Kuvassa ollaan lähdössä kansanhiihtoon joskus 50-luvun puolen välin jälkeen Oriveden opiston pihalta. Lunta on paljon, kuten siihen aikaan tuppasi olemaan. Sitä ei suinkaan kuljeteltu minnekään, vaan työnnettiin teiltä ja pihoista korkeiksi kasoiksi, joiden päällä kertyi sitten kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Kuten polkupyörä tässä kuvassa.
Kuva ei sinänsä ole sisältönsä puolesta kaksinen, mutta negatiivi on kohtuullisen terävä ja sävykäs. Kerron tässä, miten tämä positiivikuva on saatu aikaiseksi. Tämä on minun tapani, paremmin omasta mielestään osaavat voivat huudella ihan vapaasti, mutta mieluummin muilla kriteereillä, kuin "väärin sammutettu".
Negatiivi ja sen histogrammi. Negatiivi kannattaa kuvata
ETTL-periaatteella, eli mahdollisimman tummaksi kuitenkin niin, että histogrammi ei "valu" vasemman reunan ylitse. Mustavalkoisen filmin negatiivin sävyala on aina sellainen, että se mahtuu hyvän kameran toistoalaan kevyesti. Kuten tässä, missä histogrammin oikeaan reunaan jää tilaa. Kaikki vaaleat sävyt eivät ole käytössä negatiivissa.
Kun kuva käännetään postiiviksi, niin histogrammista tulee peilikuva. Nyt tilaa on tummien sävyjen puolella vasemmassa reunassa. Postiivikuvan valotus vastaa nyt
ETTR-periaatetta. Kuvasta puuttuvat tummimmat sävyt kokonaan, mutta se on vain tilapäistä.
Kuvan sävylan levitetään koko käytettävissä olevalle sävyasteikoilla valkoisesta mustaan.
Kun alkuperäinen negatiivi on kuvattu 16-bittisenä RAW-kuvana, niin ei ole mitään pelkoa, että täyssävyiseksi levitetyssä kuvassa näkyisi portaattaisuutta sävyjakaumassa.
Viime aikoina olen ottanut tavaksi viimeistellä mv-kuvat
Nik Collection suotimilla. Tässä käytin suodinta nimeltä Fine Art Progress säätäen vähän sen oletusasetuksia. Suotimen käyttö antaa selvästi ryhtiä kuvaan ja tuo esimerkiksi kankaiden struktuurin selkeämmin esille. Tämän Googlen ostaman suodinpaketin voi nykyään ladata ilmaiseksi mm. Photoshopin kylkiäiseksi. Ainakin minun kokemukseni ovat olleet pelkästään positiiviset.
Suorittamalla kansanhiihdon, minkä pituus oli lapsilla 5 km ja aikuisilla 10 km, sai metallisen rintamerkin tai kankaisen hihamerkin. Matkathan eivät tuon ajan hiihtävälle sukupolvelle olleet oikeastaan mitään. Yksi hiihtolenkki muiden joukossa. Minullakin oli näitä merkkejä usealta vuodelta. Kuvan aurinkolasein varustetulla tytölläkin näyttäisi olevan useampikin kansanhiihtomerkki hihassaan. Siihen aikaan ei hihamerkkiä käyttävää pidetty natsien sympatiseeraajana, kuten nykyisen tahallaan väärinymmärtämisen kulttuurissa on käynyt.
ps. 18.4.2016
Nimimerkki Anonymousin kommenttiahan piti kokeilla. Siis negan valotus ETTR-periaatteella ja siitä ensin historgrammi levittäen koko toistoalalle ja vasta sitten kääntäminen positiiviksi.
Tässä nega ja histogrammi. Valotus niin lähelle ylivalotusta kuin sietää.
Tässä edellisestä tehty positiivi. Ero ensimmäiseen kuvaan on varsin rajallinen, joten ainakin minä hyväksyn tämän ETTR-lähestymistavan negatiivia skannattaessa yhtä hyvänä kuin ETTL-lähestymistavan. Oleellista on se, että säätövara on positiivin tummien sävyjen puolella, koska siellä sitä tarvitaan eniten.
ps. 19.4.2016
Tässä vielä kuvankaappauskuva edellisestä kuvassa. Siinä näkyy muutamien valikoitujen pisteiden mv-kuvan pisteen prosenttiarvot. Vaaleimmat ja tummimmat kohdat ovat niin lähellä ääriarvoja, että ne toistuvat vain hyvälle paperille painettaessa. Mutta pitkästä aikaa palkintokisa pystyyn. Miksi histogrammi muistuttaa piikkisikaa?
Oivaltavimman vastauksen antanut palkitaan vatauksen lähettäjän niin halutessa palkitulla kirjalla
Tein tästä kuvasta vielä oikein vähillä sävyillä olevan version. Bittisyvyys on 3, joten kuvassa on vain 8 harmaan sävyä (2^3). Histogrammin kampa on harva kuin vanhalla vähän ennen kotiuttamista. Jopa näin vähillä harmaasävyillä saa silmälle vielä ihan kelpoisen lopputuloksen. Vaikka sävyjä on vähän, kun pikseleitä on riittävän tiheään, niin silmä kokee sävyjen vaihtumisen enempi vähempi jatkuvana. Sävyjen vähyys pistää eniten silmään silloin, kun kuvassa on liukuva sävy, kuten alla olevasta käy ilmi.
Liukuvat sävyt mustasta valkoiseen bittisyvyydeltään 8-bittisessä kuvassa. Sävyjä on 256, mutta silmä näkee sävyjen muuttumisen jatkuvana, ei epäjatkuvana.
Sama muutettuna 3-bittiseksi. Juovat eivät ole tasaleveitä, mikä johtuu pyöristyksistä.
Vasta suurennos näyttää selkeästi ylempänä olevan bittisyvyydeltään 8-bittisen ja alempana olevan 3-bittisen kuvien välisen eron.
ps. 20.4.2016
Tein vielä yhden version tästä, nyt yhdistäen Photoshopin HDR-toiminnolla kolme aukon välein valotettua versiota. Nyt jopa varjossa olevassa tummassa kankaassa on aavistuksen omaisesti mustasta poikkeavia sävyjä. Kuten edessä olevan hiihtäjän housuissa tai takana varjossa olevan miehen mustassa takissa ja hatussa. Eri asia sitten on, miten hyvin nämä tulisivat painetussa kuvassa esiin.
20 kommenttia:
Poikkitieteilijä tunnustautuu näköjään persuksi?
Jotenkin tuntuisi intuitiivisemmalta ensin valottaa mahdollisimman vaaleaksi (ETTR), levittää sitten sävyala koko sävyasteikolle ja lopuksi invertoida kuva. En osaa sanoa, tuottaako tämä esitetystä yhtään eroavaa - saati parempaa - lopputulosta, mutta näin minä tekisin.
Miksei samantien kuvata niin - että maksimaalinen sävyala on käytössä. Näin meidät koulussa opetettiin tekemään...eli.
Jyrkkä vallitseva valo ---- ylivalotus ja alikehitys
Loiva vallitseva valo ---- alivalotus ja ylikehitys.
Pro mittaa yhden asteen pistemittarilla ääripäät ja tietäessään filmin ominaiskäyrän ja erityisesti se olkaosan--tekee valotuksen - niin että sävyala on negan kehityksen jälkeen kohdallaan kopiointia varten.
Hiukan saa laskeskella toki.
Jorma Pouta, Seuran kuvaaja sanoi aina.
"Pitää olla oikeat valot ettei tule vaikeat olot".
Mutta...ennenvanhaan ammattivalokuvaajat osasivat asiansa, nykyisin he osaavat selittää kuvansa.
Aika paljon saa vettä virrata Keravanjoessa, ennen kuin minä tunnustaudun persuksi. Minua vain ärsyttää, Nobel-rahansa omaan kulutukseensa sijoittanut entistä presidenttiä siteeraten "mediän hyvien ja suvaitsevaisten ihmisten" rikan etsiminen toisen silmästä. Kun oikeitakin kritikin kohteita olisi, niiden esittämiseen täytyisi vain nähdä hieman vaivaa. Tämä pikkusieluisuus jotenkin konkretisoitui taannoisessa hihamerkki-jutussa, josta jaksettiin vääntää paljon enemmän kuin asia olisi millään tolkun mittarilla antanut aihetta.
Tähän liittyen ps. blogin lopussa.
Pieni huomautus: kyseessä ei edelleenkään ole skannaus vaikka blogisti toistuvasti niin kirjoittaakin.
Kuvausneuvot ovat tässä valitettavasti vain noin 60 vuotta myöhässä. Näissä mv-jutuissani esiintyvät kuvat on otettu 50-luvun puolessa välin ja niiden ottajakin on ollut kuuden jalan syvyydessä jo kymmenisen vuotta. Joten se vastauksena siihen, miksei näitä ole kuvattu siten kuin koulussa on opettu tekemään. Sitä paitsi siihen aikaan ei Suomessa edes ollut valokuvakouluja, vaan alalle tultiin enempi vähempi pystymetsästä. Kuten juuri olin kuulemassa Caj Bremerin kertomana omasta valokuvaajan uran alustaan.
Isäni oli koulutukseltaan kemisti ja mm. pitkäaikainen Oriveden kameraseuran puheenjohtaja. Hän tiesi filmin kehityksen ja vedostamisen metkut varmaan paremmin kuin moni pro siihen aikaan ja varmaan paremmin kuin nykyiset nuoret valokuvaleijonat. Opetti minullekin. Se, että en kaikkea oppinut, ei johtunut opettajasta vaan oppilaasta.
Isälläni, kuten kuvaajilla siihen aikaan, oli yleensä yksi kamera ja siinä rulla mv-filmiä. Samaan rullaan otettiin sisä- ja ulkokuvat, jyrkän valon ja loivan valon kuvat. Pistemittareista ei kukaan ollut kuullutkaan, saatika sitten käyttänyt. Filmi kehitettiin keskimääräisen valotuksen ja valaistuksen suhteen. Kompromissi, kuten elämä tuppaa olemaan. Siihen nähden minun on todettava, että isäni arkiston noin 5000 negasta suurin osa hyvin sävykkäitä.
Sen sijaan juttuni varsinainen punainen lanka on tainnut jäädä kommentoijalta huomaamatta. MV-negatiivin toistokelpoinen sävyala on selvästi suppeampi kuin digitoimiseen käyttämäni kameran toistoala. Negatiivin kuva voidaan sekä yli- että alavalottaa siten, että sen koko sävyalan mahtuu kameran kennon toistoalan sisälle. Keskeinen kysymys onkin, miten kannattaa valottaa, jotta lopullisen positiivin tummiin sävyihin saadaan sävyeroja. Jos tämä asia ei tekstistä selvinnyt lukijalle, niin sitten on joko luetun ymmärtämisessä ongelmia tai minä en vain osaa vääntää asiaa kunnolla rautalangasta.
http://petapixel.com/2012/12/24/how-to-scan-your-film-using-a-digital-camera-and-macro-lens/
Pieni huomautus on minusta lähinnä hiusten halkomista. Ainakin englannin kielisessä tekstissä kuvattaessa kameralla skannerinomaisesti käytetään usein verbiä "scan". Olennaista skannaamisessa ei ole se, liikkuuko joko kohde tai kuvausosa, vaan mikä on perusidea.
Wikipedia määrittelee asian näin: "Kuvanlukija eli skanneri (englannin teonsanasta scan, 'keilata', 'pyyhkäistä') on laite, joka muuntaa kaksiulotteisen kohteen kuvatiedostoksi. Tätä kutsutaan kuvan lukemiseksi, "skannaamiseksi". Kuvanlukijan tallentamasta dokumentin kuvasta mahdollinen tekstiosuus voidaan jälkikäsittelyä varten muuntaa tekstimuotoon erillisen tekstintunnistus- eli OCR-ohjelman avulla. On olemassa myös kolmiulotteisia skannereita.lähde? Kolmiulotteisella skannerilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi dokumenttikameraa, johon voi laittaa esineen ja ottaa siitä kuvan. Kuva tallennetaan kuvatiedostoksi."
Joten tiedoksi, että aion jatkossakin käyttää ilmaisua skannata, vaikka väline on kamera. Asiayhteys kertonee, mistä on kysymys.
Tuo suodinpaketti, en löytänyt mistään. Olisiko suoraa linkkiä?
Tarkoitukseni ei ollut neuvoa isääsi.
Tarkoitukseni oli yleisellä tasolla vain sanoa, että negan voi valottaa, jos osaa niin että siitä saa maksimaalisesti kamaa ulos.
Konsultoi Matti J. Kalevaa aiheesta, jos et usko entistä ammattivalokuvaajaa.
Luulen - että väärinymmärtäminen on varsin tahallista tässä.
https://www.google.com/nikcollection/
Täältä löytyy download linkki. Se ei siis toimi itsenäisesti, vaab Photoshopin filtterinä.
Haluaisinpa nähdä sen pron, joka hiihtäjiä kuvatessaan olisi tehnyt kaikki Joren mainitsemat manööverit. Jotta kuvasta saisi maksimaalisen hyödyn, niin jokainen ruutu pitää tietysti kehittää valotuksen ja valaistuksen mukaan. Siis käytössä on silloin palkkikamera. "pron" ilmaantuminen näillä varustuksilla yllä olevan kuvan tilanteeseen antaa kaikkea muuta kuin ammattimaisen vaikututelman. Sille nauraisivat jo amatööritkin.
On tuo ohjelma, vaan en niitä filttereitä löydä tuolta.
Sävyala ei ole jatkuva. Sävyjä puuttuu väleistä.
Ei ole oikea vastaus. Digikuvan sävyala on aina epäjatkuva, se kuuluu sen perusluonteeseen. Ihmisen silmä vain ei näe näitä epäjatkuvuuksia, kun ne ovat riittävän pieniä. Jos kuvasta puuttuu pahasti sävyjä, niin histogrammi on kampamainen.
Olisi näemmä pitänyt kirjoittaa suuri huomautus ;-)
Ei lainkaan hiustenhalkomista. Minusta olisi parempi kutsua asioita niiden oikeilla ja täsmällisillä nimillä. Maailmassa on muutenkin liikaa väärinkäsityksiä, miksi lisätä niitä tarkoituksellisesti? Ja tieteellisen, etenkin poikkitieteellisen, tekstin tulisi olla erittäin tarkka tässä asiassa.
Tietenkin asia selviää jossain vaiheessa lukijalle, etenkin jos lukija on perehtynyt aiheeseen. Mutta satunnainen lukija saattaa hämmentyä, kun mielessään sekottaa asiat ja tämä vain sen vuoksi että kirjoittaja kutsuu A:ta B:ksi.
Kaiken kukkuraksi skannauksen ja negatiivien valokuvaus eivät ole lainkaan sama asia. Jo perustaltaan ne eroavat, digijärkkärien kennot on CMOS-kennoja ja skannerien CCD-kennoja. Joitain yhtäläisyyksiä tietenkin on, mutta toimenpiteet ja työnkulku on 'hieman' erilaiset.
Olisi mielenkiintoista verrata näiden kahden menetelmän tuloksia keskenään. Olen antanut itselleni kertoa, että skannerien dynaaminen alue on suurempi kuin kameroiden. Tosin valokuvaamalla saadaan ilmeisesti aikaan kelpo tuloksia, tuskin muutoin esim. museot eivät olisi sitä ottaneet käyttöön.
Ne pitää ensin ladata ja sitten asentaa. Asentuvat automaattisesti Photoshoppiin.
En nyt ryhdy sen enempää vääntämään kättä tästä, mutta muutama huomio. Esimerkiksi tämä laite, jota skanneriksi kutsutaan, "skannaa" koko kuvan kerralla CMOS-kennolle.
http://www.pixmania.fi/tietotekniikka/skanneri/filmiskanneri-10214-s.html
Samaa tekee minullakin ole Lidlin halpa dia- ja negaskanneri. Jälki on mitä on.
Tässä käytetään myös termiä digitoiminen, joka on siis yleisempi käsite kuin skannaaminen. Monia kohteita, kuten vanhoja kirjoja, ei voi edes laittaa skanneriin. Ne valokuvataan.
Vieroksun ehdottomia totuuksia. Joskus jonkin termin perinpohjainen määrittely vie niin paljon aikaa ja energiaa, että kirjoittajalta saattaa punainen lanka hukkua - lukijasta puhumattakaan.
Itse asiassa jopa vähän pohdin, mitä termiä käyttäisin valokuvaamalla digitoimisesta. Päädyin verbiin skannata siitä syystä, että lopputuloksen kannalta on aivan yhdentekevää, miten digitointi on konkreettisesti tapahtunut.
Todettakoon nyt vielä, että kaikki kommentit ovat aina tervetulleita, minun ei kuitenkaan tarvitse kaikkia niellä purematta.
"Olisi mielenkiintoista verrata näiden kahden menetelmän tuloksia keskenään. Olen antanut itselleni kertoa, että skannerien dynaaminen alue on suurempi kuin kameroiden. Tosin valokuvaamalla saadaan ilmeisesti aikaan kelpo tuloksia, tuskin muutoin esim. museot eivät olisi sitä ottaneet käyttöön."
Minulla on siis digitoimisessa käytössä Canon EOS Mark II, joka ei ole enää viimeisintä hottia. Sen täyden koon kennon pikselien määrä on 5616x3744. Kun käyttämäni makro kuvaa lähiasennossa kohteen suhteessa 1:1, niin kinokoon negan resoluutioksi tulee 3960 dpi. Bittisyvyys RAW-kuvissa on 14 bittiä, joten voin todeta kuten Rolls Royce aikoinaan hevosvoimien määrää kysyttäessä. Sekä resoluutiota että bittisyvyyttä on riittävästi. Yhdenkään valokuvaamalla digitoimani kuvan laatu ei ole jäänyt niistä kiinni.
Herra Hannu on huolissaan muiden käyttämistä ilmaisuista, mutta puhuu itse surutta dynaamisesta alueesta. Mikähän se on?
Lähetä kommentti