Panu plagioi isältä pojalle

Kollaasi kirjan kannesta

Palaan vielä tähän tapaukseen Panu Rajala ja Intoilija, vaikka käsittelinkin sitä jo edellisessä bloggauksessani.

Ensin lyhyesti kerraten, mitä on tapahtunut. Panu Rajalan kirjassa Intoilija on pitkiä pätkiä suoria tai vähän stilisoituja lainauksia I. K. Inhan omista teksteistä, lähinnä kai matkakertomuksia. Näitä ei ole muiden sitaattien tavoin erotettu millään tavoin muusta Rajalan minämuotoon kirjoittamasta Inhan kynästä lähteneestä tekstistä.  Kirjan lopussa on pitkähkö lista lähteitä, mutta mistään ei käy mitenkään ilmi, että Inha puhuu Panun päässä syntynyttä tekstiä vain osassa kirjaa - osa on aitoa Inhaa itseään.

Tarkastellaan tässä alussa asian juridista puolta. Kyseessä on sitaatti, joka muuttuu plagiaatiksi, jos sitaatin alkuperä häivytetään ja annetaan ymmärtää, että kyseessä on siteeraajan päässä syntynyt tuotos. Tekijän kuoltua ja 70 vuoden suoja-ajan mentyä plagiointi ei loukkaa tekijän perikunnan tai muun tekijänoikeuksien omistajan taloudellisia oikeuksia, mutta tekijän luovuttamatonta isyysoikeutta se loukkaa. Mitään muuta sanktioita tästä ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ole kuin suuri häpeä.

Täällä on hyvä plagiointia käsittelevä sivusto.  Muutamia sieltä lainattuja erilaisia plagiarismin esiintymismuotoja.

Liian täydellinen parafraasi

Kirjoittaja toistaa alkuperäisen lähteen sisältöä, mutta jättää laittamatta lainausmerkkien sisään sellaista tekstiä, joka on kopioitu joko kokonaan tai lähes kokonaan sanasta sanaan. Vaikka kirjoittaja nimeää idean alkuperäksi lähteen, kirjoittaja esittää valheellisesti omikseen alkuperäisen kirjoittajan esittämän tiedon esitystavan ja tulkinnan.

Anteliaat lainaukset

Kirjoittaja käyttää läpi tekstinsä asianmukaisesti lähdemerkintöjä ja käyttää myös asianmukaisesti lainausmerkkejä suorissa lainauksissa. Mikä siis vikana? Teksti ei ole tekijän (alkuperäinen) tuotos.

Täydellinen rikos

Sellaista ei ole! Kirjoittaja ilmoittaa lähteet ja käyttää asianmukaisesti lainausmerkkejä, mutta vain paikoittain, osassa tekstiä lähdemerkinnät puuttuvat. Tällä tavoin kirjoittaja yrittää antaa lukijalle vaikutelman, että lähdemerkinnättömät kohdat ovat hänen omaa tuotostaan.

Minun mielestäni ei ole kahta sanaa siitä, etteikö Panu Rajala olisi plagioinut tekstinsä sekaan pitkiä kappaleita I. K. Inhan tekstiä. Ovatko ne niin pitkiä, että ne asettavat jo Panun ehdokkuuden kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi kyseenalaiseksi? Oliko esiraadilla ylipäänsä käsitystä siitä, että kirjassa on niin paljon suoraan Inhan teoksista otettua tekstiä?

En sano varastettua, vaan "väärin siteerattua". Siteeratahan kun saa, kunhan vain se tapahtuu lakiin epämääräisesti kirjatun "hyvän tavan mukaisesti".  Tekijänoikeuden käsikirjan mukaan "hyvä tapa" tarkoittaa sitä, että "siteerattaessa teosta tai sen osaa on lähde mainittava joko välittömästi siteeratun kohdan yhteydessä tai muussa sopivassa paikassa. Siteeraus on myös selkeästi erotettava siteeraajan omasta tekstistä esimerkiksi lainausmerkeillä".

Rajalan mielestä, hänen omin sanoin, hyvä tapa tarkoittanee tässä yhteydessä sitä, että "Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu.  Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu". Toisaalta Panu kuitenkin toteaa, että " Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa!"

Moraalinen oikeus käyttää Inhan tekstiä ja vielä ilman merkintöjä niiden lainausluonteesta on Panun mielestä ilman muuta sallittua, koska "Toimin näin, koska siinä, minä itse - Inha on kertojana ja ajattelin, että hän on ylittämätön kertoja, enkä halunnut luoda tekstiä uusiksi." Tai "Olisihan noloa ja todella outoa, jos olisin merkinnyt romaaniin, missä kohtaa sitaatti Inhalta vaihtuu omaan kerrontaani."

Todella noloa ja outoa sanoisi tähän varmaan toinen Hämeenkyrön kuuluisuus, Katti Matikainen. Minusta nimenomaan Panun menettely on sekä noloa että outoa. Aloittelevan kynäilijän tapauksessa sen jotenkin ymmärtäisi, mutta ei alan professorin ja muutenkin kaikin puolin ansioituneen kirjallisuusihmisen kyseessä ollen.

Nähtävästi minun tajuntani on muutenkin niin matalalla tasolla tai sitten vain en osaa lukea rivien välistä, ettenkö olisi pitänyt itsestään selvänä vain kursiivilla tai muuten leipätekstistä erotettujen osien olevan sitaatteja. Ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi (vieläpä omistuskirjoituksella), niin olisin saattanut vaatia rahoja takaisin puutteellisen tuoteselosteen perusteella. Plagioidun tekstin suuren määrän perusteella kun ei voi vedota edes siihen normaaliin tuoteselostetekstiin: "Saattaa sisältää pieniä määriä I. K. Inhan omaa tekstiä".

Odottelen suurella mielenkiinnolla muidenkin kirjallisten kuin omaa lehmää ojasta poistyöntävien tahojen kannanottoa tapaukseen. Vai siunataanko tässä käytäntö, että oman kerronnan sekaan saa surutta lainata "ylittämättömien kertojien" tekstejä ilman hankalia lainausmerkkejä tai muita tylsiä typograafisia kommervenkkejä.

Epilogi 9.12.2023

Monivaiheinen ja "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" (aikakin tikun nokkaan nostettujen osalta) sisältävä tapaus Maria Petterson ja kirja "Suomen historian jännät naiset" tulee eittämättä mieleen vertailukohtana. Niin samanlaisia ne ovat sekä peruslähtökohdiltaan että osin käänteiltään. 

Panu Rajala ja Maria Petterson ovat laittaneet kirjaansa toisen kirjoittamaa tekstiä. Eihän siinä sinänsä mitään väärää ole. Siteerata saa "hyvän tavan mukaisesti". Hyvä tapa tarkoittaa tässä sitä, että siteeratut kohdat on selvästi erotettava tekijän omasta tekstistä lainausmerkein tai erilaisella kirjasintyypillä. Näin ei ollut tehty kummassakaan tapauksessa. Lukijalla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä kohdat kirjoissa olivat lainattuja, mitkä tekijän omasta päästä lähtöisin. Rajalan kohdalla käyttäisin lainausten määrästä ja pituudesta johtuen jopa termiä vohkittu, Pettersonin tapauksessa näpistäminen voisi olla kuvaavampi ilmaisu. 

Kutsuttiin niitä millä nimellä tahansa, rikkomukset ovat minusta sittenkin aika vähäisiä. Rajalan kohdalla jopa olemattomia, koska hänen lainaamiensa I. K. Inhan teosten tekijänoikeudet olivat jo rauenneet. Lähinnä ne olivat noloja ja hävettäviä näissä asemissa olevien henkilöiden suorittamina. Panusta ei osaa edes arvata, mutta luulisin Pettersonin alussa tekemän asian vähättelyn johtuvan nimenomaan siitä. Jälkiviisaana voi todeta, että ei olisi kannattanut. Kun myöntää mokansa heti jäätyään kiinni housut kintuissa, selviää yleensä paljon vähemmällä kuin jos sen tekee vasta pakon edessä. Pettersonille se tarkoitti työpaikan menetystä, Rajalan itserakkaus on nähtävästi sitä luokkaa, että siinä teflonpinnassa ei nähtävästi mikään naamaan roiskunut rapa pysy pitkään. Ainakaan Panun omasta mielestä. 

Mielenkiintoista on myös taustavoimien hyvin samankaltaiset reaktiot. Niin molempien kustantajat, kustannusyhdistys ja journalistiliitto asettuivat tekijöiden taakse suunnilleen samoin sanakääntein. Lainausten merkintätapa päätetään aina tapauskohtaisesti. Näiksi lasketaan myös se, että lainattuja kohtia ei merkitä mitenkään. 

Minä pidän sekä Rajalaa että Pettersonia ansioituneina kulttuuripersoonina. Jotenkin tulee mieleen, että onko menestyksekäs ura noussut molempien päähän? Tässä asemassa ei tarvitse noudattaa samoja säädöksiä, mitä muilta vaaditaan. Vaikka ollaan alalla, jossa juuri tekijänoikeuksien kunnioittaminen, niin taloudellisten kuin moraalisten, on kaiken toiminnan keskeisiä kulmakiviä. 

 

Ketku mikä ketku

Sain pojaltani Veikolta tänään mieluisan myöhästyneen isänpäivän lahjan, Panu Rajalan enemmän kuin puoliksi fiktiivisen romaanin Intoilija. Se kertoo minämuotoon kirjoitettuna monen alan taitajasta I. K. Inhasta.

Minun suhteeni tämä tarinan päähenkilöihin on enemmän kuin ohut. Se alkaa vähintäänkin sivuraiteella olevalla muistikuvalla. Vuosi oli varmaan 1974, jolloin Suomen Kommunistinen Puolue juhli toimintansa laillistamisen 30-vuotismuistoa. Silloisessa Helsingin maalaiskunnassa, eli nykyisessä Vantaassa järjestettiin kommunistien omistamassa tanssipaikassa Pavilla tämän tapahtuman kunniaksi konsertteja, joissa muistini mukaan esiintyi mm. Agit Prop. Olin joka tapauksessa paikan päällä kuuntelemassa jotain konserttia.

Vieressäni tai vastapääpä, en enää muista niin tarkasti, istui kuvankaunis nainen tiukoissa pitkissä farmareissa. Sen verran olin perillä naistenlehtien jutuista, että tunnistin hänet. New Yorkista palannut valokuvamalli Elina Ylivakeri. Muistan vaihtaneeni jonkun sanan hänen kanssaan, mutta päällimmäiseksi jäi tunne: ei kannata edes yrittää iskeä meikäläisen kyvyillä.

Seuraavana vuonna hän menikin naimisiin Panu Rajalan kanssa. Panu 70-luvun naiseniskukyvyssään olisikin ollut meikäläiselle turhan ylivoimainen vastus.

Elinaa en sen koommin nähnyt, Panuun sen sijaan törmäsin muutamaankin otteeseen 80-luvulla Oriveden Suvessa. Panu ei pitänyt parhaita avujaan mitenkään vakan alla. Vanhat katkerat muistot mielessä ajattelin, että ketku mikä ketku.

Elinan ja Panun tarina päättyi traagisesti, mutta Panun matka jatkuu sekä reaalimaailmassa että enempi vähempi fiktiivisissä kirjoissa.

Uusimmassa Rajalan kirjassa Intoilija olleet muusta tekstistä erottumattomat sitaatit ovat nostattaneet kirjallisen myrskyn vesilasissa. Niiden suhteen Panu teki mielestäni kaksi alkeellista virhettä. Näistä ensimmäinen eli sitaattien sotkeminen muun minämuotoisen kerronnan joukkoon oli niistä selvästi pienempi. Varsinkaan kun Rajalalla ei mitä ilmeisemmin ollut mitään tarkoitusta esittää sitä tekstiä omanaan. Varsinainen moka oli asian vähättely ja siitä huomauttaneiden mollaaminen. Koko juttu kun olisi kuitattu sillä, että Panu olisi myöntänyt olleensa ajattelematon ja asia korjattaisiin seuraavaan painokseen. 

Asiaa ei mitenkään parantanut se, että kustannusyhtiökin päätyi tilanteessa siilipuolustukseen. Eihän tässä kukaan ole minun ymmäretääkseni väittänyt, että kyseessä olisi ihan oikea plagiaatti. Sitaatit nyt vain on tapana merkitä siten, että tyhmempikin lukija tajuaa niiden olevan sitaatteja eikä kirjailijan omassa päässä syntynyttä tekstiä. Ei siis kuten WSOY väittää:"Intoilija on kaunokirjallinen teos. Käytäntö, jolla suorat lainaukset merkitään kaunokirjalliseen tekstiin, harkitaan teoskohtaisesti."

Mikähän siinä on, että instituutiot, jotka itse ovat niin ärhäkötä ottamaan kantaa niihin itseensä kohdistuviin tekijänoikeusrikkeisiin, isoihin ja pienempiin, ovat lähinnä närkästyneitä jäätyään itse housut kintuissa kiinni. Mieleen tulee eittämättä Marimekon parin vuoden takaiset kuviot. Siinäkin asiaa vain pahensi kaikki se selittely, jolla valokuvasta läpipiirtämisen kerrottiin ensin olleen ihan omaa työtä ja sitten pakon edessä sanottiin alkuperäisen valokuvan olleen vain "inspiraation lähteenä". Panu on kirjoissaan kertonut sen verran yksityiskohtaisesti "inspiraation lähteensä", että ei sentään tässä sortunut siihen. Muuhun venkoiluun senkin edestä. Ketku mikä ketku.

ps. Kirja on muutoin mitä oivallisin. Olisin hyvin voinut suositella sitä puolen välin lukemisen perusteella. Ei sitaattien merkisemättömyyden puute haittaisi mitenkään lukukokemusta, jos sitä ei tietäisi. Sen sijaan minulta meni aika lailla maku kirjaan viimeistään Panun ja mm. Hesarin kolumnin jälkeen. Tarinan konna onkin Ylen asian paljastanut toimittaja.    (Korjataan lause. Sitaattien merkitsemättömyys ei haittaa ...) 

Mitä FB-serkumpi, sen FB-herkumpi

Vähän Facebook-matematiikkaa. Facebookissa ihmisillä on keskimäärin 350 FB-kaveria. Omien tilastojeni perusteella voisi arvioida, että näistä on keskimäärin noin 50 on yhteisiä. Yhteisten määrä vähenee nopeasti, mitä pidemmälle kaverien kavereihin mennään. Kaverien kavereissa ei ole enää juuri lainkaan yhteisiä. Testasin muutaman kohdalla. Pidetään kaverin kriteerinä sitä, että kumpikin tuntee toisen toisensa, mikä lienee useimmissa tapauksissa totta.

FB-piiri laajenee kaverin kavereihin ja siitä laajemmaksi geometrisessa sarjassa. Katsotaan miten käy.

300*350 = 105 000 (kaverien kaverit, Lahden kaupungin väkiluku)
350*105000 = 36 750 000 (kaverien kaverien kaverit, noin 15 kertaisesti Suomen FB-käyttäjien lukumäärä)
350*36 750 000 = 12 862 500 000 (kaverien kaverien kaverien kaverit, noin 8 kertaisesti maailman kaikkien FB-käyttäjien lukumäärä)

Tämä tarkoittaa sitä, että on erittäin todennäköistä, että kuka tahansa suomalainen FB-käyttäjä on enintään kolmen ja koko maailman käyttäjistä neljän kaverin päässä sinusta. Sen perille johtavan kaveriketjun löytäminen on sitten ihan eri juttu. Jos haluaa etsiä sitä, niin ei kannata lähteä itsestään liikkeelle, vaan siitä toisesta päästä. Esimerkiksi minulla ja Sauli Niinistöllä ei näyttäisi olevan yhteistä kaveria (saa korjata), mutta kaverin kavereita useitakin. Jos se käännetään sukulaissuhteiksi (sisarukset, serkut, pikkuserkut), niin olisin Saulin FB-pikkuserkku.

Kirjoitusvirheestä huolimatta kyseessä on presidentti Niinistön henkilökohtainen FB-sivusto. Vaikka hän hyväksyy kaikki FB-kavereikseen, niin joukossa on tämän jutun kannalta  riittävästi Niinistön ihan henkilökohtaisia tuttujakin. Keskeinen pointtihan tässä on se, että tällaiset geometriset sarjat kasvavat hurjaa vauhtia yli kaikkien rajojen.

Fb-käyttäjien kavereiden lukumäärät ikäryhmittäin ja keskimäärin.

Suomalaisten Fb-käyttäjien lukumäärän kehitys. Tähdellä merkityt ovat joko arvioita tai ennusteita.

Koko maailman Fb-käyttäjien lukumäärän kehitys.

Mitä, jos maapallo ei pyörisi?

Kuvan lähde

Hesarin lasten tiedekysymyksissä.

Mitä tapahtuu, jos maapallo lakkaa pyörimästä?

Joosua Orell, 5

Maa tai mikään muukaan planeetta ei voi olla kokonaan pyörimättä akselinsa ympäri. Jos Maa ei pyörisi lainkaan, merenpinnan laskua ja nousua aiheuttavat vuorovesivoimat vääntäisivät sen pyörimään hitaasti.

Mikäli maapallo pystyisi olemaan pyörimättä, vuorokausi ja vuosi olisivat sama asia. Olisi puolen vuoden mittainen päivä eli kesä ja sen jälkeen puolen vuoden mittainen yö eli talvi.

Lämpötilaerot näiden vuodenaikojen välillä olisivat hurjat. Päiväpuolella maapalloa olisi kuuma kuin saunassa. Se varmaankin kuivuisi aavikoksi. Talvipuolella lumi kerääntyisi pikku hiljaa kilometrien paksuiseksi jäätiköksi.

Rengasmaisella alueella päivän ja yön rajan lähellä voisi olla elämälle sopiva lämpötila, mutta siellä olisi jatkuva myrsky. Maan puoliskojen suuri lämpötilaero nimittäin pitäisi yllä hurjaa tuulta.

Kerran vuodessa pyörähtäviä planeettoja voi olla olemassa, mutta meidän aurinkokunnassamme niitä ei ole. Onneksi maapallon pyöriminen ei voi hidastua näin radikaalisti miljardeihin vuosiin.

Tiera Laitinen

tutkija

Ilmatieteen laitos

Hesarin fysiikkaa käsittelevien lasten tiedekysymysten vastaukset tiedesivuilla saavat minut yleensä hieman murheellisiksi ja vähän ärtyneiksikin. Kerta toisensa jälkeen hukataan ainutlaatuinen tilaisuus kertoa jännittävistä fysikaalisista ilmiöistä suurelle yleisölle. Kysymyksissä kun ei ole mitään vikaa, vastaukset vain on turhan usein huitaistu vasemmalla kädellä. Ymmärrän tämän siinä mielessä, että näistä kirjoituksista ei makseta mitään, palkkiona on "näkyvyyttä".

Virkatyönä tehtynä se on vielä ihan hyväksyttävää, kuten myös vaikka meikäläisen eläkkeellä olevan kansansivistäjän kohdalla. Tosin kun minua viimeksi (luultavasti myös viimeisen kerran) pyydettiin kommentoimaan, niin nostin vähän kulmakarvoja lupaukselle "näkyvyydestä". Annoin kuitenkin kommentin, sitä ei julkaistu.

Mutta päivän epistolaan. Tutkija Tiera Laitisen vastauksessa ei sinänsä ole minusta mitään merkittävää sisällöllistä vikaa, vähän hienosäätöä korkeintaan. Pyörimättömiä taivaankappaleita ei tiettävästi ole. Mikään fysiikan laki ei estä niiden olemassaoloa, niiden syntytapa vain on sellainen, että syntyvälle taivaankappaleelle jää tietty pyörimismäärä ikään kuin perintönä sen synnyttäneiden kappaleiden ja hiukkasten liikemääristä. Siksi kokonaan pyörimättömän planeetan ominaisuuksien spekulointi ei täytä oikein edes Einsteinin kuuluisien "Gedanken Experimentien" kriteereitä. Ne eivät johda mihinkään todelliseen mahdollisuuteen.

Lukittu pyöriminen, jollainen on mm. Kuun kierto Maan ympäri, on paljon mielenkiintoisempi tapaus. Hesarin jutussa vain täydellinen pyörimättömyys ja lukittu pyörimättömyys on sekaisin kuin entisen miehen puurot ja vellit. Lukija ei saa oikein selvää, puhutaanko jossain kappaleessa pyörimättömästä planeetasta vai lukitussa pyörimisessä olevasta planeetasta.

Jos planeetta ei pyöri lainkaan, niin siellä on kaikki vuorokauden ajat kiertäen koko ajan jossain. Pysyvää jääpeitettä ei voi tulla vain toiselle puolelle planeettaa, koska keskustähden eli auringon koordinaatistossa planeetta näyttä pyörähtävän kerran vuodessa akselinsa ympäri. Siis kaikki puolet saavat lämpöä ja valoa puoli vuotta kerrallaan.

Jos ilman ja veden määrä olisivat samat kuin meidän maapallollamme, niin seurauksena olisi tosiaan hurjat sateet ja niistä johtuvat tulvat sekä myrskyisät tuulet. Ei mitenkään suotuisa paikka ainakaan meidän tuntemamme elämän tyyssijaksi, ja kuten tuli sanottua, tällaista paikkaa tuskin on missään maailmankaikkeudessa.

Sen sijaan keskustähteen nähden lukitussa pyörimisessä olevia planeettoja on varmaan vaikka huru mycket. Maapallonkin pyöriminen hidastuu koko ajan. Vauhdin voi päätellä siitä, että sadassa vuodessa vuorokausi on pidentynyt 17 millisekuntia. Tästä johtuen ajanlaskussa on karkaussekunteja sopivin välein, jotta tähtitieteellisen vuorokauden pituus pysyisi synkronissa kelloajan kanssa.

Jos oletetaan maapallon pyörimisen hidastuvan vähän kuin urheilukilpailuista tutun tasaisen vauhdin taulukossa (mitä se kyllä tee, mutta saadaan vähän suurusluokkaperspektiiviä), niin tätä menoa maapallo oli lukitussa pyörimisessä Auringon ympäri noin 5 miljardin vuoden päästä. Tästä ei siis kannata vielä suuremmin huolestua.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että tapahtumien kulku olisikin niin huima, että se tapahtuisi muutamien vuosien kuluessa, niin siitä seuraisi aika dramaattisia globaaleja juttuja ihmiskunnankin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Auringon kiertolaisena Maa ei ole yksi taivaankappale, vaan Maa ja Kuu muodostavat piiriä pyörivät parin kuin suomalaisessa tanhussa. Maa ja Kuu lukittuisivat yhdessä. Koska Kuu kiertää Maata, niin niiden yhteinen painopiste ei pysy koko ajan yhtä kaukana Auringosta. Siitä syystä Maa ei näyttäisikään koko ajan samaa puolta itsestään Auringolle kuten Kuu Maalle, vaan pyörisi hitaasti Kuun kierron vääntämänä. Joten, kun ollaan tässä ajatuskokeessa ainakin aurinkokunnan herroja, niin potkaistaan Kuu hemmettiin häiritsemästä spekulointia ja rasittamasta liikaa Hercule Poirot'n mainostamia harmaita aivosoluja.

Oletetaan siis, että Maa olisi jämähtänyt tiukasti lukittuun pyörimiseen Auringon ympärillä olevalla kiertoradallaan. Auringon puolella olisi ikuinen päivä ja toisella loputon yö. Mitä siitä seuraisi?

Muuttujia on paljon ja niiden väliset takaisinkytkennät monimutkaisia. Jonkinlaisia perusfysiikkaan perustuvia pohdintoja voidaan kuitenkin esittää.

Maapallon keskilämpötila on tällä hetkellä on 14 celsiusastetta eli 287 kelvinia. Tämän lämpöinen maapallo säteilee lämpöä avaruuteen samalla teholla millä Aurinko sitä lämmittää. Jos Auringon säteilyä tulisi vain yhdelle puolelle maapalloa, niin säteilyn määrä tälle puolelle olisi tuplat nykyisestä ja toiselle puolelle ei jäisi sitten mitään. Vastaavasti maapallo itse säteilisi pääasiassa vain Auringon puoleiselta puoliskoltaan.

Koska lämpösäteilyä lähettävän alan pinta-ala puolittuu, niin säteilevän pinnan lämpötilan täytyy kohota. Säteilyn intensiteetti on verrannollista absoluuttisen lämpötilan neljänteen potenssiin. Laskemalla tästä saataisiin aurinkoisen puolen keskilämpötilaksi noin 70 celsiusastetta. Parahultainen löylyn lämpötila, ihan kuten ilmatieteilijä jutussaan toteaa. Näin siis pyörimisen ollessa lukittu.

Hyvän vertailukohdan saa Kuusta, joka poikkeaa Maasta siinä, että sillä ei ole lämpötiloja tasoittavaa ilmakehää ja se pyörähtää akselinsa ympäri paljon hitaammin kuin Maa. Kerran 29,5 vuorokaudessa Aurinkoon nähden. Näin ollen Kuun pinta ehtii kuumeta kunnolla Aurinkoon päin ollessaan ja vastaavasti toinen puoli jäähtyy. Lämpötila Kuun pinnalla vaihtelee noin +120 ja -200 celsiusasteen välillä. Miten Kuussa voi olla niin paljon kuumempaa kuin Maassa, vaikka molemmat ovat keskimäärin yhtä kaukana Auringosta?

Keskeinen syy siihen on siinä, että Kuun albedo eli heijastuskyky on vain noin 14 %, kun se Maalla on 37 %. Maa siis heijastaa melkein kolminkertaisesti siihen osuvasta Auringon säteilystä Kuuhun verrattuna. Maan suuri albedoprosentti johtuu lähinnä pilvien ja veden suuresta heijastuskyvystä. Lukitusti pyörivän maapallon auringon puoleinen puolisko olisi kuitenkin täysin kuivaa ja pilvetöntä autiomaata, jolloin tämän kivisen  hiekka-autiomaan albedo olisi suunnilleen sama kuin Kuun ja vastaavasti se lämpenisi selkeästi kuumemmaksi kuin mainittu 70 astetta. Jos autiotuneen puolen albedo olisi sama kuin Kuun, niin keskilämpötila nousisi noin 160 asteeseen. On myös syytä huomata, että kyseessä on keskilämpötila. Kohdassa, jossa Aurinko on pysyvästi zeniitissä, lämpötila olisi tietysti vielä paljon korkeampi.

Hurja lämpötilaero auringon paahtaman puolen ja ikuisen varjon puolen välillä saisi kylmät tuulet puhaltamaan maan pintaan myöten varjon puolelta valon puolelle ja yläilmoissa päinvastoin. Tosin se puhuri voisi jäädä lyhytaikaiseksi, sillä varjon puolen hyytävä kylmyys voisi saada sekä hapen että typen nesteytymään. Se olisi ilmakehän loppu.

Nämä pohdinnat ovat yksinkertaisista malleista lähteviä ajatuskokeita. Voi olla hyvinkin oleellisia seikkoja, joita en ole osannut ottaa huomioon. Siitä olen kuitenkin ihan varma, että lukitusti Auringon ympäri pyörivä Maa ei olisi mikään ihannepaikka nykyisille elämänmuodoille. Korkeintaan syvällä maan sisällä nykyäänkin eläville bakteereille.

Niin on, jos siltä näyttää

 Otsikon lausahdus laitetaan yleensä presidentti Kekkosen nimiin. Kekkosesta ja tervehtivästä kädestä tämä tarina oikeastaan alkaakin. Kekkonen ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko eivät tunnetusti olleet parhaissa mahdollisissa väleissä, joskin tunnetilat elivät tilanteen mukaan. Välien ollessa tulehtuneessa vaiheessa Erkolta lähti toimitukseen viesti, että Kekkosesta ei sitten julkaista kuvia ja jos julkaistaankin, niin Kekkosta saa näkyä niissä mahdollisimman vähän tai hän on kuvassa muuten epäedukseen. Minäkin olen nähnyt kuvan, jossa Kekkonen on vastassa jotain delegaatiota. Kuva oli rajattu lehteen siten, että Kekkosesta näkyi vain korkea-arvoista vierasta kättelevä käsi.

Nykyisellä Hesarilla tuntuu olevan vähän samaa suhtautumista Niinistöön. Ainakin mikäli asiaa voi päätellä tästä Markus Jokelan kuvasta Niinistön vierailusta Turkissa. Kuvassa kun Niinistö tuijottaa presidentti Erdoganin tervehtivää kättä kuin halpaamakkaraa. Pitäisikö olla hanskat kädessä, ennen kuin tuohon uskaltaa tarttua? 

Ihan niin vastenmielistä käden vatkaaminen Turkin pressan kanssa ei Suomen pressalle kuitenkaan ollut. MTV:n sivuilta videolta kuvakaapattu sarja osoittaa tämän ohikiitävän hetken todellisen kulun.

Presidentti Erdogan ojentaa kätensä kättelyä varten. Tässä vaiheessa eteenpäin katsova presidentti Niinistö ei ole vielä havainnut kättä. Ajan kulun näkee kuvan alareunasta sekuntien tarkkuudella.

Niinistö huomaa Erdoganin käden. Ollaan vielä saman sekunnin sisällä.

Niinistön katse kohdistuu Erdoganin käteen. Samalla hän mutristaa suutaan hänelle tyypilliseen tapaan. Jokelan kuva on suunnilleen tästä hetkestä. 

Niinistö kääntää katseensa kohti Erdoganin kasvoja ja hänen kätensä lähtee kohti Erdoganin kättä.

Kädet kohtaavat. Kallonkutistajat voivat pohtia, mitä kertoo se, että Niinistö katsoo Erdogania silmiin, mutta Erdogan kätteleviä käsiä. Pelkääkö Erdogan, että kädet ei kohtaa? Aikamoista epävarmuutta, varsinkin kun hänen kätensä on paikoillaan ja Niinistö tyrkkää omansa siihen.

Valtiomiesten kättelyn tämän vaiheen,

tai tämän olemme tottuneet näkemään, jos medialla ei ole mitään syytä viestiä toisin.

Ylen toimittaja Tom Kankkonen twiittasi vähän toisen henkisen kuvan tilanteesta.

Niinistön tapa väännellä kasvojaan tekee hänet helpoksi kohteeksi ottaa hänestä vähemmän mairittelevia kuvia. Toinen asia on se, että mitä syytä on niitä julkaista. Paitsi jos halutaan esitellä Niinistö ei niin myönteisessä valossa. Tämä naama mutrulla oleva kuva kun ei ole suinkaan ensimmäinen Markus Jokelan Niinistöstä Hesarissa julkaistu kuva. Eräs aiemmista palkittiin jopa lehtikuvaajien kisoissa, joista olen kirjoittanut kerran ja toisenkin. Enkä aina hirveän myötäsukaisesti.

En tiedä, millaiset ovat Niinistön ja Hesarin välit, kuten en tiedä sitä Niinistön ja valokuvaaja Jokelankaan suhteen. Pitkän saksan lukijana mieleen vain on jäänyt sanonta "Einmal ist keinmal, aber zweimal ist schon die Manier".  

Keskeinen kysymys tässä on se, että miksi juuri tämä kuva valittiin. Pyrittiinkö sillä johonkin muuhun kuin olemaan dokumentti siitä, että Niinistö ja Erdogan kättelivät ja vaimot olivat vieressä? Eikö tilanteesta ollut muita ruutuja? Kun tunnetusti yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, niin onko tässä valehtelu tarkoituksellista vai vahingonlaukaus? Vai vilahtaako siinä sittenkin juuri se ratkaisevan hetken totuus, joka muuten koitetaan pitää salassa?

ps. Kuvassa huulilta luettuna keskustelu, joka jätettiin videolla kääntämättä.

Point and shoot

Kamera asetusten puolesta valmiina kuvauskeikalle. Kun oikeat ammattilaiset käyttävät asentoa P=professional, niin meikäläinen wannabe turvautuu idiooteille tarkoitettuun iA-kuvaustilaan.

Viimeisimmällä Munterin reissulla oli meidän huru-ukkojen lisäksi pari nuoremman sukupolven mukavaa edustajaa. Toinen heistä oli innostunut valokuvaamisesta ja ymmärtääkseni jopa haaveili siitä tulevana ammattina. Niinpä hän kyseli neuvoja ja opastuksia valokuvauksen saloista, toki enempi oikeilta valokuvaajilta kuin meikäläiseltä wannabeeltä. Kuten aloittelevilla kuvaajilla, niin pääosa kysymyksistä käsitteli erilaisia teknisiä seikkoja. Mikä on hyvä objektiivi siihen ja siihen tarkoitukseen ja miten tämä ja tämä kannattaisi valottaa.

Näinhän pitääkin aloittaa oli kyse sitten harrastuksesta tai jopa ammatista, ei siitä moitteen sanaa. Tyvestä latvaan eikä kysyvä tieltä eksy, ei ainakaan niin helposti kuin sivuilleen vilkuilematta, pelkkää omaa tietään jääräpäisesti puskeva. Mieleen jäi kuitenkin repliikki "Ammattikuvaajat käyttävät varmaan pelkästään käsisäätöjä?", jota en sitten malttanut olla kommentoimatta.

"Minulla on kamerassa aina asetuksena iA, mikä tarkoittaa valmistajan mukaan tarkoittaa intelligenttiä automatiikkaa, mutta minulle sopii hyvin myös tulkinta automatiikasta idiootille - siis minulle."

Minusta on täysin toisarvoista, ajaako automaatti- vai manuaalivaihteisella autolla. Pääasia, että tietää, miten peli käyttäytyy eri tilanteissa. Silloin ei tule lähdettyä liikkeelle vääränlaisella autolla. Sama pätee kameroihin. Jos ja kun tiedän, miten iA-tila toimii kamerassani, niin voin aivan hyvin räpsiä sillä vaikka kaikki kuvani. Oli kyse sitten kuvaamisesta maksettuna toimeksiantona tai ihan vain omaksi iloksi, kuten tässä tapauksessa minun kohdallani.

Ihan syyhyttä saunaan en ollut kuitenkaan menossa. Halusin kuvan, jossa näkyy Munter, kippari ja käy ilmi, että ollaan Näsijärvellä. Viimeksi mainittu ehto rajasi kuvakulman siten, että sen täytyi olla kohti Tamperetta. Sikäli se sopi hyvin, että vastavaloon saisin Munterin purjeet ja Matin profiilin ihan eri tavalla jylhinä kuin myötä tai sivuvaloon.

Vaikka kamera tekee iA-tilassa monia päätöksiä kuvaajan puolesta nopeammin kuin kuvaaja ehtii itse kissaa sanoa, niin ei sekään osaa kaikkea ajatella. Otin muutaman koekuvan vastavaloon ollessani vielä laivan kannella. Näytti siltä, että tumma vesi ja vastavalo tasapainottavat toisensa sillä tavalla ettei valotusta tarvitse korjata. Joten ei kun jollaan ja peräprutkulla pörräämään Munteria ympäri.

Otin kaiken kaikkiaan noin vanhanajan filmirullallisen kuvia. Menetelmä oli point and shoot ja toivo parasta. Pari ruuduista oli suunnilleen sellaisia, jollaista olin lähtenyt hakemaan.

Kun halusin sekä etu- että taka-alan teräväksi, niin laajakulmainen objektiivi pienikennoisessa kamerassa suurella aukkoarvolla (pienellä aukolla) on oivallinen yhdistelmä siihen. 

Kuvan teknisiä tietoja. Suurimman aukon arvo on todellisuudessa f/1.2. Kun kenno tässä pikkukamerassani on pieni, niin pienimmän aukon arvo on f/8.0. Tässä suuri syväterävyys oli keskeistä kuvakerronnan näkövinkkelistä. Käytetty arvo f/5.6 tekee kuvasta syväterävän noin metristä äärettömään.  Käytännössä ei tarvitse siis tarkentaa lainkaan. Just point and shoot. Tällä suljinajalla ja aukkoarvolla on vaikeaa saada liike-epäterävyyttä ja syväepäterävyyttä aikaisekseen. Toisn ei niihin tässä pyrittykään.

Jäin miettimään myös sitä, miten nämä kuvat mahtaisivat aueta taustoja täysin tuntemattomille. Tampere paikkana voisi olla vielä tajuttavissa, mutta mikään kuvassa ei viittaa esimerkiksi siihen, että peräprutkun kahvassa on purjepaatin kippari.  Pikemminkin ulkopuolinen voisi ajatella, että moottoriveneellä ajava pyrkii pakoon lähestyvää purjealusta tai ehkä on juuri ohittanut tuulen voimalla kulkevan aluksen pelkkää ilkeyttään aivan vierestä kaasutellen. Taustat tunteva katsoo kuvaa aina eri silmällä kuin puhtaalta pöydältä katsomiskokemuksen aloittava. 

Tarkoitukseni ei ollut mitenkään elvistellä kuvaustaidoillani, varsinkaan kun sellaiseen ei ole mitään syytä. Ei ainakaan näiden kuvien osalta. Lähinnä yritin kertoa esimerkin valossa, että valokuvaus on välineurheilua vain siinä mielessä, että työväline täytyy hallita. Kuva syntyy korvien välissä ja vasta sitten kamerassa, harvemmin toisinpäin. Niitä kutsutaan onnenkantamoisiksi. Niitäkin tuppaa tulemaan sitä enemmän, mitä enemmän on valmistautunut kuvaukseen. Lyhyessä ja pitkässä juoksussa.

Maan varjo

Syksyinen purjehdusretki tarjosi mahdollisuuden katsella maisemia myös fyysikon silmin. Kun taivas oli pilvetön, niin monet optiset ilmiöt olivat selkeästi näkyvissä.

Munter kyntää purjeet pulleina Näsijärveä sivumyötäisessä länsituulessa kokka kohti pohjoista. Kun kuvan ottohetki on 12:30 kesäaikaa ja varjoista päätellen aurinko on hieman paapuurin puolella, niin ihan pohjoiseen ei olla menossa, vaan kurssi on hieman luoteen puolelle. Kuva on otetta laajakulmaobjektiivilla, jonka kuvakulma vaakasuunnassa on noin 70 astetta. Karkeasti ottaen taivas kuvan oikeassa laidassa on vastakkaisessa suunnassa kuin aurinko ja vastaavasti kuvan vasemmassa laidassa kohtisuorassa auringon suuntaa vasten.

Kuvasta on selkeästi nähtävissä, että taivaan kirkkaus vähenee ylöspäin ja vasemmalle mentäessä. Taivaan sinisyys taas kasvaa näihin suuntiin siirryttäessä. Asiaa voidaan tarkastella kuvasta myös lukujen valossa. Koska tämä on poikkitieteellinen valokuvakoulu, niin annetaan tässä vähän työkaluja kirkkauden ja värin muutoksen numeeriseen tarkasteluun. 

Värit voidaan määritellä kolmen muuttujan avulla monella eri tavalla. Yksi on ns. HSB-väriavaruus, jossa muuttujina ovat H (Hue) eli sävy, S (Saturation) eli värikylläisyys ja B (Brightness) eli kirkkaus. Kuvankäsittelyohjelmissa kuten Photoshop värejä voidaan muokata paitsi RGB-arvoja muuttelemalla myös muuttamalla pikseleiden HSB-arvoja.

Kuvassa on näkyvissä purjehduskuvan pisteen 1 väriarvot (current) sekä pisteen 4 värit ja  HSB-väriarvot (new). Saturaatio kuvaa värisävyn puhtautta. Mitä korkeampi on S:n arvo, sitä puhtaampi väri on kyseessä. Vasemmalla näkyvät värit näyttävät sen, miten värit muuttuvat H:n ja kirkkauden B:n arvojen muuttuessa, mutta S:n arvojen pysyessä samoina. Pystypalkki taas näyttää, miten H:n värit vaihtelevat S:n ja B:n pysyessä kiinteinä.

Syynä tähän valon taivalliseen käyttäytymiseen on fysikaalinen ilmiö nimeltään sironta. Tarkemmin ottaen Rayleight sironta erotuksena monista muista sironnoista. Sironta on fysikaalinen prosessi, jossa valo on vuorovaikutuksessa materian kanssa. Seurauksena valon suunta yleensä muuttuu. Monet sirontailmiöt ovat voimakkaasti aallonpituusriippuvaisia. Siksi suurin osa näkemistämme väreistä on seurausta sironnasta.

Koska ilman perusmolekyylit happi ja typpi ovat kooltaan paljon valon aallonpituuksia pienempiä, niissä tapahtuva siroamisen tyyppi on Rayleight sironta. Se on voimakkaasti suunta- ja aallonpituusriippuvainen.

Siroavan valon intensiteettiä kuvaa lauseke. Tämän tarinan kannalta keskeiset suureet ovat valon suunnanmuutoksen kulma q, valon aallonpituus l ja sironnan etäisyys havaitsijasta R.  Näistä etäisyyden riippuvuus on normaali pistemäisen valonlähteen tilanteessa oleva, eli kääntäen etäisyyden neliöön. Kulmariippuvuus taas menee siten, että suoraan eteen- tai taaksepäin siroaa kaksi kertaa niin paljon kuin kohtisuoraan sivulle. Koska aallonpituusriippuvuus on kääntäen aallonpituuden neljänteen potenssiin, niin violettia valoa, jonka aallonpituus on 350 nm, siroaa 16 kertaa niin paljon kuin punaista valoa, jonka aallonpituus spektrin toisessa päässä on 700 nm.

Tämän lausekkeen avulla pilvettömän taivaan vaihtuva sinisyys ja auringonlaskun ja -nousun punaisuus ovat ymmärrettävissä fysikaalisina ilmiöinä. Tietenkin siinä tarvitaan matemaattisen lausekkeen lukutaitoa, mikä suoraan sanoen tuppaa jäämään kouluopetuksessa vähemmälle huomiolle. Taito ymmärtää valmiita matemaattisia lausekkeita kun on suurimmalle osalle ihmisiä paljon keskeisempi osaamisen alue kuin niiden muodostaminen, mihin taas kouluopetus pääosin tähtää.

Kun aurinko on lähellä horisonttia, niin tummimmillaan taivas on silloin zeniitissä. Siinä suunnassa on vähiten sirottavaa ilmaa ja siroamisen intensiteetti on minimissään 90 asteen kulmalla. Tämän kuvan otin omalta takapihaltani auringon juuri laskiessa. Taivaanlaen tummuus muuhun verrattuna on selkeästi näkyvissä. Ilmiö on sitä selkeämpi, mitä vähemmän taivaalla on usvaa, pölyä ja muitä häiritseviä pienhiukkasia.

Silmään tuleva valo on eri väristä ja eri kirkkauksista, riippuen siitä, missä kulmassa katsoja ja aurinko ovat sirottavaan molekyyliin nähden ja kuinka pitkän matkan valo tekee ilmassa ennen silmään osumistaan. 

Näsijärvellä kuvaa ottaessani auringon korkeuskulma oli noin 20 astetta. Kulman suhteen sironnan minimi osuisi zeniitistä 20 astetta auringon vastaiselle puolelle, toisin sanoen 70 asteen korkeuskulmassa. Tilanne kuitenkin mutkistuu, koska sirottavan ilman määrä kasvaa sitä suuremmaksi, mitä alemmaksi vähiten sirottava kohta taivaalla siirtyy. Näiden kahden vastakkaiseen suuntaan vaikuttavan tekijän johdosta taivaan sinen syvenemistä korkeuden myötä ei olekaan niin helppo havaita auringon ollessa korkeammalla. Vaakasuorassa suunnassa sinisen värin kirkkauden ja kylläisyyden muutos on selkeämmin havaittavissa, vaikka muutokset  vähänkin korkeammalla taivaalla ovat aika vähäiset. Nyt vain yksi tekijä muuttuu auringon vastaisella puolella, siroamiskulma.

Aivan horisontin yläpuolella taivaanranta vaalenee huomattavasti. Tähän on syynä kaksi ilmiötä. Horisontin suunnassa ilmaa on paljon enemmän kuin zeniitin suunnassa. Sirottavia molekyylejä on monenkertainen määrä, mikä saa taivaanrannan näkymään kirkkaammalta, vaikka valon intensiteetti pieneneekin kääntäen etäisyyden neliöön. Lisäksi mitä pidemmän matkan tämä jo kerran sironnut valo kulkee ilman lävitse, sitä suurempi mahdollisuus sillä on sirota uudestaan. Tämä taas on suurin juuri lyhyillä aallonpituuksilla, siis sinertävällä valolla. Koska ilmakehä aina kääntää lyhyitä aallonpituuksia sivuun, niin auringon vastaisella puolella valon sinisyys vähenee ihan samasta syystä kuin auringonpuoleisella puolella punaisuus lisääntyy.

Toinen syy on se, että ilman tiivistynyt kosteus sekä pöly ja muut ilmamolekyylejä selvästi suuremmat hiukkaset ovat keskittyneet ilmakehän alimpiin kerroksiin. Näistä hiukkasista tapahtuva sirontaa kutsutaan Mien sironnaksi ja se poikkeaa Rayleigh-sironnasta myös siinä, että se ei ole juuri lainkaan aallonpituusriippuvaista. Valo siroaa siinä saman värisenä kuin se oli ennen sirontaa. 

Auringonlasku Näsijärvellä. Värinmuutos on paljon voimakkaampi auringon puolella. Lähellä horisonttia valo on pääasiassa sitä josta lyhyet aallonpituudet ovat sironneet syrjään. Mitä ylemmäksi mennään, sitä enemmän värissä on sinistä. Aivan taivaanrannassa näkyy kosteuden ja ilman epäpuhtauksien vaikutus. Valon intensiteetti laskee, kun osa valosta suodattuu pois alailmakehän epäpuhtauksiin. 

Jonkin aikaa auringonlaskun jälkeen vastakkaisella taivaalla näkyy mielenkiintoinen ilmiö, Maan varjo. Se on se osa ilmakehää, joka jää Maan varjoon auringon ollessa horisontin alapuolella. Sinisen värinsä se saa sinisen taivaan sironneesta valosta. Sen yläpuolella oleva punainen vyöhyke taas on saanut niin paljon punaista valoa, että edes valikoiva sironta ei muuta sitä sinineksi.

Väri häiritsee helposti kirkkauksien vertailua. Silloin kuvasta voi tehdä harmaasävyisen. Kuvan pisteistä näkee selvästi, miten taivas on kirkkain Maan varjon ja ylemmän ilman välisessä suunnassa.

Aamulla reissuun lähtiessämme ilma oli vielä niin kylmää veden lämpötilaan verrattuna, että saarten välissä näkyi kangastuksia. Päivällä ilman lämpötila nousi aika nopeasti ja kangastuksetkin häipyivät sen sileän tien. Kangastus ei ole heijastus vedestä, vaan ilman taittumisesta johtuva takana olevan taivaan kuvajainen.

Musta saari vähän keskeltä vasemmalle on ymmärtääkseni Harvassalo. Se on noi nviiden kilometrin päässä. Varsinkin sen oikealla puolelta löytyy vettä ennen seuraavaa rantaa toiset viisi kilometriä. Oiva paikka bongata kangastus sopivalla ilmalla.

Pokkarikamerasta on tässä otettu irti kaikki mahdollinen. Optisen zoomin lisäksi on käytetty kameran digitaalista zoomia, mikä näkyy kyllä lopputuloksessa. Toisaalta ilmiö näkyy selkeästi, mikä olikin tarkoitus. Eivät kalliit laitteet saa olla itsetarkoitus.

ps.
Muistinkin juuri, että kesäisellä purjehdusreissulla Näsijärvellä ystäväni Pekan kanssa tuli napattua kuva täysikuusta ja Maan varjosta. Kuun pitää nousta juuri sopivaan aikaan, jossa sen saa samaan kuvaan varjon kanssa. Keskikesällä täydenkuunaikaan ajat ovat tälle otolliset.