Friday, 23 March 2012

Piirikunnallista tasoa

 
Sami Kero

Vuoden 2011 lehtikuva on valittu. Voittajaksi selvisi Sami Keron yllä oleva kuva Egyptin kansannoususta talvella 2011.  Tuomariston perustelut voittokuvalle olivat: "Vahva kuva, joka kertoo, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnallisen muutoksen tarve kiristyy äärimmilleen ja tavallisesta kaupungista tulee hetkessä sotatanner. Voittajakuva pitää otteessaan monia katselukertoja, se kiteyttää arabikevään rauhatonta sanomaa."

Tuomaristoon kuuluivat päätoimittaja Rob van Bracht, valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen ja tohtorikoulutettava Mia Muurimäki. Tuomariston lausunnossa on yksi (1) paikkaansa pitävää lausekin. "Voittajakuva pitää otteessaan monia katselukertoja". Ainakin minut. Katselin kuvaa pitkään useita kertoja yrittäen epätoivoisesti löytää siitä kätkössä olevia sen Vuoden lehtikuvaksi tekeviä ominaisuuksia. En löytänyt.Varmaan ne siellä ovat, kun arvovaltainen raati sellaiset on löytänyt ja vielä kirjannut ylös. Olisi tietysti ollut tavalliselle kuvan katsojalle kuten minulle ihan mukavaa, jos tuomaristo olisi avannut vähän tarkemmin kuvan ja perustelujen välistä yhteyttä.

Suomalaisen lehtikuvauksen veteraani Jore Puusa antoi Peter Forsgårdin valokuvablogissa ensimmäisen (lisää on varmaa tulossa) arvionsa kuvasta: "Voittajakuvassa sillalla on tosiaan ihmisiä mutta ei mieltään osoittavia väkijoukkoja vaan mellakkapoliiseja. Juryn sanomalla ja kuvan visuaalisella viestillä ei ole yhtymäkohtaa, valitettavasti. Mutta kuva näyttää kuin satunnainen turisti olisi kuvannut hotellinsa parvekkeelta bridge kameransa pisimmällä zoomilla sinne mistä kuuluu meteliä. Kuvassa on erittäin voimakas konservatiivinen indoktrinaatio, se nimenomaan halveksii kansannousua näyttäen yhden ainoan miehen kävelemässä ( kädet taskussa?) autolleen tms. Kerrassaan surullinen esitys kun kuvaa vertaa Tahrir aukiolla kuvattuun raakaan väkivaltaan tai hurmokselliseen kansannousun tunnelmaan tuhansine ihmisineen uhmaamassa hallitusta. Omana sotakuvaaja aikanani 76-90 tästä olisi saanut haukut kuvatoimitukselta ja kysymyksen, etkö uskaltanut mennä sinne missä action oli."

Olen ollut ja olen varmaan vieläkin eri mieltä Joren kanssa monista valokuvaukseen liittyvistä asioista, mutta tämän kuvan suhteen 110% samaa mieltä. Kuva on kaikilla mittareilla mitattuna piirikunnallista tasoa, mutta etenkin siksi, että vertailukuvia samasta tapahtumasta maailmalla on kiusallisen paljon ja ne ovat kiusallisen paljon parempia.


Mikä tahansa tällä sivustolla oleva valokuva Egyptin kansannoususta on sekä visuaalisesti että sisällöllisesti aivan eri luokkaa kuin piirikunnalisen tason Suomen Vuoden lehtikuva 2011.

Lehtikuvaan pätee pitkälti sama journalistinen rimpsu kuin tekstiinkin. Mitä paremmin se kykenee vastaamaan ilman kuvatekstiä kysymyksiin MITÄ, MISSÄ, MILLOIN, MIKSI, MITEN, KUKA, sitä paremmin se palvelee lehtikuvana. Tästä kuvasta käy ilmi, että ollaan jossain etelässä (palmu), mutta kaikkiin muihin kysymyksiin jää vastaus saamatta. Toinen kuvan ansio on vastavalon käyttö, joka sekin saattaa olla enemmän sattumaa kuin harkittu teko. Hotellin parvekkeelta oli näkymä sillalle vastavaloon.

Siihen ansiot suunnilleenkin jäävät. Siis visuaaliset ja sisällölliset. Kuva on tyypillinen snapshot, kuka tahansa paikalla ollut satunnainen matkailija olisi voinut näpsäistä sen kännykällään ja laittaa saman tien eteenpäin toimitukseen "lukijan kuvana"  á 50 euroa sekä kaikki oikeudet Hesarille ja juriset vastuut satunnaiselle matkaajalle. Tuskin Hesarissakaan olisi huudettu, että "Etusivu uusiksi", jos tämä kuva olisi pläjähtänyt Hesarin lukijan kuvan numeroon13134.

Se, että kuvaaja on ollut siellä, missä tapahtuu, ei tee kuvasta vielä mestarillista lehtikuvaa. Olisikohan jonkun pitänyt kertoa se myös tuomaristolle. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta viime vuosina, kun vuoden lehtikuva tai uutiskuva valittiin kyseisin perustein. 

   
2010 Vesa Laitinen

 
2008 Sami Kero

 2004 Markku Niskanen

2003 Markus Jokela

13 comments:

  1. Kun Kero edellisen kerran voitti, niin Hesari kommentoi seuraavasti:

    "Helsingin Sanomien valokuvaaja Sami Kero voitti Vuoden lehtikuva -palkinnon 2008 Irakiin sijoittuvalla valokuvallaan, jossa ylikersantti Matt Merced pelaa sheikki Munderin lasten kanssa jalkapalloa Bagdadin provinssissa.

    Tuomariston mukaan vuoden lehtikuva on yllättävä ja hauska. "Tästä aiheesta nähdään usein synkkiä kuvia. Kuvassa on paljon toivon symboleita. Pallo palautetaan takaisin Irakille. Sotilaita ei enää tarvita tässä pelissä", tuomaristo perustelee. Tuomaristossa olivat valokuvaaja Lars Bech Kööpenhaminasta, kuraattori Ulrich Haas-Pursiainen ja kuvatoimittaja Kati Koivikko."

    Tämä oli mielestäni yksi vuoden lehtikuvien kaikkien aikojen limboista. Kysymyksiin MITÄ, MISSÄ, MILLOIN, MIKSI, MITEN, KUKA kuva vastaa vain ylikersanti kohdalla ja siinäkin ainoastaan silloin, että katsoja tuntee amerikkalaiset sotilasarvomerkit. Harva tuntee. Muuten jaloista amputoitu kuvaaja voisi olla kuka tahansa missä tahansa etelän maassa. Ilmassa leijuva pallo on täysin irrallinen ilman selitystä. Sitä tosin fotareilta yleensä riittää, kun valokuvan heikkouksisa joku erehtyy arvioimaan.

    Kuvatekstissä mainitus sheikki Munderin lapset kunnioittavat kuvaa poissaolollaan. Tämänkin kuuluu piirikunnallisen tason voittajiin, ellei jotain sen alapuolella olevaa sarjaa ole olemassa. Puulaakitaso?

    Ei se tietenkään ole Sami Keron vika, että jury arvostaa näppäilykuvia, vuodesta toiseen. Sami Kero pärjää tässä sarjassa oikein hyvin. Veikkaan hänelle menestystä jatkossakin.

    ReplyDelete
  2. Onhan se kuin pitkällä bridgellä otettu kun kuvaaja ei voinut mennä paikalle kyynelkaasun vuoksi...
    Mutta vakavasti sanoen, ei kyllä muistu mieleen näin mitäänsanomatonta "Vuoden lehtikuvaa".

    ReplyDelete
  3. Vakavasti sanottuna aivan naurettava teksti, paskat ja selkeästi lehtikuvauksesta tietämättömän ihmisen perustelut. Selkeää halua vain kritisoida jotain, mitä ei ymmärrä. Pysy siellä tieteen puolella kun et valokuvauksesta mitään ymmärrä, kiitos!

    ReplyDelete
  4. Näitä tulee tasaiseen tahtiin. Yleensä poista nämä saman tien, mutta jääkööt tämä esimerkkinä.

    En arvosta nimimerkkejä Anonyymi kovin korkealle,mutta sallin nimettömän kommentoinnin, jos edes jotenkin perustellaan oma mielipide. Tässä jälkimmäisessä kommentissa ei tämä vaatimus toteudu, joten jatkossa on turha lähettää vastaavia. Loppusijoituspaikka on armotta roskakori.

    ReplyDelete
  5. http://puusa.blogspot.com/2012/03/vuoden-lehtikuvat-2011-osa-ii.html
    Sitä ennen ykkösosa ja tänään tai huomenna kolmos-osa.
    Jore Puusa

    ReplyDelete
  6. Yllä oleva ei-kaupallinen tiedote sallittakoon. Helpommin linkkiin pääsee tästä .

    ReplyDelete
  7. Vaikka itse olen syyllistynyt varsin rankkaankin sanankäyttöön webissä, olen tehnyt sen nimelläni aina. Johtunee siitä että olen niin vanha, että kunniakäsite -jonka sain kotoa, edellyttää seisomista sanojensa takana. Tuossa ylempänä on anonyymin teksti, jonka kaltaisia olen saanut varmaan kymmeniä mailiini erillaisista yahoo, winlive, hotmail osoitteista nyt tehtyäni blogiini arvion vuoden lehtikuvista. Kaikki tietysti nimettömiä ja osa aikalailla rajumpia, mutta itse blogiin ei juuri kukaan reagoi vaan kaikilla on halua hiljentää kirjoittaja, eli lopettaa sellaisen tekstin tuottaminen kokonaan, joka ärsyttää.
    Minua ihmetyttää kerta toisensa jälkeen tämä tapa lyödä puukko nimettömänä selkään, arvion ja haukut kestäisi hyvin jos ne tekisi todennttavissa oleva henkilö mutta ikävintä tässä web "keskustelussa" jatkuva nimettömyys joka sitten antaa tietysti suojan kirjoittajalle sanoa sellaista mitä ei naamakkain sanoisi.
    Tekeekö SOME ja WEB meistä todella parempia ihmisiä? En usko, pikemminkin tämä erkaannuttaa ihmiset toisistaan. Takavuosina keskustelu käytiin kokoontumisissa kasvokkain ja keskustelu käytiin siihen saakka, kunnes kaikki oli sanottu. Toki ihmiset kävivät esim lehtikuvauksen ympärillä kuumina mutta silloin sentään keskusteltiin. Se että keskustelu on huonossa hapessa johtaa väistämättä siihen että tunkkaista ilmaa ei tuuleteta. Suomi on erityisen tunkkainen maa tämän media alueen sisällä, media ei anna arvioida itseään ollenkaan, siitä seuraa välitön embargo ja eristäminen.
    Kehotan katsomaan vuoden Ruotsin lehtikuvia. Ne ovat erittäin paljon parempia kuin meidän ja tilanne johtuu juuri siitä että meillä kaikki alan sisäinen kritiikki ja keskustelu on lakannut kokonaan. Kateeksi käy ruotsalaisia kollegoja, heidän oman järjestönsä jatkuvaa debattia ja kokoontumisia ja journalismin sisäistä jatkuvaa pyykinpesua. Meissä suomalaisissa on omituinen tarve saada aikaan yleinen hiljaisuus, ettei ristiriitoja tule, mutta kun ne ristiriidat kuitenkin ovat alla, ne meillä sitten purkautuvat ylettömänä dokaamisena, raivona ja väkivaltana. Olen aina kokenut työskennellessäni ulkomailla vapauttavana sen että oman alan ihmisiin saa nopean ja ongelmia kaihtamattoman kontaktin. Miksi se on niin vaikeaa suomalaisille.

    ReplyDelete
  8. Olisiko Puusalla ja Suvannolla vähän happamia pihlajanmarjoja kilpailun tuloksen suhteen?

    ReplyDelete
  9. Muiden puolesta en tietenkään vastaa.

    Minulta loppuivat vähäisetkin artikkelipyynnöt Sanoman lehtiin, kun en allekirjoittanut Hesarin free-sopimusta.

    Hyvä minun on tietysti olla tässä asiassa kovana, vaatimaton toimeentuloni kun ei ole koskaan ollut Erkon rahojen varassa. Sitä paitsi en ole lehtikuvaaja. Journalistiselta toimenkuvaltani olen tiedetoimittaja ja tieteisvalokuvaaja. Tällä toimenkuvalla en ole koskaan edes kuvitellut ottavani osaa lehtikuvaajien hippaloihin, enkä varmaan tule koskaan osallistumaankaan.

    Silti minulla voi olla ja onkin mielipide kisaan osallistuneiden kuvien tasosta. Sananvapauden nimissä voin myös tuoda sen julki. Perustellen ja omalla nimelläni. Se on minusta aika lailla korrektimpaa kuin yllä oleva nimimerkki Anonyymin perustelematon puskista huutelu.

    ReplyDelete
  10. Ei tämä mikään Hesarin jäsentenvälinen skaba ole?

    ReplyDelete
  11. Ei toki, vaikka välillä vähän siltä tuntuukin. Se oli vain johdanto jäljessä olevalle toteamukselle, että en tietenkään osallistu sellaisen yhdistyksen kilpailuun, jonka jäsen en edes ole. Vuoden lehtikuvakilpailuhan on Suomen Lehtikuvaajat ry:n jäsenten välinen, eli vain jäsenet voivat ottaa osaa.

    Vaikka en muiden puolesta kirjoitakaan, niin todettakoon Puusan voittaneen ainakin kuvalla "Kasinotalous vauhdissa" jonkin sarjan, olisiko ollut uutiskuva, vuonna 1987. Kuva on piirtynyt ainakin minun ikäpolven ihmisten muistiin kasinotalouden hulluista vuosista, joista ei näköjään ole mitään opittu. Kuva löytyy täältä

    http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01113.pdf

    sivulta 48. Tutkielma sisältää muitakin Vuoden lehtikuvia vuosien varrelta, ja vaikka "vain" opinnäyte onkin, niin tekijän Mirja Sipisen analyyseja on mukava lueskella nostalgian lomassa. Oli sitten samaa mieltä hänen kanssaan tai ei, ja mitä mieltä yleensä on lehtikuvauksen tason kehityksen suunnasta vuosien varrella.

    Minulla on sellainen sormenpäätuntuma, että nimenomaan lehtikuvapuolella kuvaajien egon suuruuden suhde todelliseen ammattitaitoon on kasvanut turhan isoksi. En puhu kenestäkään yksityisestä kuvaajasta enkä mistään lehdestä, vaan hyvin yleisellä tasolla. Yksi syy tähän on valokuvan ottamisen teknisessä helppoudessa. Oikein valotetun ja kohtuullisen terävän kuvan saa nykyään kuka tahansa millä tahansa kuvaamisen mahdollistavalla laitteella ja vähän kalliimmilla peleillä saa teknisesti aivan ylimaallisia kuvia. Siksi 99,999% (en tiedä,montako ysiä kehtaisi laittaa pilkun jälkeen) otetuista valokuvista on sellaisia, joilla ei ole mitään kaupallista arvoa. Tämän epämiellyttävän tosiasian tunnustamista ainakin minun tapaamani kuvaajan alut tuntuvat siirtävän niin pitkälle kuin mahdollista. Varsin ymmärrettävää, vetäähän se maton alta lehtikuvaajan ammatin romanttisilta unelmilta. Matkoja, kauniita naisia, glamouria, suuria palkkioita kuten David Hemmingsillä Antonionin Blow Upissa.

    Todellisuudessa lehtikuvaajan homma on samanlaista kuin rivimuusikon. Ahertamista pienellä palkalla, kuvaajalla kissanristiäisissä, muusikolla kaljakuppiloissa. Ainoana erona se, että muusikoista joku saattaa nousta tähdeksi ja muusikon on ihan oikeasti osattava soittaa tai laulaa leipänsä eteen. Ellei sitten satu olemaan Matti Nykänen.

    ReplyDelete
  12. Milläs lihaksilla herra Poikkitieteilijä arvioi lehtikuvaajien ammattitaitoa ja asenteita?

    ReplyDelete
  13. Lehtikuvaajien ammattitaitoa arvioin yli 50 vuoden kokemuksella lehtien lukemisesta ja lehtikuvien katsomisesta. Lehtiä tehdään ymmärtääkseni lukijoita varten ja heillä on minusta täysi oikeus tällä perusteella kertoa oma mielipiteensä lehtien sisällön tasosta. Muidenkin kuin maksamiensa, mutta erityisesti niiden.

    Ollessani kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa suurin osa tutkintoa suorittavista oli lehtikuvaajan urasta haaveilevia. Onneksi suurimmalle osalle se jääkin vain haaveeksi. Niin totaalisen ulkona he olivat ammatillisista vaatimuksista niin tekniikan, visuaalisuuden kuin etenkin asenteen suhteen. Osasyyllinen tähän on myös annettavan opetuksen taso. Kun kävin muutamassa oppilaitoksessa, niin kävi ilmi, että opettajilla ei useinkaan ollut minkäänmoista käytännön kokemusta siitä valokuvauksen alasta, jota hän opetti.

    Tietysti voidaan kysyä, että millä lihaksilla minä sitten olin asioita valvomassa. Tutkintotoimikunnat eivät arvioi itse suorituksia eivätkä annettavaa opetusta. Niiden tehtävänä on valvoa lähinnä sitä, että asiat sujuvat näyttökokeiden perusteissa annettujen paragraafien mukaisesti. Itse kaksi näyttökoetta suorittaneena ja yhden valituksen toimikunalle (syystäkin hylätyn) tehneenä katsoin itselläni olevan lihaksia toimia tutkintotoimikunnan jäsenenä 4 vuotta. Aika aikaa kutakin, enää en ole jäsen.

    ReplyDelete