Four Thirds vs. Kinokoko

Testikamerat ja -kakkulat. Yksinkertaista valokuvausmatematiikkaa: objektiivien etulinssit ovat suunnilleen yhtä suuret. Puolta lyhyemmän objetiivin valovoima on silloin aukon suurempi.

Järjestelmäkamerani oli vielä 4 vuotta sitten Olympuksen E1. Siinä on nykymittapuun mukaan naurettavat 5 miljoonaa pikseliä, mutta minulle ei tullut kertaakaan vastaan tilannetta, jossa niiden määrä olisi ollut jotenkin kuvien jatkokäyttöä rajoittava tekijä. Siihen aikaan, toisin kuin nyt, olin vielä päätoiminen ammattivalokuvaaja.

Siirryin Canonin täyden kinokoon runkoon EOS 5D 4 vuotta sitten ja pari vuotta sen jälkeen hankin vielä toisen rungon EOD 5D MK II.  Satsaukset eivät ole tähän päivään mennessä tuoneet mitään rahassa mitattavaa lisäarvoa kuviini ja kuvaukseeni. Enemmän pikseleitä ja vähän parempaa kuvanlaatua sentään.

Tämä kirjoitukseni liittyy Matti Sulannon blogiin kirjoittamaani kommenttiin. Koitan tässä hieman korjata kennon kokoon ja polttoväliin liittyvää yleistä väärinkäsitystä.

Kun mm. Olympuksen käyttämän Four Thirds (4/3) standardin ns.rajaus- eli  croppi-kerroin kinokokoon on 2, niin usein näkee mainittavan, että 4/3-järjestelmässä 50 mm objektiivi antaa samanlaisen kuvan kuin 100 mm:n objektiivi täyden kinokoon kennon kamerassa. Ei anna.

Kokeilin vähän molemmilla kameroillani, kun minulla sattui olemaan 4/3-systeemin Olympuksen 50 mm makro-objektiivi f/2.0 ja täyden kinokoon kennon kameran  Canonin 100 mm makro f/2.8. 

Ensinnäkin kennojen sivujen suhteet ovat erit. Kinokoossa ne ovat 36 mm:24 mm eli 3:2. Four Thirdissa ne ovat 17,3  mm:13 mm eli pyöreästi 4:3. Siis kuvat joka tapauksessa rajautuvat eri formaattiin.

 Koska kennojen sivujen mittasuhteet ovat erilaiset, niin Canonin  100 mm objektiivi (ylempi) näyttää vähän enemmän vaakasuunnassa ja Olympuksen 50 mm objektiivi (alempi) vastaavasti pystysuunnassa.

Oleellisempi ero on syväterävyysalueessa. Syväterävyysalue riippuu kolmesta eri tekijästä. Objektiivin polttovälistä, käytetystä f-luvusta (aukon arvosta) ja kohteen etäisyydestä. Mitä pidempi polttoväli, pienempi f-luku (suurempi aukko) ja mitä lähempänä kohde on, sitä lyhyempi on syväterävyysalue.

Ylempänä lähikuva Olympus 50 mm  ja alempana Canon 100 mm samasta kohtaa ja samalla aukkoarvolla f/2.8. Pidemmästä polttovälistä johtuen Canonin kuvan syväterävyysalue on selvästi lyhyempi. Lisäksi Olympuksen kuvakulma on laajempi, koska sen polttoväli pienenee lähemmäksi tarkennettaessa. 

 

Vaikka Olympuksessa käytettäisiin suurinta aukkoarvoa f/2.0, niin kuvan syväterävyys on pidempi kuin Canonin objektiivilla aukkoarvolla f/2.8 otetussa kuvassa.

Pidemmän polttovälin objektiiveissa voidaan käyttää pienempiä aukkoja kuin lyhemmän polttovälin objektiiveissa. Kuvan laatua lopulta pienillä aukkoarvoilla heikentävä diffraktio riippuu aukon absoluuttisesta koosta. Tässä ylempänä Canonin  100 mm pienimmällä aukolla f/32 ja alempana vastaavasti Olympuksen 50 mm f/22. Syväterävyyttä riittää molemmilla. Onko se kuvalle eduksi, onkin jo toinen tarina.

Esimerkiksi Wikipedia ”tietää”, että 4/3 systeemillä ei saada lyhyttä syväterävyysaluetta, koska sen rajauskerroin on suuri. Tämä ei pidä paikkaansa. Saman polttovälin objektiiveilla ja samalla f-luvulla syväterävyysalue on yhtä suuri 4/3:n kameroilla kuin täyden kinokoon kennon kameroilla.

Lopuksi vielä opettajamainen tietopläjäys, kuinka syväterävyys riippuu 

1. Polttovälistä. Ylempänä Canon 100 mm f/2.8, alempana Olympus 50 mm f/2.8

2. Aukkoarvosta. Olympus 50 mm f/22

3. Etäisyydestä. Olympus 50 mm f/2.8.  Olen tarkentanut niin lähelle kuin Olympuksen 50 mm makrolla pääsee. Kohde on silloin 24 cm päässä filmitasosta ja noin 8 cm päässä objektiivin etummaisesta linssistä. 

Tästä kuvasta näkyy hyvin syväterävyyden luonne. Terävvyysalue on 1/3 fokuksesta kameraan päin ja 2/3 siitä pois päin.  Tässä sitä yhteensä noin 4,5 mm. Terävyysalue ei  lopu kuin veitsellä leikaten, vaan kuva tulee pikku hiljaa vain epäterävämmäksi syvyyssuunnassa.

Bloginkirirjoittelun hyviin puoliin kuuluu, että omaa tekstiään voi korjata, lisäillä ja poistaa jälkikäteen. Esa Kivivuoren kommenttien perusteella kaivoin vielä jostain kätköistä Olympuksen 100 mm objektiivin ja kuvasin mitan sekä sillä ja Canonin 100 mm objektiivilla, molemmat aukkoarvolla 3.2 (suurin Olympuksen aukoista). Nyt siis polttovälit olivat yhtä pitkät.

Ylempänä Canon 100 mm f/3.2 ja alempana Olympus 100 mm f/3.2. Olympuksen kuva-ala on pienempi, koska sen kennon koko on pyöreästi vai 1/4 Canonin kennon koosta. Olennaista on kuitenkin se, että syvyysterävyys on molemmissa sama. Se ei riipu kennon koosta. 

Tässä olen yrittänyt tarkentaa 60 cm kohdalle. Esan kommentti siitä, että lähikuvauksessa sääntö 1/3 ja 2/3 ei pidä paikkaansa, pitää paikkaansa. Lauseen sisältöä ihmetteleville suomennettakoon, että Esa on siis oikeassa, Poikkitieteilijä oli väärässä.

Pekka ja Pätkä neekereinä

Oslon tragedia on nostanut rasismin, fasismin ja kaikkien muiden kauheiden asioiden vastustajat barrikadeille kertomaan meille valistumattomille, miten jatkossa pitää toimia. Rasismille, vihapuheille ja suvaitsemattomuudelle pitää saada ehdoton nollatoleranssi.

Ihan kannatettava ajatus, jos sillä voitaisiin nostaa Norjan tapahtumien toistumisen kynnystä ja jos joku pystyisi kertomaan, miten voidaan erottaa esim. rasistiset puheet ja kirjoitukset tavallisista ihmisten harrastamista muuten vaan enempi vähempi typeristä möläytyksistä. Otetaan nyt vaikka nykyään kiellettyjen listalle nostettu sana ”neekeri” tarkastelun kohteeksi.

Minun kouluaikanani opetettiin, että kaikki mustat afrikkalaiset, kuten etiopialaiset, eivät ole suinkaan neekereitä. Neekereille tyypillisistä luonteenpiirteistä opetettiinkin sitten sellaisia ”faktoja”, että niitä ei nykypäivänä uskalla edes tähän blogiin siteerata. Siitä huolimatta neekeri jäi ainakin minulle mieleen sanana, jolla tarkoitettiin ns. neekerirodun edustajia, olivat he sitten afrikkalaisia tai amerikkalaisia. Sanaan ei liittynyt sen kummempaa arvolatausta suuntaan tai toiseen. Korkeintaan jotain kateutta, kun poikien kesken pidettiin varmana tietona neekereiden ylivoimaista mieskuntoisuutta ja hirveää flaksia naisten keskuudessa.

Tunsin aikoinaan nyt jo kuolleen burundilaisen yönmustan  Theodor Kampalan juuri niin hyvin, kuin muutaman kerran yhdessä oluella käyneen voi tuntea. Koska tunsin hänet nimeltä, niin oli tietysti luonnollista, että puhuttelin häntä nimeltä enkä esimerkiksi kutsunut neekeriukoksi (hän osasi oikein hyvin suomea). Muistan kuitenkin kerran kysyneeni häneltä, että mitä mieltä hän on siitä, jos ja kun häntä kutsutaan neekeriksi. Hän vastasi, että minä saan sanoa  häntä miksi vain, koska olin hänen ystävänsä ja etenkin koska tarjosin hänelle kaljat, mutta neekeriksi haukkuvaa hän saattaisi vetää turpaan. Oli kuulemma vetänytkin - minkä hyvin uskoin, sillä hän oli paitsi isokokoinen myös aika äkkipikainen.

Legendaarinen urheiluselostaja Juhani Sipilä kutsui Moskovan olympialaisten 10.000 ja 5.000 metrin voittajaa, etiopialaista Miruz Yifteria ”suomalaisia vaanivaksi mustaksi peikoksi”. Se olikin poliittisesti korrektia, sillä etiopialaiset pitävät itseään seemiläisinä, ei neekereinä. Toisaalta vaikka Sipilä olisi nimitellyt lyhyenläntää ja kieltämättä hieman peikkoa muistuttavaa Yifteria suomeksi vaikka miksi, niin tuskin se olisi miestä paljoa hetkauttanut. Enemmän traumoja Moskovan olympialaisista taisi jäädä kummallakin pitkällä matkalla mitaleille yltäneelle Kaarlo Maaningalle, joka uskoon tultuaan tunnusti käyttämänsä veridopingin. Lasse Viren ei tunnustanut.

Lukija saattaa kysyä kuin jaaritteluun tuskastunut tuomari ”Kova laki”-sarjassa, että kauanko vielä kestää, ennen kuin selviää, mihin poikkitieteilijä oikein pyrkii. No hyvä. Pyrin siihen, että sanoilla ja ilmaisuilla ei ole itsessään rasistisia tai muita negatiivisia ominaisuuksia. Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi ja kyllä sitä ollaan niin neekeriä, niin neekeriä. Rasistisiksi ne muuttuvat vasta asiayhteydessä.

Rasistisia puheita ei voida tunnistaa niiden yksittäisistä sanoista tai edes lauseista. Jonkun on tulkittava ne ja päätettävä, mikä on rasismia, mikä muuten vain typeryyttä ja mikä jopa huovismaista salaoveluutta (á la "Pystyyn marinoitu nainen"). Kuka se voisi olla? Joku asiantuntija? Vaikka rasismiin, maahanmuuttopolitiikkaan ja monikulttuurisuuteen laajasti perehtynyt sosiologi Vesa Puuronen?

Häntä haastateltiin juuri tänään 26.7.2011 ilmestyneessä Kotiliedessä. Näin Vesa Puuronen vastasi kysymykseen: ”Mitä rasistista on kansanedustaja Jussi Halla-Ahon kirjoituksissa?” (Halla-aho kirjoitetaan muuten kuten ohessa. toim. huom. toimittajalle)

”Hänen kirjoittelunsa perustuu näkemykseen, että maahanmuuttajien kulttuuri tai uskonto määräävät heidän toimintaansa. Halla-Aho käyttää kulttuuria tai etnistä ryhmää rodun kiertoilmaisuna ja leimaa maahanmuuttajat murhaajiksi, raiskaajiksi tai barbaarivalloittajiksi. Näin hän tuottaa rodullistettuja identiteettejä ja on siten rasisti.”

Halki, poikki ja pinoon. En ole Jussi Halla-ahon suuri ihailija enkä olisi äänestänyt häntä, jos vaalipiirini olisi ollut Helsinki. Siitä huolimatta haluan sittenkin mieluummin elää  poliittisesti epäkorrektin möläyttelyn ja Jussi Halla-ahon kirjoittelut sallivassa maailmassa kuin siinä, jossa minäkin olisin näillä teksteilläni  Puurosen määrittelemänä rasisti tai ainakin poliittisesti-korrektius-vastainen.

Sama koskee sanavapausjärjestö Suomen Penin puheenjohtaja Jarkko Tonttia, joka kommentoi Halla-ahon saamaa tuomiota: "Niin tärkeä ihmisoikeus kuin sanavapaus onkin, täytyy harkita ja punnita kommentteja, kommentoi asiaa Sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtaja Jarkko Tontti Uudelle Suomelle."

Tästä olen eri mieltä. Sananvapauteen kuuluu myös oikeus esittää sellaisia kommentteja, jotka eivät ole hirveän harkittuja ja punnittuja. Tontin vaatimus johtaisi väistämättä siihen, että lehdet olisivat aika ohuita ja netin keskustelupalstoja ei olisi lainkaan.  Sananvapaus on niilläkin, joista Penin toimitusjohtaja ei syystä tai toisesta pidä tai jotka ovat erikoistuneet möläyttelemiseen. Kuten Jarkko Tontti esittäessään lasten päivähoitoa pakolliseksi. Tai Poikkitieteilijä kirjoittaessaan suuresta tragediasta yllä olevalla otsikolla ja siihen liittyvällä valokuvalla.

Oslon tapahtumat ovat traagisia, erityisen traagisia tietysti omaisten ja läheisten kannalta. Heidän tuskansa määrää eivät varmaan voi käsittää muut kuin saman joskus kokeneet. Läheisensä väkivallan uhreina menettäneet. Heitä on eri puolella maailmaa kymmeniä jos ei satoja miljoonia.  Minä en kuulu heihin. Siitä huolimatta en voi olla ajattelematta, että tässä toisten tuskaa käytetään myös  oman oikean näkemyksen tukena toisin ajattelevien vääriä mielipiteitä vastaan. Naivisti tai härskisti, molempiin lähtöihin riittää kommentoijia.

ps. Otsikkokuvassa todellakin on taustalla Pekka ja edessä häntä 2 cm lyhyempi Pätkä.

Timo Terävä

Petteri Järvinen kertoili blogissaan kokemuksistaan hyvistä kiinteäpolttovälisistä objektiiveista. Sattuneesta syystä tämänkin aihe lähti pahasti lapasesta, vaikka siinä oli kaikki ainekset asialliseen mielipiteiden vaihtoon. Blogissaan Petteri väitti, että hyvällä objektiivilla otettua kuvaa ei tarvitse käytännössä terävöittää lainkaan. Kun ainoa tähän puuttunut kommentti oli tyyliä, joka ei varmaan innostanut Petteriä (eikä muitakaan) jatkamaan keskustelua tästä aiheesta, niin yritän tässä vähän avata aihetta kuvien kera.

Terävöitys on asia, joka sekoitetaan usein kuvan tarkennukseen. Terävöityksellä ei saada väärin tarkennetusta tai tärähtäneestä kuvasta tarkkaa. Terävöitys (Unsharp Mask tai Epäterävä maski) tarkoittaa kontrastin lisäämistä kuvan tumma-vaalea-rajapinnoissa. (Oudolta kuulostava nimitys juontaa vanhasta kirjapainotekniikasta.)

Terävöitys kuvalle tehdään kahdesta eri syystä.

1. Kamerassa valo vuotaa aina jonkin verran myös naapuripikseleihin ja painetussa kuvassa painoväri leviää imeytyessään paperiin. Näiden johdosta kuva näyttää hieman ”suttuiselta”. Tätä voidaan korjata epäterävällä maskilla, joka ikään kuin antaa kuvalle ryhtiä.

2. Silmä kokee tarkankin kuvan vielä terävämpänä, kun sille annetaan sopivassa määrin epäterävää maskia.

Siitä syystä terävöitys voidaan jakaa kahteen eri osa-alueeseen: visuaalinen terävöitys ja painotekninen terävöitys. Painotekninen terävöitys on kirjapainon hommia ja kannattaakin ehdottomasti jättää kirjapainon murheeksi, joten en puutu siihen tässä sen enempää.

Oli kuvan loppusijoituspaikka mikä tahansa, niin terävöitys on syytä tehdä aina ihan viimeisenä toimenpiteenä lopullisessa koossaan olevaan kuvaan. Pekka Potka suosittaa kirjassaan Mainoskuvaus digikameralla  (mitä muuten tässä ihan häpeämättömästi puffaan. Sen saa kustantajalta 17 eurolla, jotka eivät mene hukkaan) visuaaliselle terävöitykselle arvoja: Amount (Määrä) 300 %, Radius (Säde) 0,3 ja Treshold (Kynnys) 0. Filtteri eli suodin on tietysti Unsharp Mask eli epäterävä-maski.

Ei terävöitystä

Terävöitys originaaliin sitten pienennys

Pienennys sitten terävöitys

Pienennys sitten 2 x terävöitys

Pienennys sitten 3 x terävöitys

Pienennys sitten 4 x terävöitys

Tämä kuvasarja yrittää selventää asiaa. Kuvan on otettu Canon EOS Mk II:lla ja Canonin 100 mm:n makrolla. Ylin kuva on pienennettu 400pikselin levyiseksi ilman epäterävää-maskia. Sen alla kuvalle on annettu Potkan suosittelimilla arvoilla epäterävä-maski ja pienennetty kuva sen jälkeen. Kuvat ovat käytännössä identtiset. Kolmanteen kuvaan on tehty sama epäterävä-maski, mutta pienennettyyn kuvaan. Ero visuaalisessa terävyydessä kahteen ylempään on selkeä.

Tein kokeilun vuoksi jo kerran terävöitettyyn kuvan saman terävöityksen 2, 3,  ja 4 kertaa. Kolme viimeistä kuvaa näytää näiden vaikutuksen. Jokainen saa ihan itse päättää, missä vaiheessa terävöitys menee överiksi. 

Yksityiskohta alkuperäisestä 100% koossa. Ylemmässä ei epäterävää maskia, alemmassa edelleen Potkan arvoilla tehty. Eron huomaa selvästi mm. viiksikarvoissa.

Monet kamerat, etenkin pokkarit terävöittävät jo valmiiksi jpg-kuvat. Ainakin järkkäreissä automaattisen terävöityksen saa pois päältä, mutta terävöitys on yksi syy lisää kuvata RAW:ta. Ne ovat terävöimättömiä.

En tiedä, onko Petteri terävöittänyt tietoisesti esimerkkikuviaan, mutta ainakin tässä Madeiralta otetussa kuvassa on selkeä terävöitys, mikä näkyy selvästi kuvaa suurennettaessa. Kuvassa on muuten mainio yksityiskohta, miehen pään varjon kohdalta esiin nouseva lautasliinalla suutaan pyyhkivä nainen. Tällaiset huomaa yleensä vasta jälkikäteen. Jos se on tässä ollut tarkoituksellista, niin onnittelut hyvästä näkemisestä. Vain amatööreillä on varaa tällaiseen herkutteluun. 

 

Petteri Järvisen kuva Madeiralta. Kuvan visuaalinen terävyys on osittain terävöityksen ansiota. Suurennoksessa epäterävä-maski näkyy selvästi. Rajaviivojen kontrasti lisääntyy. Kuvat kannattaa klikata 100% kokoon, jotta kuvan terävyys ja suurennoksen epäterävä-maski näkyvät kunnolla.

Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin kerrottakoon Timo Terävän olleen 50-luvussa Afrikassa seikkailleen sarjakuvahahmon, johon meikäläinen tietysti samaistui. 

Timo Terävä  (engl. Tim Tyler, ei tiettävästi sukua Aerosmithin Steven Tylerille) on viimeisenä lohikäärmettä pakoon pinkova vaaleatukkainen hemmo.

Kenellä on apinan ottaman valokuvan tekijänoikeudet?

Kuva: David Slater vai makaki XX?

Helsingin Sanomissa oli 6.7.2011 seuraava pikku uutinen.

"Apina ryhtyi itse luontokuvaajaksi

Palkittu brittiläinen luontokuvaaja David Slater oli kuvausreissulla Indonesiassa, kun hänen kameransa joutui yllättäviin käsiin.

Kansallispuistossa Slater jätti hetkeksi kameransa vartioimatta, ja ryhmä uhanalaisia makakeja kiinnostui ilmeisesti sen linssin heijastuksesta. Yksi apinoista onnistui painamaan kameran laukaisinta.

Makaki räpsi itsestään satoja kuvia, kertoi Daily Mail –lehti."

Minua kiinnosti kyseinen uutinen tekijänoikeuden näkökulmasta. Kuvan ottajaksi oli merkitty David Slater eli hemmo, jonka kameralle apina oli tehnyt luvattoman käyttöönoton, jos varkaita suosivaa auton vohkimisen  terminologiaa halutaan käyttää tässä. Millä perusteella Davidilla on kuvan tekijänoikeudet eikä makakilla?

Tekijänoikeuslain 1§ sanotaan seuraavasti: ”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen…” Valokuvan suhteen on pitkään ollut selkeä käytäntö, että laukaisimen painaja ei ole mitenkään itsestään selvästi tekijä, vaan tekijä on kuvaan eniten vaikuttanut henkilö. Tekijöitä voi tietysti olla useitakin.

Kuin kaksi marjaa - paitsi otsikkokuvassa ote on selvästi professionaalisempi. Huomatkaa mm. hieno syväepäterävyyden hallinta.

Jos minä varastan jonkun kameran ja otan sillä omakuvan, niin kuvan tekijänoikeudet kuten myös kuvassa olevan oikeudet omaan kuvaansa ovat yksikäsitteisesti minulla. Kameran omistaja voi syyttää minua useilla rikosnimikkeillä anastamisesta alkaen, mutta tekijänoikeuksia kuvaan hän ei tule saamaan.

Entäpä apinan ottama kuva? Jos kuvaaja menee kameran kanssa viidakkoon ja apina nappaa hänen kameransa, niin onko se pelkästään riittävä osoitus siitä, että kuvaaja on järjestellyt tilanteen siten, että kuvaajaa voidaan pitää tekijänoikeuksien haltijana. Jos kuvaaja houkuttelisi apinaa ottamaan kuvan vaikka erilaisilla palkkioilla, niin tilanne olisi minusta toinen.

Toisaalta kuvan tekijänoikeudet ovat aina jollakin. Voivatko ne olla tuntemattomalla, luultavasti viidakon kätköihin julkisuutta piiloon paenneella makaki-apinalla? Kuka olisi hänen edusmiehensä, koska makaki tuskin itse pystyisi valvomaan oikeuksiaan? Makakin ottamat kuvat ovat levinneet ympäri maailmaa ja niiden tekijänoikeuspalkkioilla apina voisi viettää taloudellisesti turvatun loppuelämän. Banaanit elämän loppuun asti olisi vähintäänkin kohtuullinen korvaus.

Entä oikeuksien periytyminen? Kuva lienee sittenkin kategoriaan tavalliset valokuvat, ei valokuvateokset kuuluva. Siis sen tekijänoikeuden suoja-aika on 50 vuotta kuvan julkaisusta, eikä 70 vuotta tekijän kuolemasta. Makaki tuskin elää 50 vuotiaaksi, joten sen tekijänoikeudet siirtyvät sen perillisille. Siinä sinänsä mitään kummallista ole. Tämän tästä saamme lukea miljonääreistä, jotka ovat jättäneet jättiomaisuutensa perintönä kissoilleen, koirille, hamstereilleen tai minkä otuksen nyt ovat kokeneetkin kaikkein läheisimmiksiin. Millä selvitettäisiin makakin perilliset, etenkin jos kyseinen yksilö sattuu olemaan urospuolinen?

Sitä paitsi mistä tiedetään, että kuvat on ottanut makaki itse, eikä David Slater. Hänähän voisi asian mennessä tiukaksi vaatia apinaa todistamaan, että on ottanut kuvan Davidin kameralla. Jos silminnäkijöitä ei ole, niin tilanne on sana vastaan sana. Kumman painaa enemmän?  Toisaalta kuvien kaupallinen arvo on siinä ja vain siinä, että ne ovat apinan ottamia. Slater olisi pahasti puun kuoren välissä. Jos hän voittaisi mahdollisen tekijänoikeusjutun väittämällä sittenkin itse ottaneensa kuvat, niin niiden kaupallinen arvo romahtaisi ja Slater voisi saada syytteen petoksesta.

Kuvan oikeudet ovat ainakin Daily Newsin jutun perusteella jollain Cater´s News Agencylla. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko puljun tekijänoikeuksien luovutussopimus yhtä härski kuin Sanoma Newsin. Jos makaki on mennyt raapustamaan puukstavinsa sellaiseen paperiin, niin voin kertoa oikeuksien menneen ja viheltäneen mennessään. Korkeintaan voi pelätä haastemiehen saapuvan Indonesian viidakkoon mukanaan haaste kolmannen osapuolen nostamaan oikeusjuttuun, jonka kaikista kustannuksista vastaa valokuvaaja.

Vaikka apina voittaisikin tekijänoikeuskiistan ja kolmansien osapuolten vaatimukset, niin kuvauspalkkioita on turha ronkua. Luonnonvaraisia eläimiä saa kuvata kuka vain, niihin ei kenelläkään ole omistusoikeutta. Ei siis eläimellä itselläänkään. Joten  valokuvaaja makakin ei tarvitse neuvotella malli makakin kanssa vaikka siitä, millä ehdoilla valokuvaa voidaan käyttää mainostarkoituksessa.


Hankalia juridisia ongelmia näkyvissä taivaanrannassa, niin sisäsiittoiseksi juttu tuntuu kiertyvän. Tosin sitä varten on juristeja, jotka ovat valmiita riitelemään asiasta niin pitkään kuin riideltäviä rahoja riittää.

Toinen kuvissa minua pohdituttanut kysymys on, että kun tähän asti on itketty vain amatöörien, kuvaavien toimittajien ja muiden varkaiden vievän ammattikuvaajien leivän, niin nyt samaa kakkua tulee jakamaan vielä apinat. Tähänkö ammattikuvaajien selkäranka lopullisesti katkeaa? Kodakin sinistä Professional Photoguide kirjasta kutsuttiin aikoinaan ”apinakirjaksi”, koska siitä valokuvauksen perusteita tajuamatonkin löysi oikeat valotusarvot ja suotimet eri tilanteisiin, kuten täysikuun valossa näkyvän maiseman  kuvaamiseen. Nykyään kirjaa ei taida enää olla edes myynnissä. Syykin lienee selvä. Nykykameroilla apinankin osaa kuvata ilman sitä.

Sitä paitsi kuvahan on hyvä. Kun minä aikoinaan opiskelin valokuvausta, niin yksi ohje jäi mieleeni ylitse muiden. Käännä kamera vinoon, niin saat jännempiä kuvia. Tämän kuvan perusteella voisi olettaa makakin olleen ainakin kuunteluoppilaana VVI:n kuvallisen ilmaisun perustutkinnon kurssilla.

100 mm > 105 mm

Petteri Järvinen kertoi blogissaan ottaneensa tuttavansa yo-juhlissa kuvia kiinteä polttovälisillä objektiiveilla ja väitti saaneensa hyviä kuvia – kiitos hyvien kakkuloitten. No, hirveä kalabaliikki siitäkin nousi.

Petteri koitti todistella väitettään Helsingin Pride-kulkueesta ottamillaan kuvilla. Teräviä kuin mitkä, mutta vertailukohta puuttuu. Minäkin päätin kokeilla. Otin kaksi kuvaa ruusuista, toisen Canonin 24-105 millisellä zoomilla, jonka suurin aukkoarvo on 4.0. Verrokkina oli Canonin 100 makro, jonka suurin aukkoarvo on 2.8. Sen valovoimaisempaa kakkulaa minulta ei tähän lähtöön löytynyt.

Nettikäytössä kuvissa ei ole juuri oleellisia eroja. Vasta täyden koon kuvissa näkee kiinteä polttovälisen objektiivin terävämmän piirron ja lyhyemmän syväterävyysalueen. Siksi tein otsikkokuvasta myös täyskokoisen yhdistelmäkuvan, jossa kuvan vasen yläosa on otettu 100 mm kiinteäpolttovälisellä ja oikea alaosa zoomilla ”105 mm:n” polttovälillä. Kuvassa näkyy hyvin erot terävyydessä ja syväterävyydessä. Kuva on siinä mielessä ”epäoikeudenmukainen” zoomilla otetulle kuvalla, koska sitä piti alla ilmenevästä syystä suurentaa 21%, jotta kuva-alat olisivat saman kokoiset. Kuvat on tarkennettu ruusun heteisiin. Molemmissa kuvissa runkona oli sama Canon 5D Mark II

Tulos ei hätkäyttänyt. Sen sijaan hetken aikaa piti raapia päätä, kun 105 mm:n zoomin kuva oli suuremmalta alalta kuin 100 mm:n kiinteä  polttovälisen. Eihän se nyt passaa. Mitä pidempi polttoväli, sitä tiukempi rajaus samalla kameralla kuvattaessa.

Kuvat otettu samalle rungolle jalustalta. Ylemmässä Canonín 100 mm makro-objektiivi  aukkoarvolla 2.8 ja alempana  Canonin 24-105 zoom-objektiivi aukkoarvolla 4.0 ja asennossa 105 mm. 

Hetken asiaa pohdittuani tulin seuraavaan johtopäätökseen. Tätä saa vapaasti korjata, jos jollakin on parempaa sisäpiirin tietoa. Zoomin polttoväli ei pysykään vakiona tarkennusetäisyyden muuttuessa. Kuvattaessa lähellä olevaa kohdetta zoomin maksimipolttoväli onkin pienempi kuin kakkulassa ilmoitettu 105 mm.

Zoom-objektiivit koostuvat useista linsseistä. Esimerkiksi käyttämäni  EF 24-105mm f/4L IS USM zoom-objektiivi koostuu 18 linssistä, jotka ovat 13 ryhmässä. Tarkennus ja polttovälin säätö tapahtuvat linssien keskinäisiä asemia muuttamalla. Kun objektiivin valovoima pysyy koko ajan samana, niin tarkennus on helpompi järjestää siten, että polttoväli ei pysy vakiona tarkennettaessa. 

 Zoom-objektiivi on kaikkea muuta kuin yhden linssin laite, mutta perusperiaatetta voidaan tarkastella linssiyhtälön avulla 1/p+1/q=1/f, missä p = kuvattavan kohteen etäisyys linssistä, q = linssin ja kennon (filmin) välinen etäisyys ja f = linssin polttoväli.

Jos p eli kohteen etäisyys muuttuu, niin tarkennus kameroissa on perinteisesti tapahtunut siirtämällä linssin etäisyyttä q filmitasosta. Kaavasta voidaan kuitenkin päätellä, että samaan lopputulokseen, eli terävään kuvaan päästään myös polttoväliä f yksinään tai yhdessä linssin ja filmitason etäisyyttä q muuttamalla. Näin useimmat zoom-objektiivit toimivatkin tarkentaessaan sisäisesti. Objektiivin pituus ei muutu tarkennettaessa, ainoastaan surina paljastaa jotain tapahtuvan objektiivin sisällä.

Erot kuvautuvan alueen koossa samalla polttovälillä eri objektiiveilla  näkyvät vain lähelle tarkennettaessa. Kun otin kuvaparin vähän kauempana olevasta kohteesta, niin kuva-alat olivat lähes identtiset. Pieni heitto johtui siitä, että peukalotuntumalla zoomatessani polttoväliksi tuli 99 mm eikä tasan 100 mm.Erot näkee oikeastaan vain siitä, että ylempänä zoomilla otetussa kuvassa on hieman enemmän syväterävyyttä johtuen aukkoarvosta 4.0 verrattuna alempana kiiinteäpolttovälisen arvoon 2.8.

Petterin palstalla käytiin aikoinaan kiivasta keskustelua niinkin keskeisestä asiasta, että miten pitää ilmasta syväterävyysalueen lyhyys. Onko kapea vai ohut oikea. Etsiessäni hieman taustatietoa tähän bloggaukseen eksyin Wikipedian objektiivia käsittelevälle suomenkieliselle sivulle. Näin siellä: ”Jotkut valokuvauksen harrastajat ovat kiinnostuneita poikkeuksellisen valovoimaisista objektiiveista huolimatta niiden monista haittapuolista. Näihin haittapuoliin kuuluu terävyysalueen mataluus.”

Jos nyt ei jäädä märehtimään sitä, että isolla aukkoarvolla saavutettu lyhyt syväterävyys on yksi valokuvauksen merkittävimpiä ilmaisukeinoja eikä yksi monista haittapuolista, niin termi (syvä)terävyysalueen mataluus on minulle uusi virkistävä ilmaisu. Otanpa sen heti käyttöön – ihan vain piruuttani.

 Tämä kuva liittyy kommenttiini. Mittasin objektiivien polttovälin kameran ollessa 10 metrin päässä 1 metrin tauluviivottimesta.