Ainoa mikä jää

Kari Enqvist ja Janne Saarikivi.

Ainoa mikä jää

WSOY 2017

237 sivua

Kun noin 50 vuotta sitten aloittelin matematiikan ja fysiikan opintojani Helsingin yliopistossa, fysiikan laitoksen liepeillä oli useitakin raamattupiirejä, mutta matematiikan laitoksella ei muistini mukaan ainuttakaan. Matemaatikot eivät olleet hengellisistä asioista lainkaan niin kiinnostuneita kuin fyysikot.

Itselläni ei ole ollut koskaan uskonnollista vaihetta elämässä. Seurakunnan poikakerhossa kyllä kävin, mutta ihan muista ulkonaisista enkä hengellisistä syistä. Joten näistä fyysikkojen raamattupiireistä minulla ei ole muuta omakohtaista kokemusta ja muistoa kuin fysiikan laitoksen ilmoitustaululla olleet kokouskutsut. Sen sijaan kävin useankin kerran professori K. J. Laurikaisen järjestämissä yleisötilaisuuksissa, joissa käsiteltiin aika yleisellä tavalla fysiikan ja uskonnon välisiä suhteita. Todellisia tai kuviteltuja.

Jos näissä nyt en käynyt ihan salaa, niin kiinnostusta piti jotenkin selitellä. Aika ja ystäväpiiri oli sellaista, että Laurikaista pidettiin hieman yksinkertaisena. Häntä kuunneltiin lähinnä siksi, että osattaisiin argumentoida paremmin kommunistisen tieteellisen maailmankuvan puolesta. Oli miten oli, kommunistinen tieteellinen maailmankuva on henkisessä konkurssissa, kristinusko porskuttaa eteenpäin, vaikka välillä nilkuttaakin aika pahasti.

Tämän pohjalta en pidä lainkaan hämmästyttävänä, että monet fyysikot ovat ateistisesta tai ainakin agnostisesta maailmankuvastaan huolimatta pohtineet tieteen ja uskonnon välistä suhdetta. Aika jännitteinenhän se on, vaikka monet kristilliset piirit mielellään ottaisivat kirkolle suuren osan tieteen kehityksen kunniasta. Galilein pannat ja muut tieteen kehityksen pyörien rattaisiin heitellyt kapulat ovat kuulemma vain väärinkäsityksistä johtuneita poikkeuksia.

Esko Valtaoja on kirjoittanut piispa Juha Pihkalan kanssa parikin teemaan liittyvää keskustelukirjaa. Joten taisi olla selviö, että Kari Enqvistinkin piti sellainen pykätä. Tuloksena oli opus ”Ainoa mikä jää”. Keskustelukumppanina hänellä on uskonnolliseksi tunnustautuva kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi. Oppineita herroja molemmat ja sujuvan kirjoittamisen taito niin ikään molemmilla hanskassa.

Ennen kuin olin edes avannut kirjaa, olin aika varma puoleni valinnasta tässä ”henkien taistelussa”. Uskonnottomana ja Kari Enqvistin aikaisempaan tuotantoon tutustuneena minun oli helppoa asettua hänen näkökantojensa taakse. Kun Enqvistin kieli on vielä erinomaisen letkeitä kielikuvia pursuavaa, hänen osuutensa tuli luettua hyvinkin sutjakasti. Ei niissä ollut juuri uusia näkemyksiä edellisiin teoksiin, vaan mistäpä niitä tulisikaan jatkuvalla syötöllä kuin turkin hihasta. Uusia ilmaisuja sentään oli kylvetty  varsin runsaalla kädellä sinne tänne. Kuten pokémoton, joka on henkilö, jolla ei ole tunnesidettä Pokémoneihin, matkapuhelimien virtuaalisiin olioihin.

Saarikiven tekstien kanssa sain tehdä enemmän työtä. Kyllä Janne parhaansa yritti, mutta näin puolueellisen tarkkailijan silmin hän oli koko ajan hieman alakynnessä. Nyrkkeilyn säännöillä olisin tuominnut hänet niukkaan, mutta selkeään pistehäviöön. Tyrmäys, edes luvunlasku ei sen sijaan ollut minusta lähelläkään, vaikka Enqvist tuntui käyttävän kaiken sen lyöntivalikoiman, mikä kokeneella kehäketulla, mutta kuitenkin herrasmiesnyrkkeilijällä, on käytössään.

Tietenkin mieleen tulee minun kohdallani vahvistusharha . Joku kehän toisesta kulmasta ottelua toisenlaisilla laseilla katsonut olisi voinut tulla aivan toisen voittajan julistamiseen.

Tosiasiassa tällaisessa ottelussa todellinen voittaja on ihmisten kyky debatoida keskenään, vaikka lähtökohdat ja maailmankatsomukset ovat ainakin osittain hyvin erilaiset. Voin hyvin suositella kirjaa kaikille, joita tieteen ja uskonnon välinen dialogi kiinnostaa. Tämä opus osoittaa, että siihen voi osallistua jopa uskonnottomat ilman pelkoa lyönneistä vyön alle.

Objektiivinen kirja.

Objektiivikirja

Harri Hietala

Docendo 2017

180 sivua

• 
  

Olen ollut lukuisilla valokuvauskursseilla. Sekä vetämässä että vedettävänä. Kokemukseni mukaan fotarit voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niihin, jotka harrastavat valokuvia ja niihin, jotka harrastavat kameroita.

Harri Hietala, entinen työtoveri Heurekan ajoilta on tehnyt opuksen, jolle on vähän vaikeaa löytää kohderyhmää vain jommastakummasta fotariporukasta. Minusta kun siitä olisi hyötyä molemmille.

Siitä lähtien, kun siirryttiin camera obscurasta (joka tosin sekin esitellään kirjassa) linssillisiin kameroihin, on objektiivi muodostanut kuvan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi toimia ammattivalokuvaajana tai saada mitään syvyyttä valokuvausharrastukseensa ilman, että hän ymmärtää edes perusasiat objektiivien sielunelämästä. Silloin mennään fiilistelyn ja taiteen puolelle, joista taas minä en ymmärrä yhtään mitään.

Jos haluaa tietää objektiivien historiasta ja toiminnasta sekä niiden vaikutuksesta itse perusasiaan, valokuvaan, tämä kirja on oikea hankinta. Kirjan vajaaseen 200 sivuun on saatu sisällytettyä ainakin minun mielestäni kaikki olennainen. Harri Hietalaa pätevämpää kirjoittajaa ei nyt ainakaan kotimaasta tule juuri mieleen. Pitkä kokemus sekä kameroiden että niistä kirjoittamisen parissa näkyy läpi kirjan. Teksti on sujuvan luettavaa, eikä mitään oleellisia virheitä pistänyt silmään ainakaan ensilukemalla.

Jos nyt jostain pitää huomauttaa, olkoot se polarisaatiosuotimen fysikaalisen toiminnan selittäminen. Syy on vain osittain kirjoittajan, sillä polarisaatio on sen verran monimutkainen fysikaalinen ilmiö, että sen avaaminen parilla virkkeellä ei oikein onnistu. Vertaus sälekaihtimeen johtaa ihan harhaan, koska sitä vastaava optinen laite on nimeltään hila. ”Suodatin on rakenteeltaan hyvin tiheä viivasto, joka pidättää tasopinnasta heijastuneet polarisoituneet säteet, jos ne ovat vastakkaissuuntaisia.” Vastakkaissuuntaiset polarisoituneet säteet on käsite, joka ei minulle fyysikkona aukene.

Myös sen olisi voinut sanoa vähän painokkaammin, että pyöröpolarisaatiosuotimen käyttö kameroissa johtuu nimenomaan nykyisten kameroiden automaattitoiminnoista. Mitään muuta valollista lisäarvoa pyöröpolarisaatiosuodin ei tuo lineaarisuotimeen nähden. Vanhojen mekaanisten kameroiden polarisaatiosuotimiksi käy yhtä hyvin lineaariset polarisaatiosuotimet. Jos sellaisen vielä jostain löytää. 

Tämä on kuitenkin pieni kauneusvirhe muuten pätevässä kirjassa. Loppukaneettina menkööt minun nuoruudessani usein käytetty lehtien ilmoitusten ja mainosten ilmaisu: ”Suositellaan!”

Koulussa kuvaaminen, osa ties monesko

Kun itse kävin koulua, kameroita ei ollut kuin harvoilla ja niillä kuvattiin lähinnä juhlatilaisuudet. Tehdessäni valokuvakirjaa 50- ja 60-lukujen Orivedestä, ei koulussa sisällä otettuja kuvia tullut vastaan kuin muutama. Hyvä että tuli sentään sen verran.

Keskustelu oppilaiden tekemästä valokuvaamisesta luokkahuoneessa ja kuvien levittämisestä netissä herää aina säännöllisin väliajoin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Koskee tietysti kirjoittajaa itseäkin.

Laissa on monia toisilleen vastakkaiseen päämäärään tähtääviä säädöksiä. Kuten sananvapaus ja yksityisyyden suoja. Lopputulos on aina jonkinlainen kompromissi näiden välillä, tai ainakin pitäisi olla.

Valokuvaamainen ilman kuvattavan lupaa on sallittua yleisellä paikalla ja vastaavasti kiellettyä yksityisyyden suojaa nauttivassa tilassa. Ääripäinä esim. tori ja henkilön koti. Koulu on yleinen paikka, joten valokuvaaminen siellä on pääsääntöisesti sallittua.

Todettakoon tässä, että usein näkee argumentoitavan kuvaamisen olevan sallittua julkisella paikalla. Termi julkinen saattaa aiheuttaa sekaannusta tässä yhteydessä, koska sillä on kaksi erilaista merkitystä. Vastakohdittain julkinen – yksityinen ja julkinen – salainen. Koulu tilana on julkinen sanan merkityksessä yleinen, ei yksityinen ja perusopetus koulussa on julkista, ei salaista. Sen sijaan siitä, että opetus on julkista ei voida päätellä sitä, että koulu tilana olisi julkinen. Vaikka se onkin.

Joku nokkela voi todeta, että on niitä yksityisiäkin kouluja, mutta ei mennä nyt siihen.

Torille voi kuka tahansa mennä vapaasti ja ryhtyä fotaamaan. Kouluun, kuten sitä vastaaviin virastoihin yms. ei suinkaan mennä kuin hollitupaan, vaikka ne ovatkin yleistä tilaa. Niitä suojaa julkisrauha. Rikoslaissa siitä sanotaan seuraavaa.

24 luku 3 § (15.7.2005/585)

Julkisrauhan rikkominen

Joka oikeudettomasti tunkeutuu taikka menee salaa tai toista harhauttaen virastoon, liikehuoneistoon, toimistoon, tuotantolaitokseen, kokoustilaan taikka muuhun vastaavaan huoneistoon tai rakennukseen tai sellaisen rakennuksen aidatulle piha-alueelle.

Ilman lupaa kuvaaminen julkisrauhan suojaamalla alueella on salakatselua.

24 luku 6 § (9.6.2000/531)

Salakatselu

Joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa

1) kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka

2) yleisöltä suljetussa 3 §:ssä tarkoitetussa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten,

on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Tässä on kaksi tärkeää pointtia. Oppilas ei ole oikeudettomasti luokkahuoneessa, joten tässä mielessä toisen momentin tapaus ei ole hänen osaltaan salakatselua. Lisäksi kuvaamisen pitää loukata kuvattavan yksityisyyttä.

Mitä se on? Se onkin jo tulkinnanvaraisempi kysymys. Minun on vaikea hahmottaa tilannetta, että pelkkä yleisessä tilassa kuvaaminen loukkaisi jonkun yksityisyyttä. Ehkä joku tietävämpi voisi valistaa?

Onko siis oppilaiden monesti aika lailla sekä kuvattavaa että oppituntia yleensäkin häiritsevä kuvaaminen vain sallittava sananvapauden nimissä? Ei ole. Koulun johto tilan haltijana voi omilla järjestyssäännöillään estää sen, kuten vaikka uimahallin johto uimahallissa kuvaamisen. Ihan noin vain kategorisesti se ei käy, vaan se on perusteltava yksityiskohtaisesti. Joidenkin koulujen järjestyssäännöt ovat tulleet bumerangeina takaisin, kun kuvaaminen on kielletty sen kummemmin perustelematta koko koulun alueella. Sen sijaan pykälä kuvauskiellosta tunnilla tuntia häiritsevänä toimintana menee varmaan heittämällä lävitse. 

Ihan tasa-arvoisia eivät koulun tilatkaan ole tämän suhteen. Kuvauskielto luokassa on helpommin ymmärrettävissä kuin välitunnilla, vaikka piha-alue olisikin laissa mainitusti aidattu. Terveyskeskuksen aulassa kuvaamiseen on jopa käräjäoikeus ottanut kantaa. 

Pelkästään järjestyssäännön rikkominen ei johda rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, jos ei samalla rikota jotain laissa mainittua seikkaa. Nettipoliisi Fobban kirjoitus on minun mielestäni hyvin teemaa selventävä. 

Kuvaaminen ja kuvan levittäminen ovat kaksi eri asiaa. Pelkkä kuva harvoin täyttää kunnianloukkauksen kriteereitä, koska siihen kuuluu oleellisena levitetyn tiedon valheellisuus. Teksti kuvan yhteydessä tai kuvan manipulointi ovat sitten jo ihan eri juttu. Sen sijaan seuraava voisi tulla kysymykseen.

24 luku 8 § (13.12.2013/879)

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Mikä oppitunnilla otetussa kuvassa voisi olla yksityiselämää loukkaava tieto? Menee taas tulkinnan puolelle. Oppilaan ulospäin näkyvä sairaus tai pahoinpitelyn merkit? Vaatteista näkyvä varattomuus? Pelkkä kuva on taas yleensä ihan eri asia kuin kuvaan liitetty teksti.

Olin tässä taannoin koulussa vierailevana luennoitsijana. Otin aina näissä tilaisuuksissa opettajalta ja oppilailta luvan kysyen muutaman valokuvan tilaisuudesta. Kerran minulle kerrottiin, että koulussa on poliisin suojeluksessa olevan perheen lapsi oppilaana. Siksi kyseisen oppilaan kuvaaminen ei ole sallittua. Varmuuden vuoksi emme kuvanneet lainkaan. Esimerkki ei varmaan ole kovin yleinen, mutta osoittaa mielestäni sen, että kuvaamiseen ja etenkin niiden levittämiseen voi liittyä paljon sellaista, mitä kuvaaja ja levittäjä ei tule ajatelleeksi. Kunhan tein läpällä. 

Mitä tästä jää käteen? Oppilaiden toistensa kuvaaminen oppitunnilla on aika iso asia tänä päivänä. Vaikka laki sinänsä ei asetakaan esteitä kuvaamiselle kohteen vastustuksesta huolimatta, ei edes kuvien jakamiselle, toivoisin enemmän vastuuta tähän. Sananvapaus ei voi tarkoittaa kiusaamista eikä työrauhan häirintää.