Ainoa mikä jää

Kari Enqvist ja Janne Saarikivi.

Ainoa mikä jää

WSOY 2017

237 sivua

Kun noin 50 vuotta sitten aloittelin matematiikan ja fysiikan opintojani Helsingin yliopistossa, fysiikan laitoksen liepeillä oli useitakin raamattupiirejä, mutta matematiikan laitoksella ei muistini mukaan ainuttakaan. Matemaatikot eivät olleet hengellisistä asioista lainkaan niin kiinnostuneita kuin fyysikot.

Itselläni ei ole ollut koskaan uskonnollista vaihetta elämässä. Seurakunnan poikakerhossa kyllä kävin, mutta ihan muista ulkonaisista enkä hengellisistä syistä. Joten näistä fyysikkojen raamattupiireistä minulla ei ole muuta omakohtaista kokemusta ja muistoa kuin fysiikan laitoksen ilmoitustaululla olleet kokouskutsut. Sen sijaan kävin useankin kerran professori K. J. Laurikaisen järjestämissä yleisötilaisuuksissa, joissa käsiteltiin aika yleisellä tavalla fysiikan ja uskonnon välisiä suhteita. Todellisia tai kuviteltuja.

Jos näissä nyt en käynyt ihan salaa, niin kiinnostusta piti jotenkin selitellä. Aika ja ystäväpiiri oli sellaista, että Laurikaista pidettiin hieman yksinkertaisena. Häntä kuunneltiin lähinnä siksi, että osattaisiin argumentoida paremmin kommunistisen tieteellisen maailmankuvan puolesta. Oli miten oli, kommunistinen tieteellinen maailmankuva on henkisessä konkurssissa, kristinusko porskuttaa eteenpäin, vaikka välillä nilkuttaakin aika pahasti.

Tämän pohjalta en pidä lainkaan hämmästyttävänä, että monet fyysikot ovat ateistisesta tai ainakin agnostisesta maailmankuvastaan huolimatta pohtineet tieteen ja uskonnon välistä suhdetta. Aika jännitteinenhän se on, vaikka monet kristilliset piirit mielellään ottaisivat kirkolle suuren osan tieteen kehityksen kunniasta. Galilein pannat ja muut tieteen kehityksen pyörien rattaisiin heitellyt kapulat ovat kuulemma vain väärinkäsityksistä johtuneita poikkeuksia.

Esko Valtaoja on kirjoittanut piispa Juha Pihkalan kanssa parikin teemaan liittyvää keskustelukirjaa. Joten taisi olla selviö, että Kari Enqvistinkin piti sellainen pykätä. Tuloksena oli opus ”Ainoa mikä jää”. Keskustelukumppanina hänellä on uskonnolliseksi tunnustautuva kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi. Oppineita herroja molemmat ja sujuvan kirjoittamisen taito niin ikään molemmilla hanskassa.

Ennen kuin olin edes avannut kirjaa, olin aika varma puoleni valinnasta tässä ”henkien taistelussa”. Uskonnottomana ja Kari Enqvistin aikaisempaan tuotantoon tutustuneena minun oli helppoa asettua hänen näkökantojensa taakse. Kun Enqvistin kieli on vielä erinomaisen letkeitä kielikuvia pursuavaa, hänen osuutensa tuli luettua hyvinkin sutjakasti. Ei niissä ollut juuri uusia näkemyksiä edellisiin teoksiin, vaan mistäpä niitä tulisikaan jatkuvalla syötöllä kuin turkin hihasta. Uusia ilmaisuja sentään oli kylvetty  varsin runsaalla kädellä sinne tänne. Kuten pokémoton, joka on henkilö, jolla ei ole tunnesidettä Pokémoneihin, matkapuhelimien virtuaalisiin olioihin.

Saarikiven tekstien kanssa sain tehdä enemmän työtä. Kyllä Janne parhaansa yritti, mutta näin puolueellisen tarkkailijan silmin hän oli koko ajan hieman alakynnessä. Nyrkkeilyn säännöillä olisin tuominnut hänet niukkaan, mutta selkeään pistehäviöön. Tyrmäys, edes luvunlasku ei sen sijaan ollut minusta lähelläkään, vaikka Enqvist tuntui käyttävän kaiken sen lyöntivalikoiman, mikä kokeneella kehäketulla, mutta kuitenkin herrasmiesnyrkkeilijällä, on käytössään.

Tietenkin mieleen tulee minun kohdallani vahvistusharha . Joku kehän toisesta kulmasta ottelua toisenlaisilla laseilla katsonut olisi voinut tulla aivan toisen voittajan julistamiseen.

Tosiasiassa tällaisessa ottelussa todellinen voittaja on ihmisten kyky debatoida keskenään, vaikka lähtökohdat ja maailmankatsomukset ovat ainakin osittain hyvin erilaiset. Voin hyvin suositella kirjaa kaikille, joita tieteen ja uskonnon välinen dialogi kiinnostaa. Tämä opus osoittaa, että siihen voi osallistua jopa uskonnottomat ilman pelkoa lyönneistä vyön alle.