Guggenheim vs. pakkoruotsi

Suomessa on kaksi asiaa, joita kumpaakin kannatetaan ja vastustetaan suunnilleen yhtä kiihkeästi.  Laadullisesti. Määrällisestikin kannattajien ja vastustajien osuudet ovat suunnilleen samat, 25% ja 75%.  Kohteet ovat Guggenheimin museo ja pakkoruotsi. Kyselyjen mukaan sekä Guggenheimin museota että pakkoruotsia enempi vähempi kannattaa noin 25% ja vastaavasti vastustaa 75%. Hyvin karkeasti jaotellen kannattajat edustavat valtaapitäviä ja vastustajat rupusakkia, eli tavallista tuulipukukansaa.

Selvitettäköön tässä nyt heti aluksi, mistä minä puhun tässä kirjoituksessa. Guggenheimissa on kyse siitä, pitäisikö pytinki rakennus- ja käyttökuluineen kustantaa yhteiskunnan rahoin. Yksityisellä rahalla maksettavaksi aiottu lisenssimaksu on hyttysen ininää muiden kustannusten jyrinän rinnalla. Jos asiassa tehdään myönteinen päätös, niin yhteiskunnan piikki on auki hamaan tulevaisuuteen asti. Pakkoruotsissa taas siitä, pitääkö ruotsin kielen olla kaikille pakollinen oppiaine peruskoulussa. Ei esimerkiksi siitä, mikä on ruotsin kielen asema yleisesti Suomessa.

Pakkoruotsin kiivaimpia puoltajia politiikan raskaasta sarjasta ovat mm. Paavo Lipponen, Martti Ahtisaari tai Jyrki Katainen, joka kaikesta fantastisuudestaan huolimatta kuuluisi minun mielestäni korkeintaan politiikan ylempään höyhensarjaan, ei raskaaseen keskisarjaan, johon hän oman ilmoituksensa mukaan painonsa perusteella kuuluu.

  

Pakkoruotsin kannattajia löytyy kaikista puolueista, kuten myös vastustajia. RKP taitaa olla ainoa lähes puhdas kannattajapuolue ja Persut suunnilleen yhtä puhdas vastustajapuolue. Kovin kiivaasti esiintyviä vastustajia merkittävien poliitikkojen joukosta ei minun silmiini ole osunut. Persujen änkyräsiipeä en laske merkittäviin poliitikkoihin.

Myös Guggenheimia puolletaan ja vastustetaan kaikissa puolueissa. Eniten Guggenheimin ottaminen yhteiskunnan syleilyyn saa kannatusta Kokoomuksessa, vähiten kansan äänitorvena esiintyvissä Persuissa. Poliitikoista myönteisiä lausuntoja Guggenheimin puolesta ovat antaneet mm. Jan Vapaavuori, joka oli jo valmis rahoittamaankin arkkitehtikilpailua valtion varoista, Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Selkeistä vastustajista vaikutusvaltaisin on varmaan ollut Paavo Arhinmäki ministeriaikoinaan.  

Kun kolmen ässän hallitusta viime vuonna väsättiin, niin olisi luullut ruotsin kielen aseman valtakunnan opetussuunnitelmissa tulleen jonkinmoisella painoarvolla hallitusohjelmaan. Olihan pakkoruotsia eniten vastustanut puolue Persut ensimmäistä kertaa hallituksessa ja sen tiukimpana takuumiehenä tunnettu RKP pitkästä aikaa poissa vallan ytimestä.  Siihen nähden hallitusohjelmaan tehty kirjaus oli aika ympäripyöreä. ”Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti.”

Mielenkiintoista kyllä hallitusohjelmasta oli jätetty pois Pauli Kiurun eduskunnan hyväksymän ponnen loppu ”… Eduskunta hyväksyi tänä keväällä 2015 Pauli Kiurun (kok.) ponnen, jolla eduskunta kehottaa valtioneuvostoa selvittämään lainsäädännölliset edellytykset alueellisiin kokeiluihin kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua".

Persujen hallituskaipuu ja erityisesti Soinin ministerinälkä oli niin suuri, että tämän enempää tätä kissaa ei haluttu nostaa pöydälle. Itse asiassa monet muutkin ja paljon isommat Persujen ennen vaaleja mouruttamat kollit jäivät lattialle ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi. Kuten vaikka EU:hun ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Guggenheimista hallitusohjelmassa ei ole riviäkään, mikä onkin varsin ymmärrettävää. Kyseessähän on Helsingin kaupungin ja Guggenheimin välinen hanke, johon otetaan kantaa sitten, jos ja kun sen pakeilta tullaan valtion kukkarolle. Tosin Soini on omassa plokissaan kertonut Grahn-Laasosen olleen jo valmis heittämään 50 miljoonaa euroa Guggenheimille, mutta Persut olisivat torpanneet sen. Grahn-Laasonen ei ole tätä tietoa sen enempää myöntänyt kuin kieltänytkään.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, miten asiat ovat edenneet virkamiesten toimesta. Kun Guggenheimin ensimmäinen tuleminen lanseerattiin vuoden 2012 alussa, niin päätöksenteolla oli tulenpalava kiire. Useammasta suusta vakuuteltiin, että jos päätöstä ei tehdä heti, niin museon perään kuolaavia metropoleja on jonoksiasti Guggenheimin ovia kolkuttamassa.  Nähtävästi kyllästyivät odottamiseen, kun niistä ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Tosin ei kuulunut juuri ennenkään.

Guggenheimin arkkitehtikilpailu ratkesi reilu vuosi sitten. Sen jälkeen on oltu hiljaa kuin kusi sukassa. Korkeintaan on julkaistu pari tilattua "tutkimusta", joiden mukaan Guggenheimin aiheuttaman matkailun lisääntymisen tuoma rahavirta olisi noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Eihän sellainen määrä hynää mahtuisi edes Roope Ankan säiliöön, ei ainakaan pieninä merkitsemättöminä seteleinä.

Ei tarvitse olla kovin syvällinen ajattelija ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Virkamieskoneisto, jolle Guggenheim on syystä tai toisesta kovin mieluinen, yrittää saada asian sille myönteiseen poliittiseen päätöksentekoon aikatauluteknisellä keinolla. Aluksi pikapäätöksellä ennen kuin kaupungin poliittiset päättäjät ehtivät kissaa sanomaan, nyt esitystä panttaamalla ja odottamalla sopivaa poliittista myötätuulirakoa.  Nyt näyttää vain pahasti vastaiselta. Ei edes pläkää, että voisi ajaa moottorilla. Miten nyt ei ole vuodessa saatu sopimusraamia aikaiseksi päätöksentekijöille, kun neljä vuotta sitten se olisi syntynyt kahdessa viikossa ostajan kustantaman ja myyjän tekemän myyntiesitteen pohjalta?

Entäs ”alueelliset kokeilut kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua”? Kovin on tikkuista. Ministeriön selvitykset matelevat. ””Valmistelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että nuorten koulutuspolut voidaan turvata kaikissa tilanteissa, vaikka ruotsin kielen poisvalinta voi sulkea ovia myöhemmin työelämässä tai jatko-opinnoissa”, sanoo opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) HS:lle.”
 
Kyllä tässäkin hallituksen suuri huoli siitä, ettei kukaan peruskoulupiltti vain jäisi väliinputoajaksi virkamiesurallaan puuttuvien ruotsin kielen taitojensa puolesta kuulostaa minun korviini aika irvokkaalta tekopyhyydeltä. Muilla elämän eväillä ei ole niin väliä, kunhan opetusta ruotsin kielessä on annettu lusikalla oppilaan omaksi parhaaksi kuin kalanmaksaöljyä aikoinaan. Halusi sitä tai ei ja sylki sen suustaan tai nielaisi kiltisti. Omasta kansakouluajasta mieleen jäi jälkimmäisiä. Itse tietysti tottelevaisena poikana otin kiltisti vastaan sekä kalanmaksaöljyn että myöhemmin ruotsin kielen opetuksen oppikoulussa.

Miksi näiden kahden kuudennen luokan kysymyksen ruotiminen ja jatkuva esillä pitäminen on tärkeää? Siksi, että ne kertovat, miten meillä demokratia toimii. Asioita ajetaan eteenpäin kulisseissa eliitin haluamaan suuntaan kansan enemmistön mielipiteistä riippumatta. Kansa on kuulemma ennenkin vastustanut monia jälkeenpäin hyviksi osoittautuneita asioita. Kuten Ateneumia, joka tässä yhteydessä yleensä hihaässänä vedetään esiin. Sen sijaan kansan äänestäessä valtaa pitävien mielen mukaisesti, sen viisautta ja kaukonäköisyyttä jaksetaan kilvan kiitellä. Kuten kävi mm. EU-kansanäänestyksen yhteydessä. 

ps. Jos joku ihmettelee kuvituskuvavalintaa, niin sen sain laittamalla hakusanoiksi Guggenheim ja Sweden sekä ehdoksi kartta. Kuvahan kertoo selvästi, kuinka kauaksi on nyt mentävä, jotta pääsisi puhumaan hyötyriikinruotsia ja näkisi alkuperäisen Guggenheimin.

Kielipuoli aitosuomi

Pohjoismaiden neuvoston jäseniä luurit nolosti korvilla

Monessa mukana ollut, sekä päättäjänä että harmaana eminenssinä Lasse Lehtinen kirjoitta Ilta-Sanomissa otsikolla Kielipuoli aitosuomi.  Olen merkinnyt Lehtisen tekstin lainausmerkeillä ja kursiivilla ja omat huomioni tavallisella fontilla.

"Suomen päättäjät istuvat pohjoismaisissa kokouksissa yleensä luurit nolosti korvilla kun kollegat puhuvat. Suomen kansan enemmistön mielestä näin pitää ollakin, pakkoruotsi on pelkkää koulukiusaamista."

En ymmärrä, mitä noloa siinä on, että kuuntelee tulkattuna puhetta, jota ei osaa niin hyvin, että voisi sujuvasti seurata kokouksen kulkua. Nolompaa minusta olisi istua ilman luureja ja antaa muiden kuvitella, että ymmärtää, vaikka ei tajua hölkäsen pöläystä.

"Kielikiistan saa edelleenkin leimahtamaan melko helposti ja molemmilla kotimaisilla. Olen kuullut oppineidenkin suomenkielisten selittävän, että ruotsi on Suomessa täysin hyödytön kieli siksi, että enemmistö suomenkielisistä ei missään elämänsä vaiheessa tarvitse sanaakaan ruotsia."

Olkinukke numero 1. Tuskin kukaan vähänkään tolkuissaan oleva suomalainen väittää ruotsin olevan Suomessa täysin hyödytön kieli. Se kun on aivan yhtä paljon pielessä kuin väite ruotsin kielen osaamisen olevan elintärkeää niin yhteiskunnan kuin yksilön tarpeista lähtien.  

"Suomenruotsalaiset vanhemmat puolestaan ovat pelänneet laittaa lapsiaan kouluihin, joissa puhutaan myös suomea ja muita kieliä. Lasten itsetunto sen kyllä kestäisi, mutta ei vanhempien. Pelätään, että lapset ryhtyvät välitunneilla puhumaan keskenään suomea."

Näin minullekin on kerrottu. Pitääkö sitten paikkaansa vain ei, en osaa sanoa. Sosiaalisessa kanssakäymisessä tuppaa valikoitumaan se kieli keskustelukieleksi, mikä on kaikille osanottajille helpointa.

Itse olin pari vuotta sitten erään opetusprojektin myötä ketomassa ruotsinkielisessä koulussa fysiikan ihmeellisyyksistä. Vedin saman opetussession kaksi kertaa rinnakkaisluokille. Olin sopinut opettajan kanssa etukäteen, että vedän juttuni ruotsiksi, vaikka puhuttu kieli taipuukin minulta vähän kankeahkoksi. Kun aineen opiskelukin tapahtui aikoinaan englanninkielisen materiaalin pohjalta, niin jopa keskeiset fysikaaliset termit olivat minulta hakusessa på svenska.  Sitä paitsi projektin rahoitus oli saanut merkittävän lisäpotkun siitä, että se ulottui myös ruotsinkielisiin kouluihin.

Ensimmäisen session jälkeen opettaja tuli aika kainosti sanomaan minulle, että voisin halutessani vetää seuraavan suomeksi. Oppilaat olivat kaikki täysin kaksikielisiä, joten he heillä ei ollut mitään ongelmia seurata esitystäni suomeksi ja kommentoida sitä myös suomeksi. Katsoin ehdon projektin kaksikielisyydestä täyttyneen ja vedin muissakin ruotsinkielisissä koulussa session suomeksi. Etukäteen tietysti asiasta sopien.

"Entä sitten? Saksalaisen koulun, ranskalaisen koulun ja venäläisen koulun välitunneilla on aina puhuttu myös suomea. Kysymys on siitä, miten tehokasta opetus on koulun omalla kielellä."

Ehkä on syytä huomauttaa, että kyseessä on suomalais-saksalainen tai suomalais-ranskalainen koulu. Oppilaat ovat siis suomenkielisiä. Totta kai he puhuvat välitunnilla keskenään yhteistä äidinkieltään. Elleivät sitten juttele koulun opetuskieltä äidinkielenään puhuvien kanssa. Esimerkiksi suomalais-saksalaisessa koulussa on myös natiivien linja. Todettakoon nyt vielä kuriositeettina, että  saksankielisten linjan opetussuunnitelmaan ei kuulu ruotsin kieli.

"Dragsvikin ruotsinkielinen varuskunta on antanut monelle suomenkieliselle nuorelle miehelle uskalluksen käyttää siellä oppimaansa ruotsin kieltä arjen tilanteissa. Eivät he olemassaolollaan ole horjuttaneet enemmistön asemaa."

Kun meillä on asevelvollisuus ja jos sen haluaa hyödyntää henkilökohtaisella intressillä, niin Dragsvikin varuskunta on erinomainen paikka kielikylvylle. Tällä elämänkokemuksellani voisin hyvin valita sen itsekin, jos saisin veivattua aikakonetta 45 vuotta taaksepäin.

"Uusimpien tietojen mukaan ruotsin kielen taito on kuitenkin koko valtakunnassa nopeasti romahtanut. Suurimpana syynä on vuoden 2004 lukiolaki, joka muutti ruotsin kielen vapaaehtoiseksi ylioppilaskirjoituksissa.

Kukaan ei näköjään muista sanoa lukiolaisille, että vaikka ruotsi nyt on vapaaehtoista, se on edessä korkeakoulussa. Viimeistään työelämässä ruotsin kielen osaamattomuus on yksi etenemisen esteistä."

Käsitevirhe, jonka Lehtinen tekee ehkä ymmärtämättömyyttään tai sitten tahallaan. Ruotsi ei ole lukiossa vapaaehtoinen aine. Se ei ole sitä edes ylioppilaskirjoituksissa. Ylioppilaskirjoituksissa ruotsi on valinnainen neljän oppiaineen joukosta, kolme muuta ovat matematiikka, jokin reaaliaine ja jokin vieras kieli. Näistä neljästä abiturientin on valittava pakollisena aineena vähintään kolme ja yhden on oltava pitkän oppimäärän koe.

Se on totta että, että ruotsin kirjoittajien määrä on romahtanut tämän lukiolain uudistuksen myötä. Ruotsin kielen kirjoittajia on viime aikoina ollut noin 30% suomenkielistä abiturienteista, mutta pitkänä kielenä sen kirjoittaa vain noin 5%. Siis suunnilleen sama prosenttiosuus kuin ruotsinkielisiä on Suomessa.

Kaikesta suomenkielisen valtiovallan arvovaltaisten edustajien ja Folktingetin ruotsin kielen osaamisen auvoisuudesta  huolimatta 70%  suomenkielisistä abiturienteista ei katso sitä edes niin merkittäväksi, että vaivautuisi kirjoittamaan sen ylioppilaskirjoituksissa. Kun vielä otetaan huomioon se, että vasta hyvin suoritetun (arvosana L, E tai M) pitkän kielen suorittaneen voidaan katsoa osaavan kieltä jotenkin säällisesti, niin näiden osuus suomenkielisistä ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista on noin 2,5%. Se ei todista kovin suurta innostusta ruotsin kielen hyvään osaamiseen. Englannin kielessä vastaava luku oli viimeksi 17,5%.

Lisäksi on huomioitava, että suinkaan kaikki ruotsin kirjoittajat eivät valitse sitä rakkaudesta kieleen tai sen tarpeellisuuden takia. Monet joutuvat tekemään valinnan ”ruton ja koleran välillä”, jos provokatoorinen sanonta sallitaan. He valitsevat ruotsin, koska silloin he voivat jättää inhoamansa matematiikan kirjoittamatta.  Se on tietysti heidän ratkaisunsa, mutta en minä matematiikan opettajana (emeritus) siitä pelihousujani revi.

Kuriositeettina voisin vielä mainita, että kun opetin ammattikoulussa kaksoistutkintoa suorittaville sähkölinjan ammattikoululaisille fysiikkaa, mikä oli tietysti heille ammatillisesti perusteltua, niin siitä huolimatta suuri osa näistä kirjoitti fysiikan reaalin sijasta keskipitkän ruotsin. Siitä pääsi niin paljon helpommin lävitse kuin reaalin fysiikan kokeesta. Tosin oli siellä terveystiedonkin kirjoittajia, vaikka sitä ei opetettu lainkaan. Vaadittavat  tiedot lukee oppikirjasta kahdessa illassa lävitse niin, että pääsee kokeesta lävitse.

"Selvitysten mukaan ruotsia osaavat näet työllistyvät erittäin hyvin. Ruotsin kieli alkaa olla työnhaussa valttikortti. Yksityinen sektori värvää erityisen mielellään ruotsia puhuvia. Se osaltaan vaikuttaa myös siihen, että julkinen sektori jää ilman.

Monilla hoiva-aloilla on melkein mahdotonta saada palvelua ruotsin kielellä. Pääkaupunkiseudulla ruotsinkielisten vanhusten suhteellinen osuus on suuri ja siellä on jo vaikeuksia löytää henkilökuntaa. Virkamiesuralla kaksikielisillä on ohituskaista."

Hoiva-alan palkkaus on alimmalla tasolla niin kehnoa, että alalla vallitsee pikemminkin työvoimapula kuin työttömyys. En tunne työehtosopimuksia sen tarkemmin, mutta ruotsin kielen osaamisesta saatava kielilisä on joka tapauksessa niin vaatimaton, että se ei voi houkutella ketään vähänkään mittavampaan panostukseen kielitaidon hankkimiseen.

"Suomenruotsalaisuus on viime vuosina yllättäen ollut hienoisessa kasvussa. Monet kaksikieliset perheet näet rekisteröivät lapsensa ruotsinkielisiksi ja ilmoittavat heidät sitten ruotsinkielisiin tarhoihin ja kouluihin. He ajattelevat viisaasti lastensa tulevaisuutta.

Lasten varjeleminen ruotsin kieleltä on todella huono huomenlahja tulevalle sukupolvelle. Sen sijaan pitää olla huolissaan ruotsin kielen opetuksen tasosta suomalaisissa kouluissa. Opiskelu pitää myös aloittaa nykyistä nuorempana. Meluavalle murrosikäiselle itäsuomalaiselle ummikkopojalle on turha enää toista kotimaista opettaa.

Ruotsin kielen vastustaminen on tietenkin suurta poliittista typeryyttä. Ruotsi ja ruotsin kieli ovat siteitä länteen, jonne Suomi kuuluu. Sieltä meille on myös juurtunut demokraattisen yhteiskunnan rakenne ja pohjoismainen elämänkatsomus, jota pitää kaikin voimin varjella."

Olkinukke numero 2. Tiedän ihmisisä ja netissä heitä riehuu vielä paljon suurempi lauma, joilla tunnepohjaisesti hyvin vihamielinen suhde ruotsin kieleen. Minulla ei ole. En vastusta ruotsin kieltä, jopa jalkapallon ja muut urheilut seuraan yleensä ruotsinkielinen ääni päällä (kuvaa kun ei tietääkseni voi vaihtaa i flerbild på svenska).

Jos koitan jotenkin kiteyttää Lasse Lehtisen sanoman, niin hänen mukaansa suomenkieliset osaavat aina vain huonommin ruotsia. Tämä johtuu sen suomenkielisen enemmistön typeryydestä, joka ei ymmärrä omaa parastaan.  Ensimmäinen lienee faktaa, toinen on selvästi mielipide. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni tämän blogin harvoista lukijoista on sitä mieltä, että Lehtinen puhuu asiaa ja minun kommenttini edustavat sitä Lehtisen mainitsemaa suurta poliittista typeryyttä. Siitä on olen kuitenkin satavarma, että Lehtisen kirjoitus ei sammuta tätä pitkään jatkunutta kielipoliittista kinastelua, vaan on pikemminkin bensaa liekkeihin. 

Vanhojen valokuvien tekijänoikeudesta

Olen tekemässä valokuvateosta nuoruuteni Orivedestä ja vähän sen ympäriltäkin. Koska suurin osa kuvista on muiden kuin minun itseni ottamia, niin olen joutunut ottamaan kantaa myös niihin liittyviin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. 

Jotta voidaan puhua valokuvasta, pitää ensin selvittää, mitä sillä ylipäänsä tarkoitetaan. Se ei nimittäin ole ollenkaan niin yksiselitteinen asia, kuin äkkipäätä voisi olettaa. Olen kirjoittanut teemasta muutama vuosi sitten. 

Siihen aikaan mm. Finnforo ry:n sivuilla valokuva määriteltiin näin. "Valokuva tarkoittaa kaikkea sitä materiaalia, jolle valokuvaaja on viimeistellyt ottamansa kuvan. Esimerkiksi diapositiivi, negatiivi, valokuva-vedos, CD-ROM tai mikä tahansa fyysinen tai elektroninen materiaali, jolla kuva on, on valokuva."

Siinä nyt oli mennyt vähän puurot ja vellit sekaisin, eli valokuva ja sen kiinnitysalusta. Ei kiinnitysalusta voi olla valokuva, eli esimerkiksi muistikortin määritteleminen valokuvaksi olisi suunnilleen samaa kuin jos kirja määriteltäisiin sisällöllisesti ja tekijänoikeudellisesti vain paperiksi ja painomusteeksi.

No, tämä teksti on nykyään häipynyt ja mm. tässä sopimusehdossa valokuva määritellään vähän yleisemminkin näin. "Aineistolla tarkoitetaan julkaisualustasta riippumatonta valokuvaa,..." Tosin ei siinäkään vielä määritellä, mitä valokuva sitten on. Englanninkielisessä sopimustekstiluonnoksessa tämä minusta vähemmän onnistunut valokuvan määritelmä näkyy vielä olevan.

"1. Definition of a Photograph

Photograph“ means all photographic material on which the Photographer has finished the

picture taken by him, e.g. transparencies, negatives, prints, CD-ROM or any other type of

physical or electronic material."

Määritelmiä on useita. Tämä seuraava on minun näkemistäni parhaita: "Valokuva on valon avulla synnytetty kuva, joka on tallennettu kuvan materiaaliin tai elektroniselle muistimateriaalille". 

Parhaita varmaan siksi, että olen sen itse muotoillut. Oleellista minusta tässä on se, että kyseessä on kuva, jonka piirtoväline on valo ja kuva on saatu talteen. Esimerkiksi seinälle heijastettu diakuva ei täytä valokuvan ehtoja, koska kuva ei taltioidu seinälle. Diassa oleva kuva sen sijaan luonnollisesti on, mutta ei sen enempää diaraamit kuin diamateriaali. Valokuva on siis immateriaalinen käsite ihan riippumatta siitä, miten se on tallennettu. Analogiseen tai digitaaliseen muotoon. 

Isäni ottama kuva minusta opettelemassa ajamaan polkupyörällä ehkä vuodelta 1956. Kuvan tekijänoikeuden suoja-aika on mennyt ohitse ja vaikka ei olisikaan, niin isäni kuoleman johdosta kuvan oikeudet ovat minulla (siskojeni kanssa). Kun kuvassa ei ole muita henkilöitä kuin minä, niin kuvan julkaisuoikeudet tässä yhteydessä ovat tukevasti ylittyneet. 

Tässä on syytä huomauttaa, että tämä nimenomainen kuvaruudussa näkyvä versio on minun alkuperäisestä negatiivista digitoimani ja kuvankäsittelemäni versio. Vaikka alkuperäisen valokuvan ottaja ja sen tekijänoikeudet omaava onkin isäni, niin tämän version tekijänoikeudet ovat minulla. Kaappaamalla tämän kuvaruutukuvana tai tallentamalla sen tietokoneelle sekä julkaisemalla kuvan uudestaan vaikka omilla kuvasivuillaan tai Facebookissa, syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen. Kaupallisessa yhteydessä rikosnimikkeeksi saattaa tulla jopa tekijänoikeusrikos.

Tämä huomatus koskee itse asiassa kaikkia netissä olevia vanhojankin valokuvia. Ne on digitoitu alle 50 vuotta sitten ja näiden valokuvien valokuvista suoja-aika on vielä voimassa. Tekijänoikeuslainsäädäntö, etenkin valokuvien osalta, on monissa suhteissa hyvin tulkinnanvaraista. Tästä ei minun tietääkseni ole ennakkotapausta, mutta ei tämä suinkaan minun keksimääni ole. Museot perustavat kieltonsa kuviensa kopiointiin juuri tähän seikkaan. 

Kolmannen luokan luokkakuvani vuodelta 1958. Kuvaaja minulle tuntematon. Olen itse digitoinut kaikki ne vanhat valokuvat, joiden tekijänoikeuden suoja-aika on päättynyt, mutta joiden kuvaajilta minulla ei ole syystä tai toisesta lupaa kuvan julkaisemiseen. Kuten edellisessäkin, niin minulla on vain tämän kyseisen digitaalisen version tekijänoikeudet. Kuten laissakin sanotaan, niin minun oikeuteni eivät rajoita millään tavalla alkuperäisen kuvan ottajan tekijänoikeuksia. 

Hanlampi tapaus. Tavallinen valokuva vai valokuvateos? Isäni varta vasten valokuvanäyttelyyn Unkarissa kuvaama valokuva. 

Valokuvan ja valokuvateoksen erot ovat varsinainen veteen piirretty viiva. Tekijänoikeuteen liittyvistä kysymyksistä lausuntoja antava tekijänoikeusneuvosto on esittänyt valokuvan ja valokuvateoksen eroista mm. seuraavaa.

"Valokuvan teostason ylittymisen arvioimiseksi on huomioitava yhtäältä valokuvana ilmenevä lopputulos ja toisaalta valokuvaajan tekemät lopputulokseen vaikuttaneet valinnat. Valokuvan teostasoa arvioitaessa on tarkasteltava valokuvaa eri elementtiensä muodostamana kokonaisuutena.

Valokuvaaja voi tehdä lopputulokseen vaikuttavia valintoja ennen valokuvan ottamista muun muassa oivaltamalla kuvaushetkeen liittyvät erityispiirteet, sommittelemalla kuvauskohteen, valitsemalla kuvan rajauksen, kontrastin, terävyysalueen, kuvakulman, valotuksen tai kuvauskohteen lisävalaisemisen. Valokuvaaja voi kuvan otettuaan käsitellä valokuvaa.

Valokuvan julkaisemisella tai julkaisemattomuudella ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, ylittääkö valokuva teoskynnyksen vai ei. Valokuvaajan ammattitaidon tasolla tai sen puutteella ei ole merkitystä valokuvan teoskynnyksen arvioimisessa. Amatöörivalokuvaajakin voi luoda teosvalokuvan. Valokuvan tarkoituksella kuten sillä, onko kuva tarkoitettu esimerkiksi lehtikuvaksi, valokuvanäyttelyyn tai perheen valokuva-albumiin ei ole merkitystä arvioitaessa teoskynnyksen ylittymistä.

Valokuva voi ylittää teoskynnyksen ja saada suojaa teoksena, jos valokuva ilmentää valokuvaajansa omaperäisiä valintoja siten, että voidaan olettaa, että kukaan muu ei olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen saatuaan tehtävän valokuvata samaa kohdetta. Valokuvan on oltava tällä tavalla valokuvaajansa henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos."

Tämähän on tietysti ns. paskapuhetta monellakin eri tasolla. Millä kriteereillä esimerkiksi voidaan päätellä, että kukaan toinen ei olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen, jos hänen olisi käsketty käydä kuvaamassa Unkarin maaseudun asukkaita? Olisiko hän osannut valita juuri nämä ihmiset, tämän kuva-kulman, sommittelun ja asetelman? 

Totuus kuitenkin on se, että valokuvateosstatuksen saa vuorenvarmasti, jos on koulut käynyt valokuvataiteilija ja kuvat ovat olleet valokuvanäyttelyssä. Ihan riippumatta siitä, millaisia räpsyjä itse kuvat ovat. Räpsyjä ja nimenomaan räpsyjä on tullut nähtyä valokuvanäyttelyissä. Toki myös hienoja valokuvia, joiden teosluonteessa ei jää tulkinnanvaraa. Kuten vaikka alla oleva, joka on tässä tekijänoikeuslain salliman kuvasitaattioikeuden perusteella.

Arno Rafael Minkkinen

Niin tai näin, minä pidän isäni kuvaa valokuvateoksena, jonka tekijänoikeuden suoja-aika päättyy 31.12.2074. Jos joku haluaa kiistää tämän, niin oikeudessa saatetaan tavata. Kuvan teosluonteesta juridisesti sitovasti päätöksen voi tehdä vain oikeusistuin.

Oman mielenkiintonsa asiaan tekee vielä se, että millaisen tekijänoikeudellisen statuksen minun alkuperäisestä negasta digitoimani versio saisi. Valokuvan nyt ainakin. Valokuvan tekijänoikeus voi olla hyvinkin kompleksikas, kun se saattaa jakautua useiden ihmisten kesken.