Kaksi mestaria kovissa kirjan kansissa

Seija Sartti
Jussi Pohjakallio
Kova jätkä kamera kädessä
220 sivua
Siltala 2021

Juha Metso ja Anna-Stina Nykänen
Hannu Hautala
Legendan perintö
226 sivua
Docendo 2021

Viime vuonna sattui ilmestymään kaksi monella tapaa vertailukelpoista teosta suomalaisista valokuvauksen mestareista ja legendoista. Hannu Hautalaista ja Jussi Pohjakalliosta. En vertaile tässä kirjoja paremmuuden suhteen. Se olisi turhaa, ja kuitenkin ne painivat eri sarjoissa, jos edes kamppailulaji on sama. Mainioita opuksia molemmat ja molempien miesten tarina on vähintäänkin värikäs.

Sattumaa tai ei, mutta molemmat kirjat on kirjoittanut Hesarin toimittaja. Molempien naisten hiljattain edesmenneet aviopuolisotkin olivat myös toimittajia ja alansa legendoja. Seijan Aarno ”Loka” Laitinen ja Anna-Stinan Heikki Haapavaara. Onko tällä viimeksi mainitulla tiedolla mitään merkitystä tässä asiassa, se onkin jo eri juttu. Mutta kun kirjoittajalla on tapana kääntää kaikki kivet ja mottona on ”Piru piilee yksityiskohdissa”, niin tulipahan tämäkin detalji mainittua. 

Molemmat kirjoittajat ovat tavanneet kirjansa kohteet ja haastelleet heitä pitkään. Seija varmaan pidempään, joskaan ei ehkä tämä kirja mielessään. Hän nimittäin aloitti työuransa Jussi Pohjakallion valokuvaamossa ja siirtyi toimittajan työuralla vasta myöhemmin. 

Sekä Pohjakallio että Hautala kouluttivat itsensä ihan eri alalle ennen valokuvaajiksi ryhtymistään. Pohjakallio oli voimistelunopettaja, mikä ilmeni myöhemmin hänen kuvissaan kiipeämisillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin erikoisia kuvakulmia hakiessaan. Hautala taas oli alun perin autonasentaja. Sillä ammatinvalinnalla ei tainnut olla Hannun valokuvaajan uran kannalta juuri muuta merkitystä kuin se, että halu päästä pois auton alta vahvisti Hannun päätöstä ryhtyä ammattimaiseksi luontokuvaajaksi. 

Pohjakallio on varmaan tuntemattomampi nykyisille sukupolville kuin Hautala. Suurelta osin se johtuu siitä, että hän oli kymmenisen vuotta Hautalaa vanhempi, hänen lehtikuvaajauransa oli huipussaan 50- ja 60-luvuilla, eikä hänen aikanaan valokuvaajilla ollut tapana luoda itsestään brändiä, kuten Hautalan kohdalla on käynyt. Vaikka termi itse ei varmaan Hannun suuhun oikein istu. 

Minulla oli tapana pikku poikana 50-luvulla lukea sanomalehdistä sarjakuvat ja urheilusivut. Urheilukuvista en tietenkään osannut kiinnittää huomiota kuvien nimiin, mutta tietyt kuvat vain tuntuivat kertovan paremmin edellisenä iltana kuulemieni Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamien kisojen tunnelmasta. Näin jälkikäteen olen todennut useiden kuvien olleen juuri Jussi Pohjakallion ottamia. Kirjassakin on esillä muutama minun mielestäni mestarilaukaus ja omien muistojeni herättäjä.

Jussia en koskaan tavannut, hän kuolikin jo yli 30 vuotta sitten toimittuaan pitkään mainoskuvaajana. Hannun olen tavannut useaankin kertaan. Eräs tapaaminen jäi erityisesti mieleen. Hannu sai vuonna 2003 arvostetun Finnfoto-palkinnon. Palkinto luovutettiin hänelle arvokkaassa tilaisuudessa ravintola Töölönrannan kabinetissa. Olin mukana tilaisuuden järjestelyissä. Hannu tuli juna-aikataulustaan johtua tuntia aikaisemmin paikalle kuin tilaisuuden oli tarkoitus alkaa. Kun miestä ei voinut päästää puolivalmiiseen juhlatilaan eikä jättää yksin ravintolaan odottamaan, Finnfoton silloinen toiminnanjohtaja komensi minut viemään Hannun ravintolan baariin, tarjoamaan hänelle oluet ja pitämään seuraa, kunnes tilaisuus alkaisi. 

No, Hannullahan juttua riittää. Tilasin meille oluet ja taisinpa tilata toisetkin. Kun kello läheni alkamisaikaa, aloin hoputella Hannua tyhjentämään lasinsa ja lähtemään vastaanottamaan palkintoaan. Hannu oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että koska minä olin tarjonnut hänelle oluet, hänen täytyy herrasmiehenä tehdä samoin. Sitä paitsi yksi hyvä juttu oli kuulemma jäänyt vähän kesken. Yritin vastustella, enhän minä tarjonnut oluita, vaan ne menisivät Finnfoton piikkiin. Ei auttanut, oluet tilattiin ja juttu jatkui, kunnes Finnfoton silloinen puheenjohtaja tuli vihaisena paikalle haukkuen tietysti minut, kun en ollut hoitanut juhlakalua paikalle, vaikka tilaisuus oli jo alkanut. Hannu puolusti ponnekkaasti minua, mutta huonolla menestyksellä. Minä olin syntipukki ja sillä hyvä. Siihen olin tyytyminen. Kaljarahojakaan en kehdannut käydä myöhemmin kuittaamassa toimistossa, vaikka kuititkin olivat tallessa. 

Molempia kirjoja on fotarina mukava lueskella. Ammattitoimittajien teksti on sujuvaa. Tosin Hautalan kirjan Hannun alastomalle keholle projisoituja Hannun luontokuvia Juha Metson kuvaamina pidin vähän halpana ratkaisuna. Taidettahan ne varmaan ovat, mutta eivät hirveästi minun makuuni. Sitä paitsi valokuvataiteesta en tunnetusti ymmärrä mitään.