Ikimuistoinen maali

Liverpoolin Trent Alexander-Arnold on juuri antanut ovelan kulmapotkun kohti täysin vapaana keskellä Barcelonan puolustua olevaa  Divock Origia, jolla oli kohtailsen helppo työ pistää pallo maaliin.  

Suosikkijoukkueeni Liverpool teki eilen  melkoisen urotyön lyömällä Barcelonan Anfield Roadilla 4-0 ja menemällä mestareiden liigan loppuotteluun. Hankala paikka minulle, jos myös toinen suosikkini Ajax menee loppuotteluun. Kumpaa silloin kannustan?

Ratkaisevan neljännen maalin Liverpool teki ovelasti kulmapotkusta. Kuvasta näkee hyvin, miten pihalla Barcelonan pelaajat olivat, kun kulma annettiin yllättäen. Selostaja Tuomas Virkkunen karjui maalin olleen ikimuistoisen.

Ikimuistoinen on aika suhteellinen käsite. Kuinka monen henkilön ja kuinka monen vuoden päästä maali pitää muistaa, jotta se olisi ikimuistoinen?

Minä tein ikimuistoisen maalin Oriveden Pappilan kentällä syksyllä 1967 Oriveden Ponnistuksen ja Mäntän Valon välisessä B-juniorien piirinsarjan ottelussa. Tosin sitä tuskin muistaa enää kovin moni, luultavasti vain minä.

Pelin kulku meni seuraavasti. Ottelu oli piirinsarjan viimeinen. Ponnistus oli sarjassa kaksi pistettä jäljessä mänttäläisiä, mutta meillä oli parempi maaliero. Voitolla siis nousisimme sarjan kärkeen ja samalla maakuntasarjan jatko-otteluihin. Ponnistus oli ollut sinne tyrkyllä jo monta vuotta, mutta jäänyt aina kakkoseksi joko Mäntän Urheilijoiden tai Mäntän Valon jälkeen.

Otteluun liittyi erikoinen episodi. Kaikilla Ponnistuksen pelaajilla oli jaloissaan upouudet jalkapallokengät. Siihen asti olemme pelanneet joko tavallisilla kumitossuilla tai korkeintaan Nokian nappulapohjaisilla Nappiksilla, jotka minun sukupolveni futarit varmaan hyvin muistavat. Ne olivat nimittäin ikimuistoiset.

Nokian Nappisten mainos. Huomio kiinnittyy paitsi tossuihin myös palloon. Se on nimittäin malliltaan Adidaksen Telstar, joka esiteltiin ensi kertaa vuonna 1968. Sitä ennen pelattiin erilaisista paloista kursituilla palloilla. 60-luvun jalkapallot oli vielä aitoja nahkapalloja, joiden paino varmaan tuplaantui märällä kentällä. Sadekelillä pelattaessa ainakaan minulle ei tullut mieleenkään pistää päätäni kovaa tulevan pallon eteen.

Jalkapallokenkien tarina oli seuraavanlainen. Valkeakosken Hakan tähtipelaaja Juhani Peltonen pelasi yhtenä ensimmäisistä suomalaisista ammattilaisena Ulkomailla, seuranaan Hampurin SV.  Tämän reissun sivutuotteena Peltonen suunnitteli Adidakselle "suomalaisen pelaajan jalkaan sopivat" jalkapallokengät, joita Oriveden kenkätehtaan oli tarkoitus ruveta valmistamaan lisenssillä. Tehtaan johdolla oli suhteita ja sympatioita Ponnistukseen, niinpä me saimme olla kenkien testaajia. Muistan vielä hyvin, miten joku tehtaan edustaja toi autolla ison pinon kenkälaatikoita, joista kukin pelaaja sai käydä sovittamassa itselleen parhaiten sopivat kengät. Niinpä pelin alkaessa jokaisella meistä oli hienot mustat kolmiraitaiset futispläägät jaloissaan.

Se oli hirvittävä virhe. Peltonen oli varmaan pelaajana paljon parempi kuin kenkien suunnittelijana. Uusia kenkiä ei muutenkaan pitäisi ottaa käyttöön suoraan peliin, ne hiertävät. Nämä kengät hiersivät muutenkin kuin uututtaan. Etenkin takana ollut läppä, jonka tarkoitus oli suojella akillesjännettä, hiersi sen vereslihalla.

Näillä kengillä olimme täysin altavastaajia.  Saimme olla tyytyväisiä, että olimme ensimmäisen puoliajan jälkeen vain 0-2 tappiolla.

Puoliajalla jokainen, jolla vain oli jotkut vaihtotossut, otti ne uudestaan käyttöön. Se muutti pelin kulun. Nousimme tasapeliin 2-2 minun tehdessä toisen maalin, mutta sehän ei olisi vielä riittänyt. Puoliajan pituus siihen aikaan B-junioreissa oli 40 minuuttia. Kelloahan kentällä ei ollut, mutta pelikaverillani ja opistolla asuvalla luokkatoverillani Paavolan Oskulla oli sellainen kädessään. Kun saimme aivan pelin lopussa nykyään harvinaisen epäsuoran vapaapotkun rangaistusalueen sisältä, kysyin Oskulta aikaa. Sitä oli kuulemma minuutti, korkeintaan kaksi.

Minä menin antamaan epäsuoraa vaparia. Erotuomari oli antanut jo luvan, kun vielä nostin käden pystyyn ja menin kumartuen korjaamaan pallon paikkaa. Juuri hetkeä ennen kuin olin siirtämässä kädelläni palloa syötinkin sen yllättäen vieressä aivan vapaana olevalle toiselle opistolaiselle Oksasen Aimolle, joka pääsi laittamaan pallon käytännössä tyhjään maaliin. Kuvio, jota olimme useat kerrat käyttäneet Opiston nurmikoilla pelatessamme.

Mänttäläisen protestoivat, mutta erotuomari näytti keskelle. Peli päättyi mänttäläisten aloitukseen. Olimme jatkossa.

Se, että cup-periaatteella pelatussa jatkossa hävisimme heti Valkeakoskella Hakalle 0-9, on sitten toinen tarina, eikä lainkaan ikimuistoinen.

Ottelun medianäkyvyys ei ollut ihan Liverpool-Barcelona -pelin luokkaa. Pelista, ratkaisevasta maalista puhumattakaan, ei ole kuin muistikuvia. Kuvassa kuitenkin Ponnistuksen voittoisa joukkue Pappilan kentällä ottelun jälkeen. Kenttä muistutti heinäpeltoa, mutta kirkonkylässä olleen Suojan kentän lähin vertailukohta olisi ollut perunapelto. Maaleissa ei ollut edes verkkoja, mkä tietysti latisti maalinteon näyttävyyttä. 

 Pienellä paikkakunnalla oli tässä vaiheessa kolme jalkapalloa pelaavaa seuraa. Oriveden Ponnistus ja Tuisku sekä Hirsilän Pyrkivä. Juniorijoukkueisiin oli usein vaikea löytää riittävää määrää pelaajia, etenkin jos valmennusjohto otti turhan tarkasti ikärajat huomioon. Äkkiä katsomalla tästä joukkueesta yli puolet on yli-ikäisiä, koska kesällä 1967 B-junioreihin päästäkseen piti olla vuonna 1950 tai sitä myöhemmin syntynyt. Minä ja Osku olimme syntyneet ihan vuoden 1949 lopussa, joten synti ei ollut niin suuri. Samaa ikäluokkaa on myös maalissa ollut Viherman Risto. Takarivissä vasemmalla oleva Tuiskun Jukka taisi tähän aikaan lähennellä jo kahdenkympin ikäpyykkiä. 

Toisaalta joukkueessa oli sitten eturivissä oikealla kyykyssä olevia nappuloita, joiden nimiä en enää muista, jos koskaan tulin edes tietämään.  Nämä junnut huomioon ottaen joukkueen keski-ikä saattoi olla juuri ja juuri B-junioreiden vaatimusten mukainen. Eturivissä vasemmalla on jutussa mainittu Oksasen Aimo ja takana oikealla Paavolan Osku, jonka loppuhetkien taktiikkaan ratkaisevasti vaikuttanut kello näkyy hyvin. Minä olen takarivissä kolmas oikealta. 

Tietokirjailijan tietokirja

Punnittua tekstiä heti alkulauseesta alkaen. 

Kalle Päätalo on useaan otteeseen kertonut, kuinka Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? oli aivan ratkaisevassa asemassa hänen päätökselleen ryhtyä kirjoittamaan. Juuri ilmestynyt Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin opus Tietokirjailijan tietokirja (näin haluan lukea kirjan nimen) voisi toimia samanlaisena innoituksen lähteenä tietokirjailijan uraa suunnittelevalle.

Kovin pitkään ei tarvitse pyöriä joka syksyisillä kirjamessuilla, kun havaitsee, että tietokirjailija ei ole mitenkään uhanlainen laji. Julkaisukynnyksen madaltuminen näyttää vuosi vuodelta saavan yhä useamman toteuttavan haaveensa oman kirjan julkaisemisesta. Jos ei kaupallisen kustantajan toimesta, niin omakustanteena sitten.  Käteen ne tuntuvat ihan samanlaisilta.

On aika vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ajatella tietokirjan tekemistä aiheesta, jota ei itse tunne omakohtaisesti. Tiina Raevaara on tuottelias sekä kauno- että tietokirjailija ja Urpu Strellmanilla taas on pitkäaikainen kokemus kustannusalalta. Kokemus ja näkemys paistavat lävitse kirjan sivuilta jo alkusanoista alkaen.

Minun iällisestä näkövinkkelistä tekijät ovat vielä nuoria. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1979. Tuskin osasivat vielä edes lukea, kun minä julkaisin ensimmäisen tietokirjani. Vaikka nuoruutta ei laulun sanojen todistamana saa enää takaisin, vai haikeana huokailla, että olisipa minunkin tietokirjailijan uran alkuaikoina ollut tällaisia ohjekirjoja aloittaville tietokirjailijoille. Kovin tutuilta tuntuvat monet kirjassa olevat kertomukset kirjoittamisen niin synkistä kuin valoisemmistakin hetkistä. Toki se on lohduttavaa lukea, että täsmälleen saman epävarmuuden kanssa tietokirjailijan on oltava aina valmis tulemaan toimeen. Sitä eivät opaskirjat voi poistaa, mutta onhan sekin tieto jotain, että se kuuluu olennaisena osana toimenkuvaan.

Oli tietokirjailijan taival alussa tai lopussa (kuten minulla alkaa jo olla), voin vilpittömästi suositella Raevaaran ja Strellmanin teosta. Hirveän isosta elintason sekä sosiaalisen aseman noususta ei kirjailijan statuksen myötä kannata haaveilla. Reilut viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijan tietokirjan myynnistä saamien tulojen keskiarvo oli noin 1500 euroa. Suomen Kuvalehden vuonna 2018 julkaistun kyselyn mukaan kirjailija sen enempää erittelemättä on sijalla 129 eri ammattien arvostusasteikolla. Nousussa kuitenkin ja selvästi korkeammalla kuin vaikka vasta sijalla 375 ennen Oulun tapahtumiakin ollut imaami. Ehkä molemmissa ammateissa plussapuolelle voidaan katsoa se, että ammattia vähiten arvostavien puoluekanta on Perusuomalaiset.

Orivesi (melkein) mainittu

Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Omistus och samma på svenska.

Oliko pallo yli?

Tästä lähti Ajaxin maaliin johtanut hyökkäys. Pallon sivurajalta pelastanut Ajaxin pelaaja on juuri syöttänyt pallon eteenpäin. Realin valmentaja viittoilee toimenkuvansa mukaisesti heittoa omalle joukkueelleen. Ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus nähdä senteistä kiinni oleva tapaus varmuudella oikein on linjalla oleva rajamies. Hänen lippunsa pysyi alhaalla. 

Mestareiden liigan ottelussa 5.3.2019 Real Madrid - Ajax Amsterdam oli videolta tarkistettu tilanne. Oliko pallo yli sivurajan vai ei? Tapaus oli siinä mielessä ratkaiseva, että tilanteesta lähti Ajaxin hyökkäys, jonka tuloksena on ns. voittomaali, koska Realin olisi pitänyt sen jälkeen tehdä kaksi maalia voittaakseen yhteistuloksessa. Tilannetta tutkittiin pitkään VAR-tekniikan avulla, jonka jälkeen erotuomari hyväksyi maalin. 

Poimin tv-kuvista viisi perättäistä ruutua ja koitin asemoida ne siten, että kuvakulma on sama. Kamera kääntyi kuvauksen aikana, joten kuvia piti hieman siirtää. Vaiheet näkee parhaisten vaihtamalla kuvia.

Tässä vaiheessa potku on vasta osumassa palloon, joka on varsin selkeästi osin rajalinjan päällä.

Ratkaiseva hetki. Nappulakengän kärki osuu palloon.  Pallo on siirtynyt aavistuksen poispäin kentästä. Onko pallo ulkona vai ei?

Pallo on jo matkalla kohti kenttää.  Se, että nurmikkoa näkyy enemmän kuin edellisessä kuvassa johtuu siitä, että pallo on ilmassa.

Kuvien välinen aika on 0,04 sekuntia. Kovin pitkälle taaksepäin ei pallo ehdi ensimmäisen sekunnin kymmenyksen aikana  potkun jälkeen. Selkeästi viivan päällä pallo kuitenkin jo on.

Viimeistään tässä kuvassa pallon sijainnista ei ole epäselvyyttä.

Kun kuvaa ei ole otettu linjan suuntaisesti, siitä on mahdotonta päätellä sadan prosentin varmuudella, oliko pallo ulkona vai ei. Jotain laskelmia voi kuitenkin tehdä. Kriittisessä kuvassa pallon ei näy kokonaisuudessaan, vaan osa siitä on selvästi nurmikon peitossa. Täydensin pallon kuvan ympyräksi.

Virallisen pelipallon mitta läpimitta on 22 cm ja rajalinjan viivan leveys 4 tuumaa eli 10 cm. Tein omaan nurkista löytyneeseen palloon samassa suhteessa olevan rajaviivan paperista ja kuvasin nämä kulmasta, joka vastaa sekä kameran kuvakulmaa että rajalinjan suuntaa television kuvassa. Rajalinjan leveys merkittiin kuvaan kohtaan, joka on kameran optisen akselin suunnassa, siksi paperin ja rajalinjan leveys on kuvassa merkitty vinoon. Paperinen linja laitettiin kohtaan, jossa pallo olisi juuri ja juuri sisällä.

Kuvasta näkee selvästi, että minun vasemmanpuoleisessa verrokkikuvassa pallon alla näkyy suhteessa enemmän "nurmea" kuin ottelusta otetussa kuvassa. Se todistaa, että pallo oli pelitilanteessa lähempänä rajalinjaa eli sisällä. Niukasti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että linjalla ollut rajamies pystyi selvästi tekemään oikean tuomion. Oikeus voitti tässä tilanteessa ja sen myötä Sergio Ramosin pikkunäppäryys korttipelissä sai ansaitsemansa lopputuloksen, Musta Pekka jäi käteen. Ramoshan oli hankkinut edellisessä osaottelussa itselleen taktisen toisen keltaisen kortin, jotta voisi huolia "varman voittopelin Ajaxia vastaan" ja aloittaa seuraavan kierroksen ottelut puhtaalta pöydältä. 

ps. 7.3.2019

Sain kommenttina tähän kysymyksen, kuinka paljon pallon sijainnin epävarmuuteen vaikuttaa se, että televisiokamera kuvaa 25 ruutua sekunnissa (hidastuksella tietysti enemmän). Ruudut siis vaihtuvat 0,04 sekunnin välein. Näiden väliin jää vain valistuneita arvauksia pallon sijainnista. 

Pohjakuva on tilanteesta, jossa kengän kärki juuri osuu palloon. Pallot siitä oikealle olen syvännyt kuvista, jotka on kuvattu 0,20 sekunnin välein, eli otettu aina joka viides ruutu. Kun nuolen kohdalla sivurajassa on hieman tuhriintunut kohta, olen pystynyt asemoimaan kuvat päällekkäin, vaikka kamera kääntyi tässä kuvauksen aikana. 

Kuvasta voi päätellä, että 22 cm läpimitaltaan oleva pallo on liikkunut ruutujen välissä noin 25 cm, eli pallon nopeus jakolaskulla oli noin 1,2 m/s. 

Tässä olen laittanut päällekkäin kaksi kuvaa, juuri ennen osumaa ja siitä 0,04 sekunnin päästä tapahtuvan osuman. Pallon paikka on muuttunut noin 5 cm, joten tämä kuva tukee edellä tehtyä päätelmää pallon nopeudesta 1,2 m/s. Pallon suunta on kohtuullisen hyvin kohtisuoraa kuvaussuuntaa vastaan, joten päätelmän pallon nopeudesta voi tehdä kuvien perusteella. Pallo ei tullut kuitenkaan rajan yli kohtisuoraan, vaan vinosti siihen nähden. Tämän huomioon ottaen peräkkäisten ruutujen väliin epätarkkuus siitä, oliko pallo kokonaan yli rajan vai ei, on suuruusluokkaa 2 cm. 

Vielä kuvat juuri ennen osumaa, osuman hetkellä ja osuman jälkeen. Potku osuu pallon alaosaa, mikä nostaa pallon ilmaan. Siksi tästä tästä kuvasta on vaikea arvioida pallon etäisyyttä sivurajasta, koska pallon korkeutta nurmikosta ei näe kuvasta. 

Osuman pallon alaosaan johdosta pallo saa alakierteen, mikä pysäytti pallon paikoilleen melkein heti sen osuttua kenttään.

 

Kun pallo jäi pelattavaksi aivan sivurajan tuntumaan, missä ei ollut muita pelaajia lähellä, pääsi vikkelästi ylös noussut Ajaxin pelaaja aloittamaan rauhassa hyökkäyksen, jonka seurauksena 15 sekunnin päästä pallo oli Real Madridin maalissa. Samalla se herätti myös periaatteellisen kysymyksen siitä, kuinka kauaksi taaksepäin voidaan VAR-videoita kelata. 

Vanhat valokuvat kertovat

Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.

Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun koostani päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.

Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.

Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.

Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 

Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 

Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 

Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 

Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.

Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.

Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 

Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.

Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.

Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.

Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella. 

Guggenheim-Helsinki – pienestä kiinni

Tänään on Guggenheim-Helsinki projektin kaatumisen 2-vuotispäivä. Sitä on ihan mukava muistella, vaikka jäljellä on vain parkkipaikka ja hiilikasa.  Minä kun olin hanketta vastaan lähes alusta alkaen, eli siitä lähtien, kun sen selvitys suurella rummutuksella ja tulipalokiireisellä jatkoaikataululla julkistettiin vuoden 2012 alussa. Harva varmaan tuli lukeneeksi kahdella miljoonalla tehtyä selvitystä. Minä luin ja tulin samaan johtopäätökseen kuin Jörn Donner jo vuotta aikaisemmin.

Guggenheimin rantautuminen kahteenkin eri kohteeseen epäonnistui monien asioiden summana. Yksi suurimmista varmaan oli hankkeenpuuhamiesten ja -naisten ylimaallisia taiteellisia ja taloudellisia haavekuviamaalailevat lausunnot. Ne kääntyivät lopulta itseään vastaan.

Projektilla oli myös ihan silkkaa ajoitukseen ja päättäjiin liittyvää epäonnea. Ilman sitä kaivinkoneet rakennus olisi jo pysytyssä, ainakin kaivinkoneet olisivat täydessä työn touhussa.

Ensimmäinen onneton sattuma liittyi Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtajan valintaa keväällä 2012. Vihreät katsoivat, että toimi olisi valtuuston toiseksi suurimpana puolueena kuulunut heidän ehdokkaalleen Tuija Braxille, mutta Kokoomuksen äänin siihen tuli valittua SDP:n Ritva Viljanen. Vaikka Vihreät kuinka koittavatkieltää kuin Pietari aikoinaan Mestarinsa Öljymäellä, on hyvin ilmeistä, ettäVihreät kostivat torppaamalla Guggenheimin, Kokoomuksen lempilapsen etenemisenjo kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Miten asia olisi edennyt valtuustossa, se jää arvailujen varaan. Tapahtumien kulku oli paradoksaalista siinä mielessä, että Ritva Viljanen osoittautui yhdeksi kaikkein intomielisimmistä projektin kannattajaksi.

Seuraava epäonni liittyi Kataisen hallituksen salkunjakoon. Alusta alkaen oli aika ilmeistä, että projektin läpimeno riippuu ratkaisevasti siitä, lähteekö valtio mukaan kustannuksiin. Valtion kukkaron nyörit taas olivat hallituksen ja sen kulttuuriministerin takana. Kulttuuriministerinä sattui keväällä 2012 olemaan Paavo Arhinmäki, mikä oli varmaan yksi huonoimmista vaihtoehdoista Guggenheimin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Järeimmin poliitikoista Guggenheimin puolesta puhui Jan Vapaavuori. Ehkä kuitenkin hänen ohjeensa Kokoomuksen kaupunginvaltuutetuille ajattelun lopettamisesta vaikuttivat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti pytingistä päätettäessä. Ainakin minä olisin ottanut nokkiini, jos joku olisi pyytänyt minulta samaa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, kuinka otin tiettyä hajurakoa opiskelevan nuorison marxilais-leniniläiseen etujoukkoon, kun opintopiirissä esittämääni kysymykseen (en muista enää mihin) vastattiin, että turha minun on sitä pohtia, toverit Neuvostoliitossa ovat tehneet sen jo puolestani.

No, vihreiden Soininvaara ymmärsi paremmin ja ulkoisti päätöksenteon idiooteille. Aivan kuten Ihmisten puolueen Topi Petteri.

Vapaavuorella olisi saattanut ollakin harteita valtion rahoituksen junailemiseen Guggenheimille. Valitettavasti vain hän oli vapaavuorolla hallituksesta juuri kriittisillä hetkillä keväällä 2012 ja syksyllä 2016. Pormestariksikin hän tuli vasta kesällä 2017, jolloin homma oli auttamattomasti ohitse. Tai ainakin moni kuvittelee niin olevan.

Keväällä 2015 Sipilän hallitukseen tulivat Perussuomalaiset, jolloin valtionrahoituksen vihreä valo tuikki entistä himmeämpänä Guggenheimille. Persuille Guggis oli käytännössä hallituskysymys, vaikka virallisesti Soini ei asiaa näin ilmaissut. Hänellä oli ihan omat sävelensä siihen.

Guggenheimin uutta tulemista lähti avittamaan liikemies Ari Lahti. Hallituksen elinkeinoministeri Olli Rehn on Lahden savolaisia futiskavereita, mikä tuntuu sinänsä omituiselta, onhan Lahti Kuopiosta ja Rehn Mikkelistä. Jotainhan Ollin piti tehdä kaverin puolesta, vaikka vain näön vuoksi. Niinpä  Olli lupasi Guggenheimillevivuttavaa 40 miljoonan osarahoitusta, vaikka hänen täytyi hyvin tietää, miten Soini siihen suhtautuisi. Voisi kuitenkin kaverille kertoa sen jälkeen, että parhaani yritin, mutta minkäs näille persuille mahtaa. No, Olli pääsi vaatimattomista ministerin liksoista eroon ja paikkaan, jossa ainakin rahaa riittää.

Sanni on sitten ihan oma lukunsa. Jos kerran Olli, niin minä kanssa. Kun Soini oli jo kerran käyttänyt Sannia pölyrättinä pöytää pyyhkiessään, Sanni toi julki ihan uuden poliittisen termin, ennakollisen näkemyksen. Sen mukaan Guggenheim voisi päästä museoiden valtionavun piiriin seuraavan hallituksen aikana. Sannin omin sanoin ”Perussuomalaisetja Timo Soini eivät siitä päätä. Se on kulttuuriministerin päätös”. 

Hyvänä osoituksena politiikan hektisyydestä lienee se, että puolen vuoden kuluttua kulttuuriministerinä oli Perussuomalaisten Sampo Terho ja eipä aikaakaan, kun Persut eivät olleet enää lainkaan hallitusvastuussa. Sampo Terho tosin oli edelleen kulttuuriministeri.

Marraskuussa 2016 Guggenheim koitti kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vielä nousta kanveesista kuin Sylvester Stallonenesittämä Rocky Bilbao konsanaan. Huonostihan siinä kävi. Omat koirat purivat, jos näin voidaan sanoa. Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, kulttuurisuvun vesa WilleRydman väänsi rautalangasta Guggenheim-esityksen auki.  Viimeisen naulan arkkuun löi sitten ehkä OskuPajamäki, mutta oli se aika tiukasti kiinni jo ennen sitäkin. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että lopputulos oli sittenkin matkan varrella aika pienestä kiinni.

MITÄ MISSÄ MILLOIN

Olen jäsenenä vanhojen orivesiläisten FB-ryhmässä. Ryhmän vetäjä, poliisin tytär Marja-Leena oli laittanut ryhmään luultavasti isänsä ottaman kuvan kumollaan olevasta autonraadosta. Kysymys yksinkertaisuudessaan kuului: "Mitä, missä ja milloin on tapahtunut?"

Vähemmän mukavasta aiheestaan huolimatta kuva on minusta hieno ajankuva 50- tai 60-luvulta ja taidokas kuva muutenkin. Diagonaalisommittelu alavasemmalta yläoikealle, jonka katkaisee pojan, sähköpylväiden ja taustan talojen linja. Kaksi henkilöä ihmettelee autoa, pipopäinen poika valokuvaajaa. Olin tunnistavinani paikan, joten tätähän oli aivan pakko lähteä selvittämään.

Ensimmäisenä mieleeni tullut paikka oli minulle hyvin tuttu Opiston kohdalla radan itäpuolella kulkeva Niemeläntie. Taustakuva on otettu Opiston Kirjastotalosta joskus 50-luvun lopussa. Maisemassa näkyy kaikki onnettomuuskuvan keskeiset elementit (tietysti autoa itseään lukuunottamatta).  Jyväskylän tien varressa olevalta muuntajalta tulevan korkeajännitejohdon pylvätt (1), maisemassa oleva useankin sähköpylväs (2) ja parikin sopivassa kohdassa olevaa latoa (3). Arvelin asian olevan paikan suhteen ratkaistu. Liian aikaisin.

Ilmakuva 40-luvun lopulta oletetusta tapahtumapaikasta. Kuvan perusteella teoriassani on liikaa ykistyiskohtia pielessä. Jos kuva on kohdasta X, missä kuvassa vasemmalla näkyvä tie kaartaa oikealle, pitäisi ladon 3a näkyä onnettomuuskuvassa ladon 3b vasemmalla puolen. Lisäksi ladon 3b harjan suunnan pitäisi olla tien suuntainen, eikä sitä vastaan kohtisuora, kuten tässä ilmakuvassa.

Koska auto jäljistä päin on tullut pohjoisesta, se ei ole voinut millään kiihdyttää noin sadan metrin matkalla kohdasta y kohtaan x sellaiseen nopeuteen, että olisi ojaan ajaessaan mennyt kuvan osoittamaan kuntoon.

Onneksi ryhmässä on muitakin Oriveden historiaa taltioineita jäseniä. Toni lähetti yllä olevan kuvan. Se aukaisi ihan uuden tutkintalinjan. Ajankohta ja vuodenaika sopivat. Kyseessä ei ehkä ollutkaan ojaanajo, vaan auton ja junan törmäys. Oripohjan vartioimattomalla ylikäytävällä niin tapahtui useita, etenkin ennen kuin Parkanon kautta kulkeva oikorata vähensi liikennettä tällä rataosuudella.

Minulla oli kirjaani varten kerättynä valtava määrä valokuvia, joista aika iso osa ei edes päätynyt kansien väliin. Kuvan 50-luvun puolivälissä otetussa kuvassa sain maiseman yksityiskohdat ja onnettumuuskuvan täsmäämään. Tien suuntainen rakennus oli purettu 50-luvun lopussa, joten sitä ei enää ollut myöhemmissä valokuvissa. Onnettomuuskuvan taustalla näkyy Oriselän eteläpuolen maisemaa. Poika seisoo ratapenkalla, jota myöten auto oli valunut tai vedetty radalta pois.Vasemmalla näkyvä ei ole maantie, kuten alunperin kuvittelin. Niemeläntie ei mene missään kohtaa näin läheltä rataa.

Kun kuvakulma varmentui, tapahtumapaikka oli aika helppo päätellä. Juna oli raahannut autoa ehkä 300 metriä törmäyskohdasta T paikkaan X. Rataa ei onnettomuuskuvassa näy, mutta se on joko pojan takana tai siitä heti oikealle.

Arvoitus ratkaistu. Alussa olin vähän väärillä jäljillä, mutta some näytti parhaita puoliaan. Yhteistyöllä tapahtuman aika, paikka ja vähän muutakin saatiin selville. Juttu julkaistiin Aamulehdessä sunnuntaina 18.11.1956 mitä todennäköisimmin luokkatoverini Matin isän, Aamulehden toimittajan tekemänä. Onnettomuus oli tekstin mukaan tapahtunut edellisenä päivänä eli lauantaina 17.11. Olin silloin jo koulussa, ja kun lauantai oli koulupäivä, minun on täytynyt nähdä kouluun mennessäni onnettomuuden jäljet. Muistikuvia ylikäytäväonnettomuuksista on, mutta juuri tätä tapausta en ole pystynyt palauttamaan mieleeni. Ajattelenkin tällaisten arvoitusten ratkaisemisen antavan aivoille sen verran puuhaa, että sen ansiosta dementia lähenee hieman normaalia lyhemmin askelin.

ps. Silminnäkijä Pekka Hosia itse asiasta kuultuna.

"Mä muistan jutun hyvin. Muistaakseni sitä raatoa se juna raahasi n. 40-50 metriä ja kirjastotalon ikkunan eteen tuli jo sitten Eloranta ja Uitin talo joten en varsinaista raatoa nähnyt. Mutta siihen aikaanhan esikoiset pääsi aina ensin katsomaan kaikkea jännää ja kuopukset pysyivät kotona. Veljeni Matti oli silloin 14-v ja ponkaisi paikalle oitis ja oli siellä ennen kuin autoa oli saatu sen verran auki, että kuljettaja pääsisi ulos. Saatiin elävänä ja lähes vahingoittumatta ja kun nousi omille jaloilleen kysyi "Missä mun lippalakki on?". Eli kai vähän oli pökerryksissä. Tämän veljeni kertoi silloin minulle ja näin sen olen muistanut."