sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Panu plagioi isältä pojalle




Kollaasi kirjan kannesta

Palaan vielä tähän tapaukseen Panu Rajala ja Intoilija, vaikka käsittelinkin sitä jo edellisessä bloggauksessani.

Ensin lyhyesti kerraten, mitä on tapahtunut. Panu Rajalan kirjassa Intoilija on pitkiä pätkiä suoria tai vähän stilisoituja lainauksia I. K. Inhan omista teksteistä, lähinnä kai matkakertomuksia. Näitä ei ole muiden sitaattien tavoin erotettu millään tavoin muusta Rajalan minämuotoon kirjoittamasta Inhan kynästä lähteneestä tekstistä.  Kirjan lopussa on pitkähkö lista lähteitä, mutta mistään ei käy mitenkään ilmi, että Inha puhuu Panun päässä syntynyttä tekstiä vain osassa kirjaa - osa on aitoa Inhaa itseään.

Tarkastellaan tässä alussa asian juridista puolta. Kyseessä on sitaatti, joka muuttuu plagiaatiksi, jos sitaatin alkuperä häivytetään ja annetaan ymmärtää, että kyseessä on siteeraajan päässä syntynyt tuotos. Tekijän kuoltua ja 70 vuoden suoja-ajan mentyä plagiointi ei loukkaa tekijän perikunnan tai muun tekijänoikeuksien omistajan taloudellisia oikeuksia, mutta tekijän luovuttamatonta isyysoikeutta se loukkaa. Mitään muuta sanktioita tästä ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ole kuin suuri häpeä.

Täällä on hyvä plagiointia käsittelevä sivusto.  Muutamia sieltä lainattuja erilaisia plagiarismin esiintymismuotoja.

Liian täydellinen parafraasi
Kirjoittaja toistaa alkuperäisen lähteen sisältöä, mutta jättää laittamatta lainausmerkkien sisään sellaista tekstiä, joka on kopioitu joko kokonaan tai lähes kokonaan sanasta sanaan. Vaikka kirjoittaja nimeää idean alkuperäksi lähteen, kirjoittaja esittää valheellisesti omikseen alkuperäisen kirjoittajan esittämän tiedon esitystavan ja tulkinnan.

Anteliaat lainaukset
Kirjoittaja käyttää läpi tekstinsä asianmukaisesti lähdemerkintöjä ja käyttää myös asianmukaisesti lainausmerkkejä suorissa lainauksissa. Mikä siis vikana? Teksti ei ole tekijän (alkuperäinen) tuotos.

Täydellinen rikos
Sellaista ei ole! Kirjoittaja ilmoittaa lähteet ja käyttää asianmukaisesti lainausmerkkejä, mutta vain paikoittain, osassa tekstiä lähdemerkinnät puuttuvat. Tällä tavoin kirjoittaja yrittää antaa lukijalle vaikutelman, että lähdemerkinnättömät kohdat ovat hänen omaa tuotostaan.

Minun mielestäni ei ole kahta sanaa siitä, etteikö Panu Rajala olisi plagioinut tekstinsä sekaan pitkiä kappaleita I. K. Inhan tekstiä. Ovatko ne niin pitkiä, että ne asettavat jo Panun ehdokkuuden kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi kyseenalaiseksi? Oliko esiraadilla ylipäänsä käsitystä siitä, että kirjassa on niin paljon suoraan Inhan teoksista otettua tekstiä?

En sano varastettua, vaan "väärin siteerattua". Siteeratahan kun saa, kunhan vain se tapahtuu lakiin epämääräisesti kirjatun "hyvän tavan mukaisesti".  Tekijänoikeuden käsikirjan mukaan "hyvä tapa" tarkoittaa sitä, että "siteerattaessa teosta tai sen osaa on lähde mainittava joko välittömästi siteeratun kohdan yhteydessä tai muussa sopivassa paikassa. Siteeraus on myös selkeästi erotettava siteeraajan omasta tekstistä esimerkiksi lainausmerkeillä".

Rajalan mielestä, hänen omin sanoin, hyvä tapa tarkoittanee tässä yhteydessä sitä, että "Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu.  Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu". Toisaalta Panu kuitenkin toteaa, että " Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa!"

Moraalinen oikeus käyttää Inhan tekstiä ja vielä ilman merkintöjä niiden lainausluonteesta on Panun mielestä ilman muuta sallittua, koska "Toimin näin, koska siinä, minä itse - Inha on kertojana ja ajattelin, että hän on ylittämätön kertoja, enkä halunnut luoda tekstiä uusiksi." Tai "Olisihan noloa ja todella outoa, jos olisin merkinnyt romaaniin, missä kohtaa sitaatti Inhalta vaihtuu omaan kerrontaani."

Todella noloa ja outoa sanoisi tähän varmaan toinen Hämeenkyrön kuuluisuus, Katti Matikainen. Minusta nimenomaan Panun menettely on sekä noloa että outoa. Aloittelevan kynäilijän tapauksessa sen jotenkin ymmärtäisi, mutta ei alan professorin ja muutenkin kaikin puolin ansioituneen kirjallisuusihmisen kyseessä ollen.

Nähtävästi minun tajuntani on muutenkin niin matalalla tasolla tai sitten vain en osaa lukea rivien välistä, ettenkö olisi pitänyt itsestään selvänä vain kursiivilla tai muuten leipätekstistä erotettujen osien olevan sitaatteja. Ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi (vieläpä omistuskirjoituksella), niin olisin saattanut vaatia rahoja takaisin puutteellisen tuoteselosteen perusteella. Plagioidun tekstin suuren määrän perusteella kun ei voi vedota edes siihen normaaliin tuoteselostetekstiin: "Saattaa sisältää pieniä määriä I. K. Inhan omaa tekstiä".

Odottelen suurella mielenkiinnolla muidenkin kirjallisten kuin omaa lehmää ojasta poistyöntävien tahojen kannanottoa tapaukseen. Vai siunataanko tässä käytäntö, että oman kerronnan sekaan saa surutta lainata "ylittämättömien kertojien" tekstejä ilman hankalia lainausmerkkejä tai muita tylsiä typograafisia kommervenkkejä.

Epilogi 9.12.2023

Monivaiheinen ja "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" (aikakin tikun nokkaan nostettujen osalta) sisältävä tapaus Maria Petterson ja kirja "Suomen historian jännät naiset" tulee eittämättä mieleen vertailukohtana. Niin samanlaisia ne ovat sekä peruslähtökohdiltaan että osin käänteiltään. 

Panu Rajala ja Maria Petterson ovat laittaneet kirjaansa toisen kirjoittamaa tekstiä. Eihän siinä sinänsä mitään väärää ole. Siteerata saa "hyvän tavan mukaisesti". Hyvä tapa tarkoittaa tässä sitä, että siteeratut kohdat on selvästi erotettava tekijän omasta tekstistä lainausmerkein tai erilaisella kirjasintyypillä. Näin ei ollut tehty kummassakaan tapauksessa. Lukijalla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä kohdat kirjoissa olivat lainattuja, mitkä tekijän omasta päästä lähtöisin. Rajalan kohdalla käyttäisin lainausten määrästä ja pituudesta johtuen jopa termiä vohkittu, Pettersonin tapauksessa näpistäminen voisi olla kuvaavampi ilmaisu. 

Kutsuttiin niitä millä nimellä tahansa, rikkomukset ovat minusta sittenkin aika vähäisiä. Rajalan kohdalla jopa olemattomia, koska hänen lainaamiensa I. K. Inhan teosten tekijänoikeudet olivat jo rauenneet. Lähinnä ne olivat noloja ja hävettäviä näissä asemissa olevien henkilöiden suorittamina. Panusta ei osaa edes arvata, mutta luulisin Pettersonin alussa tekemän asian vähättelyn johtuvan nimenomaan siitä. Jälkiviisaana voi todeta, että ei olisi kannattanut. Kun myöntää mokansa heti jäätyään kiinni housut kintuissa, selviää yleensä paljon vähemmällä kuin jos sen tekee vasta pakon edessä. Pettersonille se tarkoitti työpaikan menetystä, Rajalan itserakkaus on nähtävästi sitä luokkaa, että siinä teflonpinnassa ei nähtävästi mikään naamaan roiskunut rapa pysy pitkään. Ainakaan Panun omasta mielestä. 

Mielenkiintoista on myös taustavoimien hyvin samankaltaiset reaktiot. Niin molempien kustantajat, kustannusyhdistys ja journalistiliitto asettuivat tekijöiden taakse suunnilleen samoin sanakääntein. Lainausten merkintätapa päätetään aina tapauskohtaisesti. Näiksi lasketaan myös se, että lainattuja kohtia ei merkitä mitenkään. 

Minä pidän sekä Rajalaa että Pettersonia ansioituneina kulttuuripersoonina. Jotenkin tulee mieleen, että onko menestyksekäs ura noussut molempien päähän? Tässä asemassa ei tarvitse noudattaa samoja säädöksiä, mitä muilta vaaditaan. Vaikka ollaan alalla, jossa juuri tekijänoikeuksien kunnioittaminen, niin taloudellisten kuin moraalisten, on kaiken toiminnan keskeisiä kulmakiviä. 

 


9 kommenttia:

Helsingin Maisteri kirjoitti...

Olet täysin oikeassa tässä kirjoituksessa. Miten tällainen on voinut päästä läpi kustantajalta? Olisi mielenkiintoista kuulla kustannustoimittajan kommentit asiaan.

Ihmeellistä on ettei asiasta ole kovin suurta kohua herännyt.

Timo Suvanto kirjoitti...

WSOY antoi asiasta vastineen julkaisuvälineille. Numeroin ne tässä kommentoitia varten.

1. Lainausten käyttö ei riko Inhan tekijänoikeuksia, joten syyte plagioinnista on perusteeton.

2. Panu Rajala on huomioinut romaanissaan käyttämänsä lähteet sekä I.K. Inhan tekijänoikeudet oikeaoppisesti. Inhan kuolemasta on kulunut jo yli 70 vuotta, joten kirjailijan teokset ovat tekijänoikeusvapaita. Lähteet on ilmoitettu kirjan lopussa.

3. Intoilija on kaunokirjallinen teos. Käytäntö, jolla suorat lainaukset merkitään kaunokirjalliseen tekstiin, harkitaan teoskohtaisesti.

1. Isyysoikeus teokseen ei lakkaa koskaan. Sitä ei voi myydä eikä ostaa edes suurella rahalla. Toisen tekstin lainaaminen siten, että sitä ei kerrota lukijalle on plagiaatti. Tähän ei vaikuta mitenkään se, onko tekijänoikeuden suoja-aika jo umpeutunut.

2. Jos oikeaoppisuudeksi katsotaan se, että osasta lähdekirjallisuutta suoraan tekstiin ilman mainintaa siteerauksesta tehty kopiointi on oikeaoppista, niin näin varmaan sitten on. Mahtavatkohan kaikki kirjallisuuspiirit allekirjoittaa tämän näkemyksen?

3. Jos suorien lainausten kokonaan merkitsemättä jättäminen kuuluu näihin mainittuihin teoskohtaisesti harkittaviin vaihtoehtoihin, niin edellisen kohdan kysymys sopii tähänkin.

Huonoin vaihtoehto sekä Panun että WSOY:n kannalta olisi Finlandia-palkinnon voittaminen tällä teoksella. Se jäisi kansakunnan muistiin vähän kuin Ben Johnsonin dopingilla hankittu 100 metrin juoksun voitto Soulin olympialaisissa. Finlandia-palkinnon voitto plagiaattisarjassa. Joten jos Hector tuntee yhtään sääliä asianosaisia kohtaan, niin hän etsii voittajan viiden muun ehdokkaan joukosta.

Helsingin Maisteri kirjoitti...

> Joten jos Hector tuntee yhtään sääliä
> asianosaisia kohtaan, niin hän etsii voittajan
> viiden muun ehdokkaan joukosta.

Tai sitten ei...

Yksi monien petkutettujen joukossa kirjoitti...

Panu Rajala: "Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa!"

Ainakin yksi löytyy todistettavasti. Helsingin Sanomien kriitikko Anu Uimonen: "Juuri matkojen kuvauksissa Rajala pääsee eläytymään Inhan sielua raastavaan ristiriitaan: kaiken uuden kokemisen hurmaa himmentää alakulo 'kovan yksityiskohtaloni vuoksi'."

Anonyymi kirjoitti...

http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2015/11/panu-rajala-intoilija-kun-kirjailija.html

Todella hyvä ja analyyttinen kirjoitus aiheesta. Jos nyt saa sanoa, niin vähän eri tasoa kuin poikkitieteilijän narinat. Aiotko muuten ottaa tämän Fotografin uudeksi puruluuksesi? Valokuvaajien jatkuvasta järsimisestähän sinulla on jo kosolti kokemusta!

Jore Puusa kirjoitti...

Rajala ( off topic ) on käsitellyt Elina Ylivakeria törkeän pornografisesti kirjassaan 1988 kuolleesta puolisostaan. Syöpään kuolleen naisen ruumiinryöstö tuo oli mielestäni.
Katri Helenan vastaavaa kohtaloa ( toki ei vielä kuollut :-) en sensijaan kauheasti sure, hän kun on enemmän julkisuuden hahmo enkelihöpinöineen ja siksi menettänyt osan yksityisyydensuojaansa.

Timo Suvanto kirjoitti...

Pornoksi jodenkin seksijuttujen kokeminen on useasti enemmän kokijasta kuin itse jutusta kiinni. Olen lukenut kyseisen opuksen, mutta muistikuvani siitä eivät ole erityisemmin pornoon painottuvia. Intiimejä asioita oli toki esillä sika suorasukaiseen tyyliin kerrottuna, mutta yleisote nuorena kuolleeseen vaimoon oli minusta hyvin myönteinen. Toki kirjan lukemisesta alkaa olla aikaa pari kymmentä vuotta, joten muistikuvat ovat haalistuneita.

Kirjan Enkeli tulessa luin lähinnä siksi, kun minulla oli edellisessä bloggauksessa kertomani ohuttakin ohuempi, mutta mieleen jäänyt kohtaaminen Elinan kanssa. Panun ja Katri-Helenan yhteiselon kiemurat eivät kiinnosta minua pätkääkään.

Anonyymi kirjoitti...

Niin meni Panu Rajalalta palkinto sivu suun. Varmaan ilkkujat ovat nyt tyytyväisiä ja taputtavat karvaisia käsiään.

Timo Suvanto kirjoitti...

Tuskin se olisi Panulle muutenkaan napsahtanut. Kaikkien kannalta olisi ollut onneton ratkaisu, jos Panu näiden tapahtumien jälkeen olisi voittanut.