Se on bingo! - och samma på svenska

Kuvan lähde

 Ensi kosketukseni bingo-peliin tapahtui Orivedellä joskus 60-luvun loppupuolella. Isäni oli organisoimassa paikallisen Lions clubin jäsenenä bingoa Oriveden vanhalla suojeluskunnan talolla, Suojalla. Minä toimin apupoikana, toimenkuvana jaella ja korjata pois pelaajien pelikuponkeja. Kovin hyvin ei tempaus onnistunut, sillä palkintojen arvo oli selvästi suurempi kuin pelaajien tuoma rahasumma. Orivetiset eivät nähtävästi vielä olleet päässet bingon pelaamisen makuun. Kenen alfa-uroksen kukkarosta puuttuvat rahat sitten otettiin, sitä en tiedä, vaikka aavistus siitä olikin.

Bingo on vanha lautapeli. Sitä pelattiin jo 1530 Italiassa, josta se sitten levisi muualle. Nimi Bingo syntyi ainakin tarinan mukaan seuraavalla tavalla.  Amerikassa peliä pelattiin pavuilla. Ruudukkoon ei laitettu ruksia, vaan papu. Kun rivi tuli täyteen, niin pelaaja huusi "Beano!" Joku oli joskus huutanut papujen sijasta innoissaan "Bingo!", mistä uusi nimi sai alkunsa.

Idealtaanhan peli on hyvin yksinkertainen. Pelaajalla on 5 x 5 ruudukko, joka on täytetty satunnaisilla numeroilla väliltä 1-75. Pelin vetäjä arpoo yhden numeron kerrallaan ja pelaajat ruksaavat sen numeron sisältävän ruudun ruudukossaan, jos se sattuu ruudukossa olemaan. Ensimmäinen viisi peräkkäistä ruutua vaakaan, pystyyn tai kulmittain saanut voittaa ja tiedottaa sen muille huutamalla "Bingo!".

Vaikka peli on säännöiltään yksinkertainen, niin sen matematiikka ei onnistu ihan Ojalan laskuopin pohjalta. Pelin matematiikka perustuu todennäköisyyksille ja niitä taas lasketaan tässä erilaisten kombinaatioiden avulla.

Sivuutetaan tässä "ikävät" kaavat ja tarkastellaan paria graafista esitystä bingon todennäköisyyksistä.

Punainen viiva näyttää todennäköisyydet, että bingo-rivi tulee juuri niin ja niin monennella numerolla ja sininen taas, että bingo-rivi tulee viimeistään niin ja niin monennella.  Todennäköisin tulos on se, että bingo syntyy 43:llä numerolla. Ei senkään todennäköisyys ole kovin suuri, vain 3,91 %. Mahdollisia numeroita kun on aika paljon, täsmälleen 4.stä aina 71:een. Keskimmäinen ruutu on vapaaruutu, jonka saa käyttää hyväkseen, jos rivi syntyy sen avulla. Rivi syntyy väistämättä viimeistään 71:llä numerolla. Todennäköisyys saada bingo-rivi jo neljännellä numerolla on yli kaksi kertaa niin todennäköistä kuin että rivi tulee vasta 71:llä numerolla. Molemmat aika pieniä, prosentin kymmenestuhannesosan suuruusluokkaa.

Kun pelaajia on useita, niin bingo syntyy todennäköisesti aikaisemmin. 50 pelaajan joukossa bingo syntyy todennäköisimmin 19. numerolla. Tapahtuman todennäköisyys on niinkin suuri kuin 9,2 %.

Sininen kumulatiivinen käyrä nousee hyvin jyrkästi numeroiden 15 - 25 välissä. On pelin pitäjän kannalta edullista, että peli ei kestä liian pitkään, jotta kierroksia päästään uusimaan tarpeeksi tiheään tahtiin. Toisaalta ei peli aivan heti saa loppuakkaan, vaan jännityksen on kestettävä juuri sopiva aika.

Kun bingoa pelaa 50 henkilöä, niin tilastollisesti viimeistään 35. pallo antaa jollekin voiton, jos bingoruudukkojen numerot ovat satunnaisia. Siis useampia numeroita ei tarvitse yleensä arpoa, kun pelaajia on 50. Mitä enemmän pelaajia, sitä aikaisemmin voittaja yleensä pääsee huutaman "Se on bingo!"

Jokin aikaa sitten kohistiin, kun selvisi, että  ruotsalaisilla on Kimblessä helpommat säännöt kuin muilla. Joten siihen nähden tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ns. ruotsalaisessa bingossa (swedish bingo) on vaikeampaa saada rivi kuin perinteisessä bingossa. Se johtuu vain siitä, että tässä versiossa ei keskiruutu ole vapaa ruutu, vaan siinä on oma lukunsa kuten kaikissa muissakin ruuduissa. Joten turhaan ruotsalaisia kutsutaan mamman pojiksi. Bingoakin he pelaavaa vaikeimman kautta (hard way).

Todellisen bingo-voiton saavutti kuitenkin valokuvaaja Maija Tammi, joka voitti bingo-valokuvillaan Fotofinlandian vuonna 2011. Kun tavallisessa bingossa rahapalkinnot ovat kiellettyjä, niin Maija kuittasi voitostaan 20.000 euron summan. Ei huono, varsinkin kun kuvat minusta eivät niin kaksisia olleet. Enkä nyt puhu mistään happamista marjoista, kun itse en ole osallistunut kisaan. 

Kuva: Maija Tammi

PPI, DPI ja LPI, mitä hittoa? Osa II

Tässä toisessa osassa tarkastellaan painettua kuvaa ja siihen liittyviä resoluutiokäsitteitä. Lähdetään liikkeelle pienellä fysiologisella ja historiallisella johdannolla.

Silmän resoluution looginen suure on kulma, jolla kaksi pistettä erottuvat erillisinä. Teoreettinen maksimi on noin 0,5 kulmaminuuttia, mutta käytännössä raja menee siinä 2 kulmaminuutin kohdalla.  

Silmän resoluutiokyky eli nähdä kaksi pistettä erillisinä on noin 2 kulmaminuuttia. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kaksi pistettä nähdään suuremmassa kuin 2 kulmaminuutin päässä toisistaan, niin ne nähdään erillisinä pisteinä, muuten yhtenä pisteenä. Normaalilla 50 cm:n lukuetäisyydellä tämä tarkoittaa 0,3 mm:n välimatkaa pisteiden välillä. Asia voidaan kääntää myös toisin päin. Jos pisteitä on peräkkäin vähemmän kuin 33 senttimetriä kohti, niin ne koetaan pisteiden jonona, muuten yhtenäisenä viivana.

Tähän fysiologiseen vajaavaisuuteen perustuu sävykuvien painaminen rasteroituna, eli pienistä pisteistä koostuvina. Vaikutelma silmälle on jatkuvasävyinen kuva, kun rasterointi on tarpeeksi tiheää.

Seurat'n pointillistinen maalaus. Tätä kuvaa pitää katsoa jo aika kaukaa, että pistemäinen vaikutus häviää.

Maalaustaiteen puolella samaa ideaa ovat soveltaneet pointillistit, joiden maalausten kulta-aika oli 1800-luvun loppu alkaen 1880-luvulla. Itse asiassa valokuvan painaminen rasteroituna on vanhempaa perua. Ensimmäinen painettu rasteroitu valokuva on vuodelta 1873.

Varhaisin rasteroitu sanomalehteen painettu harmaasävykuva vuodelta 1873.

Keskityn tässä nyt harmaasävykuvaan, koska käsitteet on helpompaa  ymmärtää sen avulla kuin värikuvien avulla, vaikka periaatteet ovatkin rasteroinnin osalta samat.

Passikuvani, siitä tehty tavallisella laserprintterillä tuloste ja osasuurennos tulosteesta. Vaikka tuloste on luonnollisesti selvästi huonompi teknisesti kuin originaali digikuva, niin tässäkin kuvassa rasteroinnin näkee vasta tarpeeksi läheltä tai suurennuslasilla katsottaessa.

Rasterikuvassa pisteet painetaan riveittäin siten, että yleensä vierekkäisten pisteiden välinen vaakasuora etäisyys ja linjojen välinen pystysuora etäisyys on sama. Tämä ilmaistaan kääntäen linjatiheytenä LPI (Lines Per Inch) ja lukuarvo on joko lpi tai lpcm. Sama idea kuin aikaisemmin, eli 1 lpi = 2,5 lpcm.

Jotta rasterikuva näyttäisi jatkuvasävyiseltä, on linjatiheyden oltava suurempi kuin edellä mainittu 33 lpcm. Tietysti sillä ehdolla, että kuvaa katsellaan 50 cm:n päästä. Kulma ratkaisee, ei pisteisen absoluuttinen etäisyys. Kauempana olevassa kuvassa, kuten vaikka isossa julisteessa voi olla paljon karkeampi rasteri.

Hesari rastereita menneiltä vuosiilta ja minulle viimeksi tulleesta numerosta.  

Telefoto-juttuni osassa II oli esimerkkinä vanhoja Hesarin kuvia. Niissä käytetty linjatiheys oli heikoimmillaan vain 20 lpcm, ja rasteri on suorastaan silmille hyppäävän karkean oloinen jopa meikäläisen eläkeläisen silmille. Nykyinen 40 lpcm:n rasteri sen sijaan antaa ihan kelvollisen sävykuvan. Ei kaikki ole mennyt takapakkia lehtikuvien alalla.

LPI-arvoa voidaan kutsua myös painokuvan resoluutioksi. Kuvaahan se sitä, mikä on kuvapisteiden tiheys paperilla. Nähtävästi siksi näkee tässä yhteydessä käytettävän myös termiä PPI jopa DPI eli Dots Per Inch. Termien hyvin sekava käyttö on kuitenkin varmaan enemmän hämmentävää kuin painotekniikan ymmärtämistä rikastuttavaa.

Mikä sitten on tämä DPI, kun se poikkitieteilijälle tunnu toistaiseksi kelpaavan?

Aivan kuten atomeilla on oma hienorakenteensa (kvarkit ja muut sen sellaiset), niin rasteripisteetkin muodostuvat vielä pienemmistä pisteistä. Aika tyypillinen on sellainen painokone, joka rakentaa rasteripisteen pienemmillä pisteillä, jotka voidaan painaa 8 x 8 matriisille. Näin on mahdollista painaa 64 erikokoista rasteripistettä ja tuottaa siis 64 erilaista harmaan sävyä. ( tai 65, jos valkoinen pisteetön lasketaan mukaan).

Tämä kuva koittaa havainnollistaa käsitteiden  DPI ja LPI välistä eroa. Molemmat ovat siis tulostimen ominaisuuksia. Yleensä niitä ei pääse ainakaan kotitulostimilla muuttamaan, ellei tulostimessa ole mahdollisuutta postscript tulostuskielen muokkauksiin. Tästä en tiedä enempää, joten älkää kysykö minulta tarkennuksia tähän asiaan. 

Otetaan esimerkki. Jos rasteritiheys on 40 lpcm, niin suurin mahdollinen rasteripiste on silloin 0,025 cm. Kun se muodostuu em. 8 x 8 matriisin pisteistä, niin näiden koko on 0,0031 cm, eli niitä mahtuu senttimetrille 320 kappaletta ja tuumalle 800 kappaletta. Tämä on tulostimen DPI-arvo, eli siis 800 dpi.

DPI- ja LPI-arvojen ja harmaasävyjen suurimman määrän välillä on matemaattinen yhteys.

Harmaasävyjen määrä on (DPI/LPI)^2+1. Kun kyseessä on suhde, niin voidaan käyttää joko tuuma tai senttimittoja. Joten esimerkin tapauksessa harmaasävyjä voi olla (320/40)^2+1 = 65. Tällainen kuva koetaan normaalisti aika sävykkääksi harmaasävykuvaksi.

Kotiprinttereiden teknisissä selosteissa kerrotaan harvemmin niiden LPI-arvot. Mieluiten DPI-arvot, ne kun ovat lukuina vaikuttavampia. Esimerkiksi minun halvan HP 1010 laserprintterin teknisissä tiedoissa sanotaan, että sen DPI on 600 dpi tai 240 dpcm. LPI-arvo pitää ottaa itse selville. Kameran makroasennolla ja viivottimella sen saa tehtyä riittävällä tarkkuudella. Näyttäisi olevan 40 lpcm:n luokkaa. Tässä laskemalla harmaasävyjen suurimmaksi määräksi saataisiin noin 35. Vastaa varsin hyvin visuaalista havaintoa. Printterilläni  tehty valokuva on terävyydeltään samaa luokkaa kuin nykyisen Hesarin kuvat, mutta selvästi sävyttömämpi. Edellisen laserprintterini DPI oli 1200 ja sillä sai jo kohtuullisen sävykkäitä printtejä valokuvista. Suunnilleen sanomalehtitasoa. 

Kuten matematiikkaa hallitsevat voiva helposti päätellä, niin kuvan sävyjen määrää voidaan kasvattaa pienentämällä resoluutiota. Joten jos resoluutioon voi vaikuttaa, niin ei välttämättä kannata viedä sitä ääriasentoonsa - etenkin jos kuvan sisältö on sen sävykkyydessä. 

Jos kuvan tulostusresoluutio on sama kuin painoprosessin LPI-arvo, niin jokainen kuvan pikseli muodostaa yhden rasteripisteen. Kuinka tarkka kuvasta tulee, se riippuu rasterin tiheydestä ja kuinka sävykäs siitä voi tulla, niin sen määrää taas lausekkeen  (DPI/LPI)-1 arvo. Molemmat muuttujat ovat tulostimen ominaisuuksia ja niihin kuvantekijä ei yleensä pysty vaikuttamaan.

Lyhyt oppimäärä päättyy tähän. Lohduttava tieto sitä kaipaaville. Jos joku haluaa tietää vielä vähän enemmän, niin jatkoa seuraa tuota pikaa.

PPI, DPI ja LPI, mitä hittoa? Osa I

Viimeisessä postauksessa oli tarinaa rastereista ja resoluutioista. Ne kun tuntuvat olevan sekaisin kuin entisenmiehen puurot ja vellit, niin koitan tässä selventää käsitteitä. Poikkitieteelliseen tyyliin tietenkin eli juristeja lainaten sotkuiset käsitteet selvitetään ja  selvät käsitteet sotketaan.

Ehkä suurin syy näiden käsitteiden sotkuisuuteen on se, että niitä käytetään eri yhteyksissä hyvin sekavasti. Kun tarkoitetaan PPI:tä, niin saatetaan puhua DPI:stä tai LPI:stä. Lisämausteensa soppaan tuo tietysti mittayksikkönä käytetyt tuumat ja senttimetrit sekaisin.

Lähdetään liikkeelle PPI:stä. Se on varmaan konkreettisin kaikista - luulisin. Isolla kirjoitettaessa PPI tarkoittaa pikseleiden määrää tuumaa kohti. Pienellä kirjoitettuna (ppi) PPI:n lukuarvoa. SI-järjestestelmän mitoissa yksikkö on ppcm eli pikseliä senttimetriä kohti. Näissäkään ei olla kovin systemaattisia.

 Käyttämässäni Canonin kamerassa on ns. täyden kinokoon kenno, jonka mitat ovat 36 mm x 24 mm. 

Kun Photoshopissa syötetään kameralla otetetun kuvan tietoihin kohtaan Document Size kennon fyysiset mitat, niin kennon resoluutio tulee automaattisesti näkyville. Tällä kameralla se  on siis 3962,4 ppi tai 1560 ppcm. Kennon pituus ja leveysmitat täytyy tiettysti tietää, jotta tätä metosia voidaan käyttää. Syytä huomioida, että laatikko Resample Image pitää nyt jättää valitsematta. Tiheässä ovat alkeis- tai yksikkökennot kameran kennostolla. Kameran kennon resoluutiota voidaan pienentää siten, että yksi kuvapikseli muodostuu useammasta kennon pikselistä. 

Tässä havaintokuvassa näytetään, miten eri värejä rekisteröivät alkeiskennot sijaitsevat ns. bayer-matriisia käyttävissä kennoissa.  Vihreän dominanssi johtuu siitä, että silmä on herkempi vihreälle värille kuin siniselle ja punaiselle. Vihreän väri-informaatio on näköaistin kannalta merkityksellisempää kuin kahden muun päävärin. Siksi tämä logiikka kennoissa. Näitä eri väreille herkkiä alkeiskennoja minun Canonissani on siis 5616 x 3744 = 21026304.  Havaintokuvassa alkeiskennojen määrä on tietysti selkeyden vuoksi paljon pienempi.

Joku saattaa ihmetellä lukua Pixel Dimensions: 60,2 M. Luku on kolminkertainen pikseleiden määrään nähden (älkää jääkö suotta ihmettelemään pyöristyksiä, ne ovat ns. korkeampaa digimatematiikkaa). 60,2 M tarkoittaa sitä, että kuvassa on 60,2 miljoonaa 8 bitin tavua. Jokainen kuvan väri talletetaan yhtenä 8 bitin tavuna. Kolme väriä kertaa 20 miljoonaa on 60 miljoonaa, pyörein luvuin.

Kuva voidaan tallentaa myös 16 bittisenä. Esimerkiksi silloin, kun kuvat otetaan RAW-muodossa ja tallennetaan vaikka PSD-muodossa. Tavujen määrä kuvassa on silloin tuplat, eli 120 Megatavua.

Myös kuvaruutu koostuu pikseleistä ja silläkin on oma resoluutionsa, joka voidaan ilmaista ppi- tai ppcm-yksiköinä.

Lähikuva minun kuvaruudustani. Yksi neliön muotoinen kolmen värin yhdistelmä on kuvaruudun pikseli. Vaikka viivoitin ei ole ihan linjassa, niin kuvasta voi laskea kuvaruutuni resoluution olevan parhaimmillaan vajaat 40 ppcm, eli  vähän alle 100 ppi. Standardi lienee 96 ppi. 

Kuvaruudun pikseli koostuu kolmesta väristä. Ehkä tässä on hyvä korostaa sitä periaatteellista eroa, mikä on kameran kennon pikselillä ja kuvaruudun pikselillä. Kameran kennon alkeiskennot, siis kuvan pikselit muodostavat yksiköt,  ovat herkkiä eri väreille.  Itse alkeiskenno rekisteröi vain värillisen suodattimen lävitse tulleen valon määrän. Lopullinen värikuva muodostuu monimutkaisen matemaattisen algoritmin avulla useiden vierekkäisten kennojen saaman valoinformaation avulla. 

Kuvaruudun resoluutiota voidaan säätää pienemmäksi ihan samalla tavalla kuin kamerankin resoluutiota. Silloin vain useampi kuvaruudun alkeispisteistä vastaa kuvapikselin. Tosin sanaa resoluutio käytetään usein harhaanjohtavasti kuvaruudun pikseleiden määrän mittana. Resoluutio on kuitenkin erottelukyvyn mitta. Pikseleitä tai pisteitä tai mitä vain pituus, pinta-ala tai tilavuusyksikköä kohti. 

Kuvatiedostolle määritellään myös resoluutio. Esimerkiksi joissain kuvaohjeissa kerrotaan, että kuvat pitää toimittaa 300 ppi resoluutiolla. Se osoittaa yleensä sitä, että ohjeen antajalle digitaalisen kuvan peruskäsitteet ovat enemmän tai vähemmän hämäriä.

Abstraktilla kuvatiedostolla ei voi sinänsä olla mitään konkreettista resoluutiota. Eihän sillä ole mitään fyysisiä mittoja. Pituutta eikä leveyttä.

Otetaan esimerkiksi passikuva, jonka mitat on tarkasti määrätty. Passikuvaohjeissa sanotaan seuraavasti: "Kuvan mittojen on oltava tarkalleen 500 x 653 pikseliä. Yhdenkään pikselin poikkeamia ei hyväksytä." Resoluutiosta ei puhuta mitään. Ei tarvitakaan, koska passintekolaitteistot on kalibroitu siten, että 500 x 653 pikselin suuruinen kuva printtautuu passiin juuri oikean kokoisena.

Tässä passikuvani fyysinen koko määräytyy kuvaruudun resoluution mukaan. Minun kuvaruudullani kuvan leveys on 13,0 cm. Kun sen pikseleiden määrä levyssuunnassa on 500 pikseliä, niin siitä voidaan päätellä kuvaruutuni resoluution olevan jo yllä päätellyn noin 40 ppcm.

Jos kuvatiedosto halutaan tulostaa tietyn kokoisena, niin se täytyy jotenkin kertoa tulostimelle. Se voidaan tehdä joko ilmoittamalla tulostimelle, että tämä kuva tulostetaan niin ja niin leveänä ja niin ja niin korkeana. Kuvan pikselikoon ja tulostuskoon yhdistävä linkki on kuvan resoluutio. Jos näistä yhden arvoja muutetaan, niin ainakin toisen muista arvojen on muututtava.

Näillä arvoilla passikuvani tulostuu saman kokoisena kuin se on passikuvaohjeen mukaan määritelty. Itse passihan kuva on hieman pienempi.

Telefotoa osa II

Tyypillinen telefotokuva kuvateksteineen. Tässä Iso ruma karhu, kuten Mohammad Ali Sonny Listonia kutsui, on pieksänyt saksalaisen vastuntajansa keskeytyskuntoon. Originaali telefotokuva on myynnissä  hintaan 19,99 $.

Kuvan mukana tullut kuvateksti käännettynä vähän mukavammin luettavaksi. Kuvan on lähettänyt UPI (United Photographers International), jonka käyttämä systeemi oli nimeltään CABLEPHOTO. Samasta systeemistä oli kuitenkin kysymys. 

Sonny Listoniin liittyy henkilökohtainen muistelu kuvan kaukosiirrosta. Listonin ja Muhammad Alin MM-uusintaottelu lähettettiin suorana satelliitin välityksellä Suomeenkin aamuyöllä 25.5.1965. Itse ottelun takia ei tarvinnut kauan valvoa, sillä Ali tyrmäsi Listonin jo ensimmäisessä erässä. 

Telefoto systeeminä lienee aika outo suurimmalle osalle tämän blogin lukijoista (blogin pitäjä mukaan lukien), vaikka varmaan kaikki ovat nähneet telefotolla välitettyjä kuvia.  Siksi muutama sana tästä aikansa valokuvateknisestä ihmeestä.

Telefoto on aika vanha keksintö. Varhaisin toimiva versio valmistettiin tasan sata vuotta sitten ja kaupallinen toimintakin on noin 80 vuotta vanhaa. Suomeen telefotolaitteet rantautuivat joskus 1950-luvulla ja niiden aikakausi jatkui oikeastaan digikuvan aikaan asti, eli 1990-luvun alkuun. Nykyään ne lienevät pelkästään museotavaraa.

Telefoton toimintaperiaate lyhyesti kerrottuna on siirtää kuva kuva-alkio kerrallaan puhelinlankoja myöten lähettäjältä vastaanottajalle. Kuva siis pikselöidään kuten nykyiset digikuvat, mutta laite on analoginen, ei digitaalinen. Lähtökuva ja telefotokuva saattoivat olla vedoksia tai filmiä.

Jos originaali filmi tai vedos oli kuvatoimistossa, niin se  lähetettiin asiakkaille telefotona yhdelle kerrallaan. Kun yhden kuvan lähetys kesti noin 7 minuuttia, niin määräänsä enempää asiakkaita ei voinut olla.

Sen sijaan jos kuva tuli kuvaajalta suoraan kuvatoimistoon tai kuvatoimistosta toiseen jakelutoimistoon, niin edelleen jaettava telefotokuva tehtiin jo toisen polven kuvana. Laatu tietysti heikkeni joka kerralla toisin kuin digitaalisen kuvan kohdalla, joka ei kopioinnissa muutu miksikään. 

Telefoton aikakaudella käytännössä kaikki lehtien julkaisemat ulkomaiset uutiskuvat olivat telefotokuvia. Niiden laatu oli sanomalehteen aivan riittävän hyvä ja niitä tuottamassa oli useallakin kuvatoimistolla mittava kuvatoimistokuvaajien verkosto. Tunnetuimpia suomalaisia kuvatoimistokuvaajia on Jore Puusa, joka on kertonut omista kokemuksistaan puuhailusta telefoton parissa. Mielenkiintoinen tarina, kannattaa lukea.

Hesari 1968

 Hesari 1974

Pari esimerkkiä telefotokuvista omalta ullakoltani löytyneitä lehdistä. Telefotokuva ei tietenkään voinut olla parempi kuin originaali, mutta jos originaali oli teknisesti hyvä, niin siitä oli mahdollista saada ihan kelvollinen painokuva jopa sanomalehteen. Surkasta kuvasta tuli surkea, tehtiin se originaalista tai telefotokäsittelyn kautta.

Hesarin rasteri 1968

 Hesarin rasteri 1973

Yllä olevista kuvista parempilaatuinen on aikaisempi. Alemman vuonna 1974 otetun kuvan surkeaan laatuun vaikutti paitsi originaalin paha puhkipalaminen myös Hesarin siirtyminen  1970-luvulla karkeampaan rasteriin. Kun vuonna 1968 lehden käyttämä rasteritiheys oli noin 25 linjaa/cm, niin minulle tuntemattomasta syystä se oli vuonna 1974 pudotettu noin 20 linjaan/cm.

Nykyisellään Hesarin linjatiheys on noin 40 linjaa/cm. Juuri sen tiheämpää rasteria ei huokoisessa sanomalehtipaperissa voi käyttääkään. Kun Hesarin kaikki sivut ovat nykyään värillisiä, niin harmaasävykuvatkin painetaan värimusteella, kuten tämäkin vanha valokuva. Toki se on luultavasti  digitaalisesti skannattu, joten laatu on siinäkin suhteessa parempi kuin käytettäessä telefotokuvaa originaalina. 

Vanhat telefotokuvat on jenkeissä jopa keräilyn kohteena. Jos kiinnostaa, niin kannattaa googlata hakusanalla "Wire photo".  Harvinaisemmista originaalitelefotokuvista eli sellaisista, jotka on valotettu telefotolaitteella, pyydetään satoja dollareita, kopioita saa paljon halvemmalla. Aiheet ovat kovin USA-henkisiä ja ainakin ebay ilmoittaa monien kuvien kohdalla, että ei toimita niitä lainkaan Eurooppaan. Kuvissa on usein  myös niiden mukana kulkeneet kuvatekstit.

Tämän Tommie Smithin ja John Carloksen palkintokorokekuvan aitona telefotokuvana saisi Suomeen postitettuna 360 eurolla.  Tuskin sillä on kovin suurta mielenkiintoarvoa suomalaisille, jollain Jorma Poudan ottamalla kuvasta kaatuneesta Lasse Virenistä voisi ollakin.

Kuten edellisestä ja tästä jutusta käy ilmi, niin oma kosketukseni telefotoon on ohuttakin ohuempi. Olisin tyytyväinen, jos joku telefoton kanssa itse puuhaillut voisi kommentoida tätä omien kokemustensa kautta. Jos ei muuten, niin ainakin oikaisten yllä mahdollisesti olevat virheet ja väärinkäsitykset.

ps. 20.11.1013

Omaan kommenttiini viitaten kuvassa elokuvan optista ääniraitaa. Siis kun telefotossa kuva muutetaan ääneksi ja edelleen takaisin kuvaksi, niin elokuvan ääniraidassa ääni muutetaan kuvaksi ja edelleen takaisin alkuperäiseksi ääneksi. (Korjaus. Kuten alla olevasta kommentista käy ilmi, niin telefotossa kuva muutetaan valon avulla analogiseksi sähköiseksi signaaliksi ja sitten tämä sähköinen signaali taas kuvan valottavaksi valoksi. Välivaiheita on monia ja jokainen heikentää kuvan laatua. On melkein ihme, että parhaat telefotot ovat niinkin hyviä kuin ovat.)

ps. 22.11.2013

Hesarin rasterit kolmelta eri vuodelta. Papereita käsin tunnusteltaessa vuoden 2013 paperi on kaikkein  vähiten huokoista. Niinpä sen rasteriteys on suunnilleen tuplat vuoden 1974 rasteriin. Vuoden 1974 paperi tuntuu hieman huokoisemmalta kuin vuoden 1968 paperi, minkä oletan olevan syynä rasteritiheyden pienentämiseen. Vuoden 1974 paperilla vuoden 1968 rasterointi olisi vienyt tumman pään tukkoon ja muutenkin musteen määrä olisi saattanut olla ongelmana painoprosessissa.

Telefotoa osa I

Uneutettu vonkamies patsaan paljastustilaisuus. Toisin kuin joku saattaisi varsinkin edellisen postauksen perusteella arvella, niin vonkamies ei tukkijoella tarkoittanut seksiä vonkaavaa, vaan joen rannalla tukkien kulkua valvovaa ja ohjaavaa uittomiestä. Jossain Päätalon romaanissa kerrottiin vonkamiehestä, jolle oli unohdettu kertoa uiton jo loppuneen. Mies parka oli ainakin Kallen tarinan mukaan odotellut tyhjän panttina päiväkausia yläjuoksulla, ennen kuin nälkä oli pakottanut lähtemään pois. 

Ei valokuva niin huono ole, vaikka itse sanonkin. Olen tähän yhteen kuvaan saanut sommiteltua olennaiset. Patsaan, Päätalon puhetta pitämässä ja kuvanveistäjä Väinö Haukkavaaran, kummatkin vaimoineen. Kun Kalle näki kuvan, niin hän tilasi minulta isot vedokset siitä itselleen ja kuvanveistäjälle. "Laitapa postissa tulemaan ja lasku mukaan". 

Tein molemmille silloisten taitojeni mukaan parhaimmat vedokset. (Olin aika hyvä vedostamaan siihen aikaan, tein paljon mustavalkoista kuvaa.) Laskua en laittanut, mutta Kalle kutsui minut kylään, josta alkoi meidän välinen Kallen kuolemaan asti kestänyt ystävyys. Opetin hänet jopa käyttämään tietokonetta, mutta se on sitten  jo ihan eri tarina.

Apu-lehden kyseinen loppukesän 1989 numero on valitettavasti hävinnyt arkistoista ajan saatossa. Suunnilleen tältä kuva kuitenkin lehdessä näytti valokuvavedokseen verrattuna. Lehteen painettu telefoto-kuvahan rastiroitiin tietyssä mielessä kahteen kertaan. Ensin lähetettäessä puhelinlinjaa pitkin  ja sitten lehteen painettaessa. Siihen nähden telefoto-kuvien laatu oli usien yllättävänkin hyvä. Ymmärtääkseni telefotokuvan tarkkuutta pystyi säätämään. Tarkka jäljennys tietysti lisäsi puhelinaikaa, mikä varsinkin kaukopuheluissa oli telefoton kulta-aikaan kallista. 

Kirjailija Kalle Päätalo täytti vuonna 1989 tasavuosia, seitsemän vuosikymmentä tuli täyteen. Siitä syystä Taivalkoskella järjestelyt perinteiset Päätalo-päivät olivat sinä kesänä normaalia juhlavammat. Päätalon kotitalon, Kallioniemen pihapiirissä paljastettiin savotta-aiheinen veistos ja Jalavan kaupan pihalla oli televisioitava konsertti. Minä olin jälkimmäisen järjestelyissä mukana yleismies Jantusena. Kapellimestarina toimineen Markku Suomisen yleisapurina.

Tänä keväänä kuollut Markku oli siihen aikaan monessa mukana. Hänellä oli useita rautoja samaan aikaan tulessa, yleensä muutama liian monta. Bisnesmiehen intoa kun tuppasi olemaan enemmän kuin taitoa ja malttia. Tämänkin konsertin budjetti oli laskettu kuluja ali- ja tuottoja yliarvioiden. Karu totuus selvisi viimeistään pääsylippukassaa laskettaessa. Alijäämä oli melkoinen.

Markun positiivisiin puoliin kuului parantumaton optimismi. Tuleen ei jääty makaamaan. Kun olimme katsomassa Päätalon patsaan paljastamista, niin Markku hoksasi, että paikalla ei ollut muita lehtimiehiä kuin pakallisen sanomalehden toimittaja. Ei kun soittamaan Apu-lehden päätoimittajalle, että tällainen tapahtuma ja voitaisiin toimittaa juttu yksinoikeudella Avulle. Nähtävästi puhelun tulos oli myönteinen, koska minä sain tehtäväksi ottaa kuvat patsaan paljastuksesta ja tehdä siitä pienen lehtijutun.

Ongelmana oli vain aineiston toimittaminen lehteen. Lehden seuraava numero menisi aamulla kiinni ja kuvaa ei saataisi mitenkään normaalikuljetuksena lehteen.

Markun mottona reissulla oli, että "rahaa meni, mutta tulihan tuttuja". Molemmat pitivät paikkansa. Jollain hänen tutun tutullaan oli kuulemma telefotolaitteisto Kuusamossa. Hommaan liittyi Markun puuhiin tyypillistä tiskin alta asioiden hoitamista, joten niistä piti pitää suu supussa. Juttu on jo nyt sen verran vanhentunut, että tämän verran ainakin siitä voinee kertoa. Itse asiassa se on suunnilleen kaikki, mitä siitä tiedän ja muistan.  Parin puhelinsoiton päästä kuitenkin selvisi, että voisimme käyttää sitä pientä korvausta vastaan ja lähettää sillä kuvan Helsinkiin Avun toimitukseen.  Juttu olisi pieni, yksi kuva kyllä riittäisi.  En enää muista, menikö se suoraan vain jonkin välikäden kautta. Lähettämisen aikana en ollut paikalla, mutta varmaan ne tuli lähetettyä, kun kuva oli viikolla ilmestyneessä Avussa.

Tekstin lähettettiin faxilla. Faxikaan ei ollut ihan jopa paikan laite siihen aikaan (ei tosin ole enää nytkään). Kunnan kulttuurisihteeri oli Päätalopäivien järjestelyissä mukana ja voisimme käyttää kunnantalon faxia, kuten myös jonkin koulun valokuvalaboratoriota kuvien kehittämiseen. Nesteitä ja papereita ei ollut eikä niitä saanut mistään Taivalkosken kaupastakaan. Kävin hakemassa ne Kuusamosta valokuvaliikkeestä.

Kuvat otettiin, filmi kehitettiin ja muutama kuva vedostettiin. Niistä valitsin yhden lähettäväksi Apuun ja kirjoitin faksattavan tekstin.  Aikaa sen yhden kuvan tekemiseen ja lähettämiseen matkoineen pariin kertaan Taivalkoskelta Kuusamoon meni kaiken kaikkiaan noin 6 tuntia.  Kokemus oli minulle ainutkertainen telefotolaitteiston kanssa.

Palkkiokaan ei ollut ihan huono. Elettiin 1990-luvun lamaa edeltävää korkeasuhdannetta. Isoilla aikakauslehdillä, kuten Avulla ja Seuralla oli rahaa millä mällätä. Palkkiomme jutusta oli 4.400 silloista markkaa, joka vastaa noin 1200 nykyeuroa. Ihan hyvä korvaus, sillä kyseessä oli noin neljännessivun pikku-uutinen yhdellä mustavalkoisella valokuvalla.

Pointti ei kuitenkaan ole kerskua avustajapalkkioilla. Tein jo 80-luvulla paljon lehtijuttuja isoihinkin lehtiin, mutta niistä saadut korvaukset olivat aika vaatimattomia. Tällä kertaa minulla vain sattui olemaan käytössäni harrastajille tuona aikana täysin saavuttamattomissa olevat laitteet, joilla materiaali saatiin nopeasti lehteen. Vaikka joku voi olla hyvinkin eri mieltä, niin materiaalin lähettämisen vaivattomuus ja halpuus ovat olleet digitaalisen vallankumouksen merkittävin tekijä uutiskuvien arvon romahtamisessa. Ei kannata enää lähettää kuvaajaa kalliiden laitteiden kanssa vähemmän merkittävään tapahtumaan, kun kuka tahansa paikalla olija voi ottaa ja lähettää rutiinikuvan toimitukseen kännykällään. Kuvan visuaalinen ja sisällöllinen laatu on tietysti mitä sattuu, mutta teknisesti ne lyövät telefotokuvat mennen tullen.

Eniten tästä kuvalogistisen monopolin murtumisesta ovat varmaan kärsineet kuvatoimistokuvaajat. Heidän määränsähän on romahtanut. Kuvatoimistokuvauksella on  paikkansa oikeastaan vain sillaisissa paikoissa, minne amatööreillä ei ole asiaa tai jos kuvan laatu ja toimitusvarmuus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Heitä ei siis enää tarvita kissanristiäisissä, korkeintaan pikku prinssien ja prinsessojen ristiäisissä.

Lehden avustajan tekninen kalusto; noin 70 euron puhelin. Sillä voi ottaa teknisesti aivan kelvollisia valokuvia, jopa videota tarpeen tullen, kirjoittaa tai sanella tekstin ja ennen kaikkea lähettää materiaalin käytännössä mistä päin maailmaa tahansa mihin lehteen tahansa. Sisältö ratkaisee, nähdäänkö tuotos jossain lehdessä. Ei avustajan tekninen alivertaisuus lehden omaan toimittajaan ja kuvaajaan nähden. 

Viiden megapikselin kamerakännykällä ottamani kuva. Se tuskin ylittäisi matalaakaa julkaisukynnystä muualla kuin tässä blogissa. Suvannon perheessä on mattojen tuuletuspäivä. Kuva täyttää kuitenkin dokumentaarisen lehtikuvan perusvaatimukset. Se on terävä, oikein tarkennettu ja valotettu. Kun kamerasta löytyy valotuksen säätö ja tarkennus, niin muut ominasuudet ovat 99 %:ssa tapauksista turhaa teknistä painolastia. 

Todistustaakka

Hesarin uutinen 15.11.2013

"Auto- ja kuljetusalan työntekijäliiton AKT:n viestintäjohtajan Hilkka Ahteen tuleva rikosilmoitus Timo Rädyn puheista ei todennäköisesti johda tuomioon, arvioi rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta.

Tolvanen arvelee, että Ahteen uusi rikosilmoitus voi johtaa poliisitutkintaan mutta ei välttämättä syyteharkintaan saati oikeudenkäyntiin asti.

"Rädyllä on syytetyn asemansa vuoksi tavallista suurempi vapaus tuoda toisesta ihmisestä epäedullisia asioita ilmi. On olemassa oikeuskäytäntöä, jonka mukaan itseään oikeudessa puolustaessa saa puhua tuhmempia kuin muuten", Tolvanen sanoo.

Timo Räty kertoi torstaina Helsingin käräjäoikeudessa, että Hilkka Ahde ehdotteli hänelle seksisuhdetta ja hän kieltäytyi siitä vuonna 2005.

Ahde ilmoitti torstai-iltana tekevänsä perättömästä väitteestä rikosilmoituksen. Hänen asianajajansa Mika Kivikosken mielestä kyse oli törkeästä kunnianloukkauksesta.

AKT:n entistä puheenjohtajaa Rätyä syytetään oikeudessa työturvallisuusrikoksista ja pahoinpitelyistä. Syyttäjän mukaan hän kohteli AKT:ssa viestintäpäällikkö Ahdetta ja entistä sihteeriään epäasiallisesti.

Tolvasen mukaan mahdollisen oikeusprosessin kannalta on ratkaisevaa, pystyykö syyttäjä osoittamaan Rädyn väitteet perättömiksi. Tällöin hänellä pitäisi olla näyttöä, ettei Hilkka Ahde ehdotellut Timo Rädylle seksisuhdetta vuonna 2005.

"Menneisyydessä mahdollisesti loukkaavan väitteen esittäjän velvollisuus oli näyttää väitteensä toteen. Nykyisen lain mukaan näyttötaakka on syyttäjällä. Hänen pitää pystyä näyttämään väite perättömäksi", hän sanoo."

Odotan enemmän kuin mielenkiinnolla, miten syyttäjä todistaa, että Hikka Ahde ei ehdotellut Rädylle seksisuhdetta vuonna 2015. Mieleen tulee vääjäämättä Speden klassikkosketsi.

Lintuakin nopeampi

Hesarissa oli 9.11.2013 pieni juttu sulkapallon ennätysnopeudesta.

"Sulkapallopiireissä levisi jokin aika sitten hurja uutinen: malesialainen Tan Boon Heong oli rikkonut maailmanennätyksen.  Kyseessä oli kaikkien aikojen kovin lyönti, sulkapallon vauhti oli 493 kilometriä tunnissa. Tan Boon Heongin aiempi, virallinen ennätys oli 421 kilometriä tunnissa."

 Tarkastellaan tilannetta vähän myös fysikaalisesta näkövinkkelistä. Nopeus on silloin muutettava SI-yksiköiksi, eli 137 m/s:ksi. Lujaa se menee samalla vauhdilla siitä huolimatta, että lukuarvo pieneni.

Sulkapallon iskulyönti lyödään ilmassa käytännössä paikallaan olevaan palloon (joka on muodoltaan kaikkea muuta kuin pallo). Suuruusluokkatarkasteluissa voidaan vielä olettaa sulkapallon ja mailan jänteiden välisen törmäyksen olevan täysin kimmoinen. Nämä olettamukset helpottavat tilanteen matemaattisen mallin käsittelyä.

Kimmoisassa törmäyksessä liikemäärä ja liike-energia säilyvät. Jos M = törmäävän mailan paino ja m = sulkapallon paino, v(1) ja v(2) mailan nopeudet ennen ja jälkeen iskun osumisen ja v sulkapallon nopeus heti osuman jälkeen, niin päästään seuraavaan yhtälöpariin.

Kun kädessä kiinni olevan mailan nopeus ei käytännössä muutu lainkaan kevyeen sulkapalloon osuessaan, niin tulokseksi saadaan, että sulkapallon lähtönopeus on kaksinkertainen mailan osumakohdan nopeuteen nähden. Mailan nopeus sen osuessa palloon on pyörein luvuin 70 m/s.

Vaikka sulkapallossa iskulyönnissä on koko kroppa mukana, niin suurin vauhti mailaan saadaan ranteella. Aloittelevien pelaajien näkee usein lyövän palloa koko kädellä. Tulos ei ole kaksinen sen paremmin pallon vauhdin kuin tarkkuuden suhteen.

Pallon kiihtyvyys iskun aikana on hurja. Lyönnin palloon aiheuttaman voiman vaikutusaikaa on aika vaikea arvioida ilman mittauksia, mutta tuskin se on 1/100 sekuntia pidempi. Keskimääräinen kiihtyvyys olisi silloin tuhannen g:n suuruusluokkaa. Tästä voi päätellä ainakin sen, että vaikka pallon rakenne näyttää heppoiselta, niin molekyylejä kiinni pitävät voimat ovat paljon suurempia kuin mailan palloon kohdistama voima. Yleensä pallot hajoavatkin sulkiin, ei pallon päähän kohdistuvista iskuista.

Myös pallon hidastuvuus lennon aikana on melkoista. Sulkapallon ilmanvastus on sen painoon nähden suuri. Siksi näinkin hurjalla nopeudella lyöty pallo ei lennä kovin kauaksi. Valistunut vain omaan kokemukseen perustuva arvaus on, että parhaimmillaankin pallon voisi saada lentämään noin 30 metriä.   Perustelen tätä sillä, että itse pystyn lyömään pallon oman puoliskon takarajalta toisen puolen takarajalle, jonne matkaa on noin13,5 metriä. Kun ilmanvastus on verrannollista nopeuden neliöön, joissakin tapauksissa jopa kuutioon, niin lujakaan alkuvauhti ei kiidätä palloa kovin kauaksi. Jos lasketaan sulkapallon keskimääräinen hidastuvuus edellä mainitun 30 metrin lennon mukaan, niin se olisi noin 20 kertaisesti putoamiskiihtyvyys g. Lisäksi on huomioitava, että alussa hidastuvuus on moninkertaista lennon loppuvaiheisiin verrattuna.

Mailan pituus ranteesta lavan iskukohtaan laskettuna on noin 50 cm. Mailan pyörimisnopeus on silloin noin 1700 kierrosta minuutissa. Tosin kierroksiahan kertyy vain noin puolikas.

Syy sulkapallon hurjaan lähtönopeuteen on siis osuman kimmoisuudessa ja pallon keveydessä. Kun pallo painaa vain 5 grammaa, niin kovin suurta liike-energiaa sille ei pystytä antamaan hurjasta nopeudesta huolimatta. Sitä lähdön hetkellä (lyönnin osuessa, ei uskonnollisena kielikuvana) on noin 50 joulea.

Luku ei varmaan sano suurimmalle osalle lukijoita mitään. Sulkapalloilijat, ainakin huipulla olevat, ovat varsin keveitä, joten verrataan pallon energiaa 50 kg painavan sulkapalloilijan liike-energiaa hänen liikkuessaan kentällä. Vastaava liike-energia palloilijalla olisi liikkuessaan vajaan 1½ metriä sekunnissa, eli aika verkkaisesti. Toisaalta sillä energialla pelaaja pääsisi hyppäämällä 10 cm:n korkeuteen. Mikä sivumennen sanoen on suunnilleen se korkeus, johon meikäläinen nykyään pääsee lyödessään iskulyöntiä sulkapallossa. Kuten lukija varmaan arvaa, niitä tästä viimeksi mainitusta ei voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, mikä on pallon nopeus minun iskulyönnissäni. 

Valhe, emävalhe, journalisti tilastotieteilijänä

Kuvan lähde

Journalisti-lehdessä toimittaja ryhtyi tilastotieteilijäksi.

"Katsojat hylkäsivät Sarasvuon! Näin julisti moni lehti, kun Nelosen Sarasvuo-ohjelman toinen jakso keräsi 156000 katsojaa eli 109 000 katsojaa vähemmän kuin ensimmäinen jakso.

Mutta ketkä Sarasvuon oikein hylkäsivät? Finnpanel mittaa tv:n katselua noin 1100 kotitaloudessa. Se  tarkoittaa, että alle 50 suomalaista edustaa 100000 katselijaa. Ja vain tusinan joukko pystyy heilauttamaan dramaattisesti vähän katsottujen kanavien katsojamääriä. Silti me toimittajat suhtaudumme lukuihin hartaan vakavasti.

Samanlaista voimakasta halua uskoa epävarmoihin mittauksiin on tavassa tehdä isoja uutisia pienistä muutoksista puolueiden kannatusluvuissa. Mutta silloin sentään mainitaan sivulauseessa, että  ”muutos mahtuu virhemarginaaliin”.

Virhemarginaalin mainitseminen voisi olla välillä hyväksi myös katsojaluku-uutisissa."

Katsotaanpa. Finnpanelin sivuilta käy ilmi mm. seuraavaa.

Tutkimuksissa on 1100 kotitaloutta, mutta laitteet rekisteröivät 2 300 katsojan katselun. Siis katsojia mittaavia tilastoyksiköitä on 2300 eikä 1100. He ovat otos noin 4.8 miljoonasta katsojasta. Yksi panelisti vastaa noin 2100 katsojaa. Tämä on huomioitu Journalistin laskelmimissa, mutta ilman mainintaa siitä lukija saattaa hämmästellä, millä perusteilla tuloksiin on päädytty.

Edelleen Finnpanelin sivuilta käy selville, että torstaisin Sarasvuon ohjelman aikoihin televisiota katsoo pyörein luvuin 2 miljoonaa suomalaista. Tähän johtopäätökseen tultiin tietysti siitä, että Finnpanelin mittauksessa vajaa tuhat käyttäjää oli katsonut televisiota tätä aikana. Näistä Sarasvuota katsoi yllä mainittuna aikana siis noin 8 % eli noin 80 panelistia. Kun tälle prosentuaaliselle estimaatille tulokselle lasketaan virhemarginaali (luottamusväli) yleisesti käytetyllä 95 %:n luottamustasolla, niin se on noin +/- 1,8 %. Tarkoittaa siis sitä, että Sarasvuon ohjelman todelliset katsoja luvut parhaimmillaankin oli kyseisenä torstaina olivat noin 159000. Jos luottamustaso kasvatetaan huimaan 99,9 %:iin, niin katsojien suurimmaksi määräksi saadaan noin 161000. 

Tekstissä mainittu tusinan joukko vastaa noin yhtä prosenttia televisiota katsovista tyypillisesti tuhannesta panelistista eli noin 25000 katsojaa. Jos haluamme uskoa salaliittoteorioihin, niin periaatteessa tusina "panelikapinallista" voisi halutessaan nostaa jonkin katsojamääriltään marginaalisen ohjelman katsojalukuja merkittävästi. Toiseen suuntaan se ei onnistuisi, elleivät he sitten olisi kyseisen vähemmän suositun ohjelman merkittävin katsojaryhmä paneelissa.

 On selvää, että kovin pieniä katsojalukuja kerääviin ohjelmiin tämä katsojatutkimus ei oikein sovi. Sarasvuon ohjelman katsojien määrä on kuitenkin niin suuri, että sen suhteen voidaan tällä otoskoolla tehdä jo aika pitkälle meneviä johtopäätelmiä.  Sarasvuon katsojalukujen pudotus ei ole mitenkään selitettävissä virhemarginaalilla.

Tähän liittyy se yleinen harhaluulo, että virhemarginaali pienenisi, jos estimoitavana oleva joukko kasvaa. Virhemarginaali  on prosenttiluku ja riippuu vain valitusta luottamustasosta, otoksen koosta ja todennäköisyyksien arvoista. Ainoa oletus perusjoukon ja otoksen välillä on se, että perusjoukko on merkittävästi otosta suurempi. On ilmeistä, että jos perusjoukko on vaikka 1000 ja otos 999, niin ei siinä virhemarginaaleille jää paljoa tilaa.

Arkhimedeen kuolemansäteet Heurekassa

Yksi monista historiaan jääneistä, mutta mitä todennäköisimmin paikkaansa pitämättömistä myyteistä on Arkhimedeen kuolemansäteet. Tarinan mukaan kreikkalaiset upottivat roomalaisten laivat Syrakusassa sytyttämällä ne tuleen Arkhimedeen rakennuttamien peilien avulla. Lukuisat kokeet ovat osoittaneet kertomuksen luultavasti legendaksi. Viimeisimpiä lienee Myytinmurtajien tekemät useat kokeet, joista viimeisin tapahtui presidentti Obaman toivomuksesta.

Minä olin asialla jo paljon ennen Myytinmurtajia. Olin töissä Heurekassa keväällä 1994. Kevät oli luokkaretkien aikaa ja Heureka oli toukokuun lopussa täynnä kuin nuijalla lyötynä näistä koululaisista. Kun eräänä aivan toukokuun lopun päivänä oli tulossa erityisen paljon luokkaretkeläisiä, niin päätin toistaa Arkhimedeen peilikokeen, tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.

When the legend becomes fact, print the legend. (Ransom "Ranse"  Stoddard)

Tikkurilalainen lasifirma lahjoitti Heurekalla noin 500 peiliä niistä palasista, jotka muuten menisivät kaatopaikalle. Jopa hioi reunat pyöreiksi.  Aion jakaa ne koululaisille, ja he saisivat sytyttää niillä laivan pienoismallin, joka seilasi muoviämpärissä. Varmuuden vuoksi olin valellut puusta tekemäni laivan jollain helposti syttyvällä nesteellä (en enää muista millä), jotta sen palaminen saataisiin varmistettua.

Suurin huolenaiheeni etukäteen oli pilvisyys. Oli luvattu puolipilvistä, mutta taivas oli lopulta täysin pilvetön kokeen alkaessa. Peilien jakaminen usealle sadalle ihmiselle ja heidän saamisensa toimimaan kurinalaisena kreikkalaisena sotilasyksikkönä oli aika haasteellista. Vaikein osa oli kuitenkin säteen suuntaaminen peilillä laivan kylkeen. Nimittäin yksittäisen peilin käyttäjän oli mahdotonta päätellä peilien heijastamista sadoista auringonläikistä, mikä oli hänen omansa, niin vain osa säteistä saatiin osumaan laivaan. Lopulta suuri osa "kuolemansäteistä" meni harakoille. Ei toivoakaan, että laiva olisi saatu tuleen tällä keinolla. 

Onneksi olin varautunut suunnitelma beellä. Ulos oli kannettu myös Heurekassa monessa mukana ollut kovera peili, jonkinlainen jättiläisen partapeili. Kun laivan sytyttäminen taskupeileillä oli osoittautunut mahdottomaksi, niin kokeilimme yhdellä isolla peilillä. Kun laivassa oli sen verran herkästi syttyvää aviketta, niin laiva leimahti liekkeihin suunnilleen samalla hetkellä, kun laivaa käsissään pitänyt opas Markku Sarimaa löysi peilin polttopisteen.

Katsojat hurrasivat  – vai olisivatko vain taputtaneet. Missään tapauksessa eivät kuitenkaan buuanneet.  Show oli pelastettu. Hieman jäi tietysti kismittämään, että varsinainen koe epäonnistui. Siitä harmista vapauduin lopullisesti vasta sitten, kun Myytinmurtajat olivat osoittaneet, että se ei olisi voinutkaan onnistua. Peilien avulla lämpötilaa on käytännössä  mahdotonta saada niin korkeaksi, että laiva syttyisi tuleen.  Sekin lohdutti, että Myytimurtajilla oli yhtä lailla ongelmia saada kaikki säteet suunnattua oikeaan kohtaan useiden peilien sekamelskassa.

Lopuksi paistomme halukkaille makkaroita ison peilin avulla. Se onnistuikin hyvin, varsinkin kun syöjät eivät olleet niin tarkkoja makkaroiden sisäkypsyyden suhteen. Riitti, että pinta on kunnolla kärvennetty.

Heurekan oppaat Markku Sarimaa ja Jan Fast ovat juuri saaneet laivan syttymään ison peilin avulla. Minä olen edessä oleva, silloin vielä tummaa tukkaa omannut hemmo. Peilin alla näkyy muutama makkara, joita on taidettu jo käristää peilin polttopisteessä. Yleisöllä on  käsissään on tarinassa mainittuja peilejä. Kuvan on ottanut Sakari Mäkelä.

Yllättävä valttikortti työmarkkinoilla: skandinaavikielen taito

Taloussanomissa oli yllä oleva pikku uutinen.  Minut uutinen tavoitti Facebookin kautta, kun lähi- ja vähän kauemmassakin piirissä on FB-kavereita.

Mitä tästä seurasi? Facebookissa peukutusta ja Taloussanomien kommenttiosalla kovin tutunoloinen riita ruotsin kielen asemasta Suomessa. Argumentit olivat tasoa ja etenkin tyyliä, joka ei ole kunniaksi riidan kummallekaan osapuolelle.  Kuulostaa lähinnä humalaisten päättymättömältä jankkaamiselta iltanuotiolla, missä toisen osapuolen näkökantoja ei edes kuunnella - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Kieliriita tuntuu vain kärjistyvän, eikä kohta edessä oleva keskustelu eduskunnassa varmaan tule olemaan öljyä laineille vaan pikemminkin bensaa liekkeihin.

Mikä neuvoksi? Näitä kirjoituksia seuraavat varmaan ovat sitä mieltä, että minun asenteillani on mahdotonta olla tässä asiassa neuvonantaja. Jos nyt kuitenkin yritetään.

Argumentoinnin tasoa voisi ainakin yrittää saada neutraalimmaksi ja toista osapuolta kunnioittavammaksi. Minä olen luopunut termin "pakkoruotsi" käytöstä ja ainakin yritän käyttää neutraalimpaa ilmaisua "peruskoulussa B1-kielen valinnaisuus". Samma på svenska "B1-språkets valfrihet i grundskolan".  Ruotsin kielen opetuksen pakollisuuden kannattajia kehottaisin jättämään pois ainakin kaikkein typerimmät argumentit ruotsin kielen osaamisen suunnattomasta hyödyllisyydestä suomenkielisille ja vastaavasti sen osaamattomuuden turmiollisuudesta.  Ne herättävät ainoastaan ja vain entistä suurempaa vastenmielisyyttä koko ruotsin kieltä kohtaan, mikä ei voi olla kenenkään etu.

Tältä pohjalta voisi kuvitella olevan mahdollisuuksia muuhunkin vuoropuheluun kuin toistensa ohitse huutamiseen.

Kaiken väärinkäsittämisen uhallakin pari kommenttia kuitenkin Taloussanomien uutiseen.  Uutinen sinänsä oli lehdille nykyään tyypilliseen "laatujournalistiseen" tapaan kopioitu CCN Moneyn verkkosivuilta. Jos ajatellaan, että laatujournalismiin kuuluu uutisen välittäminen sen alkuperäisestä sisältöä kunnioittaen eikä sitä omiin tarkoitusperiin käyttäen, niin silloin Taloussanomat menee tässä kyllä rimaa hipomatta limbona sen alitse.

Uutisen keskeinen sanomahan on se, että harvinaisten kielten (USA:n näkövinkkelistä asiaa katsottaessa) osaajista on pulaa USA:ssa. Skandinaaviset kielet mainitaan uutisessa sivulauseessa. Jos artikkelin kuvituksena on Ruotsin lippu liehumassa, niin lukijan mielikuva artikkelin otsikon sisällöstä on varmaan ihan toinen.

Toinen toimittajan keskeinen ominaisuus on peilata maailman uutisia oman maan asioihin. Tässä mielessä viimeisen virke: "Sen sijaan espanjan osaamisesta on Yhdysvalloissa vähiten rahallista hyötyä, koska se on maan toiseksi puhutuin kieli." on keskeinen. Ihan samalla tavalla ruotsin kielen osaamisesta on meillä aika vaatimattomasti rahallista hyötyä, koska se on Suomen toiseksi puhutuin kieli. Mitä alempiin palkkaluokkiin mennään, niin sitä vaatimattomammaksi ruotsin kielen osaamisen tuoma ansionlisä käy. Esimerkiksi Stokkalla  myyjän perustuntipalkka on siinä 10 euron hujakoilla. Ruotsin kielen taito tuo siihen 5 %:n lisän, eikä silloin puhuta peruskoulun antamaa "Var så god, tack och adjö"-kielen osaamisesta.

Olen useaan otteeseen esittänyt, että jos halutaan ihan oikeasti lisätä suomenkielisen väestön ruotsin taitoa, niin siihen lääkkeenä porkkana toimisi ihan eri tavalla kuin nyt käytetty keppi. Esimerkiksi virkamiesruotsin suorittaminen on lähinnä muodollisuus, josta jopa minä menin lävitse heittämällä.  Sen sijaan jos todellisesta kielitaidosta maksettaisiin ainakin valtion ja kunnan töissä vaikka 20% kielilisä, niin sen jo luulisi houkuttelevan. Toki siihen sitten vaadittaisiin vähän enemmän näyttöä kuin nykyään.  Mummon turkki, Aurinko ja myrskytuuli oli lapsuudessani ja on vieläkin lempijuttujani. Se on opettavainen tarina.