Amesin huone

Amesin huoneen avulla voidaan hyvin havainnollistaa vaikka perheen sisäistä hierarkiaa. Tässä kuvassa etsitään kaapin paikkaa. Se tulee nähtävästi vasempaan takanurkkaan, jonne se ilmiselvästi ainakin mahtuu.

Ihminen hahmottaa kohteiden etäisyyksiä useilla eri tavoilla. Kahden silmän ansiosta aivoissa muodostuva stereokuva on tehokas arvioitaessa lähellä olevien kohteiden etäisyyttä. Samoin silmän tarkentuminen auttaa etäsiyyden arvioimisessa. Jos kahdesta kohteesta toinen nähdään terävänä ja toinen epäterävänä, niin aivot tulkitsevat automaattisesti niiden olevan eri etäisyyksillä.
Aivojen automaattinen etäisyyden mittaus tekee myös paljon muita epäsuoria päätelmiä. Jos samanlainen kohde näkyy isona ja pienenä, niin isona näkyvä on ilman muuta lähempänä. Ellei sitten käy niin, että pieni kohde näkyy ison kohteen edessä. Silloin kohteet koetaan eri kokoisiksi.
Tähän aivojen kokemaan ristiriitaan kohteen havaitun koon ja kuvitellun etäisyyden välillä perustuu tunnettu paradoksi, jossa horisontin lähellä oleva Kuu koetaan suurempana kuin korkealla taivalla oleva. Tästä tarkemmin aikaisemmassa blogissani.
Perspektiivi on yksi keskeisimmistä tekijöistä arvioidessamme esineiden etäisyyttä ja kokoa. Se on niin dominoiva, että jos perspektiiviä onnistutaan sopivasti vääristämään, niin aivomme tulkitsevat mieluummin vääristetyn perspektiivin oikeaksi ja ilmiselvätkin ristiriidat esineiden näennäisessä koossa todellisiksi. Paras esimerkki tästä ja minun ehdoton suosikkikohteeni eri tiedekeskuksissa on Amesin huone.

Ensimmäisen tällaisen perspektiiviharhaisen huoneen rakensi amerikkalainen tiedemies Adelbert Ames, Jr. vuonna 1935 ja siitä lähtien se on hämmästyttänyt satoja miljoonia erilaisissa näyttelyissä ja tiedekeskuksissa. Amesin huoneen perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Olemme niin tottuneita siihen, että huoneet ovat suorakaiteen muotoisia koppeja, että kaikki tämän kanssa ristiriidassa oleva visuaalinen tieto koetaan vääräksi. Jopa aivan päättömät ihmisten väliset kokoerot.

kuva: Leena Salmi
Poikkitieteilijä virittelee kameraansa kuvauspölkylle Amos Andersonin museon Amasin huoneen edessä.

Minulla oli viime kesänä hyvä tilaisuus päästä vertailemaan kahta eri Amesin huonetta. Budapestin tiedekeskuksen huone oli siinä mielessä perinteinen, että siinä huoneeseen kurkistettiin pienestä ikkunasta, jolloin huoneen todellista muotoa ei päässyt missään vaiheessa kunnolla hahmottamaan. Sen sijaan Amos Andersonin taidemuseossa oleva Amesin huone oli avoin tila. Kameratelineen kohdalta katsottaessa näköharha oli kuitenkin siinäkin hyvin hämmentävä, vaikka sen syntyminen oli ihan eri tavalla näkyvillä. Harha syntyi jopa molemmat silmät auki katsottaessa. Stereonäkökään ei siis poista ainakaan kokonaan illuusiota, mutta voimakkain se on tietysti yhdellä silmällä katsottaessa ja vielä voimakkaampi kameran kuvassa, jossa konstruktio ei näy. Mielenkiintoista on sekin, että ihmisen liikkuessa Amesin huoneessa aivot tulkitsevat liikkujan koon muuttuvan oli se kuinka järjenvastaista tahansa.
Täällä video Amesin huoneesta sekä Suomessa että Unkarissa.

Televisiotekniikan viimeisintä huutoa ovat 3D-televisot. Katselin kodinkoneliikkeessä demoa 3D-televisiosta. Ei liene mikään yllätys, että demo oli tehty Grand Canyonissa. Varsin vakuuttavaa sinänsä, mutta en jaksaisi millään katsoa pelkästään Grand Canyon –elokuvia. Sitä paitsi stereonäkö on vain yksi tekijä niiden monien joukossa, joiden ansiosta silmän muodostama 2-ulotteinen kuva koetaan 3-ulotteisena tilana. En jaksa uskoa 3D-television loistavaan tulevaisuuteen. Sitä paitsi minä haluan pitää hieman etäisyyttä television henkilöihin. En halua heidän tulevan yhtään enemmän olohuoneeseeni kuin mitä he nyt tekevät.
Menkööt teeman liittyen seuraava loppukevennys. Kun katselee nykyisiä aikuisviihteen (mikä ilmaisu, eikö pornolehteä voida kutsua enää omalla nimellään) lehtiä tai videoita tai vaikka nettisivuja, niin voi olla vaikeaa ymmärtää, millainen tilanne oli vaikka minun nuoruudessani. Kun nykyään alan tavara muistuttaa lähinnä sisäkuminäyttelyä, niin noin ½ vuosisataa sitten lehdissä oli kuvia vähäpukeisista tytöistä ja hyvin viattomia eroottisia tarinoita. Yksi on erityisesti jäänyt mieleeni. Sen nimi oli ”Tarvajärvi vaatekaapissa”. Tarinan juonessa ei suinkaan ollut oikeaa Tarvaa piilossa vaatekaapissa aviomiehen tullessa paikalle, vaan naisen kirjoittamaksi laitettu kertomus siitä, miten hänellä oli televisio sijoitettu makuuhuoneen vaatekaappiin. Kirjoittaja koki saavansa eroottisia elämyksiä, kun hän katseli sängyssään maaten Tarvajärven laatikkoleikkiä. Sen enempää yksityiskohtiin ei menty.
Tällaisella seksivalistuksella minäkin olen elämässä jotenkin pärjännyt. Olisiko tilanne jotenkin erilainen, jos olisin saanut seksivalistuksen virtuaalisesti 3D-muodossa?

Alla oleva kuvasarja pyrkii havainnollistamaan sitä, miten kahden esineen kuvitellut etäisyydet kuvassa vaihtelee. Koska lopullinen tulkinta tapahtuu katsojan aivoissa, niin eri ihmiset voivat kokea pallojen väliset etäsiyydet eri tavalla. Joten jos kuvateksti on ristiriidassa sinun kokemasi välillä, niin kuvateksti on väärässä - sinun suhteesi. Kuville ei kkannata myöskään antaa taiteellisia pisteitä. Pallot ovat siinä vain asian havainollistamiseksi. Klikkaamalla hiirellä kuvaa ne saa hieman suuremmiksi.

Tässä kuvassa on itsessään aika voimakas syvyysvaikutelma. Se on otettu hyvin laakakulmaisella objektiivilla ja siinä on parikin voimakasta perspektiivilinjaa. Kuva on otettu 15 mm kalansilmäobjektiivillä täyden kinokoon kennon kameralla. Itse asiassa kuvakulma vastaa aika hyvin ihmisen yhdellä silmällä kerrallaan näkemää kuvaa. Siihen tosin yhtäläisyydet suunnilleen loppuvatkin. Lopullinen kuva aivoihin muodostuu ihan erilaisen prosessin seurauksena kuin kameran kuva ensin kennolle ja sitten digitaalisen prosessin myötä näytölle. Siitä joskus toiste tarkemmin.

Perustilanne. Ylempänä perspektiivilinjan suunnassa oleva pienempi samanlainen pallo on kauempana.

Sumentamalla toista palloa voidaan jäljitellä silmän tarkentumismekanismia ja korostaa pallojen etäisyyseroa.

Syvyysvaikutelma on voimakkaampi, jos lähemmäksi ajateltu pallo on terävä ja kauempana oleva pallo sekä muu tausta epäteräviä.

Pienemmän pallon ollessa perspektiivisesti "väärällä" puolella, syntyy ristiriitainen havainto. Onko alempana oleva pallo pienempi vain kauempana?

Jos pienemmästä pallosta tehdään epäterävä, niin se koetaan helpommin lähempänä olevana. Samalla sen kokoero suureen palloon kasvaa, koska kauempana olevan suuremman pallon on oltava sitä merkittävästi suurempi.

Jos esineet ovat osin päällekkäin, niin tulkinta on helppo. Kokonaan näkyvä on lähempänä.

Samanlaiset samankokoiset esineet mielletään yhtä kaukana oleviksi. Jotkut voivat kokea ylempnä olevan hieman suuremmaksi, koska ylempänä oleva koetaan kauempana olevaksi yläperspektiivissä olevassa kuvassa. Kyseessä on sama ilmiö kuin tekstissäkin viitatussa kuuilluusiossa.

Osin päällekkäin olevista palloista taaimmainen tuntuu olevan jopa kuvassa suurempi. Todellisuudessa pallot ovat toistensa tarkkoja kopioita.

Ristiriita. Pallot ovat kuvassa täsmälleen samankokoiset. Kokemuksesta kuitenkin tiedetään koripallon olevan tennispalloa suuremman. Siis samankokoinen ja ylempänä näkyvä koripallo on kauempana.

Tuplaristiriita. Tennispallo on kuvassa saman kokoinen kuin koripallo, mutta se tiedetään pienemmäksi. Tämän kuvan eri ihmiset hahmottavat eri tavoilla. Luontevin tulkinta lienee kuitenkin se, että koripallo on kauempana.

Lisää ristiriitoja. Nyt katsoja on pakko tulkita joko tennispallo ylisuureksi tai koripallo minipalloksi.

Tämä on helpompi, vaikka perspektiivin suunta on "väärä". Tennispallo on selvästi lähempänä.

"Oikea" perspektiivin suunta pallojen välillä helpottaa tulkintaa. Pallojen välillä ei ole ristiriitaisuuksia

Tekemällä koripallosta hieman epäterävän ja taustasta vielä enemmän, voidaan korostaa pallojen etäisyyksiä kamerasta ja taustasta. Tennispallo on lähinnä ja koripallo hieman kauempana, mutta kuitenkin selvästi taustaa lähempänä.