Lehtikuvan olympialaiset vs. piirikunnallinen kisa

 

Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ei taida olla kaikilta osin ihan reilua verrata maailmanlaajuisen kilpailun ja vastaavan kotimaisen kisan tuloksia keskenään. Tosin nyt ei kisata paremmuudesta senteillä, sekunneilla tai maalien määrällä mitaten. Enemmän tai vähemmän kyseessä on kauneuskilpailu ja kauneus tunnetusti on katsojan silmässä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun lukee alla olevaa, minun silmäni värittämää tekstiä. 

Suomen kuvajournalismikilpailun järjestäjä on Suomen kuvajournalistit ry. Vaikka muillakin on rajoitettu osallistumisoikeus, kyseessä on käytännössä jäsenten välinen kisa. Tänä vuonna osallistujia oli 72. 

World Press Photo Contest -kisaan osallistui 4066 valokuvaajaa 130 eri maasta. Joten vähän eri luokan tapahtumista oli kyse, mutta samoilla välineillä kuitenkin kisattiin. Kameroilla, jotka varmaan kaikki ottivat ihan teknisesti laadukkaita kuvia. Valokuvaus ei ole välineurheilua, vaikka moni harrastaja näin kuvitteleekin. 

Voittajakuvat ovat hyvin erilaisia, joten niitä on turha vertailla keskenään. Eniten minua kiinnosti se, mitä mieltä tuomariston on ollut palkitsemistaan kuvista. Hanna-Kaisan kuvasta jury tiedotti seuraavasti. 

Kuva tiivistää hienolla tavalla toisen koronavuoden, jossa on lopulta ollut eniten kyse yhteisöllisyydestä ja toivosta. Kuvassa on sekä huumoria että melankoliaa ja dramatiikkaa. Väreissä on kaunis kontrasti ja kuvassa on hyvä kompositio. Kuvassa tapahtuu yhtä aikaa monta asiaa ja siitä voi löytää monta tarinaa koronavuodesta. Myös kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta.

Voi kuvan varmaan näinkin nähdä. Kameraseurojen, joihin Suomen kuvajournalistit ry. minusta lähinnä rinnastuu, omissa kisoissa kaikkia kuvia kehutaan. Se kuuluu kilpailuetikettiin. Minä en tunne yhtään kisassa palkittua kuvaajaa enkä ole itse lehtikuvaaja eli minulla ei ole omaa lehmäkuvaa ojassa. Voin siis kertoa oman näkemykseni kuvista ja etenkin niihin liittyvistä maininnoista. 

Kuva näyttää minusta tavanomainen räpsyltä, joka on otettu miettimättä sen kummemmin sen sisältöä. Kuvaaja itse on jopa kertonut tilanteen olleen juuri sellainen. En ymmärrä lainkaan, miten etualalla kameraan katsova poika ilmentää kuvan viestiä, koronavuoden yhteisöllisyyttä ja toivoa. Kuten en sitäkään, miten se ilmenee kasvonsa peittävästä tytöstä. Yhtä kryptinen on lause "kuva ikkunasta kertoo tästä ajasta". Mistä ikkunasta? Kuvan varsinainen toiminta tapahtuu taustalla ja siitä on vaikeaa saada selkoa ilman kuvatekstiä. Jos tämä on visuaalisilta ja journalistisilta aineksiltaan vuoden paran lehtikuva, niin millaisia mahtavat olleet alemmin sijoille jääneet? 

Kansainvälisen kisan voittajasta sanottiin seuraavaa.  Tässä laiskuuteni vuoksi google-käännöksenä, mutta alkuperäisen voi lukea em. linkistä.

The New York Timesille otettu kuva näyttää punaisia ​​mekkoja, jotka on ripustettu tien varrella oleviin risteihin, muistoksi lasten muistoksi, jotka kuolivat Kamloops Indian Residential Schoolissa, laitoksessa, joka luotiin alkuperäiskansojen assimilaatioon Brittiläisessä Kolumbiassa, Kanadassa.

Kuva on otettu kesäkuussa 2021 sen jälkeen, kun vuonna 1978 suljetun entisen koulun paikalta löydettiin peräti 215 merkitsemätöntä hautaa .

"Se on kuva, joka jäähtyy muistiin, se inspiroi eräänlaista aistireaktiota", sanoi tuomariston puheenjohtaja Rena Effendi.

"Sain melkein kuulla hiljaisuuden tässä valokuvassa, hiljaisen hetken globaalista laskemisesta kolonisaatiohistoriasta, ei vain Kanadassa vaan kaikkialla maailmassa."

Otetaan esimerkin vuoksi vielä henkilökuvasarja.

Kuva: Touko Hujanen

Tuomariston näkemys.

Henkilökuva, josta voi todella puhua potrettina. Valon väri on hieno. Katse suoraan kameraan vangitsee. Kuvasta tulee mieleen Dorothea Langen Migrant mother -kuva uudelleen tehtynä. Naisen kasvot näyttävät samalta, murra tänään ja saman ikäisenä. Kuva on ajaton, sitä voi katsoa vielä 50 vuoden päästä. Sellaisen kuvan ottaminen ei ole helppoa.

Olisiko vertailussa Langen klassikkokuvaan lievää liioittelevaa hypeä? Minä näen Hujasen kuvassa vakavailmeisen naisen ns. shakkilautasommitelmassa (puolet kuvasta tapettia). Jostain syystä kuvaaja on halunnut jättää suuren osan kuvan vaaleasta päästä käyttämättä. Sanoisin, että ei tällaisen kuvan ottaminen hirveän vaikeaakaan ole.

Tältä kuva näyttäisi, jos koko sävyala olisi käytössä. Parempi vain huonompi? Makuasia.

Isomman kisan henkilökuvan voittaja edelleen google-käännöksenä. Veikkaisin, että suomalaisten kuvaajien henkilökuvat olisivat jääneet tässäkin sarjassa alkueriin. Mutta älkää uskoko minua, älkää myöskään sen enempää kotimaisia kuin ulkolaisia tuomareita. Käykää itse katsomassa ja tehkää omat johtopäätelmänne.