Densitometriaa aloitteljoille - case study

Edellisessä bloggauksessa arvioin Pasi Kiviojan ja Peter Janssonin kirjaa Tilanne päällä lähinnä valokuvaajan näkökulmasta. Tässä vielä muutama kommentti kirjan aika tummina painettuihin valokuviin.

Itse kirjoitin 15 vuotta sitten vieläpä samalle kustantajalle kirjan Henkilökuvaus digikameralla. Siinä oli sama ongelma, eli valokuvien tummuus, mutta se saatiin ainakin jotenkuten korjattua toiseen painokseen. (Siihen aikaan tällainenkin kirja saattoi päästä toiseen painokseen ja kirjasta tehtiin jopa painos på svenska.)

Kun korjattuun painokseen ei haluttu tehdä muutoksia painoprosessiin, liian tummana kirjassa olevat kuvat vain vaalennettiin Photoshopissa. Täytyy todeta, että kirjan tekemisen aikoihin en ollut vielä kovin kokenut digikuvien käsittelijä. Tiekoneen monitorikin oli vielä vanhaa putkimallia, jotka eivät pitäneet asetuksiaan yhtä hyvin kuin nykyiset litteät led-näytöt. Kaiken kaikkiaan kuvien turhan tummat sävyt kirjassa taisivat olla useamman tekijän summa.

Kiviojan ja Janssonin kirjassa minua häiritsi eniten tummien sävyjen totaalinen tukkoonmeno. Esimerkiksi mustissa vaatteissa ei ollut näkyvissä minkäänlaista vaatteen struktuuria. Kun olen saanut muotovalokuvaajan koulutuksen (vaikka ei uskoisi), totaalinen sävyttömyys kuvan jollain osa-alueella on minusta selkeä virhe.

Kirjasta reprottu kuva Lordista, eli Tomi Putaansuusta siviiliasussa. Olen koittanut käsitellä sen niin lähelle kirjan kuvaa kuin minun taidollani on mahdollista. 

Koska kuva löytyy myös netistä, sitä voidaan verrata kirjassa painettuun kuvaan. 

Photoshopissa on toiminto, jolla pystyy simuloimaan sitä, millaiselta kuva näyttää painettuna. Tässä tapauksessa kirjan paperi on mattapintaista, jolle painettuna ei päästä niin tummiin sävyihin kuin päällystetylle paperille painettaessa. Kun pääsin näin vertailemaan kirjassa olevaa kuvaa ja sen simulaatiota kuvaruudulla, saatoin todeta näiden kuvien olevan suunnilleen samanlaiset sävyjakaumaltaan tummuuden ja vaaleuden suhteen. Väreissä on hieman heittoa, mutta silmä antaa ne paremmin anteeksi. Varsinkin silloin, kun ei ole vertailukohtaa.

Vaikka Lordin tumma takki näyttää alkuperäisessä kuvassa umpimustalta, siinä on kuitenkin sävyjä olemassa. Ne pitää vain kaivaa esiin kuvankäsittelyn keinoin. Minä olisin tehnyt kuvasta tällaisen version, joka on tässä ns. proof-tilassa, eli suunnilleen tältä se näyttäisi mattapaperille painettuna. 

Syitä kuvan tumman pään tukkoon menoon voi olla useita. Jos kameran kennon tai aiemmin filmin dynamiikka on vähäisempi kuin kuvattavan kohteen sävyala, osa kuvasta jää joko umpimustaksi tai puhkipalaneen valkoiseksi. Vanhempien 2000-luvun alun digitaalikameroiden dynamiikka oli niin pieni, että vähänkin kontrastikkaammassa valossa otetun kuvan kaikki sävyt eivät mahtuneet kennon dynamiikkaan. Jos kuva on otettu alun perin filmille, se pitää digitoida siitä, mikä myös voi olla syy lopullisen painokuvan huonoon sävyalaan. 

Seuraavassa pari esimerkkiä alunperin diafilmille otetuista kuvista. Tässä käsitteet dynamiikka ja sävyala ovat pelissä mukana, koska filmillä on sille tyypillinen dynamiikka, kuinka suuren sävyalan se pystyy kohteesta toistamaan. Digitoitaessa filmi itse muuttuu kohteeksi, jolla on oma sävyalansa. Hyvin karkein luvuin suhteet menevät näin. Diafilmin dynamiikka on 8 aukkoa, diafilmin sävyala voi olla 10 aukkoa ja hyvän digikameran dynamiikka on 12 aukkoa. Jotta tästä kameran dynamiikasta saa revittyä kaiken irti, on syytä käyttää 16-bittisiä RAW-tiedostaja.

Koska diafilmin sävyala on suurempi kuin sen dynamiikka, se vähän levittää kohteen sävyalaa. Jos diafilmi digitoidaan kameralla (kuten minä teen), kameran dynamiikan ollessa suurempi kuin filmin sävyalan, on mahdollista saada talteen kaikki filmillä olevat sävyt. 

Kavereiden kanssa Näsijärvellä. Takana olevan pusakka on niin tummaa kangasta, että tässä dialle otetussa kuvassa se näyttää yhtä mustalta kuin hänen takanaan näkyvä veneen kajuutta.

Kaverin pusakka ei ole mikään hautajaispalttoo. Olen tässä kaivanut kuvankäsittelyn keinoin sävyjä esiiin hänen puserostaan, mutta muuten jättänyt muut osat kuvasta koskemattomiksi. 

Mattapaperille painettuna kuva voisi näyttää suunnilleen tältä. Tätä kuvaa voi jokainen arvioida omalla ruudullaan suhteessa edelliseen. Näin paljon painokuvan sävyala kapenee kuvaruudulla näkyvään kuvaan verrattuna. 

Kuvailin aikoinaan Kalle Päätaloa hänen kotonaan Tampereen Messukylässä Kirvestiellä. Tässä hän esittelee valokuva-albumiaan Leena-vaimon pitäessä taustalla vahtia. Valotin niin, että Kallen ollessa ikkunan edessä hänen valkoinen paitansa ei olisi palanut puhki, vaan kankaan struktuuri näkyisi. tämän seurauksena tausta oli painokuvassa hyvin synkkä. 

Kuva julkaistiin Apu-lehdessä. Se tai sen rinnakkaisruutu näytti suunnilleen tältä simulaatiolta. Itse lehteä en enää löytänyt. En ollut siihen kovin tyytyväinen, mutta vika oli tietysti minun. 

Jos nyt joku sattuisi pyytämään minulta juuri tätä kuvaa painettavaksi, tekisin siitä tällaiselta painettuna näyttävän version. Kalle ei tuijota enää pimeyteen, vaan on selkeästi 3-ulotteisessa tilassa. Se on myös lähempänä ihmissilmän muodostamaa näköaistimusta tilanteesta. Ihmisen silmän dynamiikka on hetkellisesti noin 20 aukkoa ja kasvaa vielä siitä, jos ajassa tapahtuva adaptaatio otetaan huomioon.  

Kuvan histogrammi suoraan digitoinnin jäljiltä. Kovin on tummaa, mutta vaaleassa päässä ei mene missään kohtaan puhkipalaneeksi. 

Kuvan tummaa päätä avataan, niin histogrammin muuttuu sen myötä. Kaikkein tummempien sävyjen osuus on pienentynyt, mutta sävyala umpimustasta täysin valkoiseen on niin laaja kuin digikuvassa voi olla ilman, että musta on täysin tukossa tai valkoinen puhkipalanutta. Kokenut kuvaaja osaa päätellä jo histogrammista, miten kuva käyttäytyy painossa. 

Painotekniikka asettaa omat rajansa kuvan sävyalalle. On aivan ratkaisevaa, millaiselle paperille kuva painetaan. Mattapaperi imee painomustetta enemmän kuin päällystetty paperi. Mattapaperille ei voida painaa niin syvää mustaa kuin päällystetylle paperille, mikä tietysti kaventaa kuvan sävyalaa. Kuvan sävyalaa mitataan densiteetteinä. Densiteettiarvon muutos 0,3 vastaa "valokuvakielessä" yhden aukon muutosta. 

Etsin mattapaperille painetun kirjan Tilanne päällä kuvista mahdollisimman mustan kohdan. Sen densiteettiarvo oli 1,60, mikä tarkoittaa, että kuvan vaaleimman ja tummimman kohdan sävyero, siis kuvan sävyala voi olla korkeitaan vähän yli 5 aukkoa. 

Päällystetylle paperille painetun kirjan Henkilökuvaus digikameralla maksimimustan densiteetti on 2,28. Sen kuvien potentiaalinen sävyala on yli kaksi aukkoa suurempi kuin edellisen opuksen. On selvää, että se antaa runsaasti pelivaraa nimenomaan tumman pään sävyihin. 

Tämä ei ole tekstiä painotekniikan eikä lehtikuvan ammattilaisille. Olen kertoillut tässä omia kokemuksiani ja näkemyksiäni diletanttiuden antamalla arvovallalla. Tässä olevat neuvot ja ohjeet on lähinnä tarkoitettu sellaisille, jotka toimittavat kuvia satunnaisesti lehtiin tai kirjoihin. On hyvä tietää jotain painotekniikan mahdollisuuksista ja rajoituksista. Silloin opuksessa tai aviisissa oleva kuva ei tuota pettymystä, kun se onkin hyvin eri näköinen kuin miltä se oli näyttänyt kuvaruudulla. 

ps. 20.10.2020

Otin mikroskooppukuvat kirjojen Tilanne päällä ja Henkilökuvaus digikameralla valokuvista kohdista, joissa näkyy osin kummankin kirjan syvintä mustaa. Joudun tämän perusteella muuttamaan edellä kertomaani selitystäni siitä, miksi päällystetylle paperille voidaan painaa syvempää mustaa. Päällystämätön matta paperi on valon aallonpituuden mittakaavassa hyvin epätasaista. Painomuste ei asetu tasoksi sen pinnalle kuten se tekee päällystetyn paperin pinnalle. Siksi päällystämättömän paperin pinnalla oleva muste heijastetelee valoa kaikkiin suuntiin, mutta päällystetylle paperille painettu muste vain kiiltokulmassa.

Päälllystetty paperi vasemmalla, päällystämätön oikealla. Alemmassa kuvassa osat sivuista ovat valaisimeen nähden kiilto- eli heijastuskulmassa.

ps. 21.10.2019

Tänään oli Hesarissa (maksumuurin takana) Virpi Salmen arvio kirjasta. Sen yhteydessä oli vielä yksi sellainen kirjan kuva, joka sopii hyvin tähän minun teemaani. Joten muutama kommentti siitäkin.

Jenni Haukion ja silloisen eduskunan puhemiehen Sauli Niinistön häät.  Olivat vuoden  seurapiiritapaus,  vaikka hääpari yritti parhaansa mukaan pitää tilaisuuuden salassa. Jansson onnistui kuitenkin ottamaan "hääkuvan", salamalla päin näköä. Kuten arvata saattaa, Niinistön ja etenkin takana olevan bestmanin Anssi Rauramon tummat puvut ovat painokuvassa pelkkää tummaa mössöä. Salaman heittämä varjo saa Haukion kampauksen näyttämään lähinnä harakanpesältä. Teknisen toteutuksensa puolesta tämä kuva ei olisi noussut kovin korkealle Vuoden hääkuva -kisassa.

Minä olisin (ehkä) tehnyt kuvasta tällaisen version. Avannut vähän tummia sävyjä miesten puvuista ja sekä Jennin että Saulin tukasta. Lisäksi olisin poistanut salaman varjot hääparin päiden takaa, mikä on tässä helppoa, koska taustalla on niissä kohdin yhtenäistä struktuuria.

Lehdistössä käydään usein keskustelua siitä, miten paljon kuvia saa muokata. Puritaanisimmat ovat sitä mieltä, että se mikä on kennolle tarttunut on pyhää ja pikseliäkään ei saa mennä manipuloimaan. Minun näkemykseni on se, että dokumentaarisen kuvan on pitäydyttävä totuudessa, mutta sen muokkaaminen painossa paremmin toistuvaksi on ei ainoastaan sallittua, vaan myös toivottua. Suoran salaman heittämät varjot kuuluvat minun totuudessani niihin kuvan elementteihin, jotka voidaan poistaa, jos ne eivät muuten muuta kuvan sisältöä.

Lehden teko on hektistä puuhaa. Kovin paljon ei ole aikaa säätää lehteen tulevia valokuvia. Yleensä ne taitavat mennä painoon nahkoineen karvoineen. Toisaalta esimerkiksi tällaisen kuvan käsittely oheiseen kuntoon vie aikaa kokeneelta kuvankäsittelijältä noin viisi minuuttia (otin itseltäni  aikaa). Voisiko ajatella, että jos "hääkuvaaja" tulee paikalle yllättäen ja pyytämättä kuin faksi entiselle tytölle, kuvaa käsiteltäisiin sen verrran, että se olisi kohteitaan kunnioittava? Tähän kysymykseen ei taida olla yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta.