on perustettu Pakolaisten vieraanvaraisuus-ryhmä. En epäile ja väheksy lainkaan ihmisten auttamishalua ja vielä vähemmän epäilen pakolaisten hätää ja avun tarvetta. Hieman kyyninen olo tuli kuitenkin, kun lueskelin ryhmään liittyneiden kommentteja. Tyypillisiä auttamiskeinoja tuntuivat olevan villasukkien ompeleminen, pakolaisten kutsuminen päiväkahville ja nurkissa pyörivän itselle tarpeettoman rojun, kuten vanhojen polkupyörien, roudaaminen pakolaisten käytettäväksi. Siis kaikkea sellaista toimintaa, jolla vähällä vaivalla ja pienillä uhrauksilla saa ainakin itselleen hyvän mielen.

En voinut olla vertaamatta tätä nykyistä pakolaistilannetta karjalaisten asuttamiseen 70 vuotta sitten. Silloinhan piti hyvin lyhyessä ajassa sijoittaa noin 420.000 siirtolaista. Se ei käynyt suinkaan kivuttomasti, kun se väistämättä tarkoitti sitä, että siirtolaisten hyväksi jouduttiin tekemään maiden ja kiinteistöjen pakkolunastuksia. Jonnekin siirtolaiset piti majoittaakin, jolloin monet joutuivat luovuttamaan osan omista asumistiloistaan siirtolaisille. Ei aina vapaaehtoisesti eikä iloisin mielin.

Kyse oli kuitenkin saman maan kansalaisista, jotka olivat saman näköisiä, uskoivat samaan oikeudenmukaiseen Jumalaan (usko Jumalan oikeudenmukaisuuteen saattoi tosin olla hetkittäin koetuksella) ja puhuivat vielä samaa kieltäkin (mitä nyt lievä kielimuuri erotti pitkän itä-länsi suunnassa tehneen evakkomatkan siirtolaiset paikkakuntalaisista, kuten Metsäpirtistä Laitilaan muuttaneen appiukkoni). Kun tätäkään ei saatu ihan sopuisasti hoidettua, niin ennuste tässä suhteessa nykyisestä kehityksestä ei ole kovin positiivinen.

Toisaalta karjalaistenkin asuttamisesta selvittiin, kun oli pakko selvitä. Tähän perustuu optimistini nykyisen pakolaistulvan (joka muuten on vasta alussa) ratkaisemisesta. Sekin on pakko selvittää jollain tavalla, joka ei voi olla pakolaisten hukuttaminen Välimereen tai tukehduttaminen Itävallan autobaanoille.

Ratkaisu tulee vaatimaan kuitenkin uhrauksia myös yksilötasolla, jotka ovat ihan eri suuruusluokkaa kuin villasukkien kutomisesta kipeytyneet sormet tai romujen kuljetukseen käytetyn peräkärryn vuokrausmaksut. Näitä miettiessäni Malmstenin Totisen pojan jenkan sanoin "mä ajattelin näin, itsekseni nimittäin", millaisiin uhrauksiin olisin itse valmis. Mikä olisi minulle sellaista, että vaikka tekee vähän kipeää, niin ei haittaa?

Pakolaisten vastaanotto tietää kustannuksia. Olisin valmis siihen, että tähän kerätään korvamerkitty pakolaisvero vähän samaan tapaan kuin YLE-vero. Minun mielestäni sen pitäisi olla sekä ansiotulon että pääomatulon huomioiva progressiivinen vero. Itse en ole varakas enkä hyvätuloinen, hyvin toimeentuleva kuitenkin. Jos jotenkin normittaisin veron suuruuden itseeni, niin sanoisin itselleni 500 €/kk olevan sellainen summa, joka ei vielä tee kovin kipeää ja ei myöskään haittaa arkista elämää. Suunnilleen näin paljon minun tuloistani putoilee taskusta ja valuu löysästi sormien lävitse kuukaudessa. Siitä voisin hyvin luopua.

Seuraava kohde on aika hypoteettinen. Omistan Orivedellä kaksi asuntoa, joista toinen on juuri ja juuri talviasuttava vähällä käytöllä oleva kesämökki (ainakin pakolaisleiriin telttamajoitukseen verrattuna jopa luksusta) ja toinen rivitalonpätkä. Hypoteettisia siinä mielessä, että omistan mökistä 1/4 ja rivarista perintöni tulee (luultavasti) olemaan niin ikään 1/4. Jos valtio päättäisi pakkolunastaa vaikka ilman korvausta tällaiset tyhjillään olevat kiinteistöt pakolaisten käyttöön, niin toki se tekisi vähän kipeää, mutta ei haittaisi millään tavalla jokapäiväistä arkeani. Siskoillani saattaa olla asian haittaavuudesta erilainen näkemys.

Omistan myös kiinteistön Rekolassa. Se on rakennettu 50-luvun puolessa välin asuntopulan aikaan. Vielä meidän muuttaessamme taloon vuonna 1985 yläkerta oli rintamamiestaloille tyypilliseen tapaan omana alivuokralaisasuntona omine keittiöineen ja vessoineen. Kiinteistöön kuuluu myös erillinen saunarakennus, jossa juuri nakuttelen tätäkin tekstiä. Sekä talon yläkerran että tämän saunarakennuksen voisi varsin vähäisin kustannuksin muuttaa pakolaisten asunnoiksi. Se ei tekisi edes kovin kipeää, mutta yksityiseen tottuneena olettaisin sen haittaavan arkeani. Siinä siis minun kamelini selkä katkeaisi. En olisi valmis vapaaehtoisesti luovuttamaan tiloja omasta asunnostani pakolaisten asuttamiseksi. Syyt eivät siis olisi niinkään taloudelliset kuin mukavuudenhaluiset.

Teoreettisesti laskien (pitäen sisällään siskojen myötämielisyyden asialle) minulta löytyisi majoituskapasiteettia noin 30 pakolaiselle ja vielä 500 euroa kuukaudessa ruokarahaakin päälle. Ei sillä koko porukkaa ruokittaisi, mutta aika paljon peruselintarvikkeita tällä summalla kuitenkin saisi. Kolmasosan tästä majoituskapasiteetista luovuttaisin itsekkäistä syistä vasta pitkin hampain enkä muutenkaan aio lähteä ilman kollektiivisia päätöksiä olemaan aloitteellinen. Sooloilusta kun tuppaa tulemaan vain kaikille paha mieli. 

Ei varmaan olisi itse kullekin pahitteeksi pohtia, mihin uhrauksiin olisi omalta kohdaltaan valmis pakolaisten auttamiseksi. Nimby -tyyppisten ratkaisujen puolesta on aika helppo pitää vieraanvaraista tervetuloa-mattoa ulko-oven portailla, mutta kun mennään sille epämukavuusalueelle, jossa alkaa sekä tehdä kipeää että haitata, niin tilanne saattaa ollakin toinen. 

Ympäri käydään, yhteen tullaan

Brian Brake

Olin melkein joka kesä 80-luvulla Orivedellä valokuvakurssilla. Aluksi oppilaana useilla Matti J. Kalevan vetämillä kursseilla, sitten Matin assistenttina, erinäisten vaiheiden kanssa myös Leena Sarasteen apupoikana ja lopulta itsekin vetämässä kursseja Sakarin kanssa. Matin kurssien teemat vaihtelivat, mutta hänellä oli myös monia vakioluentoja. Jotkut tulikin kuunneltua moneen kertaan, kertaus kun on opintojen äiti ja innostunutta asiansa osaavaa luennoitsijaa kuuntelee mielellään, vaikka sisältö olisi tullut aiemmin kuultua.

Yksi näistä vakioluennoista oli katsaus lehtikuvan ja kuvajournalismin historiaan. Tärkeimmät tuli esiteltyä, kuten W. Eugene Smithin Espanjalainen kylä tai uusiseelantilaisen Brian Braken Monsuuni. Jälkimmäisen kohdalla en voinut olla ihailematta, miten MJK vuosi toisensa jälkeen jaksoi innostua ikoniseksi muodostuneesta vettä kasvoilleen saavan tytön kuvasta. "Kuvasta katsoja aistii, miltä pitkän kuivan kauden jälkeen ensimmäiset monsuunin vesipisarat tuntuvat tytön kasvoilla." Tottahan se oli. Kuvan tunnelma on käsin kosketeltava.

Paitsi että itse kuva ei ollut totta lainkaan. Kuvan tyttö on sittemmin elokuvanäyttelijänä kotimaassaan tunnettu Aparna Sen. Oikea tarina meni näin: "Brake used Aparna Das Gupta (now Aparna Sen) as the model for what was to become one of his best known photographs from the Monsoon series — a shot of a girl holding her face to the first drops of monsoon rain. The shoot was set up on a Kolkata rooftop with a ladder and a watering can. Sen describes the shoot:

He took me up to the terrace, had me wear a red sari in the way a village girl does, and asked me to wear a green stud in my nose.

To be helpful, I said let me wear a red one to match, and he said no — he was so decisive, rather brusque — I think a green one. It was stuck to my nose with glue, because my nose wasn't pierced.

Someone had a large watering can, and they poured water over me. It was really a very simple affair. It took maybe half an hour."

Niin tai näin. Kuva on hieno ja kuten sanottua ikoninen. Minua ei haittaa mitenkään  kuvan takaa paljastunut järjestely, ei se tosin toisaalta kuvan arvoa mitenkään nostakaan. Kun en itse ole ollut Intiassa sen paremmin monsuunin kuin minkään muunkaan kauden aikana, niin minulle tästä kuvasta nousee aina mieleen Matin hehkutus kuvasta. Monet valokuvat ovat kuin kellon ääni Pavlovin koiralle. Sama kuola alkaa valua aina kuvan tullessa esille.

Missäs sitten ympäri tullaan? Kävin taas tänä kesänä Oriveden suvessa valokuvakurssilla. Niitä pito on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle, Tiina Puputti on jo ties kuinka monetta kesäänsä Oriveden kesän valokuvakurssien vetäjä. Minä pidin Tiinan kurssilla toissa ja viime kesänä pienet luennot, en edes samasta aiheesta. Matkalla Orivedelle käväisin Matin luona hakemassa pienen valopöydän. Siinä turistessamme silmiini osui pöydällä lojuva kirja. Michael Freemanin Miten valokuva toimii. Matti kertoi ostaneensa kirjan jostain kirjakaupan alennushyllystä. Sehän se on monen kirjan kohtalo parin vuoden kuluttua ilmestymisestään.

Olin itsekin istunut Freemanin vieressä yhden messuillallisen ajan hänen käydessään Suomessa. Mukava heppu.  Kotoisin Freeman on Blackburnista, Lancashiren kreivikunnasta. Juttelin hänen kanssaan pitkään 4000 reiästä, nuoremmat pöydässä istujat katselivat kummissaan. Ei ollut yleissivistystä eikä tunnettujen laulujen sanojen tuntemusta.

Freemanin kirjassa on tarina tästä Braken kuvasta, jonka sitten vielä kävin tarkistamassa mr. Googlelta. Kirja on muuten ihan mainio. Hommasin sen itsellenikin. Kun suurin osa valokuvakirjoista yrittää vakuuttaa harrastajille, että valokuvaus on välineurheilua, niin on todella virkistävää kurkistaa välillä suomen kielellä kuvien taakse. Tämä kirja kannattaa ostaa ja jättää muutamat "Miten otan parempia auringonlaskukuvia" väliin.