Vesitornado

Tiedekeskus Heurekan Klassikot näyttelyyn on kesällä tulossa muutama uusi kohde. Yksi niistä on työnimeltään "Vesitornado". Kävin Heurekan pajalla vähän kurkkimassa sitä, kun sen fysiikka tuntui minusta kovasti kiehtovalta.

Laite on noin 1½ metriä pitkä ja 25 cm läpimitaltaan oleva pyöreä läpinäkyvä muoviputki. Sen sisällä on metrin verran vettä ja sitä pyörittää pohjassa oleva pystylapainen potkuri. Potkurin pyöriessä vesi kiertää putkessa ja muodostaa keskelle syvän suppilomaisen pyörteen. Sitä syvemmän, mitä kovempaa potkurit pyörivät. Jos pyörivään veteen pudotetaan pingispallo, niin se uppoaa ja jää pyörimään keskelle putkea jonnekin pohjan ja pyörteen kärjen väliin. Kuvassa oleva esine ei siis ole kananmuna, vaan pyöreä pingispallo. Sen litistyminen ei johdu pyörimisestä kuten maapallolla, vaan se pyöreän putken ja veden aikaansaama optinen ilmiö.

Itse pyörrekin on siinä mielessä optinen ilmiö, että se näkyy parhaiten katsojaan nähden sivuistaan. Valo tulee  tällöin takaa veden ja ilman rajapintaan kulmassa, jossa tapahtuu kokonaisheijatuminen.

Koitan ensiksi selvittää, miksi pyörre syntyy ja miksi se on niin jyrkkä, suunnilleen porkkanan muotoinen aivan yläosaa lukuunottamatta. Kun vesi on paikoillaan, niin sen pinta on vaakasuorassa. Paine veden pinnassa aiheutuu päällä olevan ilmakehän paineesta.

Kun vesi alkaa kiertää putkessa, niin tilanne muuttuu. Alla olevassa hidastetussa videossa näkyvästä roskasta käy ilmi, miten vesi virtaa putkessa potkurin pyöriessä. Roska nousee ensin laitoja kiertäen ylöspäin, mutta joutuu sitten keskemmällä alaspäin menevään virtaukseen, jolloin sen nopeus kasvaa voimakkaasti. Vesi siis "porautuu" keskeltä alaspäin vasenkätisen ruuvin suuntaan pyörien ja nousee vastaavasti ylös reunoja pitkin.

On helppoa ymmärtää, että vesi liikkuu nopeiten alhaalla potkurin lapojen vieressä ja nopeus pienenee kitkasta johtuen sitä enemmän, mitä kauempana potkurista ollaan. Siis vaakasuorassa suunnassa veden vaakasuora nopeus on pienempi reunoilla kuin keskellä ja pystysuorassa suunnassa pienempi ylhäällä kuin alhaalla.  

Virtaavan veden paineradientti virtausta vasten kohtisuoraan on sitä pienempi, mitä suurempi on virtausnopeus. Tähän ilmiöön perustuu muun muassa ns. Venturi putki, jotka voidaan käyttää imupumppuna. 

Koska veden painegradientti virtausta vastaan kohtisuorassa suunnassa pienenee virtausnopeuden kasvaessa, alkaa ilmanpaine työntää vettä kuopalle putken keskeltä, missä virtausnopeus on suurin. Kuopan reunojen syvyys asettuu sille korkeudelle, jossa veden virtauksesta johtuva painegradientin aleneminen ja syvyyden kasvusta johtuva hydrostaattisen paineen kasvu kumoavat toisensa. Mitä vinhemmin vesi pyörii putkessa, sitä syvemmälle veteen  pyörteen pinta porautuu. 

Pyörteen pinnassa paine on sama kuin ilmanpaine p(0). Olen tässä lähtenyt siitä, että ihan putken reunassa veden nopeus on niin piene, että se on katsottu nollaksi. Silloin paineeseen veden pinnalla ei tule syvyydestä eikä nopeudesta johtuvaa termiä.

Hydrostaattinen paine kasvaa suhteessa syvyteen h veden pinnasta mitaten, mutta kun paineen laskun termi ½ x roo x v^2 kasvaa suhteessa nopeuden v neliöön ja nopeus taas lisääntyy sekä keskemmälle että alaspäin mentäessä, niin pyörteestä tulee hyvin jyrkkä veden pyöriessä nopeasti.

Myös toinen putkessa esitettävä ilmiö on selitettävissä erilaisten virtausnopeuksien avulla. Kun pingispallo pudotetaan putkeen ja vesi laitetaan kiertämään, niin pallo tempautuu pyörteeseen ja lopulta jää pyörimään pyörteen alapuolelle keskelle putkea. Alla olevasta videosta näkee ilmiön ja lopussa vielä ratkaiseva kohta hidastettuna.


Kun pallo jää paikoilleen tietylle korkeudelle vedessä, niin silloin paine-eron pallon ylä- ja alapinnan välillä kumota veden keveään palloon aiheuttaman nosteen. Tämä taas syntyy siitä, että vesi pyörii tässä systeemissä sitä nopeammin, mitä syvemmällä ja lähempänä potkuria se on.

Keskellä putkea pallo pysyy taas siitä syystä, että vesi kiertää keskellä nopeammin kuin reunoilla, mikä paineen vaakasuorassa suunnassa pienenemään kohti keskustaa.

Voimakuvioiden rakastajille kaavakuva paikallaan pysyvään palloon vaikuttavat voimat.
G = pallon paino
N = palloon kohdistuva noste
F = pallon ylä- ja alapuolen välisestä virtanopeuksien paine-erosta aiheutuva alaspäin suuntautuva voima.
H = putken reunan ja keskustan välisestä virtausnopeudesta aiheutuva, keskelle putkea suuntautuva voima.

Muitakin vaikuttavia tekijöitä varmaan on. Hydrodynamiikka on aika monimutkaista ja matemaattisestikin hankalaa etenkin virtauksen muuttuessa laminaarisesta pyörteiseksi. Kuinka paljon pingispalloon vaikuttaa esimerkiksi tämä pystysuora kiertovirtaus tai pallon oma pyöriminen? En osaa sanoa, en edes arvata. Virtausfysiikasta paremmin perillä olevilla Aalto yliopiston tupsulakeilla olevilla olisi nyt nokittamisen paikka.

Unsharp maskia rautalangasta vääntäen

Valokuvissa käytetään näennäisen terävyyden lisääjänä suodinta, jolla on hieman kummallinen nimi "epäterävä maski" ("unsharp mask"). Se lisää kuvassa tummien ja vaaleinen pintojen reunojen välistä kontrastia saaden aikaa illuusion kuvan suuremmasa terävyydestä. Kyseessä ei ole siis mikään poppakonsti, jolla optiikan piirron pehmeyttä tai väärää tarkennusta voitaisiin korjata. 

Varsinkin digipokkarit tekevät automaattisesti kuvan terävöityksen epäterävällä maskilla. Tulos voi olla joskus aika karmivan näköinen. Jos ottaa RAW-kuvia, niin voi olla varma, että kameran prosesseri ei mene ronkkimaan kuvaa ilman kuvaajan lupaa.

Kissamme Helmi on monessakin suhteessa hyvä malli, myös valokuvan teknisiä ominaisuuksia esiteltäessä. Tässä Helmi kuvattuna Canon EOS Mark II kameralla ja 100 mm:n objektiivilla. f:2.8, 1/3200 s ja ISO 800 muita teknisiä arvoja kaipaaville. Lyhyt valotusaika mahdollisti sen, että  kuva ei ole tärähtänyt käsivaraltakaan otettuna, vaan kissan viiksikarvan ovat ns. karvanterävät. 

Tämä kuva on hieman rajattuna suoraan kameran jäljiltä. Sellaisenaan se näyttää hieman softilta myös niiltä osin, jotka saisivat olla terävämmän oloisia. 

Olen terävöittänyt kuvaa alla olevien arvojen mukaisesti. Kuvan koko  2781 x 2781 pikseliä ja sitä on tervöitetty 100 %:n koossa, niin tässä pienennettynä terävöityksen vaikutus on aika vähäistä. Kun kuvat klikkaa yksitellen katsottaviksi, niin voi vertailla muutoksia. Lähinnä viiksikarvoissa näkyy muutosta.

Tässä olen pienentänyt kuvan siten, että voi ladata sen ilman koon muutosta tälle sivulle. Kuvan koko on nyt 640 x 640 pikseliä. Yllä kuva ilman terävöitystä.

Sama alla olevilla arvoilla terävöitettynä. Oikea terävöityksen määrä on kuin kauneus, siis katsojan silmässä. Minä käytän tämän suuruisia arvoja. Jonkun mielestä se voi olla väärin sammutettu. 

Kun muuttujia on tässäkin kolme, niin parhaat arvot löytyvät kokeilemalla. Sen lisäksi kuvan aihe vaikuttaa terävöinnin määrän tarpeeseen. Helpoiten terävöinnin vaikutuksen kuvaruutukuvassa näkee kuitenkin silloin, kun kuva tulee ruutuun samassa koossa kuin mitä se on ollut kuvaa käsiteltäessä.

Yksityiskohta kuvasta. Ylinnä käsittelemätön, alla kerran, kahdesti ja kolmesti terävöitetty versio. Varsinkin 1:1 koossa alin mennyt jo pahasti överiksi. Tätäkin kuvasarjaa on parasta katsoa kuva kerrallaan vertaillen, siis ottamalla ensin yksi kuva hiirellä klikkaamalla näyttöön.

Painokuvaa pitää terävöittää vähän eri periaatteilla kuin kuvaruutukuvaa. Kuvan koko painettuna ja paperin laatu ovat keskeisiä muuttujia terävöinnin määrää säädettäessä. Kun molemmat ovat yleensä tietoa, jota kuvaajalla ei ole, niin painokuvan terävöitys kannattaa jättää kuvan painokuntoon saattajan vastuulle. Valitettavan usein vain näkee kuvia, joille ei ole tehty tätä toimenpidettä, vaikka kuva olisi sen ehdottomasti vaatinut.

Rautalangasta väännettyä

(1)

(2)

(3)

Joskus näkee väitettävän, että unsharp mask tarkoittaa kuvan kontrastin lisäämistä. Se pitää toki paikkansa, mutta ei koko kuvan, vaan paikallisesti. Tässä vielä rautalangasta vääntäen, millainen käsittelemästä kuvasta kuvasta (1) tulee, kun siihen käytetään epäterävää maskia (2) ja kun sen konrastia lisätään. Olen tehnyt kahta viimeksimainittua aika ronskilla kädellä asian havainnollistamikseksi. Taas kannattaa katsella kuvia peräjälkeen, niin näkee muutokset parhaiten. 

(1)

(2)

(3)

Tässä vielä yksityiskohta kuvasta. Ylin kuva (1) on käsittelemätön, alempi (2) unsharp maskilla filteröity ja alimpaan (3) on kasvatettu kuvan kontrastia koko kuva-alalle.

(1)

(2)

(3)

Tässä vielä enemmän suurennettuna.  Kahdessa alimmassa siis kontrasti on kasvanut, mutta eri tavalla. Unsharp mask siis lisää kontrastia tumman ja vaalean pinnan rajalle. Tummaa tummennetaan ja vaaleaa vaalennetaan. Kuinka paljon kontrastia lisätään, miten pitkälle se ulottuu ja kuinka suuri pitää tummuuseron olla ennen toiminnon laukeamista, näitä kolmea asiaa voidaan säätää Amount, Radius ja Treshold säätimillä. Yksikäsitteistä oikeaa yhdistelmää ei ole, vaan kuvan luonne ja jatkokäyttö määrittää sen. 

Tikulla silmään

Kuvan lähde

Kuvataiteilijat ovat käyttäneet monia apuvälineitä perspektiivin hallintaan. Camera obscurasta tai lucidasta aina valokuvasta voipaperin läpi piirtämiseen. Ne ovat apuvälineitä, eivät inspiraation lähteitä.

Vaikka sanotaan, että sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa, niin menkööt. Näin tekee myös valokuvaaja Jore Puusa.

Valokuvan käyttö piirtämisen apuvälineenä on ollut yleistä jo camera obscuran keksimisestä. Henrik Tikkanen käytti apunaan camera lucidaa hienoissa kaupunkipiirroksissan. Eikä siinä, mitään. Varsinkin perspektiivin hallinnassa optisen laitteen muodostama kuva on verraton apu. Minä en näe tässä mitään ongelmaa, niin kauan kuin taitelija käyttää apunaan omia valokuviaan, pysyviä tai hetken häilähtäviä. Eettinen ongelma syntyy siitä, että taiteilija käyttää apunaan toisen ottamaa valokuvaa ja jättää kertomatta tämän.

Jokainen ihminen on varmaan jäänyt kiinni jostain nolosta ainakin kuvainnollisesti housut kintuissa. Miten reagoida siihen? Valehdella ja tarttua aina vain tiukemmin valheiden verkkoon vai tunnustaa ja kärsiä hetken häpeä? Tämä dilemma oli edessään Maija Louekarilla, kun hän jäi kiinni Markus Lepon hienosta valokuvasta kuultopaperin lävitse piirtämästään kuvasta. Hän oli jopa voittanut tällä kuvalla jonkin Marimerkon järjestämän kilpailun.

Maija väitti ensin piirtäneensä kuvan paikan päällä, mutta todisteiden ollessa hänelle murskaavat valokuvan kerrottiin olleen hänelle "inspiraation lähteenä". Muut kertoivat, Maija itse meni sängyn alle piiloon.

Mikä oli seuraus? Marimekon maine ryvettyi entisestään ja Maija Louekari saa kantaa voipaperitaiteilijan leimaa koko ikänsä aivan kuten Kari Soveri täytetyn suden kuvaajan leimaa. Paljon helpommalla olisi päässyt, jos olisi tunnustanut heti vaikka näillä klassisilla sanoilla: "Olin nuori ja ajattelematon, ja minulla oli nälkä". Nyt selitys on lähinnä toinen klassikko: "Jos olikin sisällä, niin en ainakaan heiluttanut".

Markus Lepon jälkeläisillä ei ollut korvausvaatimuksia. Vaikeaa se varmaan olisi ollutkin, kun mitään juridista tekijänoikeuden loukkausta ei ollut tapahtunut. Todettakoon nyt vielä pikanttina yksityiskohtana, että yksi Markus Lepon tyttäristä, siis Lepon valokuvien oikeuden haltijoista, on Marimekon suunnittelija ja Kristiina "Metsänväki" Isolan tytär Emma Isola. Joten ei ollut suuri ihme, että asiassa haluttiin pitää mahdollisimman matalaa profiilia.

Miksi lumi on valkoista

Hesarin tiedesivuilla olevat lasten tiedekysymykset ja etenkin vastaukset niihin ovat usein olleet poikkitieteellisten bloggausten inspiraation lähteinä. Niin nytkin

Lumen valkoisuuden mekanismi ei ole mitenkään itsestään selvyys. Jotta sen voisi ymmärtää, täytyy ainakin pääpiirteissään tietää, miten eri tavoin valo voi käyttäytyä vuorovaikutuksessa materian kanssa. Tässä lyhyt oppimäärä valon materian vuorovaikutuksesta.

Kun valo osuu materiaan, niin yleensä seuraavat asiat tapahtuvat. Osa valosta heijastuu materian pinnasta, osa absorboituu eli imeytyy materiaan ja osaa siroaa materiasta.

Sironneen ja absorboituneen valon suhde lähinnä määrää sen, minkä värisenä materia nähdään. Heijastus saa aikaan erilaisia kiiltoja.

Sironta on materian atomi- tai molekyylirakenteesta riippuva optinen ilmiö, heijastuminen sen sijaan lähinnä materian pinnan ominaisuuksista riippuva ilmiö. Heijastukselle pätee mm. seuraavat.

1. Tulokulma ja heijastuskulma ovat yhtä suuret.

2. Mitä vinommassa kulmassa valo osuu pintaan, sitä suurempi osa valosta heijastuu.

3. Heijastuvan valon väri on sama kuin pintaan osuvan valon väri.

Materiasta valo siroaa kaikkiin suuntiin. Tämä on keskeinen syy sille, että ylipäänsä voimme nähdä, minkä muotoisia ja värisiä esineet ovat. 

Pistemäinen valolähde. Valolähteen suunnan voi päätellä heijastuman paikasta, koska valon tulokulma ja heijastuskulma ovat yhtä suuret. Pallon punainen väri on seurausta sironnasta. Muut värit absorboituvat palloon ja säteilevät lopulta näkymättömänä lämpösäteilynä pallosta. Myös heijastuksen kohta sirottaa valoa, mutta heijastuksen intensiteetti on niin paljon suurempi, että sironta peittyy sen alle. Esineen 3-ulotteinen pallomuoto tulee näkyviin sekä pallon varjopuolen että itse varjon avulla.

Tasomainen suuripintainen valonlähde. Varjot ovat pehmeitä. Valokähde näkyy heijastuneena pallon kyljessä. Heijastuvan valon intensiteetti ei ole enää niin suuri kuin edellisessä. Siksi heijastumiskohdassa näkyy osittain myös valon siroamista. 

Biljardipallo valaistuna valoteltassa (monistuspaperin lävitse) kolmella tasovalolla, joista kaksi valaisee etuviistosta ja yksi alta. Valo on hyvin tasaista, ei lainkaan kiiltoja. Pallon 3-ulotteinen muoto ei näy kuvassa lainkaan, vaan se "latistuu" 2-ulotteiseksi ympyräksi.

Siroamisen mekanismi riippuu olennaisesti siitä, onko valoa sirottava kohde pienempi vai suurempi kuin valon aallonpituus. Taivaan sinisyys ja ilta- sekä aamuruskot johtuvat siitä, että sininen lyhytaaltoinen valo siroaa voimakkaimmin sekä typpi- että happimolekyyleistä. Vihreäksi maalattu talo taas näyttää vihreältä siksi, koska maalin pigmenttiaineet absorboivat voimakkaasti punaista ja sinistä valoa sisältäviä aallonpituuksia ja sirottavat vihreitä kaikkiin suuntiin.

Jos materiaali on valkoista, niin ei ole aina aivan ilmeistä, johtuuko se sironnasta vai heijastumisesta. On nimittäin paljon materiaaleja, jotka sirottavat niitä valaisevaa valoa suunnilleen samalla aallonpituusjakaumalla kuin mitä siihen on tullutkin. Esimerkiksi ihan tavallinen kopiopaperi on valkoista pääasiassa siroamisesta johtuen, tosin monet on käsitelty valkaisuaineilla, jotka loistavat etenkin UV-valossa.

Lumen valkoisuudenkaan selittäminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Lumihan on veden kiinteää olomuotoa, siis jäätä. Jäähän osuessaan valo osin heijastuu sen pinnasta, osin menee jään sisään absorboituen ja siroten. Olisiko näillä kaikilla omaa osuuttaan siihen, miltä lumi näyttää?

Selvästi pienen poikkitieteellisen tutkimuksen paikka. Päätin lähteä liikkeelle tutkimalla, miten toinen valkoiselta näyttävä kiteinen aine, eli ruokasuola näyttää suurennetuissa kuvissa. Ruokasuolaa siksi, että se ei sula huoneenlämmössä kuten lumi tunnetusti tekee.

Tavallisia ruokasuolakiteitä mikroskoopissa. Valo tulee kuvassa oikean yläkulman suunnasta. Kiteet ovat läpikuultavia ja heijastavat valoa, kun kiteen taso tai särmä on sopivassa kulmassa valoon nähden. Kiteiden muoto on kuitenkin selvästi havaittavissa, eli valo kulkee osittain kiteiden lävitse, siroaa ja heijastuu kiteiden pinnasta. Suola nähdään aika yhtenäisenä valkoisena pintana lähinnä siksi, että silmälle nämä hienon suoran kiteet ovat aika pieniä.

Kuvan lähde

Tältä yksittäinen lumikide näyttää altapäin valaistuna. Värit johtuvat värillisestä valosta ja polarisaatiosuotimien käytöstä. 

Erilaisia optisia ilmiöitä etupihallani aurinkoisena kevättalven päivänä.

1. Lasi ja nestemäinen vesi ovat läpinäkyviä aineita. Niihin osuva valo käyttäytyy pääasissa heijastuen ja taittuen rajapinnassa heijastus- ja taittumislakien mukaisesti. Lasin pyöreä muoto tekee siitä vedellä täytettynä linssin, joka tässä muodostaa ylöspäin olevan valekuvan takana olevista kohteista.

2. Taivaan sinisyys johtuu Rayleight-sironnasta. Sirottava kohde on selvästi pienempi kuin siroavan valon aallonpituus, kuten tässä ilman molekyylit. Sironta on voimakkaasti riippuvaista valon aallonpituudesta. Sironneen valon määrää on kääntäen verrannollista aallonpituuden neljänteen potenssiin. Siksi violetti valo siroaa noin 16 kertaa niin voimakkaasti kuin punainen.

3. Esineiden väri ja muoto tulee näkyviin niiden sirottaman valon aallonpituusjakaumasta ja valon intensiteetistä.

4. Kaikkia aallonpituuksia tasaisesti sirottavat ja osin heijastavat materiaalit ovat aina sen värisiä, mitä on niitä valaiseva valokin. Ulkona varjossa valo on pääasiassa taivaalta sironnutta sinistä valoa, joten lumi on  varjossa sinistä.

5. Jotkin materiaalit myös luminoivat valoa fosrenssin tai fluoresenssin avulla. Auton rekisterikilpien taustat on käsitelty fluoresoivalla aineella. Ne loistavat niin kauan, kun valo osuu niihin. Fosforivat aineet hehkuvat vielä senkin jälkeen, kun niihin osuva valo on sammunut.

6. Valon väri riippuu monista tekijöistä. Hehkuun perustuvan valon väri riippuu sen lämpötilasta. Siksi hehkulampun väri on punertava.

Kun aurinko menee pilvien taakse, niin valkoisuuskin muuttaa väriään. Lumi on kaikkialla valkoista ja jäätyneet kohdat harmaita. Sinänsähän harmaa  pinta on ihan yhtä neutraalia väreiltään kuin valkoinen pinta. Kyse on vain heijastuvan ja siroavan valon intensiteetistä. Tarpeeksi voimakkaasti valaistaessa harmaakin muuttuu valkoiseksi ja tarpeeksi heikossa valossa vastaavasti valkoinen harmaaksi. Valkoisuus ja harmaus ovat näköaistin kokemaa, eivät mitään absoluuttisia arvoja. Ei ainkaan sellaisia, jotka ovat samoja joka tilanteessa. 

Valkoinen väri

Taideteos: "Valkoinen väri"

Wikipedia "tietää": Valkoinen on väri, joka aistitaan kun esine heijastaa kaikkia värisävyjä. Valkoinen valo sisältää kaikkia näkyviä sähkömagneettisen säteilyn taajuuksia yhtä paljon.

Korjaisin ehkä näin. Silmän väriaistimus on valkoinen, kun silmään tulevan valon aallonpituusjakauma on suunnilleen sama kuin auringonvalon. Valkoinen väriaistimus voidaan saan myös, jos valo sisältää punaista, vihreää ja sinistä valoa vastaavia aallonpituuksia sopivassa suhteessa. Kuten ylä olevassa kuvassa.

Valkoinen valo ei siis sisällä kaikkia sähkömagneettisen säteilyn taajuuksia yhtä paljon. Onneksi, sillä silloinhan siinä olisi hurjat määrät myös lyhyitä aallonpituuksia ja se ei totta vielä olisi terveellistä. Valkoinen valo ei myöskään sisällä edes näkyvän valon aallonpituuksia kaikkia yhtä paljon, vaan keltavihreät sävyt ovat paljon intensiivisempiä kuin punaiset tai siniset.

Näkyvän valon spektri tasajakauma voisi olla jotenkin tämän näköinen.

 Tietysti voidaan ajatella, että millainen mahtaisi väriaistimus olla, jos kaikki aallonpituudet olisivat samalla intensiteetillä mukana. Karkeasti arvioiden sinisen pään intensiteetin pitäisi kasvaa keskimäärin 25% ja punaisen 50 %.

Vasemmalla silmän herkkyys eri väreille, keskellä Auringon "valkoisen valon" aallonpituusjakauma ja oikealla se väri, jollaisena kuvittelen silmän näkevän tasajakautuneen valon spektrin.

Tästä kuvasta käynee selville se ajatus, josta olen spekuloinut tasajaukautuneen valon väriä.

Silmä on herkin sinikeltaiselle värille, eli sille, joka auringonvalon spektrissä on intensiivisintä. Miten paljon silmän kokema väriaistimus muuttuu, jos spektri "tasapäistetään"? Ilman todellista koetta siihen on vaikea vastata, mutta olettaisin sen olevan aika lähellä vaaleanpunaista. Tämä päättely sen perusteella, että punaista päätä pitää korjata enemmän kuin sinistä. Silmän väriherkkyyskäyrä on kuitenkin aika symmetrinen, joten tämän tasaisen spektrin vaikutuksen olettaisi vaikuttavan enemmän punasävyiseen kuin sinisävyiseen lopputulokseen. Spekulaatiota, sen myönnän, joskin perusteltua sellaista. En vain ole törmännyt missään siihen, että asiaa olisi testattu. Jos jollain on tietoa, niin olisi mukava kuulla.

Väristä ja sen näkemisestä enemmän tietoa haluaville löytyy täältä.

ps. 5.4.2015

Tällainen olisi "tasavärinen" valkoinen Henri Kuokan kommentin perusteella.

Turpaan on tullut - ja se näkyy

Guggenheimin apulaisjohtaja Ari Wiseman on ottanut vaaleihin valmistautuvista poliitikoista mallia ja lähtenyt maakuntakierrokselle. Nyt hän on koukannut idän kautta Turkkuseen saakka. Maaperää pehmitetään myönteiselle museopäätökselle, vaikka itse asiassa  Eteläranta on jo entuudestaankin niin pehmeää, että sitä pitää paaluttaa aika tukevasti, jos siihen jotain rakennetaan. Meren pinnan nousukin kannattasi ottaa huomioon, kun museosta tulee taannoisen pääministeri Jyrki Kataisen visioima fantastinen satavuotinen rahasampo, jolla venäläiset matkailijat houkutellaan rahanpesumatkalle Suomeen. Ellei sitten Putin kyllästy odottamaan viisumipakon poistumista ja nostaa venäläisten omatoimimatkailijoiden määrän aivan uudelle tasolle.

Turun Sanomat, tuo Suomen ainoana kuolinilmoituksia sisältävänäurheilulehtenä tunnettu aviisi, ei ole ollut tamperelaisen Aamulehden tavoin (blogin kommenteissa) mitenkään Guggiksesta täpinöissään, pikemminkin päinvastoin. Kommentit etenkin lehden entisen päätoimittajan Aimo Massista myöden ovat olleet lähinnä helsinkiläistä hulvatonta menoa ja rahan polttamista ihmetteleviä. 

Oliko nyt Turun Sanomissa julkaistu kuva vahingonlaukaus  vai kuvaajan tietoinen kannanotto?

Taustalla oleva naikkonen selvästi ainakin pyllistää Viisasmiehelle, ellei  ole vetämässä sanomaa korostaakseen  housujaankin kintuihin. Ehkä Ari tuntee pyllistyksen takaraivossaan ja kääntää päänsä siltä sivuun niin, että turpiin saamista symboloiva laastari leuassa on kuvassa varsin edustavasti esillä.

Kuvassa on oivaltava keskussommitelma. Yläreunaan on jätetty riittävästi tilaa, jotta vastavuoroisesti voidaan pikkusormien päistä leikata palat pois. Laajakanttisen objektiivin johdosta hyvin suurina kuvautuvat kädet ovat menossa toivorikkaasti rukousasentoon (juutalaiset eivät risti käsiään rukoillessaan). Herran siunausta projektille tarvitaankin, sillä tällä hetkellä museon kannatus muissa kuin omista rahoistaan tiukasti kiinnipitävissä eliittipiireissä on olematonta. Kansan isänmaallisille hankkeille tunnetusti karttuisa käsi tuntuu jostain syystä olevan Guggenheimin suhteen kitsas. 

Kabbala-tyylinen käsien rukousasento. Tiettyjä yhtenäisyyksiä  Star Trekin Nimoyn tervehdyksen kanssa. Wisemanilla on vielä vähän opettelua siinä, mitkä sormet on tarkoitus pitää erillään.

Amerikkalaiseen tyyliin huonot kannatusluvut ja Suomen surkea rahatilanne ei ole Guggenheimille mikään este, tuskin edes hidaste ajaa asiaansa eteenpäin. Sitä arvostan Guggenheim-säätiössä, juuri muuta hyvää en siinä näekään. Edes jatkuvasti mantrana käytetty "voittoa tavoittelamaton säätiö" ei saa minua kääntämään mielipidettäni. Taidemuseon pitäminen tappiollisena ei ole kovin kummoinen saavutus, päinvastainen tulos viivan alla olisi jotain ihan muuta.

ps. 28.3.2015

Uhrasin 1,70 € Turun Sanomien digilehteen, jotta näkisin, miten aihetta oli käsitelty paperiversiossa. Kuva oli eri, pyllistävää naista ei enää näkynyt. Objektiivin polttoväliäkin oli pidennetty. Katsojan huomion kiinnittää edelleen kaksi yksityiskohtaa. Leuassa loistava laastari ja katse kameran ohi tyhjään tilaan. Kuvattavalla on jotain peitettävää eikä hän halua olla katsekontaktissa lukijan kanssa, vaan sopii asioista piilossa olevan henkilön kanssa.

Kolmossivulla, jossa puffataan lehden sisältöä, oli yllä oleva kuva. Kello ja laastari näkyy, ja tukka on hyvin niin paljon kuin sitä vielä on jäljellä. Katse on tässäkin joissain muussa suunnassa kuin kameraa kohti ja kuvasta suuri osa on tyhjää. Jokainen kuva viestii paljon enemmän kuin mitä kuvattava tai kuvaaja usein haluavat. 

Auringonpimennyksen kuvauksen matikkaa

Halusin saada samaan kuvaan osittain pimentyneen Auringon ja omasta pihapiiristäni vähän muutakin kuin pelkkää mustaa taustaa. Ongelma oli siinä, että Auringon pinta on noin 300.000 kertaa kirkkaampi kohde kuin Maan pinta. Valokuvaajille ehkä tutumpana ilmaisuna se vastaa reilun 18 aukkoarvon eroa. Ei mitään toivoa saada sekä Aurinkoa että maisemaa valotettua samaa kuvaan ainakaan yhdellä valotuksella.

Toinen ongelma tuli siitä, että kun minulla ei ollut sopivaa harmaasuodinta kameraan, niin Aurinko oli absoluuttisestikin liian kirkas kohde kameralleni.  Objektiivin pienin aukko on 22, kameran lyhyin valotusaika 1/8000 sekuntia ja pienin herkkyys ISO 100. Se vastaa EV-arvoa 22. Jotta olisin saanut Auringon toistumaan muuten kuin ihan puhkipalaneena, niin minun olisi pitänyt valottaa EV-arvolla noin 28. Tämä kuuden aukon ero oli kameralle  aika haasteellinen.

Ihmisen silmän dynamiikka etenkin adaptaation huomioon ottaen on juuri tuon 18 aukon luokkaa. Aurinko kohteena on aivan liian kirkas silmälle, mutta kuin silmän eteen laitetaan hitsarin lasit nro 14, niin läpi pääsee vain 0,003% valosta ja ennen kaikkea silmälle vaarallisesta infrapunasäteilystä. Silmä on huono reagoimaan liikaan lämpöön. Silmän linssihän käyttäyy polttolasin tavoin. Jokainen polttolasilla leikkinyt on varmaan havainnut, kuinka nopeasti sillä saa tummapintaisen palavan materiaalin syttymään kirkkaassa auringonpaisteessa.

Tämä vastaa 18 aukon vähennystä valon määrässä. Silmän mukautumiskyvystä dynamiikan suhteen antaa hyvän kuvan se, että vähäisen totuttelun jälkeen näillä lasien pystyy näkemään kirkkaassa päivänvalossa.

Otin peräjälkeen kaksi kuvaa Auringosta ja pihaltani. Toisessa käytin lyhintä mahdollista valotutusta sekä pienintä aukkoa saadakseni Auringon kuvaan muunakin kuin valkoisena läiskänä. Toisessa lisäsin valotusta kuusi aukkoa saadakseni edes vähän maisemaakin näkymään.

Ylempänä kuva Auringosta niukimmalla mahdollisella valotuksella. Alempana sama, kun olin vielä vääntänyt RAW-konvertterissa valotuksen pienimpään arvoonsa. Vasta silloin pimentynyt osa Auringosta jää näkymättömiin.

Ylempänä maisema kameran jäljiltä, alempana kun olen vähän avannut varjoja ja tummentanut taivasta. 

Puritanistit varmaan haluasivat syöstä minut alimpaan dokumenttivalokuvaajien helvettiin tästä. Kuva on kuitenkin siinä mielessä aito, jos nyt ei ihan luomu, että se on yhdistetty kahdesta luomukuvasta sen verran kuvankäsitellen, että kameran puutteet kuvata tällaista kohdetta on pyritty korjaamaan ja saamaan kuva mahdollisimman saman kaltaiseksi, kuin mitä omin silmin näin ja koin tilanteen hitsauslasien kanssa aurinkoa ja maisemaa katsoessani.