Tyypillinen telefotokuva kuvateksteineen. Tässä Iso ruma karhu, kuten Mohammad Ali Sonny Listonia kutsui, on pieksänyt saksalaisen vastuntajansa keskeytyskuntoon. Originaali telefotokuva on myynnissä hintaan 19,99 $.
Kuvan mukana tullut kuvateksti käännettynä vähän mukavammin luettavaksi. Kuvan on lähettänyt UPI (United Photographers International), jonka käyttämä systeemi oli nimeltään CABLEPHOTO. Samasta systeemistä oli kuitenkin kysymys.
Sonny Listoniin liittyy henkilökohtainen muistelu kuvan kaukosiirrosta. Listonin ja Muhammad Alin MM-uusintaottelu lähettettiin suorana satelliitin välityksellä Suomeenkin aamuyöllä 25.5.1965. Itse ottelun takia ei tarvinnut kauan valvoa, sillä Ali tyrmäsi Listonin jo ensimmäisessä erässä.
Kuvan mukana tullut kuvateksti käännettynä vähän mukavammin luettavaksi. Kuvan on lähettänyt UPI (United Photographers International), jonka käyttämä systeemi oli nimeltään CABLEPHOTO. Samasta systeemistä oli kuitenkin kysymys.
Sonny Listoniin liittyy henkilökohtainen muistelu kuvan kaukosiirrosta. Listonin ja Muhammad Alin MM-uusintaottelu lähettettiin suorana satelliitin välityksellä Suomeenkin aamuyöllä 25.5.1965. Itse ottelun takia ei tarvinnut kauan valvoa, sillä Ali tyrmäsi Listonin jo ensimmäisessä erässä.
Telefoto systeeminä lienee aika outo suurimmalle
osalle tämän blogin lukijoista (blogin pitäjä mukaan lukien), vaikka varmaan kaikki ovat nähneet telefotolla välitettyjä kuvia. Siksi muutama sana
tästä aikansa valokuvateknisestä ihmeestä.
Telefoto on aika vanha keksintö. Varhaisin toimiva versio
valmistettiin tasan sata vuotta sitten ja kaupallinen toimintakin on noin 80
vuotta vanhaa. Suomeen telefotolaitteet rantautuivat joskus 1950-luvulla ja
niiden aikakausi jatkui oikeastaan digikuvan aikaan asti, eli 1990-luvun
alkuun. Nykyään ne lienevät pelkästään museotavaraa.
Telefoton toimintaperiaate lyhyesti kerrottuna on siirtää
kuva kuva-alkio kerrallaan puhelinlankoja myöten lähettäjältä vastaanottajalle.
Kuva siis pikselöidään kuten nykyiset digikuvat, mutta laite on analoginen, ei
digitaalinen. Lähtökuva ja telefotokuva saattoivat olla vedoksia tai filmiä.
Jos originaali filmi tai vedos oli kuvatoimistossa, niin se lähetettiin asiakkaille telefotona yhdelle kerrallaan. Kun yhden kuvan lähetys kesti noin 7 minuuttia, niin määräänsä enempää asiakkaita ei voinut olla.
Sen sijaan jos kuva tuli kuvaajalta suoraan kuvatoimistoon tai kuvatoimistosta toiseen jakelutoimistoon, niin edelleen jaettava telefotokuva tehtiin jo toisen polven kuvana. Laatu tietysti heikkeni joka kerralla toisin kuin digitaalisen kuvan kohdalla, joka ei kopioinnissa muutu miksikään.
Jos originaali filmi tai vedos oli kuvatoimistossa, niin se lähetettiin asiakkaille telefotona yhdelle kerrallaan. Kun yhden kuvan lähetys kesti noin 7 minuuttia, niin määräänsä enempää asiakkaita ei voinut olla.
Sen sijaan jos kuva tuli kuvaajalta suoraan kuvatoimistoon tai kuvatoimistosta toiseen jakelutoimistoon, niin edelleen jaettava telefotokuva tehtiin jo toisen polven kuvana. Laatu tietysti heikkeni joka kerralla toisin kuin digitaalisen kuvan kohdalla, joka ei kopioinnissa muutu miksikään.
Telefoton aikakaudella käytännössä kaikki lehtien
julkaisemat ulkomaiset uutiskuvat olivat telefotokuvia. Niiden laatu oli sanomalehteen
aivan riittävän hyvä ja niitä tuottamassa oli useallakin kuvatoimistolla
mittava kuvatoimistokuvaajien verkosto. Tunnetuimpia suomalaisia
kuvatoimistokuvaajia on Jore Puusa, joka on kertonut omista kokemuksistaan puuhailusta telefoton parissa. Mielenkiintoinen tarina, kannattaa lukea.
Hesari 1968
Pari esimerkkiä telefotokuvista omalta ullakoltani
löytyneitä lehdistä. Telefotokuva ei tietenkään voinut olla parempi kuin
originaali, mutta jos originaali oli teknisesti hyvä, niin siitä oli
mahdollista saada ihan kelvollinen painokuva jopa sanomalehteen. Surkasta kuvasta tuli surkea, tehtiin se originaalista tai telefotokäsittelyn kautta.
Hesarin rasteri 1968
Yllä olevista kuvista parempilaatuinen on aikaisempi.
Alemman vuonna 1974 otetun kuvan surkeaan laatuun vaikutti paitsi originaalin
paha puhkipalaminen myös Hesarin siirtyminen 1970-luvulla karkeampaan rasteriin. Kun vuonna
1968 lehden käyttämä rasteritiheys oli noin 25 linjaa/cm, niin minulle
tuntemattomasta syystä se oli vuonna 1974 pudotettu noin 20 linjaan/cm.
Nykyisellään Hesarin linjatiheys on noin 40 linjaa/cm. Juuri
sen tiheämpää rasteria ei huokoisessa sanomalehtipaperissa voi käyttääkään. Kun
Hesarin kaikki sivut ovat nykyään värillisiä, niin harmaasävykuvatkin painetaan
värimusteella, kuten tämäkin vanha valokuva. Toki se on luultavasti digitaalisesti skannattu, joten laatu on siinäkin suhteessa parempi kuin käytettäessä telefotokuvaa originaalina.
Vanhat telefotokuvat on jenkeissä jopa keräilyn kohteena. Jos kiinnostaa, niin kannattaa googlata hakusanalla "Wire photo". Harvinaisemmista originaalitelefotokuvista eli sellaisista, jotka on valotettu telefotolaitteella, pyydetään satoja dollareita,
kopioita saa paljon halvemmalla. Aiheet ovat kovin USA-henkisiä ja ainakin ebay ilmoittaa monien kuvien kohdalla, että ei toimita niitä lainkaan Eurooppaan. Kuvissa on usein myös niiden mukana kulkeneet kuvatekstit.
Tämän Tommie Smithin ja John Carloksen palkintokorokekuvan aitona telefotokuvana saisi Suomeen postitettuna 360 eurolla. Tuskin sillä on kovin suurta mielenkiintoarvoa suomalaisille, jollain Jorma Poudan ottamalla kuvasta kaatuneesta Lasse Virenistä voisi ollakin.
Kuten edellisestä ja tästä jutusta käy ilmi, niin oma kosketukseni telefotoon on ohuttakin ohuempi. Olisin tyytyväinen, jos joku telefoton kanssa itse puuhaillut voisi kommentoida tätä omien kokemustensa kautta. Jos ei muuten, niin ainakin oikaisten yllä mahdollisesti olevat virheet ja väärinkäsitykset.
ps. 20.11.1013
Omaan kommenttiini viitaten kuvassa elokuvan optista ääniraitaa. Siis kun telefotossa kuva muutetaan ääneksi ja edelleen takaisin kuvaksi, niin elokuvan ääniraidassa ääni muutetaan kuvaksi ja edelleen takaisin alkuperäiseksi ääneksi. (Korjaus. Kuten alla olevasta kommentista käy ilmi, niin telefotossa kuva muutetaan valon avulla analogiseksi sähköiseksi signaaliksi ja sitten tämä sähköinen signaali taas kuvan valottavaksi valoksi. Välivaiheita on monia ja jokainen heikentää kuvan laatua. On melkein ihme, että parhaat telefotot ovat niinkin hyviä kuin ovat.)
ps. 22.11.2013
Tämän Tommie Smithin ja John Carloksen palkintokorokekuvan aitona telefotokuvana saisi Suomeen postitettuna 360 eurolla. Tuskin sillä on kovin suurta mielenkiintoarvoa suomalaisille, jollain Jorma Poudan ottamalla kuvasta kaatuneesta Lasse Virenistä voisi ollakin.
Kuten edellisestä ja tästä jutusta käy ilmi, niin oma kosketukseni telefotoon on ohuttakin ohuempi. Olisin tyytyväinen, jos joku telefoton kanssa itse puuhaillut voisi kommentoida tätä omien kokemustensa kautta. Jos ei muuten, niin ainakin oikaisten yllä mahdollisesti olevat virheet ja väärinkäsitykset.
ps. 20.11.1013
Omaan kommenttiini viitaten kuvassa elokuvan optista ääniraitaa. Siis kun telefotossa kuva muutetaan ääneksi ja edelleen takaisin kuvaksi, niin elokuvan ääniraidassa ääni muutetaan kuvaksi ja edelleen takaisin alkuperäiseksi ääneksi. (Korjaus. Kuten alla olevasta kommentista käy ilmi, niin telefotossa kuva muutetaan valon avulla analogiseksi sähköiseksi signaaliksi ja sitten tämä sähköinen signaali taas kuvan valottavaksi valoksi. Välivaiheita on monia ja jokainen heikentää kuvan laatua. On melkein ihme, että parhaat telefotot ovat niinkin hyviä kuin ovat.)
ps. 22.11.2013
Hesarin rasterit kolmelta eri vuodelta. Papereita käsin tunnusteltaessa vuoden 2013 paperi on kaikkein vähiten huokoista. Niinpä sen rasteriteys on suunnilleen tuplat vuoden 1974 rasteriin. Vuoden 1974 paperi tuntuu hieman huokoisemmalta kuin vuoden 1968 paperi, minkä oletan olevan syynä rasteritiheyden pienentämiseen. Vuoden 1974 paperilla vuoden 1968 rasterointi olisi vienyt tumman pään tukkoon ja muutenkin musteen määrä olisi saattanut olla ongelmana painoprosessissa.
28 kommenttia:
Historiaa:
http://www.historybuff.com/library/refwire.html
Telefotolähetin luki kuvan viivoiksi, ei varsinaisesti pikselöinyt.
Sanoisin, että kuvaa ei siis digitoitu pikseleiksi, vaan harmaasävyt muuttuivat lukupään edetessä rätiseviksi piippauksiksi, jotka voi kuulla linjalla. Eri hertsiset piippukset siirtyivät vastaanottolaitteeseen, joka muutti signaalin vaihtelut takaisin harmaasävyiksi ja tulosti kuvasta ns. rättikopion.
-
Linjaa pitikin kuunnella, koska häiriön sattuessa kuva piti ajaa uudestaan operaattorille. Virhe kuvassa oli yleensä musta viiva. Se kulki koko kuvan halki, koska kuva oli lähettimen rummulla pyörien tasaisesti, lukupään ollessa kuvaan nähden kohtisuorassa mutta liikkuen kuvan poikki sivuttain jengassa joka oli kuin vanhanajan pumppumeisselissä.
Kun linjaa kuunteli, saattoi kuulla milloin analoginen yhteys katkesi, jolloin kuvalähetyksen saattoi pysäyttää ja aloittaa alusta eikä operaattorin tarvinnut pyytää suomesta uusintaa.
-
UPI oli United Press International ja AP Associated Press.
DPA oli Deutsche Presse Agentur ( kirjoitusasusta en enää ole varma) ja AFP L’Agence France-Presse.
Telefotolaitteella välitettiin värikuvat seuraavasti.
Värinegasta tehtiin filtteröiden neljä mustavalkoprinttiä eli CMYK erottelu, jotka ajettiin Suomeen.
Tuo prosessi oli kohdistuongelmineen ja väriprosessin hallinnan suhteen hankala, joten en siihen puutu, tulisi liian pitkä juttu-- muistan vain valtavan kiireen näitä printatessa ja ahdistuksen kun linjat maailmalla katkeilivat jatkuvasti, parhaimmillaan väri toki meni 4 x 7,5 min.
Kuvatoimistokuvaaja, ei siis lehtikuvaaja joutui hotelliin tullessaan tekemään kemiat ja valmistelemaan WC:n labraksi. Filmin kehitys kuivasta kuivaan meni Drysonalin avulla jopa 3,5 min!
Ja ensimmäinen printti oli rummulla märkänä jopa 5 minuutissa siitä kun kuvaaja astui hotellihuoneeseen keikalta. Siitä 7 minuuttia ja kuva oli maailmalla.
TF signaalin voi releyttää asiakaslehdille, tarvittiin siis yksi lähetys, joka voitiin jakaa lähetyshetkellä Helsingin deskistä useisiin osoitteisiin samanaikaisesti Suomeen ja ulkomaille.
Tai, kuva lähtettiin kuten usein tehtiin New Yorkiin tai Lontooseen tai Brysseliin josta se releytettiin maailmanlaajuisesti.
TF slangi oli nopeaa ja linjat huonoja joten kielitaito oli tärkeää, piti pystyä kommunikoimaan operaattoreiden kanssa ainakin englanniksi, saksaksi ja ranskaksi ja jos käytti TASS:ia releyttäjänä oli pakko osata hiukan venäjää.
-
Kuvan alalaitaan kirjoitettiin liimatarranauhalle caption eli pieni juttu/kuvateksti aiheesta lähetyskoodeineen, captionin laatuun kiinnitettiin kovasti huomiota, kun se tehtiin englanniksi ei virheitä saanut olla, siitä nousi hirveä haloo.
Kannattaa muistaa että kuvatoimistokuvaaja tekee töitä yksin, tekee oman uutishankinnan keikoilla, hommaa oman fikseri ja vastaa myös kuvatekstin kieliasusta ja oikeellisuudesta.
-
Kuvaaja joutui kovassa kiireessä korjaamaan laitteita ja taistelemaan kansainvälisten linjojen ja keskusten kanssa. Jouduimme yleismittarilla hakemaan signaalia hotellin seinästä tulevasta johtokimpusta ja ottamaan sieltä hauenleuoilla ne kaksi-neljä karvaa yhteyteen, joita pitkin sai koekuvan harmaakiiloineen kulkemaan edes jonnekin.
Oma lukunsa oli toimiminen rautaesiripun takana.
Ensin piti lahjoa hotellin respa kertomaan missä oli KGB:n huone ja sitten mennä sinne ja lahjoa KGB:n linjaa valvova välikeskus ja muu kuuntelu päästämään kuva läpi ilman, että he katkaisivat kuvan kuullessaan piipitystä linjalla. Mahorkan hajusta huone löytyi.
-
Deskissä oleva taitava operaattori reprosi 9x12 kameralla, jos orkkis oli huono ja pystyi jopa parantamaan kuvan laatua eri tekniikoilla kuten esihuntu ja analoginen USM ja varjojen aukaisu loivennusfilttereillä.
-
Mitä kireämpi rasteri sen helpommin musta piste meni tukkoon, harvarasterilla saa kuvan tumman pään auki.
Näin välitetyssä lehtikuvassa oli painovaiheen jälkeen vain osa MV:n 256 sävystä jäljellä. Ihmissilmä ei niitä kaikkia huomaakaan ja kokeissamme 16 sävyinen kuva meni vielä täysin läpi katsojille varsinkin jos kuva oli raju ja uutisaihe merkittävä.
Jore Puusa
Mukavaa, että jollakin on asiasta ihan oikeaa omakohtaista tietoa.
Ehkä pikseli on tässä huono ilmaisu, koska signaali oli jatkuvaa. Rivin vaihto piti tietysti ilmaista jollain tavalla, että vastaanottava pää tiesi, milloin aloitetaan uuden viivan valottaminen. Kuten sanoin, sen ainoan kerran kun olen ollut telefoton kanssa tekemisissä, niin silloinkaan en ollut todistamassa itse lähetystä. Toiminta noin teknisesti oli hyvin samankaltaista kuin faxin toiminta. Jos puhelimessa kuuntelee faxi-lähetystä, niin samanlaista vinkunaa sieltä kuuluu ollut telefotolähetyksessä. Ääni voidaan muuttaa kuvaksi ja sitten takaisin ääneksi kuten ennen tehtiin optinen filmiraita ja kääntäen kuva voidaan muuttaa ääneksi ja takaisin kuvaksi.
Tekniikka sinänsä ei minusta ole tässä se mielenkiintoisin juttu, vaikka telefoto kuvastaakin ihmisen teknistä nokkeluutta. Kun jokin on teknisesti mahdollista, niin joku ottaa sen käyttöönsä. Kuten yllä olevasta ansiokkaasta ja omakohtaisesta kommentista käy hyvin ilmi, niin valokuvaajan ammatti on ollut paljon muutakin kuin kuvaamista. Se on tilanteen kokonaisvaltaista haltuunottoa. Valokuvauksen pioneereilla saattoi olla kuvauskeikalla jopa kanat mukana, jotta he saivat gelatiiniin tarvittavat munanvalkuaiset tarpeeksi tuoreina.
Kunnes toisin todistetaan, niin olen edelleenkin sitä mieltä, että etenkin sanomalehtiin ammatikseen kuvaavien määrän romahtamiseen suurin syy on digitaalisuuden tuoma tekninen mullistus. Nykyiset kamerat ovat halpoja, hyviä ja helppokäyttöisiä. Kuka tahansa saa helposti sanomalehteen teknisesti riittävän kelvollisen kuvan vaikka kännykkäkamerallaan ja ennen kaikkea pystyy välittämään sen saman tien minne tahansa. Tässä suhteessa eletään ihan eri maailmaa kuin mitä yllä olevassa kertomuksessa on kuvattu. Amatööreillä ei ollut mitään asiaa näillä markkinoilla filmiaikaan. Tilanne oli vähän kuin Mika Salon kommentissa, että miten tavallinen autoilija pärjäisi formulan ratissa. Salo sanoi, että tavallinen autoilija ei saisi edes peruutettua F-1 autoa ulos tallista. Filmiaikaan amatööreillä ei ollut keinoa saada uutiskuviaan lehden toimitukseen niiden vaatimassa aikataulussa.
Tähän näennäiseen helppouteen liittyy myös useassa yhteydessä esiintyvä valokuvausammatin harha. Mestareiksi ei enää kasveta pidemmän kaavan mukaan ajan ja kokemuksen myötä, vaan mestareita ollaan suoraan valokuvakoulun penkiltä tultaessa, jotkut jopa heti kameran saatuaan. Näin ainakin nuorten fotareitten omasta mielestä. Ollessani kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa en voinut kuin pyöritellä päätäni, kun näin millaisin taidoin ja millaisin luuloin omasta pätevyydestään monet nuoret olivat omasta mielestään valmiita valokuvaajia. Vuoden lehtikuvaaja -kilpailun sato viime vuosina ei ole tätä näkemystä ainakaan lieventänyt.
Lopun lausuma " Siis kun telefotossa kuva muutetaan ääneksi ja edelleen takaisin kuvaksi"
- taitaa olla kuitenkin hiukan harhanjohtava, jos sitä tekniikkaa vähän tarkemmin ajatellaan. Ei kuvaa ääneksi muuteta, vaan amplitudiltaan vaihtelevaksi sähkösignaaliksi, joka sitten niitä kaapeleita pitkin siirtyy muualle. Ja sähköisenä signaalina se vastaanottopäässäkin kuvaksi piirrellään.
Se on sitten toinen juttu, että sopivalla apulaitteistolla (puhelimen kuuloke) kyseinen signaali voidaan muuttaa myös ääneksi. Telefoto sinänsä toimisi periaatteessa ilman kuulokkeitakin vallan hyvin - tosin Joren mainitsema seuranta pätkimisen varalta edellyttää sen kuulokkeen olemassaolon.
Ihan noitten yhteyksien alkuaikoina taisi muuten olla olemassa modemeja (tai siis vastaavia), jotka oikeasti muuttivat vaikkapa sähköpostin ääneksi. Puhelimen luuri laitettiin vekottimen päälle, ja signaali siirtyi äänenä modemista luuriin. Elokuvissa on sen kaltaisia vekottimia näkynyt - tosin, niittenhän ei tarvinnut olla oikeita.
Luin tarinan udelleen sadetta pidellessä, ja hiukan auki on, miten laite erosi faksista? Ihan samat toiminnothan siinä, ja jotenkin samalta laitteelta vaikuttaa. Ruvettiinko fakseista puhumaan sitten kun ne yleistyivät, ja japanilaiset alkoivat kehittää vehjettä. Putkivalokennot korvattiin puolijohteilla jne., hinnat laskivat. Faksejakaan ei taida olla enää nykyisin oikein missään, kun valokopiokoneet lähettävät skannin haluttuun sähköpostiin.
(Muistanpa ajan, kun Simonkylän lukion toimistossa arkistoitiin jokainen lähetetty faksi - olisi voitu tarvittaessa osoittaa, ettei sitä hupihommiin käytetty, joka arkki oli tiukkaa asiaa.)
Näinhän tuo tietysti on. Innostuin vähän liikaa tästä "symmetriasta". Tosin olisi varmaan periaatteessa mahdollista rakentaa sellainen systeemi, jossa ääniaalto olisi valotusinformaation kantajana ja siirtää siten kuva vaikka 100 metrin päähän vaikka ilmaa pitkin. Ihan toinen asia on sitten se, olisiko siinä mitään järkeä. Äkkipäätä ajatellen ei olisi.
Faxi toimii minun ymmärtääkseni ihan samalla periaatteella. Sekin tuottaa kuvaa, jonka resoluutio vain on pienempi kuin telefoton. Alkujaan puhelin ja faxi oli yhdistetty samaan linjaan. Faxin tulon tunnisti siitä, että puhelimesta kuului vinkunaa puheen sijaan. Silloin luuri piti sulkea ja kytkeä faxi päälle. Faxi muuten on keksintönä vanhempi kuin puhelin - ainakin Wikipedian tietojen mukaan.
Niinpä taitaa olla.
Yksi hauska tieto Wikipediassa oli: Faksista tuli nopeasti hyvin suosittu Japanissa, koskapa Japanin kielen kirjoitusmerkit taipuivat huonosti esim. sähköpostiin ja sähkeisiin.
Saihan Suvanto kerrankin kunnolla turpiinsa, oikein isän kädestä. Valokuvauksesta ja fysiikasta jotain tietäviltä.
No niin tuli täydellinen tyrmäys kuin aloituskuvan saksalaiselle Gerhard Zechille. Liekö sudeettisaksalaisia ja sukua Chelsean maalivahdille?
Mitä se Jore taas puhuu läpiä päähänsä? Telefoto oli filmiajan laite. Ei silloin mv-kuvissa ollut mitään 256 harmaasävyä. Hyvän mv-kuvan harmaasävyjen suurin mahdollinen määrä oli ihan eri suuruusluokkaa. Digitaalisessa 8-bittisessä harmaasävykúvassa voi maksimissaan olla 256 eri harmaan sävyä. Sekin on enemmän, mitä ihmissilmä normaalisti kykenee erottamaan.
Jore osannee itse vastata paremmin, mutta jos/kun puhutaan rasteridusta kuvasta (offsetpaino), niin siinähän tulostettavien sävyjen määrä on numeroituva, vaikka analogisesta menetelmästä on kyse. Mahdollinen harmaasävyjen määrä määräytyy rasterin linjatiheyden ja painoresoluution mukaan - muistaakseni jotain tulostusresoluution ja linjatiheyden osamääärä toiseen potenssiin korotettuna.
Tähän asiaan varsinaisesti kuulumatta, mutta tuohon etätulostukseen löyhästi liittyen pieni muistelo ajalta, jolloin istuskelin Nokian pääjohtajan tuolilla.
No, tosin vain öisin - olin yövartijana pääkonttorissa Mikonkadulla. Kokeilin kummiskin melko usein, miltä tuntuisi istua tärkeällä paikalla ;) Ihan mukava työpiste, kun ei vastuulla ollut kuin talon hiljaisuus.
No, kerran varhain iltayöstä kuulin kirjoituskoneen naputtelua yhdestä toimistohuoneesta, ja päätin poiketa katsomassa, oliko nättikin sihteerikkö se ylitöissä oleva. Avasin oven, ja pöydällä naputteli kirjoituskone itsekseen. 0,2 sekuntia tai jonkin samantyyppisen aikajakson ehdin kauhistua aaveiden olemassaolosta, kunnes ehdin ajetalla, että tuo nyt varmaankin on semmoinen kaukokirjoitin, joista Jerry Cotton mainitsi joidenkin seikkailujensa yhteydessä. Lähempi tekstin tarkastelu osoittikin, että naputtelija istuskeli Kööpenhaminassa.
Sen verran järkyttävä tapaus oli kyseessä, että muistiin on jäänyt - taisi olla suunnilleen samoihin aikoihin kuin kuulennot.
Noilla Hesarin linjatiheyksillä (25 pcm) ja (arvaus) tulostusresolla 100 pcm saataisiin se 16 harmaasävyä, jos tulostusreso on 250 pcm, saadaan sävyjä about 100. Ihan hyviä kuvia niilläkin painetaan.
Tämä nyt näyttää olevan ääneen ajattelua... Edellä oli ihmettelyä siitä, että linajtiheyttä oli pudotettu 70-luvulla. Edellä olevan mukaan se mahdollistaa useampien harmaasävyjen painamisen, joten yksi mahdollinen selitys olisi kuvien laadun parantaminen - ehkä, kai, luulisin jne. Joku asiasta tietäväkin saattaa lukea tämän, joten odotellaan täydennyksiä.
Pieni täsmennys sitten vielä: käytin edellä sanaa "tulostusresoluutio", joka ei varmaankaan ole oikea painoväen termi. Tarkoitin kuitenkin sitä, kuinka monen kokoisia mustetäpliä sille "linjalle" voidaan printata.
Hesarin linjatiheys on nykyään 40 linjaa/cm eli noin 100 linjaa/tuuma. Kun sävyjen määrä on (DPI/LPI)^2 eli tulostimen resoluutio (DPI = dots per inch) jaettuna linjatiheydellä (LPI = lines per inch), niin esimerkikksi tulostimen resoluutiolla 1000 dpi saataisiin aikaan 100 harmaasävyä, mikä varmaan on riittävä.
Resoluution käsitteet ovat vähintään sekavasti ilmaistuja eri yhteyksissä. Palaan niihin paremmalla ajalla ja vähän taas niitä kerratenkin.
Villi arvaus on, että sanomalehtipaperille asti ei 1000 dpi oikein onnistu. Filmitulostimille helppo nakki, mutta imupaperilla piste leviää sen verran, että... Niin, mikä lienee käytännössä toimiva.
Periaatteessa en enää koskaan vastaa anonyymien kirjoituksiin, enkä erityisesti sellaisiin, jotka alkavat " Mitä se Jore taas puhuu läpiä päähänsä"? Mutta koska aihe on valokuvan historian kannalta tärkeä kirjoitan selventävän jakson.
-
Kun telefotolähetykset ( Hell / AP) alkoivat lähetä loppuaan, tulivat markkinoille Haselbladin transmitterit, tällaisesta laitteesta on kuva sulantoblogin jutussani.
Hasselblad digitoi värinegan/ mv negan. HBL:n oma lähetin ajoi sitten kuvan ulos MUTTA vastaanottopää oli edelleen analoginen muutaman vuoden. Toisinsanoen, kun HBL:n suhteen voitiin jo puhua 256 sävystä ja yleensä digitaalisuuden perusyksiköistä kuten PPI, oli vastaanottopää edelleen tietokoneistamaton ja käänsi HBL:n signaalin analogiseen muotoon.
-
Nyt seuraa epävarmuustekijä, vaikka HBL digitoi negan, en ole varma/muista, missä muodossa se lähetti kuvan ulos, en enää muista pitikö signaali muuttaa HBL:ssä vastaanottopään mukaiseksi. Suomessa on kolme ihmistä jotka osaisivat sujuvasti vastata tähän,Peter Jansson, Sixten Johansson ja Kimmo Von Lüders. Yhtäkaikki joku aika elettiin digitaalisuuden ( 256 sävyä max) ja analogisuuden eli jatkuva/liukuvasävyisyyden sekamaailmassa.
-
Kemiallisilla menetelmillä kuitenkin sävykuva voitiin jakaa numeraalisiksi sävyaloiksi. Menetelmän nimi oli optiset väri ja perustana oli solarisaatiotekniikka ja sitä mittaamassa densitometria.
Densitometriassa Machbetin pintamittarilla mitattiin printin pinnasta lukema, solarisaatio ( oikeammin pseudosolarisaatio) tuotti kuvan, jossa oli selkeä harppaus sävyjen välillä, jos asia oli oikein tehty. Nämä harppaukset voi mitata ja päätellä -että kuvassa on esimerkiksi mainitsemani 16 sävyä tai enemmän tai vähemmän. Densitometrin voi toki asettaa lukemaan tansparenttia, jolloin lukema saatiin jo Dupontin graafisesta filmistä.
Kun siis 16 sävyistä kuvaa näytti koehenkilölle, ei hän välttämättä nähnyt eroa painettuun 200 +sävyiseen.
( Muistisääntö…2,5 kertaa LPI on tarvittava PPI ja PPI ennen tulostusta DPI tulostuksen jälkeen arvona)
Samalla kun tätä lukee, pitää muistaa, että viimeksi olen tehnyt työkseni näitä asioita noin vuonna 1987 -unohduksia saattaa olla joukossa.
-
Oli kuitenkin niin että analogisessa prosessissa kemioilla voitiin hallita asioita hyvinkin tarkasti. Pohjakallion labra oli näissä asioissa maan johtava, he kykenivät takavuosina tekemään jokseenkin kaiken analogisesti, mikä nyt tehtään käden käänteessä Photoshopilla.
Sakari Nenye, Lahden aikainen opettajani oli Pohjakallion labrassa kehittämässä esim optisten värien menetelmiä. Hänen kauttaa saimme erittäin perusteellisen opetuksen sensitometriassa ja densitometriassa. Sieltä on esimerkiksi minuun tarttunut oiva käsite ilmoittaa aukon kokoinen muutos valon määrässä desimaalilukuna eli 0,3 D
-
Mutta.
Sattumoisin ihmissilmä saattaa juuri ja juuri erottaa toisistaan tuon maagisen digiperusluvun 256 määrän sävyjä oli esitystapa ana tai digi. Digitaalisesta fileestä saadaan ulos jatkuvasävyistä kamaa tai rasteroitua materiaalia. Joitain vuosia sitten sublimaatiotuloste oli se, joka tilattiin painoista, kun arvioitiin kansikuvan mahdollista ulostuloa painon jälkeen. Sublarissa oli valokuvan jatkuvasävyisyys, mutta voitiin myös tilata laserprintti, joka taas perustui eri tapaan muodostaa kuva ---myös erotteluna suoraan, laserilla saatiin sujuvasti CMYK MV printteinä.
Kaiken aikaa heilutaan siis digitaalisen tiedoston ja toisaalta analogisen jälkituotantokuvan välillä.
Nyt asiat ovat muuttuneet kokonaan, sublaria ei enää tarvita, hyvin harvoin mitään tarkistetaan vedoksilla, oletetaan että koko linja on kalibroitu kamerasta RIP:hen eli raster image prosessoriin.
Ja niinhän se oikein tehdäänkin, snadisti huvittavaa on kalibrointi vain jossain osalaitteessa JOS tehdään ammattimaisesti painotöitä.
Vielä kerran siis, anonyymin -- läpiä päähäni teksti--- on siinä mielessä oikeassa että olisi pitänyt selittää taustaa ( esim HBL digitointi / analoginen vastaanotto) perusteellisemmin. Mutta toisaalta sitä olettaa,että ihmiset tietävät asioita- joka luulo ei aina osoittaudu oikeaksi.
-
Kun negaa valotettiin keikoilla tapahtui -70 luvun kalibrointi siten, että tiedettiin kokemuksesta jyrkän negan ja siitä taitamattomissa käsissä syntyvän jyrkän kopion saavan aikaan puhki/ummessa olevan painokuvan. Niinpä pyrittiin aina loivaan lopputulokseen, jotta reprograafilla olisi pelivaraa.
MV:n suhteen tämä oli helppoa, negalle käytettiin ylivalotusta ja alikehitystä. 400 ASA:n trix valotettiin 100 ASA:n mukaan ja huomioitiin asia vähentämällä kehitysaikaa muistaakseni 25% / 0,3 D
Toki sävyalaa voitiin kiristää esim sumussa kuvatessa alivalottamalla ja ylikehittämällä eli prässäämällä jolloin negan kokonais D muuttui sopivammaksi painoa ja printtiä ajatellen. ( Huom….Olkaosan asema käyrän jyrkkyyteen nähden)
Densistä ( macbeth) ei keikoilla mukana ollut paitsi värihommissa.
Sen ajan lehtikuvaajan oletettiin osaavan nämä asiat. Analogista kuvaa ei voinut helposti korjata samoin kuin nyt rawia voidaan veivata. Piti osua oikeaan ja…kuvata massiivisesti vähemmän.
Asia joka eniten huoletti kuvatoimistokuvaajaa olikin…millä kohtaa vaihtaa rullan. Usein kävi niin, että kun tapahtuma läheni klimaksia, piti vaihtaa rulla vaikka olisi ollut 10 ruutua jäljellä, jotta seuraavan rullan 34 framea olisi ollut käytössä kokonaan. ( miksi 34? ;-). Kun Ilfordin 72 ruudun filkka tuli markkinoille se oli meille wireäijille suuri helpotus.
Matkalabran kanssa piti olla tarkkana telefotoja ajatellen. Jos avasi matkalabran Uzbekistanissa, eikä mukana ollut suurennuskoneen lamppua, oli kusessa. Kerran otin itse väärän laukun mukaani ja jouduin rakentamaan pahvista sun muusta suurennuskoneen runkoon sisukset, jotta sain Charme Asserdalin kuvat Pariisista Suomeen.
-
Aiemmssa mainitsin 3,5 min kuivasta kuivaan. Sain aiheesta kymyksen mailiini, joten tässä:
1. Kasetin pää auki kalpullon korkinavaajalla. Rulla ulos, ettei kasetin sametti roskineen naarmuta.
2. Kierto metallispiraalille.
3. Spiraali nostimeen ja purkkiin jossa litkut, eli D76 paljon tavallista kireänä liuoksena.
4. Kehitus muistaakseni 2 min. Jatkuva liikuttelu kiertäen 22-24 asteisessa, heiluttelu olisi ajanut soppaa perforoinnin rei`istä kovempaa vauhtia ja saanut aikaan tummempia raitoja negaan.
5. Etikkastoppiin
6. Fixiin lähes raakaan.
7. Nopea HCA eli hypo ( = fix) clearing agent
8. Pesu 10s
9. Drysonal eli pirtua
10. Säämiskää jos ehtii
11. Narulle ja hiustenkuivaaja. Filkka kuivaa sekunneissa.
12. Filkan pään koloista tiesi tärkeysasteen.
13. Luupilla nega valituksi ja rahastajanpihdeillä kolo merkiksi
14. suurennuskoneeseen, loiva paperi tai multigrade ja 1 tai 0 suodin, jota varten nega oli valotettu ja kehitetty. Yleensä toka printti on OK, se vessan pyttyyn laidoille ja pari vetoa ja drysonaliin ja hiustenkuivaajan kautta lähettimen rummulle.
Tämä kesti ilman mokia parhaimmillaan alle 6 minuuttia mutta silloin wc oli kirjaimellisesti käsiä täynnä.
-
Lopuksi kannattaa muistaa seuraava.
Kuvatoimistokuvaaja EI SAANUT mokata. Lehtikuvaaja sen voi tehdäkin, mutta me olimme se porukka jolta viimetingassa kuvan sai …aina. Jos isoa tapahtui, kuva piti olla olemassa. Vain yhden kerran 15 vuoden aikana kadotin yhden rullan juostessani pakoon puolassa kyynelkaasua ja kumiluoteja. Sen rullan yhden tärkeä kuvan ostin stringeriltäni, joka varmisti parvekkeella kuvausta solidaarisuuden mellakoissa.
Tämä tästä, over and out.
Kommenteilla on 4096 merkin kokorajoitus. Siitä syystä yllä oleva kahdessa osassa.
Tämä perinpohjainen ja mielenkiintoinen selostus vain vahvistaa näkemystäni siitä, miksi nimenomaan ammattimaisten uutiskuvaajien määrä on romahtanut. Jokaisella on nykyään povitaskussaan laitteisto, joka lyö lähetettävän kuvan laadullaan, lähetyksen nopoeudellaan ja helppokäyttöisyydellään 100 - 0 vielä noin 20 vuotta sitten käytössä olleet telefotolaitteet. Silloin piti tehdä aika monta teknistä ja kemiallista temppua, ennen kuin kuva oli toimituksessa valmiina painettavaksi. Nyt riittää, että osaa painaa muutaman kerran Enteriä. Tosin kun katselee ihmisten maanista kännyköiden näpräämistä, niin sitä taitoa on kyllä harjoiteltu.
Onpa todella mielenkiintoinen blogikirjoitus kommentointeen. Kirjoitusten soisi päätyvän suomalaisen valokuvauksen historiaan. Ja erityiskiitos kummalllekin "pukarille" Tauno ja Jaakko (nimet muutettu). Toivottavasti pysytään asialinjalla, puolin ja toisin.
Jep, suuret kiitokset Jorelle. Juttu avasi hyvin lähihistoriaa, ei-niin-kauan-sitten olivat monet työvaiheet huomattavan suuritöisiä.
Näin. Maailma ei tältä osin ole enää kuin silloin ennen. Näinhän on kautta historian käynyt monen muunkin hienon enempi vähempi "käsityöläisammatin" kanssa. Seppien takomia nauloja käytetään enää vain koristetarkoituksiin eikä kirjoja käsin sitomalla tahdo enää pysyä leivässä. Tunnen näiden molempien käsityöläisammatin harjoittajan. Suuresta ammattitaidostaan huolimatta he tekevät sitä muun leipätyön ohesssa enempi ilokseen ja harrastuksekseen.
Mitä tulee valokuvaamiseen ja sanomalehtiin, niin kautta aikojenhan lehdillä on ollut avustajia. Pienillä lehdillä varsinkin. Teknisen murroksen johdosta avustajien rooli on tullut koko ajan merkityksemmäksi. Voidaan varmaan sanoa, että ennen ennen toimittajien ja kuvaajien lintulaudalta pudonneita murusia noukkineesta tivusta onkin kasvanut käenpoika, joka työntää lehtipesän vakinaisia poikasia pois pesästä. Tällä on muitakin seuraamuksia kuin lehtien ammattiväen väheneminen. Lehtien sisältökin alkaa muistuttaa enemmän harrastajien kuin ammattilaisten tekemältä. Se on varmaan yksi osasyy lehtien alamäkeen, ei ainoa eikä ehkä tärkeinkään. Jossain vaiheessa tilanne stabiloituu jollekin tasolle. Milloin ja millaiselle, siihen ei minun ennustajan kykyni riitä.
En oikein ole mukana tuossa matrassa, että lehtien laatu laskee.
Kai niitäkin on, mutta ilmeisesti ne ovat sellaisia, joita en lue. Joku niistä 20-25 akkainaviisista ehkä; Anna, Brigitte, Cosmo, Demi, Eeva, Femi, Gloria...... (Enemmän niitä on kaupan kuin aakkosia suomen kielessä). Saattaa olla, että juttujen ja kuvien taso on laskenut. Tuohon en osa sanoa mitään. Niissä, joita luen, näin ei ole käynyt. Iltapäivälehdet ovat surkeita, mutta myötähäpeää ne ovat aina herättäneet. Jos ne ovatkin huonoja, eivät ole huonontuneet, koska ovat sitä olleet aina. Erilaiset ilmaisjakelulehdet ovat parantuneet. Kyllä se kehittynyt ja helpottunut tekniikka näkyy. Pitäjälehtien samoin, tasohan on noussut kohisten uuden tekniikan myötä. Ei niissä ennenkään mitään ihmeitä ollut.
Isot päivälehdet ja merkittävät viikkolehdet... Voihan sitä muistella menneitä, mutta en ole huomannut mitään olennaista muutosta. Ei Hesari tai Aamulehti ole sen huonompi kuin ennenkään. Ei tosin parempikaan, eikä niin hyvä kuin voisi olla, mutta ei entistä huonompi.
Printtilehdillä nyt vaan menee huonosti, mutta ei sentään ihan niin huonosti kuin ensi vuonna. Sanomalehtiä tilaavat lähinnä eläkeläiset, ja luonnollisen poistuman kautta tilaajakunta vähenee. Ilmiö on maailmanlaajuinen, ja aika ymmärrettävä - kuka nyt haluaisi tolkuttomaan hintaan kotiin kannettuna eiliset uutiset huomisen jätepaperina? Johan ne jutut eilen luettiin "ilmaiseksi" netistä.... Metsossa YT:t, paperikoneet eivät mene maailmalle kaupaksi kun paperi ei mene kaupaksi. Ja välikö hällä, metsiä säästyy tarpeellisempaan puuhaan.
Jos printtilehdet vähenevät, niin parhaat jäävät. Näin se on käynyt kaikessa muussakin. Eikä niitten huonompien katoaminen mitenkään puutteena ole tuntunut....
Kun kaupan lehtihyllyjä katsoo, niin lehtien alamäki tuntuu vain pelkältä pahalta unelta. Eikähän uutislehdet ole ne, jotka ovat eniten ottaneet siipeensä. Eihän sanomalehtiä juuri kaupoissa ole myyty, iltapäivälehtiä (jotka ilmestyvät ennen aamukuutta) lukuunottamatta.
Sanomalehdiksi naamioituneet ilmaislehdet ovat tietysti luku sinänsä. Tosin kyllä minä luen Vantaan Sanomia. On sen näkökulma kuitenkin paikallinen, kunhan toimituksen tekemät jutut vain löytää kaiken muun lehdessä olevan sälän joukosta.
Mielenkiintoista keskustelua ja juttua lehtikuvauksen historiasta, näistä saisi ihan oman kirjan aikaan, tekniikka ja laitteet kiinnostaa etenkin. Mielenkiintoinen tuo Joren KGB tapaus hotelleissa, kaikkea näemmä pitää ottaa huomioon.
Lähetä kommentti