Guggenheim-Helsinki – pienestä kiinni

Tänään on Guggenheim-Helsinki projektin kaatumisen 2-vuotispäivä. Sitä on ihan mukava muistella, vaikka jäljellä on vain parkkipaikka ja hiilikasa.  Minä kun olin hanketta vastaan lähes alusta alkaen, eli siitä lähtien, kun sen selvitys suurella rummutuksella ja tulipalokiireisellä jatkoaikataululla julkistettiin vuoden 2012 alussa. Harva varmaan tuli lukeneeksi kahdella miljoonalla tehtyä selvitystä. Minä luin ja tulin samaan johtopäätökseen kuin Jörn Donner jo vuotta aikaisemmin.

Guggenheimin rantautuminen kahteenkin eri kohteeseen epäonnistui monien asioiden summana. Yksi suurimmista varmaan oli hankkeenpuuhamiesten ja -naisten ylimaallisia taiteellisia ja taloudellisia haavekuviamaalailevat lausunnot. Ne kääntyivät lopulta itseään vastaan.

Projektilla oli myös ihan silkkaa ajoitukseen ja päättäjiin liittyvää epäonnea. Ilman sitä kaivinkoneet rakennus olisi jo pysytyssä, ainakin kaivinkoneet olisivat täydessä työn touhussa.

Ensimmäinen onneton sattuma liittyi Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtajan valintaa keväällä 2012. Vihreät katsoivat, että toimi olisi valtuuston toiseksi suurimpana puolueena kuulunut heidän ehdokkaalleen Tuija Braxille, mutta Kokoomuksen äänin siihen tuli valittua SDP:n Ritva Viljanen. Vaikka Vihreät kuinka koittavatkieltää kuin Pietari aikoinaan Mestarinsa Öljymäellä, on hyvin ilmeistä, ettäVihreät kostivat torppaamalla Guggenheimin, Kokoomuksen lempilapsen etenemisenjo kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Miten asia olisi edennyt valtuustossa, se jää arvailujen varaan. Tapahtumien kulku oli paradoksaalista siinä mielessä, että Ritva Viljanen osoittautui yhdeksi kaikkein intomielisimmistä projektin kannattajaksi.

Seuraava epäonni liittyi Kataisen hallituksen salkunjakoon. Alusta alkaen oli aika ilmeistä, että projektin läpimeno riippuu ratkaisevasti siitä, lähteekö valtio mukaan kustannuksiin. Valtion kukkaron nyörit taas olivat hallituksen ja sen kulttuuriministerin takana. Kulttuuriministerinä sattui keväällä 2012 olemaan Paavo Arhinmäki, mikä oli varmaan yksi huonoimmista vaihtoehdoista Guggenheimin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Järeimmin poliitikoista Guggenheimin puolesta puhui Jan Vapaavuori. Ehkä kuitenkin hänen ohjeensa Kokoomuksen kaupunginvaltuutetuille ajattelun lopettamisesta vaikuttivat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti pytingistä päätettäessä. Ainakin minä olisin ottanut nokkiini, jos joku olisi pyytänyt minulta samaa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, kuinka otin tiettyä hajurakoa opiskelevan nuorison marxilais-leniniläiseen etujoukkoon, kun opintopiirissä esittämääni kysymykseen (en muista enää mihin) vastattiin, että turha minun on sitä pohtia, toverit Neuvostoliitossa ovat tehneet sen jo puolestani.

No, vihreiden Soininvaara ymmärsi paremmin ja ulkoisti päätöksenteon idiooteille. Aivan kuten Ihmisten puolueen Topi Petteri.

Vapaavuorella olisi saattanut ollakin harteita valtion rahoituksen junailemiseen Guggenheimille. Valitettavasti vain hän oli vapaavuorolla hallituksesta juuri kriittisillä hetkillä keväällä 2012 ja syksyllä 2016. Pormestariksikin hän tuli vasta kesällä 2017, jolloin homma oli auttamattomasti ohitse. Tai ainakin moni kuvittelee niin olevan.

Keväällä 2015 Sipilän hallitukseen tulivat Perussuomalaiset, jolloin valtionrahoituksen vihreä valo tuikki entistä himmeämpänä Guggenheimille. Persuille Guggis oli käytännössä hallituskysymys, vaikka virallisesti Soini ei asiaa näin ilmaissut. Hänellä oli ihan omat sävelensä siihen.

Guggenheimin uutta tulemista lähti avittamaan liikemies Ari Lahti. Hallituksen elinkeinoministeri Olli Rehn on Lahden savolaisia futiskavereita, mikä tuntuu sinänsä omituiselta, onhan Lahti Kuopiosta ja Rehn Mikkelistä. Jotainhan Ollin piti tehdä kaverin puolesta, vaikka vain näön vuoksi. Niinpä  Olli lupasi Guggenheimillevivuttavaa 40 miljoonan osarahoitusta, vaikka hänen täytyi hyvin tietää, miten Soini siihen suhtautuisi. Voisi kuitenkin kaverille kertoa sen jälkeen, että parhaani yritin, mutta minkäs näille persuille mahtaa. No, Olli pääsi vaatimattomista ministerin liksoista eroon ja paikkaan, jossa ainakin rahaa riittää.

Sanni on sitten ihan oma lukunsa. Jos kerran Olli, niin minä kanssa. Kun Soini oli jo kerran käyttänyt Sannia pölyrättinä pöytää pyyhkiessään, Sanni toi julki ihan uuden poliittisen termin, ennakollisen näkemyksen. Sen mukaan Guggenheim voisi päästä museoiden valtionavun piiriin seuraavan hallituksen aikana. Sannin omin sanoin ”Perussuomalaisetja Timo Soini eivät siitä päätä. Se on kulttuuriministerin päätös”. 

Hyvänä osoituksena politiikan hektisyydestä lienee se, että puolen vuoden kuluttua kulttuuriministerinä oli Perussuomalaisten Sampo Terho ja eipä aikaakaan, kun Persut eivät olleet enää lainkaan hallitusvastuussa. Sampo Terho tosin oli edelleen kulttuuriministeri.

Marraskuussa 2016 Guggenheim koitti kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vielä nousta kanveesista kuin Sylvester Stallonenesittämä Rocky Bilbao konsanaan. Huonostihan siinä kävi. Omat koirat purivat, jos näin voidaan sanoa. Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, kulttuurisuvun vesa WilleRydman väänsi rautalangasta Guggenheim-esityksen auki.  Viimeisen naulan arkkuun löi sitten ehkä OskuPajamäki, mutta oli se aika tiukasti kiinni jo ennen sitäkin. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että lopputulos oli sittenkin matkan varrella aika pienestä kiinni.