Helsinki väreissä vs. Orivesi ennen värikuvin

 

Helsinki väreissä – värivalokuvia 1950–1970-luvuilta

Toimittanut: Satu Savia

159 sivua

Helsingin kaupunginmuseo 2022

Hinta vaihtelee ostopaikasta riippuen. Kaupunginmuseossa 38 euroa.

Orivesi ennen VÄRIKUVIN

Toimittanut, taittanut, kuvat digitoinut ja värittänyt: Timo Suvanto

370 sivua

Timsak Oy 2020

Hinta 45 euroa

 

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut oivallisen valokuvateoksen Helsinki väreissä. Kirjalle voi vilpittömästi toivoa menestystä ja pitkää ikää. Etenkin omaan ikäluokkaani kuuluvien helsinkiläisten oletan ottavan kirjan lähes hartaudella vastaan. Kertoohan se värikuvin ajasta, joka sijoittuu heidän lapsuuteen ja nuoruuteen.

Minua kiinnosti opus sinänsä valokuvaajana, mutta erityisesti itse samantapaisen kirjan tekijänä. Tässä jutussa keskitynkin vertailemaan millaisiin rakenteellisesti samankaltaisiin ja erilaisiin ratkaisuihin niissä on päädytty. Kirjoja en laita millään kriteerillä paremmuusjärjestykseen. Jo jääviys estää sen. 

Kansikuvissa on heti paljonkin samanlaisuutta. Paikkakuntien keskeiset valtaväylät: Helsingin Mannerheimintie ja Oriveden nykyinen Keskustie, kuvan ottamisen aikoihin Tampereen ja Jyväskylän välinen kantatie. Molemmista kansikuvista ainakin paikkakuntalaiset tunnistavat heti miljöön, Orivesi-kirjan kuvasta jopa ulkopaikkakuntalaisetkin saattava nähdä kuvassa jotain tuttua: taustalla olevan Tarmo Koiviston Mämmilä-kirjojen rakennuksen. Auvisen talon.

Tämän lisäksi kansikuvia yhdistää valkoinen lakki. Poliisin ja ylioppilaiden. Veikkaan, että kummankin kirjan kansikuva on vakaan harkinnan tulos. Omastani tiedän ja jopa juuri ja juuri vielä muistakin.

Valokuvakirjoissa yksi keskeisistä ratkaistavista seikoista on se, miten rytmittää kuvat. Kummassakin on päädytty samaan perusratkaisuun: teemoittain. Helsinki-kirjassa ne ovat

7 Helsinki väreissä – aikamatka vanhaan Helsinkiin

15 Kaupungilla

29 Kohtaamisia

51 Yksin

63 Yhdessä

85 Työssä

107 Liikkeellä

123 Muutokset

141 Illan saapuessa

154 Kuvien laatu, tiedot ja valokuvaajien esittelyt

 

Orivesi-kirjassa taas

5 Lukijalle                

 6 Oriveden kirkonkylä       

64 Sukkavarras        

86 Oriveden kirkko                 

108 Kansa- ja oppikoulu         

134 Oriveden Opisto               

187 Urheilua ja muuta liikkumista      

 228 Kruunuhäitä ja muita juhlia         

240 Ihmisiä, vuosia, elämää  

350 Väritetyt valokuvat      

Kun molemmilla kirjoilla on suunnilleen samat reunaehdot: iso läjä satunnaisten kuvaajien satunnaisia aiheita käsitteleviä valokuvia, mikään muu rakenteellinen ratkaisu ei ainakin ihan heti tule mieleen. Näin se tuppaa olemaan ainakin kaikissa minun silmiini tulleissa historiallisten valokuvien kirjoissa. 

Näyttävät kuvat on taitettu koko aukeaman kokoisiksi. 

Minulla on tyhjän paperin kammo. Jotta en maksaisi turhaan kirjapainolle, harrastan paljon koko aukeaman peittäviä kuvia.

Helsinki-kirjassa usealla koko aukeamalle taitetulle kuvalla valkoista on jätetty reilusti ympärille.  Sillä tavalla voidaan kuvateksti taittaa luontevasti kuvan viereen tai alle.

Jos koko aukeaman kuvaan liittyy kuvatekstiä, Orivesi-kirjassa se on yleensä taitettu kuvan päälle. Kaikki fotarit eivät tästä riemastuisi, mutta minun kirjani kuvaajat ovat jo autuaammilla kuvausmailla. 

Jos samasta teemasta on paljon samankaltaisia kuvia, myös Helsinki-kirjassa laitetaan suurin osa niistä pieninä. 

Minä olen laittanut jopa kaikki samankokoisina yhdelle aukeamalle. 

Helsinki-kirjassa isoja ja pieniä kuvia on taitettu aukeamalle vaihdellen.

Minulla taas samalla aukeamalla olevat erikokoiset kuvat on taitettu lähes kaikki samalla tavalla. Ehkä taiton suhteen erot näkyvät siinä, että toisessa kirjassa on asialla ollut graafikko ja toisessa wannabe graafikko.

Paitsi ulkoasun ja sisällön rakenteen samankaltaisuus näitä kahta kirjaa yhdistää kuvien värillisyys. Helsinki-kirjassa ne ovat aitoja värivalokuvia, Orivesi-kirjassa pääosin mustavalkoisista tekijänsä parhaan kyvyn mukaan väritettyjä. Seikka, mikä on saanut monet mustavalkoisten valokuvien koskemattomuuteen vannovat puritaanit repimään pelihousunsa. Minä en siitä välitä, koska nimenomaan väri on molempien kirjojen keskeinen ominaisuus. Maailma oli näiden kuvien aikaan yhtä värikäs kuin nykyisin, me olemme vain tottuneet katsomaan sen ajan historiaa mustavalkoisin valokuvin. Onneksi 50- ja 60-luvulta on säilynyt aitojakin värikuvia. Orivesi-kirjassa vain oltiin sen tosiasian edessä, että kirjaan sopivia värivalokuvia ei sen aikajänteeltä 1907–1965 ajalta löytynyt kuin kourallinen. Joten oli pakko värittää, jos halusi pitää sisällön kirjan kannen kanssa sopusoinnussa. 

Tätä kirjoitusta varten minulla oli sähköinen PDF-versio kirjasta, joten kirjan fyysisen kappaleen ulkonäköön en osaa ottaa kantaa. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, etteikä se olisi samaa korkeata tasoa kuin minkä kuvan PDF minulle jätti. 

Kummatkin opukset kuuluvat minusta kategoriaan kotiseutukirjat, joskin toisen potentiaalinen lukija- ja ostajakunta on kotvasen toista suurempi. Minun oma kokemukseni parikin kotiseutukirjaa tehneenä on se, että kiinnostusta niitä kohtaan ei tuppaa olemaan muilla kuin niillä, joilla on jokin henkilökohtainen suhde kirjan sisältöön. Orivesi ennen VÄRIKUVIN -kirjaa on myyty ihan kiitettävästi Orivedellä, muualla sitä tuskin huolittaisiin ilmaiseksikaan. 

Voinkin vilpittömästi suositella kirjaa Helsinki väreissä jokaiselle, jota kiinnostaa pääkaupungin arki viime vuosisadan puolenvälin jälkeen. Ihan riippumatta siitä, onko sen kokenut itse vai korkeintaan kuullut kesälomilla maalle ängenneiden stadilaisten kehuvan sitä. Kirja sisältää paitsi Helsingin ajankuvaa, niin se kertoo 50- ja 60-lukujen kaupunkilaiselämästä yleisesti, joten se toimii laajemmassakin kontekstissa. Muu Suomi seurasi Helsinkiä monessa asiassa muutaman vuoden viiveellä – paitsi jäähallin rakentamisessa.

 Menkööt vielä pari ohutta Orivesi-yhteyttä näiden kahden kirjan välillä. Helsinki-kirjan toimittanut Satu Savia on nuoruudessaan käynyt Oriveden opiston. Toinen yhteys on, jos mahdollista, vieläkin ohuempi. Helsinki väreissä kansikuvan on ottanut Jalmari Aarnio. Hänen täyskaimansa oli minun rippipappini Orivedellä. 

Lehtikuvan olympialaiset vs. piirikunnallinen kisa

 

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ei taida olla kaikilta osin ihan reilua verrata maailmanlaajuisen kilpailun ja vastaavan kotimaisen kisan tuloksia keskenään. Tosin nyt ei kisata paremmuudesta senteillä, sekunneilla tai maalien määrällä mitaten. Enemmän tai vähemmän kyseessä on kauneuskilpailu ja kauneus tunnetusti on katsojan silmässä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun lukee alla olevaa, minun silmäni värittämää tekstiä. 

Suomen kuvajournalismikilpailun järjestäjä on Suomen kuvajournalistit ry. Vaikka muillakin on rajoitettu osallistumisoikeus, kyseessä on käytännössä jäsenten välinen kisa. Tänä vuonna osallistujia oli 72. 

World Press Photo Contest -kisaan osallistui 4066 valokuvaajaa 130 eri maasta. Joten vähän eri luokan tapahtumista oli kyse, mutta samoilla välineillä kuitenkin kisattiin. Kameroilla, jotka varmaan kaikki ottivat ihan teknisesti laadukkaita kuvia. Valokuvaus ei ole välineurheilua, vaikka moni harrastaja näin kuvitteleekin. 

Voittajakuvat ovat hyvin erilaisia, joten niitä on turha vertailla keskenään. Eniten minua kiinnosti se, mitä mieltä tuomariston on ollut palkitsemistaan kuvista. Hanna-Kaisan kuvasta jury tiedotti seuraavasti. 

Kuva tiivistää hienolla tavalla toisen koronavuoden, jossa on lopulta ollut eniten kyse yhteisöllisyydestä ja toivosta. Kuvassa on sekä huumoria että melankoliaa ja dramatiikkaa. Väreissä on kaunis kontrasti ja kuvassa on hyvä kompositio. Kuvassa tapahtuu yhtä aikaa monta asiaa ja siitä voi löytää monta tarinaa koronavuodesta. Myös kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta.

Voi kuvan varmaan näinkin nähdä. Kameraseurojen, joihin Suomen kuvajournalistit ry. minusta lähinnä rinnastuu, omissa kisoissa kaikkia kuvia kehutaan. Se kuuluu kilpailuetikettiin. Minä en tunne yhtään kisassa palkittua kuvaajaa enkä ole itse lehtikuvaaja eli minulla ei ole omaa lehmäkuvaa ojassa. Voin siis kertoa oman näkemykseni kuvista ja etenkin niihin liittyvistä maininnoista. 

Kuva näyttää minusta tavanomainen räpsyltä, joka on otettu miettimättä sen kummemmin sen sisältöä. Kuvaaja itse on jopa kertonut tilanteen olleen juuri sellainen. En ymmärrä lainkaan, miten etualalla kameraan katsova poika ilmentää kuvan viestiä, koronavuoden yhteisöllisyyttä ja toivoa. Kuten en sitäkään, miten se ilmenee kasvonsa peittävästä tytöstä. Yhtä kryptinen on lause "kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta". Mistä ikkunasta? Kuvan varsinainen toiminta tapahtuu taustalla ja siitä on vaikeaa saada selkoa ilman kuvatekstiä. Jos tämä on visuaalisilta ja journalistisilta aineksiltaan vuoden paran lehtikuva, niin millaisia mahtavat olleet alemmin sijoille jääneet? 

Kansainvälisen kisan voittajasta sanottiin seuraavaa.  Tässä laiskuuteni vuoksi google-käännöksenä, mutta alkuperäisen voi lukea em. linkistä.

The New York Timesille otettu kuva näyttää punaisia ​​mekkoja, jotka on ripustettu tien varrella oleviin risteihin, muistoksi lasten muistoksi, jotka kuolivat Kamloops Indian Residential Schoolissa, laitoksessa, joka luotiin alkuperäiskansojen assimilaatioon Brittiläisessä Kolumbiassa, Kanadassa.

Kuva on otettu kesäkuussa 2021 sen jälkeen, kun vuonna 1978 suljetun entisen koulun paikalta löydettiin peräti 215 merkitsemätöntä hautaa .

"Se on kuva, joka jäähtyy muistiin, se inspiroi eräänlaista aistireaktiota", sanoi tuomariston puheenjohtaja Rena Effendi.

"Sain melkein kuulla hiljaisuuden tässä valokuvassa, hiljaisen hetken globaalista laskemisesta kolonisaatiohistoriasta, ei vain Kanadassa vaan kaikkialla maailmassa."

Otetaan esimerkin vuoksi vielä henkilökuvasarja.

Kuva: Touko Hujanen

Tuomariston näkemys.

Henkilökuva, josta voi todella puhua potrettina. Valon väri on hieno. Katse suoraan kameraan vangitsee. Kuvasta tulee mieleen Dorothea Langen Migrant mother -kuva uudelleen tehtynä. Naisen kasvot näyttävät samalta, murra tänään ja saman ikäisenä. Kuva on ajaton, sitä voi katsoa vielä 50 vuoden päästä. Sellaisen kuvan ottaminen ei ole helppoa.

Olisiko vertailussa Langen klassikkokuvaan lievää liioittelevaa hypeä? Minä näen Hujasen kuvassa vakavailmeisen naisen ns. shakkilautasommitelmassa (puolet kuvasta tapettia). Jostain syystä kuvaaja on halunnut jättää suuren osan kuvan vaaleasta päästä käyttämättä. Sanoisin, että ei tällaisen kuvan ottaminen hirveän vaikeaakaan ole.

Tältä kuva näyttäisi, jos koko sävyala olisi käytössä. Parempi vain huonompi? Makuasia.

Isomman kisan henkilökuvan voittaja edelleen google-käännöksenä. Veikkaisin, että suomalaisten kuvaajien henkilökuvat olisivat jääneet tässäkin sarjassa alkueriin. Mutta älkää uskoko minua, älkää myöskään sen enempää kotimaisia kuin ulkolaisia tuomareita. Käykää itse katsomassa ja tehkää omat johtopäätelmänne.

Kaksi mestaria kovissa kirjan kansissa

Seija Sartti
Jussi Pohjakallio
Kova jätkä kamera kädessä
220 sivua
Siltala 2021

Juha Metso ja Anna-Stina Nykänen
Hannu Hautala
Legendan perintö
226 sivua
Docendo 2021

Viime vuonna sattui ilmestymään kaksi monella tapaa vertailukelpoista teosta suomalaisista valokuvauksen mestareista ja legendoista. Hannu Hautalaista ja Jussi Pohjakalliosta. En vertaile tässä kirjoja paremmuuden suhteen. Se olisi turhaa, ja kuitenkin ne painivat eri sarjoissa, jos edes kamppailulaji on sama. Mainioita opuksia molemmat ja molempien miesten tarina on vähintäänkin värikäs.

Sattumaa tai ei, mutta molemmat kirjat on kirjoittanut Hesarin toimittaja. Molempien naisten hiljattain edesmenneet aviopuolisotkin olivat myös toimittajia ja alansa legendoja. Seijan Aarno ”Loka” Laitinen ja Anna-Stinan Heikki Haapavaara. Onko tällä viimeksi mainitulla tiedolla mitään merkitystä tässä asiassa, se onkin jo eri juttu. Mutta kun kirjoittajalla on tapana kääntää kaikki kivet ja mottona on ”Piru piilee yksityiskohdissa”, niin tulipahan tämäkin detalji mainittua. 

Molemmat kirjoittajat ovat tavanneet kirjansa kohteet ja haastelleet heitä pitkään. Seija varmaan pidempään, joskaan ei ehkä tämä kirja mielessään. Hän nimittäin aloitti työuransa Jussi Pohjakallion valokuvaamossa ja siirtyi toimittajan työuralla vasta myöhemmin. 

Sekä Pohjakallio että Hautala kouluttivat itsensä ihan eri alalle ennen valokuvaajiksi ryhtymistään. Pohjakallio oli voimistelunopettaja, mikä ilmeni myöhemmin hänen kuvissaan kiipeämisillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin erikoisia kuvakulmia hakiessaan. Hautala taas oli alun perin autonasentaja. Sillä ammatinvalinnalla ei tainnut olla Hannun valokuvaajan uran kannalta juuri muuta merkitystä kuin se, että halu päästä pois auton alta vahvisti Hannun päätöstä ryhtyä ammattimaiseksi luontokuvaajaksi. 

Pohjakallio on varmaan tuntemattomampi nykyisille sukupolville kuin Hautala. Suurelta osin se johtuu siitä, että hän oli kymmenisen vuotta Hautalaa vanhempi, hänen lehtikuvaajauransa oli huipussaan 50- ja 60-luvuilla, eikä hänen aikanaan valokuvaajilla ollut tapana luoda itsestään brändiä, kuten Hautalan kohdalla on käynyt. Vaikka termi itse ei varmaan Hannun suuhun oikein istu. 

Minulla oli tapana pikku poikana 50-luvulla lukea sanomalehdistä sarjakuvat ja urheilusivut. Urheilukuvista en tietenkään osannut kiinnittää huomiota kuvien nimiin, mutta tietyt kuvat vain tuntuivat kertovan paremmin edellisenä iltana kuulemieni Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamien kisojen tunnelmasta. Näin jälkikäteen olen todennut useiden kuvien olleen juuri Jussi Pohjakallion ottamia. Kirjassakin on esillä muutama minun mielestäni mestarilaukaus ja omien muistojeni herättäjä.

Jussia en koskaan tavannut, hän kuolikin jo yli 30 vuotta sitten toimittuaan pitkään mainoskuvaajana. Hannun olen tavannut useaankin kertaan. Eräs tapaaminen jäi erityisesti mieleen. Hannu sai vuonna 2003 arvostetun Finnfoto-palkinnon. Palkinto luovutettiin hänelle arvokkaassa tilaisuudessa ravintola Töölönrannan kabinetissa. Olin mukana tilaisuuden järjestelyissä. Hannu tuli juna-aikataulustaan johtua tuntia aikaisemmin paikalle kuin tilaisuuden oli tarkoitus alkaa. Kun miestä ei voinut päästää puolivalmiiseen juhlatilaan eikä jättää yksin ravintolaan odottamaan, Finnfoton silloinen toiminnanjohtaja komensi minut viemään Hannun ravintolan baariin, tarjoamaan hänelle oluet ja pitämään seuraa, kunnes tilaisuus alkaisi. 

No, Hannullahan juttua riittää. Tilasin meille oluet ja taisinpa tilata toisetkin. Kun kello läheni alkamisaikaa, aloin hoputella Hannua tyhjentämään lasinsa ja lähtemään vastaanottamaan palkintoaan. Hannu oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että koska minä olin tarjonnut hänelle oluet, hänen täytyy herrasmiehenä tehdä samoin. Sitä paitsi yksi hyvä juttu oli kuulemma jäänyt vähän kesken. Yritin vastustella, enhän minä tarjonnut oluita, vaan ne menisivät Finnfoton piikkiin. Ei auttanut, oluet tilattiin ja juttu jatkui, kunnes Finnfoton silloinen puheenjohtaja tuli vihaisena paikalle haukkuen tietysti minut, kun en ollut hoitanut juhlakalua paikalle, vaikka tilaisuus oli jo alkanut. Hannu puolusti ponnekkaasti minua, mutta huonolla menestyksellä. Minä olin syntipukki ja sillä hyvä. Siihen olin tyytyminen. Kaljarahojakaan en kehdannut käydä myöhemmin kuittaamassa toimistossa, vaikka kuititkin olivat tallessa. 

Molempia kirjoja on fotarina mukava lueskella. Ammattitoimittajien teksti on sujuvaa. Tosin Hautalan kirjan Hannun alastomalle keholle projisoituja Hannun luontokuvia Juha Metson kuvaamina pidin vähän halpana ratkaisuna. Taidettahan ne varmaan ovat, mutta eivät hirveästi minun makuuni. Sitä paitsi valokuvataiteesta en tunnetusti ymmärrä mitään.