Ei ole peilin vika, jos naama on vino

Naapurimaan asioista ja kyrillisistä aakkosista vähemmän perille oleville alla oleva tietoisku.

OMON (ОМОН, ven. Отряд мобильный особого назначения, Liikuteltavat erikoisjoukot, vuoden 2011 poliisiuudistukseen saakka ven. Отряд милиции особого назначения, Otrjad militsii osobogo naznatšenija, Miliisin erikoisjoukot) on yleisnimitys poliisin tai miliisin erikoisjoukoille Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa.

Wikipedia tietää kertoa muutakin asiaan liittyvää.

Sigmund Freud esitti psykoanalyyttisessa teoriassaan homofobian johtuvan siitä, että asianosainen torjuu omat homoseksuaaliset yllykkeensä. Journal of Abnormal Psychology -lehdessä julkaistiin vuonna 1996 tutkimus, jossa homovihaajiksi luokitellut miehet kiihottuivat homoeroottisesta elokuvasta enemmän, kuin "neutraaleiksi" luokitellut. Joidenkin psykologisten teorioiden mukaan homofobia voi erityisesti miesten kohdalla liittyä yksilön tarpeeseen korostaa omaa hetero-maskuliinista identiteettiä.

 

Pakkoruotsidebatin argumentaatiovirheitä

Kuva: Jarla

 Kaikki Hesariin piirtävän Jarlan stripit eivät minulle aukene, mutta tässä logiikka on kohdallaan. Siis esimerkkinä loogisesta argumentaatiovirheestä, joihin Jarlan vitsit usein perustuvat käsitteiden kaksoismerkityksen ohella.Tällaisen vitsin kanssa on taiteilua. Kuinka paljon voi selittää, jotta se ylipäänsä aukenisi kenellekään, mutta ei menisi rautalangasta väännetyksi. Minulle olisi tässä riittänyt "Yksi makkara on kypsä, joten muutkin ovat kypsiä". Moni lukija olisi varmaan tarvinnut ymmärtääkseen alustuksen loogisen päättelyn perusteista – eikä sekään luultavasti olisi avannut vitisä kaikille.

Ajattelin pysyä erossa taas liekkiin leimahtaneesta pakkoruotsikeskustelusta. Niin masentavan matalatasoista on sen argumentointi ollut. Kun leopardi ei näköjään pääse pilkuistan, niin enpä malta olla puuttumatta joihinkin debatissa jatkuvasti esiintyviin selkeisiin argumentaatiovirheisiin. Vaikka ne keskittyvät pakkoruotsin puolustajien suuhun, niin kyllä vastapuolikin niihin syyllistyy ihan riittävällä määrällä. Tässä joitakin kerättynä. Esimerkit ovat netistä kerättyjä, mutta en jaksanut laittaa kaikkia linkkejä talteen. Täydennän tekstiä tarpeen mukaan.

Korostettakoon nyt vielä varmuuden vuoksi, että tässä käsitellään kysymystä ruotsinkielen opiskelun valinnaisuudesta peruskoulussa. Ei esimerkiksi siitä, pitäisikö ruotsin olla Suomessa vähemmistökieli vai kansalliskieli tai mikä on Ahvenanmaan rooli koko sopassa. Ne ovat eri asioita.

1. Perinteisiin vetoaminen eli argumentum ad traditionem on argumentaatiovirhe, jossa väite perustellaan tai torjutaan vakiintuneisiin tapoihin, käytäntöön, uskomuksiin jne. vetoamalla. "Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia."

I Finland har debatten om svenskundervisningen i de finska skolorna blossat upp igen. Svenska har talats i Finland långt innan det fanns ett land som hette Finland och ingen hade ännu hört ordet Sverige. I nära 700 år var Sverige och Finland samma land. 

Tottahan se on. Suomi oli pitkään osa Ruotsia, mutta oli se yli sata vuotta osa Venäjääkin.

2. Kaltevan pinnan argumentti (engl. slippery slope, myös ”liukas rinne” tai ”viettävä pinta”) on argumentoinnin muoto, jossa jotain asiaa vastustetaan väittämällä, että sen hyväksyminen käynnistäisi huonoon asiaintilaan johtavan seurausten ketjun. Englanninkielinen nimitys juontaa vertauksesta, jossa yhdenkin askelen ottaminen liukkaalle, viettävälle pinnalle vie auttamatta koko matkan rinnettä alas – hieman samaan tapaan kuin suomenkielisessä sananparressa ”Jos antaa Pirulle pikkusormen, se vie koko käden.”

Mikaela Nylander sen kertoo. Hän vastustaa koulujen pakollisen ruotsin muuttamista, koska "se olisi kaksikielisen Suomen loppu".

Carl Haglundin mukaan kyse ei ole vain kouluruotsin vapaaehtoisuudesta, vaan Suomen ajamisesta yksikieliseksi.  Pinnan alla on se, että halutaan puuttua niin sanottuun virkamiesruotsiin ja -suomeen, siihen, että valtion virkamieheltä vaaditaan kielitaitoa. Halutaan muuttaa koko kaksikielisen maamme perustaa, että Suomesta tulisi pitkän päälle yksikielinen Suomi, hän sanoi.

3. Pelottelu on toisten manipulointia pelkäävään mielentilaan. Pelottelua on kauhutarinoiden kertominen, yllättäminen ja huutaminen kovalla äänellä tai tahallaan tehty asioiden vääristeleminen huonompaan suuntaan.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) katsoo, että ruotsin kielen opiskelun muuttaminen vapaaehtoiseksi heikentäisi Suomen kilpailukykyä.

4. Argumentum ad auctoritatem eli auktoriteettiin vetoaminen on argumentaatiovirhe, jossa oma argumentti perustetaan jonkun auktoriteetin sanaan tai arvovaltaan, mutta ei esitetä perusteita auktoriteetin todenperäisyydelle.

Kieliasiantuntija, kotimaisten kielten keskuksen johtaja, professori Pirkko Nuolijärvi ei poistaisi pakko-oppia, jotta ruotsinkielisten palvelut voitaisiin taata.

5. Suoranainen käsitteiden tietoinen tai tiedostamaton sotkeminen.

Kimmo Oksanen ei voi ymmärtää niitä, jotka näkevät ruotsin oppimisen mahdollisuuden pakkona.

Kyllä minun semantiikassani mahdollisuus tehdä jotain ja pakko tehdä jotain ovat kaksi eri asiaa. Yhtä käsittämätön oli nykyisen ministeri Jan Vapaavuoren lausunto Guggenheimista, jota hän lämpimästi kannattaa. "Meillä on Suomessa harhainen tapa käsitellä sanaa riski. Käsitämme sen usein negatiivisesti. Riski voi yhtä hyvin olla positiivinen."

6. Yksityisestä yleiseen eli induktiivinen argumentaatiovirhe. 

Ruotsin kielen opinnoista on ollut minulle hyötyä, joten siitä on kaikille muillekin hyötyä eli ruotsin opiskelun on oltava pakollista.

Ihan yhtä karkea argumentaatiovirhe tietysti on myös käänteinen (jota ikävä kyllä viljellään yhtä runsaasti ja vähintään yhtä surutta):

Ruotsin kielen opinnoista ei minulle ole ollut mitään hyötyä, joten sen on oltava vapaaehtoista.

7. Argumentum ad nauseam (kirjaimellisesti ”argumentointia pahoinvointiin saakka”) merkitsee argumentointia asian toistamisella ilman uutta asiaa. Se kuuluu argumentointivirheisiin. Se yhdistyy usein sanahelinään sekä ignoratio elenchiin. Argumentum ad nauseam kuuluu usein diktatuurien retoriikkaan. Joseph Goebbelsin sanoin ”Kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu totuudeksi”. Loogisesti kuitenkaan saman asian toistaminen ei todista yhtään mitään.

Kaksikielisyys on rikkaus. Ruotsin kieli on portti muihin kieliin. Ruotsin kieli on osa suomalaista identiteettiä. Ruotsia osaamalla suomalaiset pääsevät osaksi pohjoismaista perhettä. Ruotsinkielisten palveluja ei voida taata ilman että kaikki suomenkieliset opiskelevat ruotsia.

Munatesti

Kuten lähes jokaisessa niemessä, notkossa ja saarelmassa myös meidän kotimme lähellä on saksalaisen päivittäistavarakaupan myymälä. Käyn siellä aika usein ostosksilla. Kolmesta syystä: se on,kuten jo sainoin, lähellä, siellä myydään niitä tarvikkeita, joita meillä on jokapäiväisessä käytössä ja se on pirun halpa. Yleisesti ottaen.

Tänään ostoslistalla oli kananmunia. Valikoimissa oli kolmea eri sorttia munia. Kovasti eri hintaisia. Ostin jokaista yhden kennoston ja päätin laittaa munat käyttö- ja makutestiin.



Minulla ei ole aavistustakaan, mitä todellisuudessa eri tapaan tuotetut kananmunat ihan oikeasti poikkeavat toisistaan. Mitä kovempi hinta munalla, sitä vähemmällä kurilla munat lienee munittu. Kumpi kana munii iloisemmalla mielellä: luomukana vai onnellinen kana? Molempien munia on saatavilla, tässä kaupassa nyt vain luomukanan.



Keitin munia 7½ minuuttia, siis puolikoviksi. Kunkin munan kuoreen oli kirjoitettu permanetilla tussilla, mihin kategriaan munat kuuluivat.



Kaikki munat kuoriutuivat ihan siististi. Kuoren irtoaminen kertoo lähinnä sen, että muna ei ole ihan vastamunittu. "Liian tuoreen" keitetyn munan kuoriminen on turhauttavat kokemus.



Kananmunia harvoin syödään sellaisenaan. Ostin kyytipojiksi karjalanpiirakoita ja norjalaista kylmäsavulohta. Kaikki munat siivuuntuivat vaikeuksitta munaviulussa. Ainoa ulkonainen ero oli se, että luomukanan munien keltuainen oli selvästi keltaisempi kuin muiden munien.

 

Joko suuni on tuohesta tai sitten munien välillä ei ole merkittäviä makueroa. Minusta kaikki maistuivat hyviltä kananmunilta, eikä esimerkiksi kalalta, kuten taannoin kalajauholla ruokittujen kanojen munat tuppasivat tekemään. Millaista jälkeä eri munat tekevät suolistossani mataessaan, siihen on vaikea ottaa mitään kantaa. Eivät ne ainakaan ole vielä tulleet ylös. 

Tee-se-itse -passikuva kännykällä

Ammattivalokuvauksen vihollinen n:o 1 ajamassa alas passikuvaajien ammattia. Huomaa kuitenkin kamerana käytetyn kännykän ja horsmien värimaailman sävy sävyyn yhteensopivuus.

Netti on pullollaan keskusteluja passikuvien hinnasta ja laadusta. Jompikumpi on aina pielessä, jos ei muu, niin niiden suhde. Siksi todellinen tee-se-itse -mies ei hankikaan passikuvaa valokuvaamosta, ei edes passitoimiston automaatista, vaan ottaa sen itse itsestään. Kännykällään.

Nykyisen biometrisen passin valokuva on tarkoin määritelty. Kuvien tiettyjen elementtien on vain oltava kunnossa, muuten passivirkailijalta tulee hylsy. Mutta jos tietää, mitä tekee, niin kyllä se onnistuu omalla takapihalla kännykälläkin. Ei siinä kalliita järkkäreitä ja studiovaloja tarvita.

Ulkoiset olosuhteet ovat kunnossa, kun valaistus on tasaista varjoja luomatonta ja tausta on tasaisen vaalea. Minä otin tee-se-itse -passikuvani taloni pohjoisen puoleisen sivustan varjossa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Taustana oli tikkaisiin nippusiteillä kiinnitetty valkoinen muovi, jonka koko oli tosin vähän turhan nafti.

Kun ottaa itse itsestään kuvan, niin voi olla vaikeuksia saada pieni tausta osumaan ihan keskelle. Toinen ongelma on perspektiivi. Käsillä kun on aika rajallinen pituus, niin kamera on väistämättä turhan lähellä. Passikuvaohjeen vaatimia molempia korvia on vaikea saada näin läheltä kuvattaessa kunnolla näkyviin. Zoomauskaan ei auta, koska perspektiivi riippuu kameran ja kohteen välisestä etäisyydestä, ei objektiivin polttovälistä.

Kopioin vähän taustaa oikealle lisää ja kopion kääntämällä myös näkyvän korvan toisellekin puolelle. Vaikka se luultavasti menee lävitse kuin väärä raha, niin ainakaan viralliseen passikuvaan en voi suositella tätä jälkimmäistä photoshoppausta.

Kuva suoristetaan ja rajataan passikuvaohjeen mukaisesti. Kuva mustavalkoiseksi, hieman sävyjen säätöä,  hiuksen poisto paidan kauluksesta ja lievä terävöitys, niin käsillä on käypänen passikuva.

Kuvan voi lähettää kuka vain  netissä olevien ohjeiden mukaan suoraan Poliisin passikuvatietokantaan. Lähetettäessä vielä tarkistetaan ohjelmallisesti, että kuva on kunnossa. Minun kuvani läpäisi testin moitteitta.

Kannattaako tee-se-itse -passikuva? Miten sen nyt ottaa. Poliisin passikuva-automaatista saa kuvat seitsemällä eurolla, valokuvaamosta parilla kympillä. Viimeksi mainitussa saa yleensä uuden otoksen, jos silmät sattuva räpsähtämään kiinni väärällä hetkellä tai ilme on muuten vaan vähän vino. Ei ihan hirveän kallis investointi, kun se tarvitsee tehdä vain joka viides vuosi.

Kyllä ohjeen mukaisen passikuvan saa vaikka ottamalla sen itse kännykällä, mutta silloin on tiedettävä mitä tekee. Kylmiltään se ei tule onnistumaan sen näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta.

Ai että mistäkö tiedän? Siitä vain, kun olen joskus kouluttanut ammattivalokuvaajia biometrisen passikuvan otossa. Puolen päivän kurssin jälkeen passikuvaksi kelpaavien kuvien ottaminen ei onnistunut kaikilta kurssilaisilta. Siksi neuvonkin passikuvausta miettiviä käymään valokuvaamossa. Niin minä aion itsekin tehdä, kun passini menee parin vuoden päästä umpeen. Valokuvaamossa saa ihan oikeasti molemmat korvat mukaan kuvaan ja muutenkin laatu on jotain muuta kuin perinteisessä passikuvassa:  "Jos aloit muistuttaa passikuvaasi, niin olit loman tarpeessa".




ps. 7.8.2013

Laiton kuvani myös Facebookiin profiilikuvaksi. Olen siinä kuulemma sarjamurhaajan näköinen. No, onneksi vain näköinen. Ei kuvan miestä pahenna jos ei mies kuvaa. Analysoidaan tätä kuvaa vielä hieman.

Olenko tämän näköinen? Sillä hetkellä sillä kameran kuvakulmalla varmaan olin. Tänä aamuna vaimo otti uuden passikuvan minusta ihan oikealla kameralla. Nyt olin tämän näköinen. 

Miten sarjamurhaaja muuttuu sarjahurmaajaksi (ehkei nyt sentään)? Oikea kamera, silmälasit, vähän lunkimpi ilme, parempi kuvaaja?

 Tuskin mikään näistä. Kun ylempi kuva on otettu niin kaukaa kuin omat kädet ylsivät, eli noin 60 cm:n päästä kasvoista, niin alempi on otettu noin 1,5 metrin päästä. Se on se etäisyys, jolta olemme tottuneet toisiamme katselemaan. Siksi kasvojen perspektiivi tuntuu tältä etäisyydeltä otetussa kuvassa luonnolliselta. Ei se sen todempi ole kuin läheltä otetussa kuvassa.

Kulmien kurtistus ja tuskainen ilme ylemmässä kuvassa johtuu lähinnä siitä, että jouduin pinniselemään koittaessani työntää kännykän niin kauaksi kuin mahdollista. Tänään otin itse vielä omakuvan samalla kameralla kuin yllä olevassa kuvassa. En vain viitsinyt työntää kameraa kovin kauaksi kasvoista. Tulos alla. Olen minä tämänkin näköinen, kun oikein läheltä katsotaan.

Läpi menivät molemmat kuvat automaattisesta laaduntarkistuksesta. Sehän ei tiedä, milta minä "oikeasti" näytän. Jos menen hakemaan uutta passia alempana olevan kuvan kanssa, niin voihan työntää naamani 20 cm:n päähän passivirkailijan naamaa ja väittää, että kyllä kuva on hyvinkin näköinen - varsinkin jos virkailija on itse likinäköinen.

Poliisin passikuvaohjeessa on tässä selkeä periaatteellinen virhe. Alla olevat hylätyt kuvat eivät suinkaan ole liian kaukaa tai liian läheltä otetut. Kaikki kuvat on otettu suunnilleen samalta etäisyydeltä, koska niiden perspektiivi on suunnilleen sama. Kuvat on vain rajattu liian tiukasti tai liian löysästi. Passikuvaohjeessa pitäisi olla, kuinka kaukaa kuva suunnilleen pitäisi ottaa. Siis mainitun 1,5 merin päästä kasvoista. Kuten tässä valokuvaaja Marja Seppälä on tekemässä. Tosin hänen taituruutensakin alkaa lähestyä poikkitieteilijää. Marja kun on sekä kuvassa oleva kuvaaja että itse kuvan kuvaaja. Näin ainakin linkissä olevan tiedon mukaan.

Lopuksi vielä vanhan toistoa. Jos haluatte näytettä passikuvaanne kanssamatkustajille, niin suosittelen edelleen valokuvaamossa käyntiä.

pps. 8.8.2013

Minä kun kuvaan ammatikseni tällaisia, niin se antaa tiettyjä eväitä passikuvan ottoonkin. Fysikaalinen ilmiö, joka pitää näkyä selkeästi ja oikein kuvassa. Vapausasteita on toki enemmän kuin passikuvassa, mutta perusidea on sama. 

Tapaus Marimekko: kopio, plagiaatti, pastissi vai parodia?

Henri Matisse: la Vague 1952

Maija Isola: Lokki 1961

Patricia Caulfield

Andy Warhol: Flowers

Maija Isola: Unikko

Wikipedia kertoo kopiosta, plagiaatista, pastissista ja parodiasta seuraavaa:

Kopio on esine tai asia jostain alkuperäisestä, jota se suuresti muistuttaa. Identtinen kopio on alkuperäiseen kohteeseen verrattuna täysin samanlainen.

Plagioinnilla tarkoitetaan toisen henkilön ideoiden, tietojen, kielen tai kirjoituksen käyttöä silloin kun se tehdään ilman alkuperäisen lähteen asianmukaista ilmoittamista. Se saattaa myös sisältää epärehellisyyden elementin, mikäli plagioija yrittää julkaista plagioidun työ alkuperäisenä. Plagiointi ei välttämättä ole sama asia kuin tekijänoikeusrikkomus, joka tapahtuu kun rikotaan tekijänoikeuslakia. Plagiointi koskee tekstin, kirjoituksen tms. sisältöä kun taas tekijänoikeus koskee niiden muotoa.

Mukaelman merkityksessä pastissi pyrkii jäljittelemään yhtä tai useampaa teosta tai tyylilajia. Pastissi eroaa parodiasta siten, että pastissi ei pyri pilkkaamaan jäljittelynsä kohdetta, ja plagiaatista yleensä olemalla niin selvä mukaelma jäljittelynsä kohteesta, että tämä "kunnioituksen osoitus" tulee varmasti selväksi kaikille. Hienovaraisemmissa muodoissaan pastissia voi luonnehtia "älypeliksi", joka haastaa lukijan tai kuulijan arvaamaan, mikä jäljittelyn kohde on.

Parodia on ivallinen, piikittelevä, liioitteleva tai koominen toisen (yleensä tunnetun ja vakavan) teoksen jäljitelmä (myös pienet epäsuorat viittaukset riittävät). Alkuperäinen teos tehdään naurunalaiseksi. Parodia voi kohdistua myös johonkin lajityyppiin, jolloin irvaillaan lajityypin kliseille. Toisaalta moniakin asioita voi parodioida, kuten jonkun elämäntyyliä.

Minusta  ylempi Isolan tapaus on selvä kopio, alempi Moorhousen taas plagiaatti. Sitä ei valkopese itsenäiseksi teokseksi Marimekon taiteellisen johtajan viran puolesta antamat selitykset. Mitä enemmän yhtiön puolesta asiaa yritetään selitellä, sitä syvemmälle suohon upotaan. Kohu on erityisen kiusallista muutenkin plagiaattikohuissa ryvettyneelle Marimekolle.  Kuluttajat kuitenkin tekevät ne johtopäätökset mitkä tekevät. Mitään rikostahan, ei edes rikkomusta, asiassa ei minun ymmärtääkseni ole tapahtunut.

Iltalehti kertoo tapauksesta seuraavasti:

Taideväärennöksiin erikoistunut asiantuntija Pauliina Laitinen-Laiho myöntää, että hänen ensiajatuksensa Moorhousen ja Pat Hutchinsin kuvitusten äärellä oli: ovatpa samanlaiset.

Lähempi tarkastelu vakuutti Laitinen-Laihon kuitenkin siitä, ettei kyseessä ole kopio.

- Jo esimerkiksi se, että toisessa työssä puun lehden roikkuvat selvästi raskaampina, erottaa ne toisistaan itsenäisiksi töiksi, Laitinen-Laiho sanoo.

Hei haloo! Nyt ei ole kysymys taideväärennöksestä vaan plagiaatista. Aivan väärän alan asiantuntija ja  sen kyllä kuulee kommenteistakin.

Ei hätää, sanoo Iltalehti ja jatkaa.

Isoisän puutarhan on suunnitellut Teresa Ahtola-Moorhouse. Hänen äitinsä Ateneumin intendentin Leena Ahtola-Moorhousen mielestä Marimekkoon kohdistetuissa kopiosyytöksissä on jo noitavainon makua. Laitinen-Laiho on aistinut samaa.

- Ehkä tässä on vähän sitä, että etsimällä etsitään. Toisaalta on hyvä, että aidon ja kopion rajaa pohditaan. Kuka meistä pystyy olemaan tuomari?

Minä pystyn hyvin olemaan itselleni tuomarina tässäkin asiassa. Tässä kun on taas ne kuuluisat puurot ja vellit vähän sekaisin. Ei kai kukaan ole väittänytkään, että kyseessä on kopio. Ei ainakaan identtinen kopio. Kyseessä on plagiaatti. Pat Hutchinsin kuvien pastissinakin Teresa Moorhousin puutarha vielä menisi, jos lähde olisi mainittu,  mutta silloin siitä tuskin olisi tullut Marimekon kuosia

Jos nyt vielä väännetään rautalangasta, niin plagiaatti ja pastissi voivat olla ihan sama teos. Plagiaatissa alkuperää ei ole kerrottu ja plagiaattia väitetään täysin omaksi ideaksi. Pastissi kunnioittaa alkuperäistä eikä pyrikään pitämään sitä salassa. Laitoin kopio on jo yleensä tekijänoikeusrikkomus tai -rikos, koska tekijällä on yksinoikeus valmistaa teoskappaleita. Mitä ne sitten milloinkin ovat.

Jos taiteilija housut kintuissa yllätettynä yleensä jyrkästi kiistää plagiaattisyytökset, niin toisaalta monet taiteilijat oletavat tulleensa plagioiduiksi – tai ainakin olleensa esikuvina, jos toisen teos etäisestikin muistuttaa heidän hengentuoteittaan.

Näin aikoinaan netissä kuvaparin, jossa kummassakin oli alaston nainen makaamassa reporankana puun oksalla. Toisen kuvan ottaja epäili olleensa toisen kuvaajan esikuvana. 

Googlasin kuvahaun "naked woman lying on a tree" ja sain muun muassa alla olevat tulokset. Leopardi lienee narttu, kun sen kuva hakuharavaan tarttui. Puun oksalla makaavan naisen kuvan nimi on "Cougar in Tree". Minusta tänä narttu ei ole vielä puumaiässä. Pikemminkin pentu. Toki varmaan ihan vaarallinen, jos sopiva miehenpuoli eksyy kynsien ulottuville. (Tätä kuva on näkyvissä usealla saitilla. Jossain sitä kommentointiin seuraavasti: "Two wild animals in a fork: cougar and beaver." En ryhdy suomentamaan. Oikea käännös ei kuitenkaan ole muinainen sillimainos: "Herkkupala haarukassa.")

Kuvan lähde

Kuvan lähde

Kumpi on kopioinut, tehnyt plagiaatin tai pastissin toisen teoksesta? Veikkaan kuitenkin, ettei kumpikaan näiden kahden  kuvan tekijöistä ole nähnyt toitensa kuvia. Jotkut teemat vain ovat ajattomia ja ideatkin yhteistä omaisuutta kuin uskovilla konsanaan.

Valokuvan suhteen plagiaattikynnys on muutenkin aika korkealla. Tämä on minusta hyvin ymmärrettävää. Vaikka valokuva onkin kuvaajan monien valintojen tulos, niin kuva piirtyy kameran kennolle tai filmille hyvin mekaanisen optisen prosessin tuloksena. Maailma on täynnä samoista kohteista otettuja valokuvia, joita voisi pitää jopa toistensa kopioina, jos ne olisivat maalauksia.

Ehkä juuri tästä syystä valokuvasta tehtyä maalausta ei pidetä kopiona, vaikka se olisi tehty lähes 1:1-tyylillä. Esimerkkejä näistä on runsaasti. Olen käsitellyt niitä tässäkin blogissa useampaankin kertaan. Muun muassa täällä.

Lähde: Finnfoton valokuvaajan tekijänoikeusopas

Aikoinaan paljon keskustelua herättänyt kuvapari.

Laitetaan nyt lopuksi vielä pari esimerkkiä pastissista, joista ainakin toinen jonkun mielestä saattaa menä jo hieman parodian puolelle.  Kumpi? Parodia on katsojan silmässä, mutta esikuvassa ei liene epäilystä kenellekään hiemankaan suomalaista kuvataiteen historiaa tuntevalle, joten plagiaatista on turha puhua näiden kahden alimmaisen Aino vs. Väiski tulkintojen kohdalla.

 Akseli Gallen-Kallela. 

Sakari Mäkelä

Mauri Kunnas

Kuvan lähde

Ehkä vielä jätämme selkeän kopion olemaan yön ainoa valopilkku.

 Kuva: Joe Rosenthal

Ehkä maailman jäljitellyin valokuva. Siitä tehty lukematon määrä pastisseja ja parodioita. Kaikkien näiden idea on kuitenkin se, että alkuperäinen kuva on katsojalle tuttu, joten kuvaa ei voida pitää plagiaattina ainakaan yllä olevan määritelmän mielessä.  Itse asiassa tämäkin kuva on tietyllä tavalla jäljitelmä. Lipunnostosta oli kuva, mutta se haluttiin ottaa uusiksi "paremmalla" lipulla.