Kuva: Markus Jokela
Vuoden 2013 lehtikuvat on asetettu näytillä. Tulen
edellisten vuosien tavoin arvioimaan muutaman niistä lähes 60 vuotta kestäneen
säännöllisen lehtien lukemisen antamalla pätevyydellä. Arvioni tulevat olemaan
myös perinteitä kunnioittaen perusteltuja, oli silitys sitten myötä- tai
vastakarvaan. Ensi tuntuman perusteella vastakarvaan käsi tuntuu enemmän
käyvän, eikä suinkaan ensimäistä kertaa.
Minuun valokuvaajana eniten vaikuttaneen opettajan Matti J. Kalevan valokuvaopetus tiivistyi muutamiin
iskulauseisiin. "Älä ikinä upota ristivarjoisen jokipoliisin shakkilautaa
lentokenttään" oli jo minulle liian vaikeaa pitää kuvaustilanteessa
mielessä. Sen sijaan toista ohjetta olen pyrkinyt noudattamaan ja jopa
harjoittelemaan. Se kuuluu: "Tarkista reunat". Reunoilla tarkoitetaan
kuva-alan reunoja ja kuvan keskeisten elementtien reunoja. Keskeiset elementit
eivät saa leikkaantua kuvan reunoihin ainakaan amputaatiota jäljitellen.
Vastaavasti keskeisten elementtien takaa ei saisi kurkistaa mitään kohteelta
itseltään huomiota vievää.
Markus Jokela ei nähtävästi ole ollut Matin opetuksessa ja
jos on ollutkin, niin ehkä juuri sillä tunnilla pulkkamäessä. Kuva yrittää jatkaa Henri Cartier-Bressonin katukuvauksen ja ratkaisevan hetken perinnettä. Aihe ja tilanne on herkullinen, sumu luo vielä kolmiulotteisuutta kuvaan, mutta Cartier-Bresson -taso jää vielä aika kauaksi.
Kuvan idea lienee siinä, että ihmiset poukkoilevat toisistaan riippumatta ja nähtävästi myös välittämättä eri suuntiin. Katseet eivät kohtaat ja askeleet vievät kuta minnekin. Keskellä olevat kolme tummaa hahmoa ovat tässä oivallisia ja selkeästi viestiä tukevia.
Mikä sitten mättää? No, kun ei ole viitsitty tai osattu katsoa reunoja.
1. Kadunlakaisija on herran reppuselässä. Hänen luutimisensa, joka rikkoisi kävelijöiden rytmin jää enempi viitteelliseksi kuvassa. Kyllähän sen asiayhteydestä ymmärtää, mutta se ei ole valokuvan keskeinen ilmaisumuoto.
2. Toisen keskeisen hahmon rinnasta työntyy jalka ja leuan alla on musta leukalappu.
3. Tumma takki uppoaa takana olevaan pylvääseen. Tämä on pienempi virhe, hahmo kun on aika kaukana.
4. Liikennemerkkipylväs leikkaa naisen kahtia. Ei sekään virheenä iso, mutta rikkana rokassa ja kun niitä on riittävästi, niin alkaa maistua enemmän rikalta kuin rokalta.
5. Lähimmän naisen jalkaterät on amputoitu. Kun kävely, askel ja jalkaterän asennot ovat kuvan keskeisin elementti, niin lähimpänä olevan ihmisen jalkateriä ei saisi rajata pois.
Miten olisi voinut kuvausvaiheessa korjata? Ensinnäkin kääntää kameraa kuvausvaiheessa alemmaksi. Kuvan ylälaidassa on tyhjää vaikka muille jakaa. Näin olisi saatu etummaisin nainen kokonaan kuvaan. Laajakulmaisemman objektiivin käyttö olisi myös antanut lisää pelivaraa. Olisi saanut näiltä jalanjäljiltä etummaisen naisen kokonaan kuvaan ja vasemmalla juuri kuvasta pois livahtava mies olisi pysynyt siinä pidempään.
Hetki myöhemmin ja/tai vähän oikealle siirtymällä olisi saatu kohdat 1. ja 2. korjattua. Minä olisin näin herkullisessa tilanteessa sommitellut ensin, painanut sen jälkeen sarjatulta ja toivonut, että jossain ruudussa Cartier-Bressonin siunaus on mukana. Vain kokenut tapahtumakuvaaja hallitsee näin monen muuttujan tilanteen siten, että kuvan kaikki elementit ovat kohdallaan.
Toisaalta nythän on kyseessä maan parhaiden kisa. Siis parhaista parhaimpien parhaimmat kuvat ovat kehässä. Miksi kuvat näyttävät enemmän piirisarjan otoksilta ja snapshoteilta kuin harkituilta mestarilaukauksilta?
Kun aikoinaan suoritin valokuvauksen ammatillisia näyttöjä, niin yleisin selitys (myös minun) kritiikkiin oli "Mutkun". Mutkun se kadunlakaisija oli just silloin sen toisen ukon takana. Mutkun se pylväs oli siinä edessä/takana. Mutkun mä en kerinnyt ottamaan toista parempaa versiota. Siihen oli aina sama vastakommentti: "Miksi se kuva on sitten tässä mukana?"
Minusta tämä kuva ei edusta korkeaa lehtikuvaamisen tasoa. Se saattaa edustaa kilpailijoiden, jotka näköjään ovat vuodesta toiseen kovin saman nimisiä, tämän hetkistä ja samalla yleisesit Suomen lehtikuvauksen tasoa. Se ei ole minusta kaksinen.
Kun viime vuonna arvioin vastaavia kuvia, niin sain melkoista negatiivista palautetta. Monessa kuvassa oli kuulemma ihan kiva fiilis, ei pikku virheisiin kannata takertua. Vähän tuli samanlainen tunne, jos joku kehuisi pieleen soittavaa yhteyttä, että niiden soiton tahdissa on kiva tanssia.
Laitanpa lopuksi pari katukuvauksen ja ratkaisevan hetken mestarin kuvaa vertailuksi. Ne kun eivät pursua sommituksellisia ja kerronnallisia virheitä.
Jouko Leskelän klassikko vuodelta 1980. Kuva on aika staattinen, mutta virheet eivät hyppää vanhan liiton miehen silmille kuten Jokelan kuvassa. Nostalginen ja haikea kuva muutenkin. Koppia ei enää ole ja muutenkin tällä paikalla on terästä ja betonia runsaasti.
Otetaan nyt vielä mestarilta itseltäänkin esimerkki. Kun tässä kuvassa on ratkaisevan hetken tuntu, niin Jokelan kuvassa tuntu on se, että se on niin vähän sivussa ratkaisevasta hetkestä, että se häiritsee enemmän kuin ihan pielessä oleva ajoitus.
ps. Kommenttiini liittyvä kuva
6 kommenttia:
Vuoden Lehtikuvakilpailu on Vuoden valokuvakilpailu. Lehtikuva on lehdessä, valokuva esimerkiksi seinällä roikkumassa. Olisikohan 20 vuotta se aika, kun olen ehdottanut rakkaille päättäville kollegoilleni että lehtikuvakilpailuun osallistutaan lehden sivulla, jossa kuva on otsikoineen ym. Silloin näkyisi kuvaajan koko ammattitaito mm. se miten hän osaa ylipuhua taittajan antamaan vielä kaksi palstaa lisää tilaa ja miten hän saa toimitussihteerin muuttamaan otsikon kuvalle sopivaksi tai miten hyvän orkkiksen hän teki painoon tai----monta muuta asiaa. Nyt näissä kilpailuissa olevista kuvista ei ehkä ainuttakaan ole julkaistu. Mikä lehtikuva se semmoinen on?
Herra C-Bressonista vielä senverran että hänen suorituksiaan decisive momentin suhteen arvostavan kannattaa muistaa, että käytössä oli kuvaajan peukalon ja etusormen liikkeen ripeydestä johtuva kuva/ kaksi-neljä sekuntia tahti. Siksi senajan kuvaajat ottivat yhden hyvä kuvan kun jotain hienoa näkivät. Ei 50 framea toivoen, että jossain ehkä sattumalta olisi jotain.
Lehtikuviakin on moneen lähtöön ja tilanteeseen. Jotkut toimivat itsenäisinä, jotkut tekstin kanssa ja jotkut saattavat suorastaan pilata tekstinkin. Vuosi sitten kritisoin sitä, että monilla kuvilla on langanohut yhteys kuvan liitteenä olleeseen tekstiin. Samaa vaivaa on nytkin. Kuten tässä "Taiwanin betel pähkinä -markkinat ovat synnyttäneet omintakeisen kulttuurin. Ympäri Taiwania nuoret tytöt myyvät karsinogeenisiä betel pähkinöitä lasikuutioissa moottoriteiden varressa. Taipei, Taiwan, 16.05.2013."
Kuva (katso ps.) ei mitenkään anna visuaalista viestiä seuraavista: myyvät, karsinogeenisia, betel, pähkinöitä, lasikuutioissa, moottoritéiden varressa. Tulee väistämättä mieleen mukaelma lehtien kuviin liitetyistä nykyisin lähes vakiona olevista teksteistä: "Kuva ei mitenkään liity kuvatekstiin".
Jotenkin on taas happamien pihlajanamarjojen makua. Nähtävästi Suvannon omia kuvia ei noteerattu kisassa?
Ei tosiaan noteerattu. Saattoi johtua myös siitä, että en osallistunut. Osa sarjoistahan oli avoimia kaikille, ei kuitenkaan tämä Vuoden lehtikuvaaja. Ei aavistustakaan, kuinka paljon ulkopuolisia kuvia on tullut muihin sarjoihin.
Kuten olen ennenkin maininnut, niin minusta toisen esille laitetun työn PERUSTELTU arvio on kunnianosoitus tekijää kohtaan. Oli arvio sitten myötä- tai vastakarvainen. Suurin osa netissä olevasta valokuvamateriaalista jää jopa ilman katsojia, kommenteista nyt puhumattakaan.
Minunkin netissä olevia valokuvia saa ihan vapaasti kritisoida. Näin on tehtykin. Minulle vain perustellulla ja omalla nimellä kirjoitetulla arviolla on jotain merkitystä. Haukuista yritän oppia ja kehut (silloin harvoin kuin niitä sattuu saamaan) pidän hyvänäni.
Mistähän sinun kaltaisiasi aina pölähtää epäilemään kirjoittajan motiiveja, jos yritetään analysoida asioita?
Tuttavani kommentti tähän: "Vain mättö n:o 5 häiritsee silmääni, muu on dynamiikkaa, elämää..."
Vastaan tähän yleisemmin.
Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä, kuten musiikin harmonia kuulijan korvassa, maku maistajan suussa ja mitä vielä muuta. Siitä huolimatta voimme laittaa ns. makuasioita jonkinlaiseen järjestykseen. Onhan meillä musiikki- ja kuvakilpailuja. Ruokakilpailuja vasta onkin. Jokaisella on omat sääntönsä, joilla mestarit erottuvat diletanteista.
Tämä pätee tai ainakin sen pitäisi päteä myös valokuvakilpailuihin. On olemassa yleisiä sääntöjä liittyen sommitteluun ja kuvakerrontaan yleensä. Sääntöjä voi tietysti rikkoa, kun sen osaa tehdä hallitusti. Loistavan valokuvan voi saada jopa ihan puhtaalla vahingonlaukauksella. Harva väline kameran lisäksi mahdollistaa tämän. Ei viulukilpailua voi voittaa, jos on täysin soittotaidoton. Ei pääse edes esikarsintoihin.
Asia, joka on häirinnyt minua jo pitkään sekä lehtikuvissa yleisesti että erityisesti Vuoden lehtikuvakilpailussa, on se, että niistä ei välity ammattitaito vaan pikemminkin satunnainen räpsiminen. Tämä on tietysti mielipide, joskaan en ole sen kanssa aivan yksin.
Jos verrataan vaikka tätä kuvaa aikaisemmin käsittelemääni kuvaan somaleista kännykän kanssa rannalla, niin onhan niillä eroa kuin yöllä ja päivällä. Enkä nyt tarkoita sitä kirjaimellisesti. Tietysti toisessa tilanne on dynaaminen ja toisessa staattinen, mutta suurin ero sisällön laadussa. Toinen on valokuva, toinen lähinnä snapshot. Vaikka molemmat on otettu mahdollisesti samalla kameralla ja jopa samalla objektiivilla. Ei viulukilpailussakaan pärjää pelkällä Stradivariuksella. Pitää osata myös soittaa.
Jotta ei jäisi turhan pahaa mieltä ja syntyisi väärää kuvaa, niin todettakoon nyt vielä kerran. En arvioi tässä kuvaajaa yleisesti enkä hänen muuta tuotantoaan. Kritiikki kohdistuu tähän yhteen kuvaan ja yleistykset siitä lehtikuvauksen tilaan yleisesti Suomessa. En pidä sitä kovin korkeatasoisena tällä hetkellä.
Lähetä kommentti