Vanhat valokuvat kertovat

Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.

Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun koostani päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.

Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.

Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.

Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 

Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 

Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 

Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 

Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.

Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.

Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 

Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.

Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.

Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.

Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella. 

Guggenheim-Helsinki – pienestä kiinni

Tänään on Guggenheim-Helsinki projektin kaatumisen 2-vuotispäivä. Sitä on ihan mukava muistella, vaikka jäljellä on vain parkkipaikka ja hiilikasa.  Minä kun olin hanketta vastaan lähes alusta alkaen, eli siitä lähtien, kun sen selvitys suurella rummutuksella ja tulipalokiireisellä jatkoaikataululla julkistettiin vuoden 2012 alussa. Harva varmaan tuli lukeneeksi kahdella miljoonalla tehtyä selvitystä. Minä luin ja tulin samaan johtopäätökseen kuin Jörn Donner jo vuotta aikaisemmin.

Guggenheimin rantautuminen kahteenkin eri kohteeseen epäonnistui monien asioiden summana. Yksi suurimmista varmaan oli hankkeenpuuhamiesten ja -naisten ylimaallisia taiteellisia ja taloudellisia haavekuviamaalailevat lausunnot. Ne kääntyivät lopulta itseään vastaan.

Projektilla oli myös ihan silkkaa ajoitukseen ja päättäjiin liittyvää epäonnea. Ilman sitä kaivinkoneet rakennus olisi jo pysytyssä, ainakin kaivinkoneet olisivat täydessä työn touhussa.

Ensimmäinen onneton sattuma liittyi Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtajan valintaa keväällä 2012. Vihreät katsoivat, että toimi olisi valtuuston toiseksi suurimpana puolueena kuulunut heidän ehdokkaalleen Tuija Braxille, mutta Kokoomuksen äänin siihen tuli valittua SDP:n Ritva Viljanen. Vaikka Vihreät kuinka koittavatkieltää kuin Pietari aikoinaan Mestarinsa Öljymäellä, on hyvin ilmeistä, ettäVihreät kostivat torppaamalla Guggenheimin, Kokoomuksen lempilapsen etenemisenjo kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Miten asia olisi edennyt valtuustossa, se jää arvailujen varaan. Tapahtumien kulku oli paradoksaalista siinä mielessä, että Ritva Viljanen osoittautui yhdeksi kaikkein intomielisimmistä projektin kannattajaksi.

Seuraava epäonni liittyi Kataisen hallituksen salkunjakoon. Alusta alkaen oli aika ilmeistä, että projektin läpimeno riippuu ratkaisevasti siitä, lähteekö valtio mukaan kustannuksiin. Valtion kukkaron nyörit taas olivat hallituksen ja sen kulttuuriministerin takana. Kulttuuriministerinä sattui keväällä 2012 olemaan Paavo Arhinmäki, mikä oli varmaan yksi huonoimmista vaihtoehdoista Guggenheimin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Järeimmin poliitikoista Guggenheimin puolesta puhui Jan Vapaavuori. Ehkä kuitenkin hänen ohjeensa Kokoomuksen kaupunginvaltuutetuille ajattelun lopettamisesta vaikuttivat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti pytingistä päätettäessä. Ainakin minä olisin ottanut nokkiini, jos joku olisi pyytänyt minulta samaa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, kuinka otin tiettyä hajurakoa opiskelevan nuorison marxilais-leniniläiseen etujoukkoon, kun opintopiirissä esittämääni kysymykseen (en muista enää mihin) vastattiin, että turha minun on sitä pohtia, toverit Neuvostoliitossa ovat tehneet sen jo puolestani.

No, vihreiden Soininvaara ymmärsi paremmin ja ulkoisti päätöksenteon idiooteille. Aivan kuten Ihmisten puolueen Topi Petteri.

Vapaavuorella olisi saattanut ollakin harteita valtion rahoituksen junailemiseen Guggenheimille. Valitettavasti vain hän oli vapaavuorolla hallituksesta juuri kriittisillä hetkillä keväällä 2012 ja syksyllä 2016. Pormestariksikin hän tuli vasta kesällä 2017, jolloin homma oli auttamattomasti ohitse. Tai ainakin moni kuvittelee niin olevan.

Keväällä 2015 Sipilän hallitukseen tulivat Perussuomalaiset, jolloin valtionrahoituksen vihreä valo tuikki entistä himmeämpänä Guggenheimille. Persuille Guggis oli käytännössä hallituskysymys, vaikka virallisesti Soini ei asiaa näin ilmaissut. Hänellä oli ihan omat sävelensä siihen.

Guggenheimin uutta tulemista lähti avittamaan liikemies Ari Lahti. Hallituksen elinkeinoministeri Olli Rehn on Lahden savolaisia futiskavereita, mikä tuntuu sinänsä omituiselta, onhan Lahti Kuopiosta ja Rehn Mikkelistä. Jotainhan Ollin piti tehdä kaverin puolesta, vaikka vain näön vuoksi. Niinpä  Olli lupasi Guggenheimillevivuttavaa 40 miljoonan osarahoitusta, vaikka hänen täytyi hyvin tietää, miten Soini siihen suhtautuisi. Voisi kuitenkin kaverille kertoa sen jälkeen, että parhaani yritin, mutta minkäs näille persuille mahtaa. No, Olli pääsi vaatimattomista ministerin liksoista eroon ja paikkaan, jossa ainakin rahaa riittää.

Sanni on sitten ihan oma lukunsa. Jos kerran Olli, niin minä kanssa. Kun Soini oli jo kerran käyttänyt Sannia pölyrättinä pöytää pyyhkiessään, Sanni toi julki ihan uuden poliittisen termin, ennakollisen näkemyksen. Sen mukaan Guggenheim voisi päästä museoiden valtionavun piiriin seuraavan hallituksen aikana. Sannin omin sanoin ”Perussuomalaisetja Timo Soini eivät siitä päätä. Se on kulttuuriministerin päätös”. 

Hyvänä osoituksena politiikan hektisyydestä lienee se, että puolen vuoden kuluttua kulttuuriministerinä oli Perussuomalaisten Sampo Terho ja eipä aikaakaan, kun Persut eivät olleet enää lainkaan hallitusvastuussa. Sampo Terho tosin oli edelleen kulttuuriministeri.

Marraskuussa 2016 Guggenheim koitti kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vielä nousta kanveesista kuin Sylvester Stallonenesittämä Rocky Bilbao konsanaan. Huonostihan siinä kävi. Omat koirat purivat, jos näin voidaan sanoa. Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, kulttuurisuvun vesa WilleRydman väänsi rautalangasta Guggenheim-esityksen auki.  Viimeisen naulan arkkuun löi sitten ehkä OskuPajamäki, mutta oli se aika tiukasti kiinni jo ennen sitäkin. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että lopputulos oli sittenkin matkan varrella aika pienestä kiinni.

MITÄ MISSÄ MILLOIN

Olen jäsenenä vanhojen orivesiläisten FB-ryhmässä. Ryhmän vetäjä, poliisin tytär Marja-Leena oli laittanut ryhmään luultavasti isänsä ottaman kuvan kumollaan olevasta autonraadosta. Kysymys yksinkertaisuudessaan kuului: "Mitä, missä ja milloin on tapahtunut?"

Vähemmän mukavasta aiheestaan huolimatta kuva on minusta hieno ajankuva 50- tai 60-luvulta ja taidokas kuva muutenkin. Diagonaalisommittelu alavasemmalta yläoikealle, jonka katkaisee pojan, sähköpylväiden ja taustan talojen linja. Kaksi henkilöä ihmettelee autoa, pipopäinen poika valokuvaajaa. Olin tunnistavinani paikan, joten tätähän oli aivan pakko lähteä selvittämään.

Ensimmäisenä mieleeni tullut paikka oli minulle hyvin tuttu Opiston kohdalla radan itäpuolella kulkeva Niemeläntie. Taustakuva on otettu Opiston Kirjastotalosta joskus 50-luvun lopussa. Maisemassa näkyy kaikki onnettomuuskuvan keskeiset elementit (tietysti autoa itseään lukuunottamatta).  Jyväskylän tien varressa olevalta muuntajalta tulevan korkeajännitejohdon pylvätt (1), maisemassa oleva useankin sähköpylväs (2) ja parikin sopivassa kohdassa olevaa latoa (3). Arvelin asian olevan paikan suhteen ratkaistu. Liian aikaisin.

Ilmakuva 40-luvun lopulta oletetusta tapahtumapaikasta. Kuvan perusteella teoriassani on liikaa ykistyiskohtia pielessä. Jos kuva on kohdasta X, missä kuvassa vasemmalla näkyvä tie kaartaa oikealle, pitäisi ladon 3a näkyä onnettomuuskuvassa ladon 3b vasemmalla puolen. Lisäksi ladon 3b harjan suunnan pitäisi olla tien suuntainen, eikä sitä vastaan kohtisuora, kuten tässä ilmakuvassa.

Koska auto jäljistä päin on tullut pohjoisesta, se ei ole voinut millään kiihdyttää noin sadan metrin matkalla kohdasta y kohtaan x sellaiseen nopeuteen, että olisi ojaan ajaessaan mennyt kuvan osoittamaan kuntoon.

Onneksi ryhmässä on muitakin Oriveden historiaa taltioineita jäseniä. Toni lähetti yllä olevan kuvan. Se aukaisi ihan uuden tutkintalinjan. Ajankohta ja vuodenaika sopivat. Kyseessä ei ehkä ollutkaan ojaanajo, vaan auton ja junan törmäys. Oripohjan vartioimattomalla ylikäytävällä niin tapahtui useita, etenkin ennen kuin Parkanon kautta kulkeva oikorata vähensi liikennettä tällä rataosuudella.

Minulla oli kirjaani varten kerättynä valtava määrä valokuvia, joista aika iso osa ei edes päätynyt kansien väliin. Kuvan 50-luvun puolivälissä otetussa kuvassa sain maiseman yksityiskohdat ja onnettumuuskuvan täsmäämään. Tien suuntainen rakennus oli purettu 50-luvun lopussa, joten sitä ei enää ollut myöhemmissä valokuvissa. Onnettomuuskuvan taustalla näkyy Oriselän eteläpuolen maisemaa. Poika seisoo ratapenkalla, jota myöten auto oli valunut tai vedetty radalta pois.Vasemmalla näkyvä ei ole maantie, kuten alunperin kuvittelin. Niemeläntie ei mene missään kohtaa näin läheltä rataa.

Kun kuvakulma varmentui, tapahtumapaikka oli aika helppo päätellä. Juna oli raahannut autoa ehkä 300 metriä törmäyskohdasta T paikkaan X. Rataa ei onnettomuuskuvassa näy, mutta se on joko pojan takana tai siitä heti oikealle.

Arvoitus ratkaistu. Alussa olin vähän väärillä jäljillä, mutta some näytti parhaita puoliaan. Yhteistyöllä tapahtuman aika, paikka ja vähän muutakin saatiin selville. Juttu julkaistiin Aamulehdessä sunnuntaina 18.11.1956 mitä todennäköisimmin luokkatoverini Matin isän, Aamulehden toimittajan tekemänä. Onnettomuus oli tekstin mukaan tapahtunut edellisenä päivänä eli lauantaina 17.11. Olin silloin jo koulussa, ja kun lauantai oli koulupäivä, minun on täytynyt nähdä kouluun mennessäni onnettomuuden jäljet. Muistikuvia ylikäytäväonnettomuuksista on, mutta juuri tätä tapausta en ole pystynyt palauttamaan mieleeni. Ajattelenkin tällaisten arvoitusten ratkaisemisen antavan aivoille sen verran puuhaa, että sen ansiosta dementia lähenee hieman normaalia lyhemmin askelin.

ps. Silminnäkijä Pekka Hosia itse asiasta kuultuna.

"Mä muistan jutun hyvin. Muistaakseni sitä raatoa se juna raahasi n. 40-50 metriä ja kirjastotalon ikkunan eteen tuli jo sitten Eloranta ja Uitin talo joten en varsinaista raatoa nähnyt. Mutta siihen aikaanhan esikoiset pääsi aina ensin katsomaan kaikkea jännää ja kuopukset pysyivät kotona. Veljeni Matti oli silloin 14-v ja ponkaisi paikalle oitis ja oli siellä ennen kuin autoa oli saatu sen verran auki, että kuljettaja pääsisi ulos. Saatiin elävänä ja lähes vahingoittumatta ja kun nousi omille jaloilleen kysyi "Missä mun lippalakki on?". Eli kai vähän oli pökerryksissä. Tämän veljeni kertoi silloin minulle ja näin sen olen muistanut."

Kasvoiko raha puussa?

Tällä kuvalla ei ole tarinan kannalta oikeastaan muuta tekemistä kuin se, että se otettu juuri samoihin aikoihin. Minä istun eturivissä kädet hurskaasti ristissä. Ei ole kovin vaikeaa uskoa, että olin niihin aikoihin varsin höynäytettävissä.

Tarina alkaa syksystä 1964. Isäni oli nimitetty Opiston johtajaksi Heikki Hosian siirtyessä opetusministeriön kansliapäälliköksi. Olimme juuri muuttaneet johtajan asuntoon Kirjastotaloon. Olin 14-vuotias ja koko ajan lähestymässä Opiston oppilaiden ikiä, eli saamassa heistä ikäisiäni kavereita.

Asuin kirjastotalon ”pohjoissiivessä” kolmannessa kerroksessa ihan omassa yksinäisyydessäni. Sieltä oli yhteys käytävän kautta kansankorkeakoulun poikien asuntoihin. Periaatteessa en olisi saanut edes käydä siellä, mutta tässä asiassa en ollut periaatteellinen

Vähän kuin oheisessa Viikkolehden artikkelissa törmäsin sattumalta erääseen oppilaaseen, jolla riitti juttua. Hän oli Erik Dragsberg. Omien puheidensa mukaan tanskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Puolassa elokuvakoulun käynyt maailmanmies. Muistan kuunnelleeni häntä silmät ihmetyksestä pyöreinä.

Meistä tuli jonkinlaiset kaverit, tosin motiivit kaveruudelle taisivat olla vähän epäsymmetriset. Minä ihailin Erikin maailmanmiehen tyyliä, hän taisi nähdä pikemminkin tuttavuuden Opiston johtajan pojan kanssa olevan hänen etujensa mukaista.

Olin ollut kesällä Opiston puutarhalla töissä, ja kun en ollut tuhlaavainen luonne, minulla oli pienestä palkastani huolimatta jäänyt rahaa säästöön. Taisin jopa mainita siitä Erikille, koska jossain vaiheessa alkusyksyä hän valitteli akuuttia rahapulaa ja pyysi pientä vippiä. Takaisinmaksu olisi heti seuraavalla viikolla, kun Erik saisi ennakkoa jostain elokuvasopimuksesta, josta sen salaisen luonteen vuoksi ei voinut kertoa tarkemmin. Sinisilmäisenä ja toisesta ihmisestä pelkkää hyvää uskovana lainasinkin hänelle rahaa. Summaa en enää muista, mutta useita kymppejä kuitenkin. Iso raha minulle siihen aikaan.

Seuraavalla viikolla Erik tapojensa vastaisesti selvästi kartteli minua, mutta lopulta pääsin puheisiin ja kysymään lainaa takaisin. Hän kertoi surullisen tarinan. Ennakkoa ei ollut tullut ja minunkin antamilleni rahoille oli käynyt köpelösti. Erik oli nimittäin iskenyt jonkun tytön Opistolta ja ollut muhimassa tämän kanssa tekolammen laiturilla. Siinä touhussa hänen lompakkonsa oli pudonnut veteen ja kun hän myöhemmin etsi sitä, ei enää löytänyt. Syksykin oli jo aika pitkällä ja vesi kylmää, joten hänellä eikä muillakaan ollut hirveää intoa sukellella rahojen perään.

En enää muista, uskoinko vai en. Luultavasti uskoin, Erik oli erittäin vakuuttava puheissaan. Etenkin niissä, jotka eivät muuten olleet oikein uskottavia. Harmitti kuitenkin.

Kun seuraavalla viikolla tulin eräänä päivänä koulusta kotiin, kirjastotalon asunnossamme olevan isän työhuoneen ovet olivat kiinni. Äänistä tunnistin, että isä ripitti Erikiä, joka oli kerrankin se, joka puhui vähemmän ja hiljaisemmalla äänellä. Selvisi, että Erik oli sotkeutunut moninaisten valheidensa verkkoon, osana niistä lainaillut takaisin maksamatta muiltakin kuin minulta, mitä tosin en ollut kertonut kenellekään, etenkään en isälleni.

Seuraus oli kuitenkin se, että Erik joko erosi tai erotettiin Opistosta. Seuraavana päivänä hän oli jo poissa. Henkilökohtaisesti en ollut enää koskaan tekemisissä hänen kanssaan, mutta epäsuorasti kyllä. Ensimmäisen kerran vain parin viikon päästä siitä, kun hän oli lähtenyt.

Kävelin lammen rannalla. Lampi oli mennyt juuri ohueen ja kirkkaaseen jäähän. Jään alla oli runsaasti puun lehtiä, mutta eräs vähän isompi vihreä lehti kiinnitti huomioni. Se oli selvästi Paasikivi, kymmenen markan seteli. Rikoin jään sen kohdalta ja ongin setelin ylös. Lampea kierrellessäni löysin enemmänkin seteleitä. Osa vain oli niin kaukana rannasta, että niihin ei ulottunut ja lasinohuelle jäälle ei ollut mitään asiaa.

Kaikista Erikin tarinoista yksi vähiten uskottavista piti siis paikkansa. Lainaamani ahat olivat lammessa. Näin ainakin uskon, tuskin ne lammen hopeapajuissakaan kasvoivat. Kun jään paksuunnuttua kävin hakkaamassa loputkin näkyvissä olevat setelit pois, saatoin katsoa Erikin kuitanneen tietämättään velkansa, jopa koronkiskonnaksi katsottavaksi korolla. Kuivasin rahat, ja niistä tuli ihan käypää valuuttaa. Vielä seuraavana keväänä joku kertoi löytäneensä jo aika pahasti vettyneen kympin setelin lammesta.  Setelipaperi on kuitenkin aika hyvin vettä kestävää, joten eiköhän siitäkin vielä kaupassa kelpaava raha tullut.

Erik Dragsberg Opiston vuosikertomuksessa 1964-65. * tarkoittaa, että hän on lopettanut syyslukukaudella. Hänen äitinsä asui Kuopiossa, mistä tämä oli mitä ilmeisimmin lähettänyt hulivilipoikansa Orivedelle rauhoittumaan. Varsin huonolla menestyksellä tosin. Mitään muuta syytä en keksi Erikin Opistolle tuloon.

Kuva ei ole ihan autenttinen kaikilta osiltaan. Suunnilleen näiltä kohdin kävin hakkaamassa irti jäästä yhden Paasikiven, jollaiseen kuvan virtuaalivaluuttaan Jyrki ja Jukan katseet ovat suuntautuneet.  

Viikkosanomat julkaisi numerossaan 5.4.1965 koko aukeman artikkelin Erik Dragsbergista. Siinä hän kehuu itsensä ja haukkuu suomalaisen elokuvan tason. 

Opiston ajoista tässä on vain noin puoli vuotta. Muistan hyvin Erikin jalassa olevat sirot kengät. Ne olivat jotain muuta kuin siihen aikoihin oli tyylinä. Korkeintaan meidän luokkakuvassa minun vieressä istuvalla Matilla oli jotain vastaavaa. Tosin Matin sukatkin olivat tyylikkäät, toisin kuin Erikin.

Kuvasta käy minusta hyvin ilmi, miten paljon Erik Dragsbergin olemuksessa oli samaa kuin Jörn Donnerissa. Erik kun liikkui sulavasti piireissä kuin piireissä, hän törmäsi jossain vähän myöhemmässä vaiheessa myös Jörkkaan, joka sitten palkkasi 70-luvun alussa Erikin jonkinlaiseksi yleisjohtajaksi omistamaansa Nilsiän Tahkovuoren hotellikompleksiin. Muina mukana sähläämässä  olivat Kalevi Keihänen ja Urpo Lahtinen. 

Donnerilta loppuivat rahat ensimmäisenä ja hän varmaan koki näistä kolmesta suurimmat tappiot. Keihänen kaadettiin osin isompien toimesta muutaman vuoden kuluttua, mutta Lahtisella oli Hymyn ansiosta sen verran paljon pätäkkää takanaan, että Tahkovuoren tappiot eivät tuntuneet missään.  Ehkä Donner oppi siitä, että matkailubisneksessä suuret odotukset ja kova hehkutus eivät vielä takaa rahakasta lopputulosta. Jörkka oli tunnetusti Guggenheimin taide/matkailu -projektin äänekkäimpiä epäilijöitä alusta asti. Suuren huijauksen ensimmäinen näytös.

Erikin pesti johtaja Dragsbergina päättyi kananlentomaisesti samoista syistä kuin opinnot Opistolla. Puurot ja vellit tuppasivat menemään sekaisin. Kaverini Pekka oli juuri siihen aikaan Tahkolla töissä. Hänellä on värikkäitä tarinoita edellä mainituista juuri näiltä ajoilta, mutta kertokoot itse, jos haluaa.

Katkelma Viikko-Sanomien jutusta. Toimittajalle Erikin sen hetkinen ikä jää arvoitukseksi. Opiston vuosikirjasta se paljastuu. Ikää oli haastettelun aikana 17 vuotta. Mutta ikähän ei ole tärkeä, vaan ajatukset. Niitä Erikillä riitti, tosin puhetta vielä enemmän.

Tamperelainen-lehdessä oli syksyllä 2010 tällainen juttu. Erik mainittu, eikä mitenkään yllättävässä yhteydessä. Nimittäin mikä tahansa yhteys Erikiin liittyen ei ole yllättävä.

Seuraava ja viimeinen minun silmiini osunut tieto Erkin touhuista Suomessa on vuonna 1981 ilmestynut Pelastusarmeijan kustantama 80 sivuinen kirjanen. Tekijöinä on ei ihan ensimmäisinä tässä yhteydessä mieleen tulevat henkilöt. Erik Dragsberg ja Pertti Virtanen, josta tamperelaiset olivat kuulemma erityisen ylpeitä vuonna 1995, jolloin he saivat ensimmäisen kerran Velton sisään. (Vitsi toimii paremmin kerrottuna.)

Tekijöistä huolimatta tai ehkä juuri siksi sisältö on ihan asiallinen kirjoitus otsikon mukaisesta teemasta. 

Liittyykö kiitossanojen viimeiseen virkkeeseen aitoa uskonnollisuutta vai pientä piruilua? Se jäänee arvoitukseksi, ellen saa jompaa kumpaa itse asiasta kuulluksi. 

Vaikka kosketukseni Erik Dragsbergiin jäi varsin lyhytaikaiseksi, hän jäi mieleeni yhtenä värikkäimmistä kohtaamistani ihmisistä, jollaisia elämäni varrella on tullut aika moinen määrä vastaan. Kuukauden päästä Erik täyttäisi 71 vuotta, sikäli kun on vielä hengissä. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista. Jos ei muuten, niin voisin ainakin kertoa hänen potevan turhaan huonoa omaatuntoa pystyyn jääneestä vipistä.


ps. Jos joku haluaa erityisesti lukea artikkelin Viikko-Sanomissa, niin alla. 

Orivettä ilmasta

Oriveden kirkonkylää vuonna 1953 valokuvaaja Albin Aaltosen ilmakuvaamana. Liukukuvia vähän isompana voi käydä katsomassa alla olevista linkeistä.

https://cdn.knightlab.com/libs/juxtapose/latest/embed/index.html?uid=e9001332-0e97-11e8-b263-0edaf8f81e27


https://cdn.knightlab.com/libs/juxtapose/latest/embed/index.html?uid=18fb6276-180c-11e8-b263-0edaf8f81e27

Talojen numerot ovat osin samat kuin kirjassani Lapsuuteni Orivesi sivulla 39, joten ne ovat hieman epäloogiset. Joitakin puuttuu ja numerointi alkaa 21:stä.  Kommentit virheistä ja puutteista otetaan kiitollisena vastaan.

To be contiued.

1. Auvinen
2. KOP
3. Pölkkysen kauppa, kelloseppä Siren
4. Kauppakunta
5. Säästäpankki
6. Kivilinna
7. Kanta-Häme
8. Pölkkynen
21. Vuorio, vaatturi, Jokiniemen vaateliike.
22. Oriveden Pyörä, Helinin pyöräkorjaamo
23. Hauskala, Peltonen
24. Venni Koskela, yhteiskoulun rehtori
25. J. R. Silén, korkotehtailija
26. Nippala
27. Järveläinen Lempi, ompelija
28. Järvinen Iida, silittäjä
29. Paasi Elsa, ompelija
30. Kamppila, suutari
31. Viljanen
32. Svante Elo, poliisi
33. Ylä-Mukkula, radioliike
34. Ylätalo
35. Oriveden sähkö
36. Granqvist
37. Mikkola
38. Karttinen, talossa joskus Ahosen pannutinaamo
40. Vehmas
41. Peltomaa Alma
42. Vartiainen
43. Huitun muonamies, Korhonen
44. Huitu, maatila
45. Oriveden sähkön varasto, Virtasen konditoria
46. Laitisen teurastamo ja kauppaliike
47. Opiston ulkorakennus
48. Sirola, Opiston talonmiehen asunto
49. Opiston vuonna 1950 palanut päärakennus
50. Urhola, Opiston asuinrakennus
51. Uotila, Opiston asuinrakennus
52. Opiston laululava, purettiin 1952
53. Rauhala, Opiston puutarhurin asunto
54. Siukolan, sittemmin Jokelan autovarikko- ja korjaamo.
56. Jaakkolan kiinteistöt, parturi, kotileipomo, posti, ym.
57. Lehtimäen kalustamo- ja verhoiluliike
58. Lepola, Opiston rakennuksia
59. Kivivaara
60. Osuuskassa,
61. Paavola Esko, toimittaja
62. Mäkinen
63. Vartiainen
64. Peltomaa Vilho ja Anna, koulukoti (talo ei kuvassa)
65. Kankaanpää Onni, autokorjaamo
66. Pohjonen
67. Liimola, valokuvaamo
73. Puistola
74. Kirjastotalo
75. Keskuskansakoulu
76. Kansakoulun opettajien asunto, nykyisin laulumaja
77. Työväentalo
78. Opiston Kalliolinna
79. Opiston Eloranta
80. Nestori Uitti
81. Neuvola
82. Opiston riihi
83. Mylly
84. Yrjänäinen, eläinlääkäri
85. Vanha-Eskolan matkustajakoti
86. Kaskelan matkustajakoti, sittemmin talouskauppa
87. Meijeri
88. Oripohjan asema
89. Yhteiskoulu
90. Maikkala, oppikoulun opettajien asuntola
91. Koivisto Kalle, suutari
92. Tuulimylly
93. Oriveden kino
94. Poliisiasema ja putka
95. Liljan taimitarha
96. Karttinen Topi
97. Dalman
98. Heinonen
99. Hovin talo
100 Hänninen (ei kuvassa, talo valmistui 1955)
101. Ratavartija Ijäs
102. Opiston lampi
103. Uotila
104. Suoja
106. Kansakoulun vahtimestari Pohjonen

Ei enää populismia!

Väkeä olisi jonoiksi asti. Miksi helsinkiläiset eivät tarttuneet päättäväisesti tähän tarjoukseen, jonka perään lähes kaikki maailman kaupungit kuolaavat?

Guggenheim-Helsingin noususta kestopuheenaiheeksi on kulunut seitsemän vuotta ja hankkeen kaatumisestakin jo reilusti yli vuosi. Herrojen (eikä rouvien) metkut eivät ole siitä muuttuneet, joten kertauksen vuoksi muutama kappale Guggenheimin Helsingin ristiretken historiaa.

Marraskuussa 2016 koko hanke näytti jo kuolleelta ja kuoppaamista vaille loppuun käsitetyltä.  Vaan annapa olla, kuolinkoreissaankin se nosti vielä päätään uuden esityksen voimin. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen antoi taustatukea ja yritti näyttää kaapin paikkaa Timo Soinille ja perussuomalaisille. Useassa mediassa julkaistu juttu meni näin MTV-uutisissa.

Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini on ilmoittanut, että hallitus ei tule antamaan minkäänlaista tukea Guggenheimille.

– Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille.

Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Kulttuuriministeri toivoo, että Guggenheim-hankkeen varjolla ei tehtäisi enää populismia.

– Toivon että populismi tämän hankkeen ympärillä loppuisi ja Suomi saisi uuden matkailuvetonaulan. Nähtäisiin se, että maailmalla luovat alat ja matkailu on kasvavia aloja ja Suomenkin pitää päästä osaksi niistä rahavirroista ja tulevaisuuden kasvusta. Uutta työtä, elinvoimaa, kulttuuria Suomeen, se on erittäin tervetullutta.

Grahn-Laasonen sanoo olevansa iloinen siitä, että hankkeeseen on kanavoitunut entistä enemmän yksityistä rahaa.

– Se kertoo siitä, että nämä toimijat uskovat tähän hankkeeseen. Olen kulttuuriministerinä kiitollinen siitä, että yksityiset henkilöt ja tahot ovat valmiita rahoittamaan tätä merkittävää kulttuurihanketta, Sanni Grahn-Laasonen sanoo.

Guggenheim-junan veturi Helsingin kaupungin puolelta oli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Todettakoon kuriositeettina, että Kokoomuksen kannattama SDP:n ehdokkaan Viljasen valinta apulaiskaupunginjohtajaksi vihreiden ehdokkaan sijaan keväällä 2012 sai Vihreät kääntämään kelkkansa kaupunginhallituksessa ja torppaamaan Guggenheimin ensimmäisen tulemisen. Vihreät tietysti itse kiistivät tämän. Viljasta guggenheimilaisempaa apulaiskaupunginjohtajaa tuskin olisi löytynyt. On pitkälti hänen ansiotaan (tai syytään, näkökulmasta riippuen), että projekti eli näinkin pitkään. Näin kuitenkin Viljanen itse asiasta kuultuna Demarissa heti Grahn-Laasosen esiintulon jälkeen.

Helsingin kaupunginhallitus saa ensi maanantaina käsiteltäväkseen uuden ehdotuksen Guggenheim-museon perustamiseksi Helsinkiin.

Ehdotusta on valmisteltu yhteistyössä Guggenheim Helsingin Tukisäätiön kanssa. Kaupungin puolelta valmistelua on johtanut sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Kiinnostava kysymys Guggenheim-esityksessä on luonnollisesti valtion rahoitus. Ulkoministeri Timo Soini (ps.) on sanonut, että Guggenheimille ei tule valtion rahaa perussuomalaisten hallituskaudella. Museo hoitaa käyttötalouttaan omalla tulonhankinnallaan, mutta nyt se kuitenkin on saamassa 1,3 miljoona euroa valtionosuutta vuosittain. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

– Tämä on hänen normaalia päätöksentekoaan, joka kuuluu yksin hänelle. Hän on toimivaltainen ministeri tässä asiassa, hän ei tarvitse siihen hallituksen päätöstä, Viljanen sanoo.

Viljanen pitää päätöstä erittäin tärkeänä. Kyseessä ei hänen mukaansa ole myöskään mikään itsestäänselvyys, sillä Suomessa on paljon museoita, jotka eivät pääse valtionosuuden piiriin.

– Se on tärkeä myös museon (Guggenheimin) päivittäisen toiminnan tulojen ja menojen kannalta. Se on merkittävä raha, että 1,3 miljoonaa euroa vuodessa saa käyttötalouteen tukea valtiolta.

– Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Ministeri Sanni Grahn-Laasosen valtionosuuspäätös on voimassa toistaiseksi. Kuten tiedetään, valtionosuudet ylipäänsä ovat olleet huojuvaa rahoitusta.

– Kun ministeriö tekee päätöksen, kyllä tämä luo selvästi luottamuksen suojan, Viljanen sanoo kuitenkin luottavaisena.

Hän laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, hän katsoo.

Esityksen mukaan rakentamista varten perustettaisiin kiinteistöosakeyhtiö, josta Helsinki omistaisi 84 prosenttia ja tukisäätiö 16 prosenttia. Kiinteistöosakeyhtiö ottaisi 35 miljoonan euron lainan museon rakentamista varten. Lainanlyhennyksestä sekä lainanhoito- ja korkokuluista eli yhteensä 33 miljoonasta eurosta 20 vuoden sopimusaikana vastaisi Guggenheim Helsingin Tukisäätiö kiinteistöyhtiölle maksettavalla vuokralla. Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.

Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa.

– Yksityisen rahan määrä tähän hankkeeseen on täysin poikkeuksellisen suuri.

Otetaanpa yksi kerrallaan, mitä on tullut luvattua ja mitä kerrottua, ja mikä on vaihtoehtoinen totuus.

1a. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien.
1b. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

Toisin kuin MTV-uutisissa ja useissa muissakin medioissa kerrottiin, Sanni Grahn-Laasonen ei suinkaan luvannut valtion tukea (vos) Guggenheimille. Hän antoi "ennakollisen näkemyksen", mikä politiikan juridisessa kielenkäytössä oli ihan outo ja uusi ilmaisu. Ei Sannikaan niin tyhmä ole tai ainakin virkamiehet olivat häntä neuvoneet lupaamasta mitään sellaista, mihin hänellä ei ole valtuuksia. Kuten päätöksiä tulevan hallituksen kulttuuriministerin puolesta.  Ei edes saman hallituksen uuden ministerin puolesta, pestit kun ovat kiertäviä. Onko Ritva Viljanen sitten ymmärtänyt asian osaamattomuuttaan vai tahallaan väärin, sitä on vaikea päätellä. Veikkaisin suhteiden kummankin puolesta olevan fifty-sixty.  Tässä oleellisilta osin kultuuriministerin asianosaisille lähtenyt tiedote. 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on allekirjoittanut ennakollisen näkemyksen Guggenheim Helsinki –museon sisällyttämisestä valtionosuuden piiriin. Se voisi toteutua aikaisintaan vuonna 2021.

Opetus- ja kulttuuriministeriö arvioi, että museolle vuosittain myönnettävä valtionosuus voisi olla suuruusluokaltaan enintään 1,3 miljoonaa euroa.

 2. Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös.

Melkein napakymppi. Tosin kulttuuriministeri on nykyään Sampo Terho, mutta hänen puolueensa on Sininen tulevaisuus. Perussuomalaisena kulttuuriministerinä hän ehti toimia noin kuukauden ennen Perussuomalaisten hajoamista. Terho tuskin olisi ollut kovin innokas antamaan kulttuuriavustuksia Guggenheimille, jos hanke olisi edennyt. 

 3. Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Mikä pelaten tulee, se pelaten menee. Rahoituksen pohjaaminen veikkausvoittovaroihin ei ole oikein entisen pääministerin Jyrki Kataisen sadan vuoden sijoituksen kanssa linjassa. "Se ei olisi muilta poissa" on härskeimpiä puolustuksia minkä tahansa rahoituksen suuntaamiseksi jollekin omalle suosikilleen. Olisi sillä rahalla muitakin ottajia.

Tämä on muutenkin yksi osoitus niistä keinoista, jolla Guggenheimia koitettiin avittaa ohituskaistalle. Jopa muuten Guggenheimin puolesta liehuen liputtanut museoliiton toiminnanjohtajan Kimmo Levän oli otettava tähän kantaa virkansa puolesta. 

– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Projektin näkyvimpiin arvostelijoihin kuulunut demarien Osku Pajamäki arvosteli sitä myös tästä. Hänen mukaansa Helsingin kaupunki rikkoisi tässä Helsingin keskeistä kilpailuvalttia. Kaupungin pitää olla tasapuolinen kaikkia Helsinkiin pyrkiviä toimijoita kohtaan. (Edellinen linkki kannattaa katsoa. Siinä on ne keskeiset kohdat, mihin Guggenheim kaatui.) Ei yhdelle voida luvata sellaisia etuoikeuksia, mitä muilla ei ole. Kuten ennakkoon lupauksia tuista, joita muut joutuvat mahdollisesti pitkäänkin odottamaan toimintansa alussa. Tai jopa kohdennettuja verovähennysoikeuksia, joita Guggenheimille esitettiin. Ne nyt eivät sentään menneet lävitse. 

4. Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa. Viljanen laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, Taipale katsoo.Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.

Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Vanha hyvä neuvo laina-asioissa. Ken ottaa taatakseen, hän ottaa maksaaseen. Helsingin kaupunki olisi joutunut täysin kestämättömään tilanteeseen Guggenheim Helsingin tukisäätiön kanssa. Jos säätiö olisi syystä tai toisesta tullutkin kyvyttömäksi tai haluttomaksi lainan maksajaksi, lainan lyhennyksillä olisi ollut varsin selkeä osoite. Helsingin kaupungin maksukonttori. Jos velanottajan maksukyky loppuu, pankki perii omansa, oli sopimukset kirjoitettu Guggenheim Helsingin tukisäätiön ja Helsingin kaupungin välillä miten vain.

Valtuutettu Lasse Männistön viime hetken esitys kaupungin takauksesta luopumisesta oli selvästi epätoivoinen taktinen veto, kun nähtiin voimasuhteiden ennakoivan selkeää tappiota. Itse asiassa se hämäsi edustajia sen verran, että äänestyslukemat tästä olivat vain 46-39 Guggenheimin tappioksi. Neljä enemmän Männistön välistävedon taakse, niin Guggenheimin peruskuoppaa oltaisiin jo kaivamassa. 

5. – Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Tässä ollaan ihan samassa tilanteessa kuin budjetin pettäessä rakennuskustannuksissa. Jos ruusunpunaiset kuvitelmat kävijämääristä ja rahavirroista eivät toteudukaan, maksaja pitää vajeelle löytää jostain. Tästä on maininta sopimuksessa.

”Mikäli Säätiön hallitus havaitsee, että Museon liiketoiminnassa syntyy merkittävä rajoitusvaje jota ei pystytä kattamaan Museon omalla rahoituksella, Osapuolet neuvottelevat tapauskohtaisesti vajeen kattamisesta ja Museon budjettiin ja toimintaan tehtävistä mahdollisista muutoksista, ottaen kuitenkin huomioon Säätiön solmimat sopimukset ja velvoitteet.”

Säätiöllä yksityisiin (ainakin pitäisi olla) tahoihin tukeutuvat rahoituslähteet. Sen toiminta perustuu puhtaasti näiden hyväntahtoisuuteen kaupunkia kohtaan. Kun rahat loppuvat, samoin käy aika usein myös rakkaudelle. Minun ennakollinen näkemykseni on, että siinä tilanteessa vain yhdellä osapuolella on kykyä maksaa laskut. Helsingin kaupungilla. Halua tuskin on kummallakaan.

Veikkaan, että suurin osa lainatun artikkelin lukijoista (samaan kastiin luen osan valtuutettuja)  ei hahmota, että kiinteistökukuja ei lasketa käyttötalouteen. Niiden osuudeksi oli budjetoitu 6,5 miljoonaa euroa ja niistä vastaisi Helsingin kaupunki. Muutenkin minulle jäi koko prosessista valtuuston suhteen sellainen käsitys, että suurella osalla valtuutettuja ei ole mitään käsitystä talouden realiteeteista. Ei ainakaan niin paljoa, että he kantaisivat huolta esitettyjen talouslukujen todellisuudesta. Kun joku lupaa samassa lauseessa Kuun taivaalta ja satatuhatta rahojaan levittelevää turistia Helsinkiin, niin molemmat menevät hurraa-huutojen saatelemina lävitse. Ritva Viljanen sai selkeän epäluottamuslauseen. Nyt hän meidän vantaalaisten messiaana. Odotellaan aikaa, koska kansanedustaja Eero Lehden ehdotus Guggiksesta lentokentän kupeeseen saa ilmaa siipiensä alle. Kaupunginjohtaja ainakin nostanee sille peukkua ylöspäin.