Ravilta laukalle

Esittelin viime keväänä tuttavalleni Heurekan Klassikoiden näyttelyä. Tuttavani kiinnitti huomiota kohteen Kuvarumpu näyttelytekstiin, jossa kerrottiin valokuvaaja Edvard Muebridgen ratkaisseen vanhan kiistakysymyksen, ovatko laukkaavan hevosen kaikki jalat jossain vaiheessa laukkaa kakki yhtä aikaa ilmassa. Kyseessä kun kuulemma ei ollut laukkaa vaan ravia koskeva kiista.
”Laukka tai ravi, mitä väliä sillä on”, minä vänkäsin vastaan. ”Juoksevasta hevosesta on kummassakin tapauksessa kysymys. ”
”Et taida olla hevosmiehiä?”, tuttavani kysyi. Vaikka olin palvellut asevelvollisuuteni Suomen viimeisessä hevosvetoisessa tykistörykmentissä Niinisalossa, niin myönnettävä oli, etteivät hevoset olleet ihan kärjessä mielenkiintoni kohteista.
”Raveissa laukalle hyppääminen aiheuttaa hylkäämisen. Ei taida tämän tekstin kirjoittajakaan olla hevosmiehiä tai –naisia! Kenellekään laukkaavaa hevosta vähänkin tarkemmin katsoneelle ei voi olla epäselvää, että kaikki hevosen neljä jalkaa ovat laukan jossain vaiheessa ilmassa.



Ravaavan hevosen kaikkien jalkojen yhtäaikaista ilmassa oloa on vaikea selvittää jopa hidastetusta filmistä. Pysäyttämällä filmin sopivaan kohtaan arvoitus ratkeaa varsin kivuttomasi.



Näinhän se on. Kuitenkin kun tiedän, miten asiantuntevin voimin ja huolellisesti usean henkilön tarkistamina näyttelytekstit syntyvät Heurekassa, niin en voinut olla aprikoimatta tämän sinänsä pienen mutta harmillisen lipsahduksen alkuperää.
Väärien tietojen jäljet johtavat kiusallisen usein samaan sylttytehtaaseen. Sen sylttytehtaan nimi on Wikipedia.
Täällä Wikipedia tietää että ”Vuonna 1872 Muybridge ratkaisi aikalaisiaan kovasti vaivanneen kysymyksen, irtosivatko kaikki hevosen neljä jalkaa maasta laukan aikana. Kalifornian kuvernööri Leland Stanford oli jalkojen irtoamisen kannalla ja palkkasi Muybridgen todistamaan väitteensä. Muybridge käytti sähköistä laukaisinta ja 24 kameraa ja sai aikaan kuvasarjan joka todisti väitteen oikeaksi.”
Olisiko virhe suomenkieliseen Wikipedian artikkeliin voinut tulla käännöksessä. Vilkaisu englanninkieliseen artikkeliin ei viittaa tähän, sillä sielläkin puhutaan laukkavasta hevosesta ” whether all four of a horse's hooves are off the ground at the same time during a gallop”.

Pakko oli tarkistaa asia vielä ruotsinkielisestä versiostakin: "Vadet gällde huruvida om en häst vid något tillfälle släpper alla hovarna från marken eller ej när den galopperar."

Alan jo epäillä tuttavani olevan väärässä. Onneksi on tullut opiskeltua sivistyskieliäkin. Wikipedian saksankielinen artikkeli Muybridgesta kertoo jo selvästi, mistä on kyse. ”1872 wurde er von Leland Stanford (Eisenbahn-Tycoon und kalifornischer Gouverneur) engagiert, um die exakte Beinstellung eines trabenden Pferdes zu bestimmen.”
Der trabende Pferde, eli ravaava hevonen. Muybridgen ottamista kuvista tehty animaatio tosin esittää laukkaavaa hevosta saksankielisillä Wikipedian sivuilla.
Encyclopedia Britannicaan nyt ainakin voi luottaa. Siellä sanotaan selvästi, että vedonlyönnin kohteena oli ravaavan hevosen jalkojen yhtäaikainen ilmassa olo.


Muybridgen kuuluisa kuvasarja ravaavasta hevosesta, nimeltään Occident eli Länsimaat. Minulle on aina jäänyt vähän epäselväksi, minkä kuvan perusteella ravaavan hevosen kaikkien jalkojen pääteltiin olevan jossain vaiheessa olevan yhtä aikaa ilmassa.


Ehkä uskotaan jo, että kyseessä oli ravaava, ei laukkaava hevonen. Muybridge kuvasi muitakin liikkuvia kohteita kamerasysteemillään, joka koostui useista kameroista. (Näitä on mm. Youtubessa ja edellä mainituissa Wikipedian artikkelissa.) Kun kuvat näytettiin peräjälkeen saatiin liikkeen tuntu kuten ainakin vanhempien palstan seuraajien hyvin muistavilla pläräyslehtisillä.



Näin saatiin jo 1800-luvulla elokuvia mm. naisen, biisonin ja norsun kävelystä. Norsu on tiettävästi ainoa nisäkäs, joka ei saa kaikkia jalkojaan yhtä aikaa ilmaan.

Muybridgen oma elämäntarina oli vähintäänkin yhtä dramaattinen kuin hänen tekemänsä ensimmäiset liikkeen tallentavat "elokuvat". Täällä lyhyt video Muybridgen elämästä. Tosin siinäkin puhutaan virheellisesti laukasta, vaikka kuvausjärjestelyä esittävässä kaavakuvassa on ravaava hevonen.





Heurekan näyttelyssä ollut virheellinen yksityiskohta kohteen Kuvarumpu näyttelytekstistä on nyt korjattu. Ehkä kannattaa muistaa, että Wikipedian on tiedonlähteenä hyvä renki, mutta ainoan isännän paikalle sitä ei kannata päästää.

Tahrojen erikoisasiantuntija

Poikkitieteilijä uhraa valkoisen T-paitansa tieteen alttarille, jota tässä tosin edustaa saunan leveä ikkunalauta.


Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukilla oli ongelmana kahvitahra paidassa. Ei kuitenkaan omassa paidassaan oleva, vaan epätietoisuus tahran käyttäytymisen mekanismista. Asiaa lähdettiin selvittämään tunnetun tahrojen asiantuntijan, eli poikkitieteilijän avustuksella. Kuten alla olevasta selviää, niin poikkitieteilijä osoittautuu paitsi tahratieteilijäksi myös armottomaksi nipottajaksi. Tosin poikkitieteilijän tutuille ja muille tämän palstan seuraajille kumpikaan ominaisuus tuskin tulee yllätyksenä. Alla käymämme kirjeenvaihto asian tiimoilta.
Kysymyksen vastauksineen pitäisi olla myös 9.11.2010 ilmestyvässä Tiede-lehdessä. Onko ja missä muodossa, se selviää ensi viikolla (siis tätä kirjoitettaessa-aikaperspektiivistä katsottaessa).


Hei Timo.
Osaat varmasti ”kaikkien alojen asiantuntijana” vastata seuraavaa lukijan lähettämään kysymyksen. ”Miksi kahvitahrat ovat reunoilta tummempia kuin keskeltä?”
Minusta toi kuulostaa kromatografialta. Vesi virtaa tahran keskeltä kohti reunoja ja kuljettaa mukanaan väriainetta. Reunoilla vesi haihtuu ja lisää vettä virtaa keskeltä kohti reunoja. Samalla väriaine vaeltaa veden mukana kohti reunoja.
No, sinä tiedät paremmin.
Jukka

Hei
Piti uhrata valkoinen t-paita tieteen alttarille ja kokeilla. Tosin vain tilapäisesti, pesussa puhdistuu. Näinhän siinä käy.
Veteen liuenneet kahvimolekyylit vaeltavat kankaan kuiduissa kapillaarivoimien vaikutuksesta kohti märän tahran reunoja. Vaellus päättyy siihen, missä kankaan märkyyskin loppuu. Tahran kuivuttua sitä reunustaa kahvista muodostunut tumma rantu. Periaate on ihan sama kuin paperikromatografiassa, jossa erotellaan nesteeseen liuenneita aineita niiden erilaisen kapillaarisen käyttäytymisen avulla.
Timo

Laitamme seuraavanlaisen:
Miksi kahvitahrat ovat keskeltä vaaleita, mutta reunoilta tummia?
Veteen liuenneet kahvimolekyylit väriaineineen vaeltavat kankaan kuiduissa kapillaarivoimien vaikutuksesta kohti märän tahran reunoja. Vaellus päättyy siihen, missä kankaan märkyyskin loppuu. Tahran kuivuttua sitä reunustaa kahvista muodostunut tumma rantu.
Periaate on ihan sama kuin paperikromatografiassa, jossa erotellaan nesteeseen liuenneita aineita niiden erilaisen kapillaarisen käyttäytymisen avulla.
Jukka


Ei kahvimolekyyleissä ole väriaineita. Ne ovat itse väriaineita.
Tahran kuivuminen tarkoittaa veden haihtumista. Kahvimolekyylit jäävät jäljelle. Vaikka seuraavasti
Miksi kahvitahrat ovat keskeltä vaaleita, mutta reunoilta tummia?
Veteen liuenneet kahvimolekyylit vaeltavat kankaan kuiduissa kapillaarivoimien vaikutuksesta kohti märän tahran reunoja. Vaellus päättyy siihen, missä kankaan märkyyskin loppuu. Tahran kuivuminen tarkoittaa sitä, että vesi haihtuu ja kahvi jää jäljelle. Tahra on tummin siellä, minne suurini osa kahvimolekyyleistä on kertynyt, eli tahran reunassa.
Timo

Tiedetään.
Pannaan sitten "värikkäät kahvimolekyylit". Haluan vaan vääntää rautalangasta, että tavallisempikin tajuaa, kun kysymys lähtee nimenomaan värin kummastelemisesta.
tuus
Jukka
p.s. Ymmärrän yskän, mutta kielipoliisi minussa tietää, että poikki ja pinoon on hyihyi. Ja kyllä ne tarkoittavat ihan samaa. ;)

Hei vielä.
Kun itse olen opetuksessani korostanut, että väri on makrotason juttu, atomeilla ja molekyyleillä ei ole ominaisuutta "väri" (kvarkeilla on, mutta se on eri juttu), niin olisi aika noloa kirjoittaa itse itseäni vastaan.
Esimerkiksi "Veteen liuenneet kahville värin antavat molekyylit vaeltavat..." olisi jo paljon lähempänä todellisuutta ja tekisi myös hieman hajurakoa Tiede-lehden ja Tieteen Kuvalehden välille tekstin fysikaalisessa oikeellisuudessa. :-)
Timo


Tyypillinen kuivunut tummarantuinen kahvitahra paidassa (kahvitahra lähtee kuulemma vaikeasti, jos on päässyt kuivumaan)


Time lapse -video kahvitahran leviämisestä ja kuivumisesta. Aika on nopeutettu 100 kertaiseksi, eli nyt 59 sekuntia kestävä kohtaus kesti todellisuudessa tunnin ja 38 minuuttia (Ajan yksiköt eivät ole 10-järjestelmässä. 5900 sekuntia = 98,3 minuuttia.)
Huomatkaa, että videota voi liikuttaa vapaasti hiirellä kuvan alla olevasta liukusäätimestä eteen ja taaksepäin.

ps. Poikkitieteilijän lyhyeen meriittien listaan kuuluu mm. se, että hän on aikoinaan ollessaan sijaisena Simonkylän lukiossa opettanut Jukka Ruukkia. Onneksi sen verran vähän aikaa, että se ei ole estänyt Jukkaa etenemästä suomalaisten populaarien tiedelehtien ykkösen päätoimittajaksi.

Miten saan lukijoita blogiin, osa 1

Kuvan saa hiirellä klikkaamalla suuremmaksi

Jatkan edelleen blogin pitäjien opastusta. Edellisessä jutussa kerroin, miten blogitekstiä synnytetään. Se on koko homman helpoin vaihe. Paljon vaikeampaa on saada lukijoita blogiin.
Netissä tiettyyn osoitteeseen tullaan joko tarkoituksella tai vahingossa. On vähän kaksipiippuinen juttu, ovatko blogiin vahingossa eksyvät surffailijat toivottuja vieraita vai ei. Jos blogin pitäjälle on syystä tai toisesta edullista esitellä suuria kävijälukuja vaikka sponsoreille, niin ei niistä haittaakaan ole. Tosin ei juuri hyötyäkään, koska ne näkyvät tilastoissa viuhahtajina.
Blogeissa on yleensä erilaisia tilasto-ominaisuuksia, joilla voi tutkia kaikenlaista blogissa kävijöistä. Kuten vaikka sen, millä hakusanalla he ovat etsineet blogia ennen sinne tuloaan.
Poikkitieteellisessä blogissa lokakuun top tenissä kärkisijaa pitää haku ”päivi storgård rasvaimu”. Sillä päätyi 11 ihmistä tälle sivulle. Eppäillä tuota soppii, mahtoiko haun suorittaja pysyä kovin kauaa Poikkitieteellisellä palstalla. Vaan mistäpä tuon koskaan tietää.
Kymmenentenä on ”englanninsusikoira”, jolla haulla Poikkitieteelliseen eksyi kolme hyväuskoista googlaajaa. Ei tainnut sekään haku ihan natsata, kun Google johdatti kävijän Bobby Charltonista kertovaan kuvatekstiin.
Hakusana "maiva" tuo Googlella poikkitieteellisen palstan neljäntenä vaihtoehtona. Melkein joka hakusanalla ensimmäiseksi tulee Wikipedian artikkeli. Timon Poikkitiede palsta on pörssissä aika korkealla, koska sinne tullaan useilta muilta sivuilta linkkien kautta. Mitä useammilta sivuilta on linkitys sivuillesi ja mitä useammin niitä hyödynnetään, sitä korkeammalle sinun sivusi nousee Googlen rankingissa.

Konstit on monet, sanoi eukko kun kissalla pöytää pyyhki. Kokeilin kerran. Lisäisin, että konstit on monet, joilla saa kissan raapimaan kädet verille. Seuraavalla kerralla lisää vippaskonsteja, joilla saadaan muut linkittämään sinut ja siten lukijoita blogiin.

Paljon oikeuksia, vähän velvollisuuksia

Lueskelin kirjaa, jossa otettiin kantaa kielipoliittisiin kysymyksiin. Erityisesti huomioni kiinnittyi pohjoismaiseen kielipoliittiseen julistukseen. Sen mukaan kaikilla pohjoismaalaisilla on neljä kieleen liittyvää oikeutta.
Jokaisella on siis oikeus oppia yhteiskunnan toimintaa ylläpitävä (varsinainen määritelmä) kieli suullisesti ja kirjallisesti. On tietysti mukavaa, että oppiminen taataan näin perusoikeuksilla. Ikävää on se, että oikeus oppia ei vielä anna yhteiskunnan toimintaa ylläpitävää kielitaitoa. Sen eteen on tehtävä työtä, opiskeltava.
Julistus, joka koostuu pelkistä oikeuksista, kertoo yleensä enemmän julistuksen antajan sinisilmäisestä idealismista kuin realiteettien tajusta. Lasten oikeuksien julistus on hyvä esimerkki. Niin mukavaa kuin olisikin, että ne toteutuisivat, niin ottamalla minkä kohdan tahansa julistuksesta voi todeta lasten kirjattujen oikeuksien olevan isossa pahassa maailmassa pelkkää sanahelinää. Ihmiset ja heidän käyttäytymisensä kun eivät julistuksilla tuppaa muuttumaan.
Taivaalta ei sada rahaa kaikille eikä yhteiskunta pysy pystyssä pelkillä oikeuksilla. Voitaisiinko ajatella, että jokaisella olisi ei ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus oppia "yhteiskunnan toimintaa ylläpitävä" kieli ainakin suullisesti, jos se syystä tai toisesta kirjallisesti on ylivoimaista. Vähintä lienee vaatimus edes yrityksestä opiskella tätä kieltä.
Suullisellakin kielitaidolla pärjää aika hyvin, kunhan se on "yhteiskunnan toimintaa ylläpitävä" kieli. Naapurissani asui lievästi kehitysvammainen poika, nyt jo töitä tekevä aikamies. Hän on aina ollut ympäristön todellinen ilopilleri ja innokas moottoreiden kanssa näprääjä. Kun hän täytti 15 eli tuli mopoikään, niin näin hänet kerran murheen murtamana. Isä oli luvannut hänelle mopon syntymäpäivälahjaksi, mutta hanke oli kaatunut hänen omin sanoin "Siihen kun se yksi asia puuttuu: lukutaito". Ilman lukutaitoa ei ollut toivoakaan mopokortista
Isä otti kuitenkin asian ajaakseen ja erinäisten byrokraattisten koukeroiden jälkeen poika sai kuin saikin mopokortin erityisluvalla. Harvoin olen nähnyt niin onnellista ihmistä kuin tämä poika mopollaan kypärä päässä meidän pikkutietämme huristamassa. Jopa minua yleensä ärsyttävä nuorison mopon pärinätys tuntui silloin ihan mukavalta ääneltä. Vauhtiin päästyään isä hommasi pojalle vielä auton ajokortinkin. Miten poika selvitti kirjalliset kuulustelut, sitä en tiedä, mutta kortin ja pojan autoa ajamassa olen nähnyt.
Ehkä tarinaan kuuluu vielä se, että hän ajoi vuosi sitten pikkutiellämme pahan nokkakolarin, josta tosin selviytyi yllättävän vähillä vaurioilla. Kolariin yksinomainen syyllinen oli toinen osapuoli, jonka kuski hurjasteli pienen nyppylän takaa vastaan vasenta puolta ja runsasta ylinopeutta.
Muutkin Pohjoismaisen kielipoliittisen julistuksen oikeudet ovat saman Helinä Sanahelinän laatimia. Ei meidän yhteiskuntamme kipukohtia ole se, etteikö ihmisillä olisi oikeutta oppia, jopa opiskella kieliä. Niin omaa äidinkieltään kuin "yhteiskunnan toimintaa ylläpitäviä" kieliä. Ongelma on siinä, että joiltakin puuttuu joko kykyä tai halua, pahimmissa tapauksissa molempia. Näihin puutteisiin ei löydy apua mistään ihmisoikeuksien julistuksesta.
Samalla tavalla kuin aikoinaan osa Ruotsiin muuttaneista suomalaisista ensimmäisen polven siirtolaisista jäi täysin vaille ruotsin kielen taitoa ja siten kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle, niin varsinkin Suomeen muuttaneessa somaliväestössä on paljon saman kohtalon kokevia. Vaikeaa meidän yhteiskuntaamme on integroitua, jos ei osaa lukea eikä kirjoittaa edes omalla äidinkielellään. Erikoisvapaudella annettava mopokortti ei taitaisi tätä tilannetta juuri auttaa.
Jos ovat oikeudet teoriaherrojen ja -rouvien laatimia, niin samasta tuutista on lähtöisin pohjoismaisen kielipolitiikan tavoitteet.
















1. Jokainen pohjoismainen osaa lukea ja kirjoittaa...
Miksi asetetaan kaikille suunnattuja tavoitteita, jotka ovat osalle ihmisiä täysin utopistisia?

2. Kaikki pohjoismaalaiset voivat kommunikoida keskenään ensisijaisesti jollain skandinaavisella kielellä.
Suuria skandinaavisia kieliä on ruotsi, norja, tanska, suomi ja islanti. Jotta kaikki pohjoismaalaiset voisivat kommunikoida keskenään skandinaavisella kielellä, niin sen on oltava vähintään yksi edellä mainituista. Siis ruotsi, mikä se muukaan voisi olla. Eli pohjoismaiden kielipolitiikan rivien välissä, ei edes kovin piilossa oleva tavoite on pakkoruotsi kaikkiin Pohjoismaihin kaikille pohjoismaisille ihmisille.

3. Kaikilla pohjoismaalaisilla on perustiedot kielellisistä oikeuksistaan ja Pohjoismaiden kielellisestä tilanteesta.
Just joo. Kielipolitiikan tavoitteisiin kuuluu siis se, että pohjoismaalaiset ovat selvillä kielipolitiikan tavoitteista. Lievää kehäpäätelmän makua.

4. Kaikilla pohjoismaalaisilla on erittäin hyvät tiedot (taidotkaan eivät olisi pahitteeksi) vähintäänkin yhdessä kansainvälisesti merkittävässä kielessä ja hyvät tiedot jossakin muussa vieraassa kielessä.
Suomalaisille tulee lisäpaineita, kun sen lisäksi olisi oltava vähintään tyydyttävä kyky (nöjaktig förmåga) siinä toisessa kotimaisessa kielessä.

5. Kaikilla pohjoismaalaisilla on yleistietoa kielestä ja kielenkäytöstä. Tulee väistämättä mieleen viisasten viisas Esko "Kyllä" Kivikoski, jonka erityisalana tietokilpailuissa oli yleistieto. Sillä rökitettiin 1960-luvulla yhteispohjoismaisessa tietovisassa "Arpa on heitetty" skandinaavit, erityisesti svenskit ja heidän ykköstietäjänsä Kjell Boman. Pelkästään sillä yhteiskunnan toimintaa ylläpitävällä toisella kotimaisella kielellä.

Miten blogi syntyy?

Minulta on usein kysytty, että onko blogin pitäminen helppoa. Miten blogikirjoitus oikein syntyy?
Tässä lyhyt analyysi siitä.
Minun työskentelyni alkaa yleensä puhtaalta pöydältä – jopa kirjaimellisesti niin pitkälti kun se minun luonteellani on mahdollista. Eli aluksi pyrin putsaamaan pöydän sille kertyneestä roinasta, jopa imuroimaan lattian, jolle näin syksyisin kertyy tonttimme lukuisista koivuista paksu kerros lehtiä. Työhuoneeni sijaitsee siis pihan perällä olevassa saunarakennuksessa, kerrottakoon se niille lukijoille, jotka eivät ole käyneet meillä.
Sitten tarvitaan kuppi kahvia, vähän tuolin säätöä ja blogin kirjoittaminen voi alkaa. Entä idea, saattaa joku kysyä. Ei hätää, kyllä se sieltä tulee. Vähän netin selailua, niin aiheita on kasassa enemmän kuin ehtii kirjoittamaan. Jos nyt sattuisi käymään niin köpelösti, että mitään kirjoitettavaa ei tulisi mieleen, niin pakkoruotsista voi aina kirjoittaa.
Tässä on video, jossa näytetään tämän blogikirjoituksen synnytyskivut alusta loppuun. Baddingia (tai oikeammin Mattia ja Teppoa) siteeraten voin todeta, että joku piti saada. Ei se ollut hääppönen.

Suomenruotsi yhteispohjoismaiseksi kieleksi!

Ilkka-Christian Björklund ottaa tänään 2.11.2010 Helsingin Sanomien yleisönosastossa kantaa pakkoruotsiin – tosin niin ovelasti, että se tyhmemmältä jää helposti huomaamatta.

”Suomenruotsi on skandinaavinen selkokieli
Sarianna Metsähuoneen kokeman mukaan (HS Mielipide 1. 11.) Ruotsissa ei tulisi toimeen "kammottavalla suomenruotsilla".
No ei tietenkään suomen kielen slangia vilisevällä sekakielellä voi pärjätä, kuten ei myöskään vahvalla alueellisella murteella.
Itsekin saan paremmin tolkun vaikkapa sivistyneesti puhutusta tanskasta kuin puuromaisesti mongerretusta närpiönkielestä. Ei Kuopion torillekaan kannata mennä raumlaissi jaarituksi esittämään.
Tukholmassa asuneena ja skandinaavista työyhteisöä johtaneena kokemukseni poikkeaa silti pääosin Sarianna Metsähuoneen kertomasta. Jopa norjalainen ymmärtää usein herkemmin suomenruotsia kuin skånelaista korostusta tai Tukholman nuorisokieltä. Tietenkin pitää puhua suomenruotsia kohtuullisen oikein, eli jokseenkin niin, kuin sitä Suomen kouluissa opetetaan.
Sellaisena suomenruotsi on skandinaavinen selkokieli ja siksi pohjoismaisessa kanssakäymisessä aivan ylivoimainen viestinnän väline, edelleen.”

Olen ollut lukuisissa pohjoismaisissa pedagogisissa konferensseissa ja muissa tapaamisissa. Niissä kanssakäymisen kielenä on poikkeuksetta ollut englanti. Miksi näissä konferensseissa ei ole tajuttu suomenruotsin ylivoimaisuutta? Selityksiä voi olla useita. Tässä joitakin.
1. Minun kokemukseni eivät ole tilastollisesti edustava otos. En ole vain sattunut niihin tilastollisesti edustaviin tilaisuuksiin (sopii sinänsä minulle, kun en omaa erityisemmin edustavaa habitusta).
2. Ii Cee puhuu tarkoituksella ns. muunneltua totuutta tarkoituksenaan korostaa ruotsin kielen hyödyllisyyttä suomenkielisten koulujen oppiaineena.
3. Konferenssien järjestäjät ovat sokeita, kuuroja ja idiootteja, kun eivät tajua ottaa ylivoimaisinta vaihtoehtoa konferenssien työkieleksi.

Käännäkin nyt sekä takkini että kelkkani ja hyppään pakkoruotsin kannattajien kelkkaan. Minusta suomenruotsi pitäisi ottaa pakolliseksi oppiaineeksi kaikissa pohjoismaissa. Näin saisimme parhaan mahdollisen, siis ylivoimaisen yhteispohjoismaisen viestinnän välineen.
Oliko laiturilla vielä Yhteispohjoismaihin lähtijöitä? Juna lähti justiinsa. Junalähettäjänä, veturinkuljettajana, lämmittäjänä, konduktöörinä ja lehtipoikana toimii poikkitieteilijä.

ps. Vaikka tiedänkin tämän turhaksi, niin välttääkseni tahalliset tai tahattomat väärinymmärrykset haluan korostaa (jälleen kerran).
1. En vastusta ruotsin kieltä enkä sen asemaa Suomessa. Minun puolestani se saa olla virallinen kieli Suomessa niin kauan kuin yksikin ihminen puhuu sitä äidinkielenään (höpöttäköön sitä vaikka itsekseen valtiovallan siunauksella). Vastustan sitä, että niiden suomalaisten, jotka eivät omasta tai vanhempiensa tahdosta halua opiskella ruotsia, on pakko ainakin näennäisesti tehdä sitä.
2. En vastusta myöskään suomenruotsalaista kulttuuria - ryyppylauluineen ja juhannussalkoineen. Olen itsekin ollut näissä mukana ja hauskaa on ollut. Joskus liiankin hauskaa. Vastustan sitä, että tämän kulttuurin säilyminen sälytetään osaksi suomenkielisten harteille. Kulttuuri, joka ei pysy omin jaloin pystyssä, joutaakin kuolemaan.