Pasi on hyvä ukko

Muotokuva Pasista itsestään Kokoomuksen puoluetoimiston sivuilla. Korkovalon käyttö tukan irrottajana ei tässä kuvassa tule oikein ilmi, koska Pasilla on tukkaa aika vähän ja päälaesta on ylin osa silpaistu kuvassa pois. Tumman vaatteen jättäminen pelkäksi mustaksi reiäksi on sen sijaan hyvin linjassa Niinistön virallisen valokuvan kanssa.

Eräs valokuvaaja ja aktiivinen Kokoomus-poliitikko (vai päinvastoin?) otti Facebook-sivullaan kantaa Niinistön viralliseen valokuvaan. Tosin hän ensin ilmaisi ei-ottavansa kantaa, mutta ottaa sitten kuitenkin.

"Emmää oikein viitsi ottaa tähän millään tavalla osaa, muuten kuin että turhaa huutoa. Niinistä ei varmasti itse paskankaan vertaa kiinnostu kuvasta ja Pasi on hyvä ukko. Eiköhän presidentilläkin ole ihan perustuslaillinen oikeus kuvansa ja kuvaajansa valita, toi prokuvaajien ulina on varsin epäammattimaista joukkohysteriaa ja viisastelua ja kyllä sitä 12 vuodessa silmä kummasti tottuu ;)."

Mites tähän pitäisi suhtautua? Edellä mainittu on kyseisen henkilön mielipide ja hän voi halutessaan kommentoida sitä. Julkisuudessa toimivan poliitikon Facebook-kirjoituksetkaan, tekstiviesteistä nyt puhumattakaan, eivät ole enää pelkkiä yksityisasioita, kuten viimeaikoina olemme saaneet huomata. Minkä nettiin kerran möläyttää, sen kaiku monenkertaisesti toistaa.

Talousanominen mukaan: "Niinistö lupasi olla mukana edistämässä suomalaisen osaamisen ja työn menestystä maailmalla. Hän sanoi haluavansa myös kannustaa uutta yrittäjähenkeä."

Tässä valokuva-asiassa laitetaan yhtäläisyysmerkit suomalaisen työn ja osaamisen välille aika heppoisin perustein. Uutta yrittäjähenkeä Niinistö varmaan kannustaa. Aina kannattaa yrittää syödä kuormasta, kun siihen on vain mahdollisuus. Näyttihän Sale itsekin puoluetoimistolle tässä hyvää esimerkkiä :-).

Presidentin valtaoikeuksien vähentyessä hänen roolinsa arvojohtajana vain korostuu. Onko hyvää arvojohtajuutta sitten se, että presidenttiyteen liittyvät ammattitaitoa vaativat työt annetaan kavereille ja muille "hyville ukoille"?

Minusta ei. Presidentin virallinen valokuva on yksi keskeisimmistä symboleista, jolla viestitetään kansakunnalle presidentti-instituution arvokkuutta ja jatkuvuutta. Nyt tällä kuvalla viestitetään juuri sitä, mitä ammattikuvaaja yllä kertoo. Niinis(?) itse ei ole paskan vertaa kiinnostunut kuvasta, joka tulee seinälle symboliksi valtion ja kunnan virastoihin, kouluihin ja muihin näkyviin paikkoihin. Niinistä ei kiinnosta, onko hänen sanojensa ja tekojensa välillä mahdollisesti ristiriitaa.

Laitan lopuksi listan muutamasta muustakin "hyvästä ukosta" ja yhden "hyvän akankin". Suluissa heidän viimeaikaiset meriittinsä. Ne tosin ovat tulleet enemmänkin hyvästä veljeydestä tai sisaruudesta.

Mielenkiintoinen tilanne syntymässä, jos ja kun Merisalo hakee aikoinaan armahdusta presidentiltä. Merisalo kun antoi  aikoinaan Niinistön vuoden 2007 eduskuntavaalikampanjaan 10.000 euroa riihikuivaa vaalitukirahaa.

Kuva: Jyrki Vesa Iltalehti

Arto Merisalo (6 vuotta ehdotonta vankeutta)

Kuva: Jyrki Vesa Iltalehti

Tapani Yli-Saunamäki (3,5 vuotta ehdotonta vanketta)

Kuva: Jyrki Vesa Iltalehti

Ilkka Kanerva (1 vuosi 3 kuukautta ehdollista vankeutta)

Kuva: Jyrki Vesa Iltalehti

Toivo Sukari (8 kuukautta ehdollista vankeutta)

Aija Merisalo (3 vuotta ehdotonta vankeutta)

Heijastuksia pressan silmästä

 Niinistön virallinen pressakuva on julkaistu. Kun Koivisto aikoinaan otatti kuvan puolustusvoiman kuvaajalla, niin Niinistön kuvan on räpsäissyt Kokoomuksen puoluetoimistossa vaikuttava hemmo nimeltä Pasi Heiskanen. Kenellekään ammattimuotovalokuvaajalle ei tästä kuvasta pennosia herunut. Olisin suonut tehtävän muotovalokuvauksen ammattilaiselle. Heitä on tässä maassa paljon ja monet ovat todella taitavia.

Sinänsä kuva on minusta mukiinmenevä, ainakin jos sitä vertaa Paavon ja Vuokon mukikuvaan. Vähän olisi voinut käyttää korkovaloakin irrottamaan tummaan tukkaa tummasta taustasta. Nyt tukka ja tausta menevät helposti painetussa kuvassa tukkoon, ei ole ns. irrotusta. Etupuolella valoja on sitten ollut enemmänkin. Tosin ei niillä ole valaisua osattu tehdä. Varjot on tehty Photoshopilla ja aika tökerösti.

Ai mistäkö tiedän? No siitä, kun nämä nykyajan kamerat tekevät niin riivatun tarkkaa jälkeä. Silmän heijastuksista voi käydä kurkkaamassa edestä tulevien valojen lukumäärän ja suuruudet. Kun itse opiskelin vaatimattomalla menestyksellä valokuvaajan ammattitutkintoa muotokuvapuolella, tällaista valaistusta kutsuttiin jokipoliisivaloiksi. Ristissä olevat valot saivat siinä aikaan valopisteet silmän molemmille puolille. Tässä ilmiö on selvempi Niinistön vasemmassa silmässä - siis kuvassa oikeanpuoleisessa.

Sitä pidetään kuvausvirheenä. Suoraan sanoen en oikein koskaan ymmärtänyt, miksi. Muun muassa siitä syystä minusta ei koskaan tullutkaan muotokuvaajaa.

Kameroiden tarkkuus saa aikaan myös sen, että kuvaaja itsekin pääsee (tai joutuu) helposti kuvaan. Tässä heijastuksena samaan vasempaan silmään. Ihmiseksi tunnistettavana hahmona, ei ehkä tunnistettavana persoonana. Onpahan jonkinlainen kuvaajan puumerkki kuvassa. Joku toinen kuvaaja olisi saattanut photoshopata itsensä pois kuvasta. Vaan haitanneeko tuo ketään?

 

Presidenttien viralliset valokuvaajat ovat tähän asti ymmärtäneet, että tumma tukka irrotetaan muotokuvassa tummasta taustasta korkovalolla, eikä sen tarvitse olla iso. Kekkonen ei sattuneesta syystä tarvinnut tukan irrotusta. 

Kuva: Tomi Kallio

Vertailun vuoksi satunnainen kuvasitaatti netistä. Ammattimuotokuvaaja tekee valot ja varjot valaisemalla, ei kuvankäsittelyllä. Se minkä pitää irrota taustasta, irtoaa. Valopisteet silmissä ovat loogiset valon suuntaan nähden. Ammattilaisen kädenjälki näkyy monessa pienessä yksityiskohdassa, vaikka kyseessä on aika rutiininomainen muotokuva, jossa on pitäydytty hyvin konservatiivisissä ratkaisuissa. Tällainen pitäisi presidentin virallisen valokuvan olla minun mielestäni.

Halosen 1. virkakauden kuva. Enempi passi- kuin muotokuva. (Ei tosin menisi enää passikuvasta). Valojen käyttö on kuitenkin asiallista, ainakin jos verrataan Niinistön kuvaan.

 Kyllähäm Salestakin pressan näköiseen saa, kun photoshoppaus on hanskassa.

Pallopelejä

Suomi voitti ensimmäisen kertaa aikuisten sarjassa pallopelien maailmanmestaruuden vuonna 1995 jääkiekossa.

Pallopelien? Pelivälinehän ei jääkiekossa ole pallo, vaan  sylinteri, matemaattiselta muodoltaan suora ympyräpohjainen lieriö. Sama muoto on vanhassa suomalaisessa kurra-pelissä käytetyllä pelivälineellä, jota myös Aleksis Kiven seitsemän veljestä pelasivat.

Yhtä outoja pallopelejä ovat sulkapallo, jossa peliväline on lähinnä kartio, ringette, joka on torus tai rugby ja amerikkalainen jalkapallo, jota pelataan epämääräisellä pyörähdyskappaleella. Sama kummallinen käsitys pallosta on myös australialaisen jalkapallon harrastajilla - tai ainakin pelille nimen antajilla. Pallopeliksi lasketaan myös guts frisbee, jossa peliväline on lentävää lautasta muistuttava liitokiekko.

Etelä-Amerikan mayat pelasivat aikoinaan koripallon oloista peliä, jossa peliväline saattoi olla hävinneen joukkueen kapteenin irtihakattu pää tai aiemmin vähemmän menestyksekkään pelaajan pääkallo. Jos se lasketaan pallopeliksi, niin miksei sitten myös afgaanien kansallispeli bushkazi, jossa pelataan päättömällä vasikan ruholla.

 

 

Pallopeleissä käytettyjä palloja - aika poikkitieteellisen pallon tulkinnan mukaan. Jos minä saisin määrätä, niin hyväksyisin vain sellaiset "pallot", jotka voidaan määritellä matemaattisena lausekkeena.

Tilastoharha ylämummoon

Kuva: YLE

Tänä vuonna on seitsemännet jääkiekon MM-kisat Suomessa. Odotukset ovat jälleen kerran korkealla viime vuotisen menestyksen jäljiltä. Tilastot eivät kuitenkaan tue Suomen menestystä, kuten eivät minkään  muunkaan isäntämaan menestystä lätkän MM-kisoissa. Alla tilastoja, joissa olen vertaillut isäntämaan menestystä jääkiekon ja jalkapallon arvoturnauksissa.

Muutama selittävä kommentti. Jääkiekon MM-kisoista otin mukaan vain ne kisat, joissa oli isäntänä joskus mitaleilla ollut joukkue. Jääkiekon tilastoa vääristää se, että kisojen alkuvuosina Kanada dominoi niitä, ja 60-luvun lopusta aina 80-luvun puoliväliin kulta tuppasi menemään itsestään selvyytenä Neuvostoliittoon. Siksi tein myös toisen tilaston alkaen vuodesta 1985 edelleen sillä periaatteella, että vain aikajakson aikana joskus mitalin voittaneiden kotikisat ovat mukana.

Jalkapallon kohdalla kotikenttäetu on tilastojen valossa aivan ilmeinen, varsinkin MM-kisoissa. Joukkueita kisoissa on paljon ja potentiaalisia mestareita lähes kaikki Euroopan joukkueet ja Etelä-Amerikan joukkueista ainakin Brasilia, Argentiina ja Uruguaykin.

Tilastot siis tukisivat lievästi sitä, että Puola ja/tai Ukraina pärjäisivät hyvin tämän vuoden futiksen EM-kisoissa. Brasilian menstystä kotikisoissaan 2014 taas puoltaisivat sekä MM-kotikisojen että Brasilian pitkäaikaisen menestyksen statistiikat. Ainakin minä laittaisin roponi Brasilian puolesta vuoden 2014 kisoissa.

Jääkiekossa on tällä hetkellä 7 maata (Suomi, Ruotsi, Venäjä, Tsekki, Slovakia, Kanada ja USA), joilla on realistinen mahdollisuus voittaa maailmanmestaruus, ylipäänsä mitaleille pääsy näiden maiden ulkopuolelta on aika epätodennäköistä (tilastopoikkeuksia toki on). Tilastojen perusteella kotikentästä jääkiekon MM-kisoissa ei olisi juuri etua eikä haittaa. Todennäköisin tulos on isäsntämaan jääminen mitalien ulkopuolelle.

Harmillinen tilastofakta on se, että tässä olevista 14 kerrasta ilman mitalia jäänyt isäntämaa on 6 kertaa ollut Suomi. Suomen keskimäärinen sijoitus vuodesta 1985 alkaen on ollut 4,0, mutta omissa kisoissa (kaikissa kuudessa) sijoituksien keskiarvo on ollut 5,2. Tänä vuonna olisi korkea aika muuttaa tämä tilastoharha. Tosin maailmanmestaruuskaan ei nostaisi kotikisojen sijoituskeskiarvoa kuin 4,6:ksi ja sama temppu heti seuraavana vuonna toisissa kaksoisisännyyskisoissa 4,1:ksi. Tilastollisesti ajatellen tässä olisi se kiusallinen ominaisuus, että samalla paranisi myös kaikkien 1985 jälkeisten kisojen keskimäärinen sijoitus 3,8:aan. Sen voi tietenkin korjata siten, että vuoden 2014 kisoista alkaen Suomi menestyisi surkeasti. Vai siten saataisiin kotikisatilastot säädylliselle tasolle kohtuuajassa.

 

Suomen kaikkien aikojen huonoin kotikisasijoitus oli Tampereella 1965 järjestyissä kisoissa. Suomi oli seitsemäs, häviten nöyryyttävästi mm. Itä-Saksalle 3-2. Näissä kisoissa osa pelaajista pelasi vielä ilman kypärää ja suoralapaisilla mailoilla, mitkä näkyivät kisojen kunniaksi tehdyssä postimerkissäkin.
Minäkin kävin katsomassa yhden ottelun, Neuvostoliitto - USA. Punakone pesi jenkit puhtaasti 9-2. Erityisesti mieleeni jäi sen ajan järkälemäisin pelaaja, venäläinen puolustaja Aleksander Ragulin. Hänellä oli pituutta 185 cm ja painoa 100 kg. Nykyajan pakin normimitat.

Kaljoittelun matematiikkaa II, osin uusittu

Isä-karhu, äiti-karhu, pikku karhu ja ...

Kaljoittelu olisi muuten mukava miehinen harrastus, mutta siitä tulee helposti kotona sanomista. Kuinka mones tölkki on jo menossa? Pari kliinisissä kokeissa testattua niksiä vähentää moitteiden määrän helposti 42%.

Miten niin juuri 42? No tietysti siksi, että lukuhan tunnetusti on elämän tarkoitus, joka tässä artikkelissa on näpätyksen karkoitus.

Ainakin suosimaani Karhu-olutta myydään neljässä erikokoisessa tölkissä. Jos juotujen kaljatölkkien määrästä pidetään kotona lukua, niin kannattaa ehdottomasti suosia isoja tölkkejä. Niitä kertyy vähemmän.

Joku voi olla sitä mieltä, että eihän kukaan mene noin halpaan. Totta kai isoja tölkkejä menee vähemmän, kun niissä on enemmän kaljaa. Asia ei ole kuitenkaan ihan noin yksioikoinen.

Karhu-oluen 1/3- ja 1/2-litran sekä pintin eli 0,568 litran tölkit ovat samaa putkea. Niiden tilavuutta lisätään vain tölkin korkeutta kasvattamalla. Kun 1/2 litran tölkissä on 50% enemmän kaljaa kuin 1/3-litran tölkissä, niin vastaavasti sen korkeudenkin on oltava 50% suurempi. Näin onkin. Purkkien tasapaksujen osien korkeudet ovat 14,5 cm ja 9,7 cm.

Jostain minulle käsittämättömästä markkinateknisestä syystä suomalaista olutta myydään myös pintin tölkeissä, tarkemmin sanottuna englantilaisen eli imperial pintin tölkeissä. Tuskin satunnainen englantilainen turisti tänne tulee yhtään sen hanakammin, vaikka saisikin oluensa kotoisissa mitoissa. Kuten ei jenkkituristikaan nähdäkseen Guggenheimin myös Helsingissä. Lidlin kehittämä brändi, että kauppaan mentäessä ulkoinen paikkakunta menettää merkityksensä, tuskin toimii kulttuuritarjonnassa ja kaljoittelussa. Pintin tölkki jää tästä tarkastelusta pois, koska 1-litran tölkki ei ole  sen  tilavuuden monikerta, kuten se on  1/3-litran ja 1/2-litran tölkkien tilavuuksien suhteen.

1-litran tölkki tehdään paksummasta putkesta. Sen suoran osan korkeus on 18,3 cm ja paksuus 8,0 cm. Näiden mittojen suhde on noin 2,3. Ohuemman tölkkiputken paksuus on 6,3 cm, joten korkeuden ja paksuuden suhde 1/3-litran tölkillä on 1,5 ja 1/2-litran tölkillä 2,3. Siis 1-litran ja 1/2-litran tölkit ovat saman muotoisia, ainakin hyvin likellä sitä. Tarkistuslaskuilla (18,3/14,5)³ ja (8,0/6,3)³ saadaan tuloksiksi aika tarkkaan 2.

Kootaan tulokset yhteen. Parhaiten siis tämä hämäys onnistuu 1/2-litran ja 1-litran tölkkien välillä, koska tölkit ovat saman muotoiset. Vähiten tehoa lienee siirtymisellä 1/3-litran tölkeistä 1/2-litran tai pintin tölkkeihin, koska tölkit ovat saman paksuisia. 1/3-litran tölkeistä siirtymisessä 1-litran tölkkeihin ongelmana on se, että 1/3-litran tölkin paksuus verrattuna korkeuteen on suurempi kuin 1-litran tölkillä. Psykologinen efekti ei ole niin suuri, kuin samanmuotoisten tölkkien tapauksessa.

Materian käyttö on säästeliäintä silloin, kun tölkin korkeus ja paksuus ovat yhtäsuuret. Esimerkiksi 1/3-litran tölkki olisi materiaalin käytön kannalta optimaalisin, jos sen korkeus ja paksuus olisivat 7,5 cm. Ehkä muut seikat kuin alumiinin säästö ovat olleet enemmän vaikuttamassa kaljatölkin mittasuhteita mietittäessä. Kun kaljaa ja silliä myydään samanmuotoisista purkeista, niin tulos voisi olla raittiusihmisille mieluinen.

Alla hieman matemaattisesti oiottu ääriarvolasku yllä olevalle. Tölkin pellin määrä on vakio 2*pii, jolloin päästään mukaviin lukuihin laskussa. 

Ainoa negatiivinen seikka siirtymisessä 1-litran tölkkeihin on saman kuin mikä on edessä Lentävään Spagettihirviöön uskovien (kuten minä) helvetissä. Isossa tölkissä olut lämpenee ja väljähtyy helpommin. Asiaa voi toki auttaa ottotahtia kiihdyttämällä.
 

Kumpi kaljatölkki tuntuisi houkuttelevammalta ja käteen käydemmältä? Niissä on yhtä paljon kaljaa. Oikeanpuoleinen olisi hieman kevyempi. Kätevä retkipakkaus siis?

ps. Kävin ostamassa otsikkokuvassa näkyvät 4 oluttölkkiä lähikaupasta, jota pitää oikein sympaattinen bosnialaissyntyinen kauppias. Kun hän katseli hieman ihmeissään ostostani, en voinut olla toteamatta: "Ihan tieteellisessä mielessä vain!" Ei mennyt perille. Ehkä bosnialaisissa peruskouluissa ei oltu luettu Havukka-ahon ajattelijaa. 

pps. Alla nimimerkki Jyrkin kommenttiin liittyen. Poikkitieteellinen kalja-automaatti. Laatikon alareunaan leikataan sopivan kokoinen aukko, josta kaljatölkit voi kätevästi ottaa yksi kerrallaan alakautta. Hylsyt laitetaan yläpuolelta takaisin ja laatikko menee vaihtoon, kun laatikossa on vain tyhjiä tölkkejä. 

Aukon pitää olla hieman pienempi kuin tölkin paksuus, muuten tölkit tulevat itsestään ulos. Voidaan pitää myös laatikkoa hieman vinossa, jolloin päällä olevien tölkkien alempiin kohdistava paine ei ole niin suuri. Aukkoa kannattaa jatkaa myös 1-2 sentin verran sivuille, jotta tölkistä saa hyvän otteen peukalolla ja etusormella.

ppps. Otin näin monta (1101 = 13)

Kaljoittelun matematiikkaa

Kaljoittelu olisi muuten mukava miehinen harrastus, mutta siitä tulee helposti kotona sanomista. Kuinka mones tölkki on jo menossa? Pari kliinisissä kokeissa testattua niksiä vähentää moitteiden määrän helposti 42%.

Miten niin juuri 42? No tietysti siksi, että lukuhan tunnetusti on elämän tarkoitus, joka tässä artikkelissa on näpätyksen karkoitus.

Ainakin suosimaani Karhu-olutta myydään kolmessa erikokoisessa tölkissä. Jos juotujen kaljatölkkien määrästä pidetään kotona lukua, niin kannattaa ehdottomasti suosia isoja tölkkejä. Niitä kertyy vähemmän.

Joku voi olla sitä mieltä, että eihän kukaan mene noin halpaan. Totta kai isoja tölkkejä menee vähemmän, kun niissä on enemmän kaljaa. Asia ei ole kuitenkaan ihan noin yksioikoinen. Jos tölkit ovat mittasuhteiltaan samanlaisia, niin niiden sisältöjen suhde kasvaa suhteessa mittakaavan kuutioon. Nämä tölkit eivät ole, mutta tätä kaavaa voidaan käyttää riittävällä tarkkuudella. Kaljoittelussa ei olla niin turhan tarkkoja tämän asian suhteen. 1/2 litran tölkissä on on 50% enemmän kaljaa kuin 1/3 litran tölkissä, mutta ulkomitoiltaan se on vain 14% suurempi. Litran tölkissä on 1/2 litran tölkkiin nähden kaksinkertainen ja 1/3 litran tölkkiin nähden kolminkertainen määrä sisältöä, mutta mittaa litran tölkissä vain 26% ja 44% enemmän. 

Kaljan juontiin tölkistä kuuluu ehdottomasti tölkkiä aukaistaessa kuuluva sihahdus. Se on jo todiste siitä, että kalja ei ole väljähtynyttä. Ilman sitä on vaikeaa päästä oikeaan tunnelmaan. Valitettavasti sihahdusten määrästä on voidaan laskea avattujen tölkkien määrä, mutta onneksi ei sisällön määrää. Litran tölkki sihahtaa ihan samalla tavalla kuin 1/3 litran tölkki. Toinen hyvä syy suosia isoja tölkkejä.

Faktaa vai fiktiota?

Ruotsin kielestä ei olekaan kirjoitettu tässä blogissa pitkään aikaan. Hesarin tämän päivän pääkirjoitus innoitti kuitenkin poikkitieteilijän pariin kommenttiin. Pääkirjoitus alla.

"Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Stefan Wallin ilmoitti, ettei hän ole enää ensi kesän puoluekokouksessa ehdolla puolueen puheenjohtajaksi. Wallin vakuutti, että hän oli tehnyt periaatepäätöksen kuuden vuoden puheenjohtajakaudesta jo aiemmin eikä ilmoituksella siksi ollut tekemistä puolustusvoimien rakenneuudistuksesta nousseen keskustelun kanssa.

Puolustusministeri Wallin ajautui puolustusvoimauudistuksessa nurkkaan, kun paljastui, ettei hän ollut kertonut muulle hallitukselle ohjeistaneensa Puolustusvoimien johtoa poistamaan lakkautettavien varuskuntien listalta ruotsinkielisen Dragsvikin varuskunnan. Wallin joutui pyytämään hallituskumppaneiltaan ja eduskunnalta anteeksi käytöstään. Tämän seurauksena puolueen ja ruotsinkielisten asema heikkeni.

Vaikka Wallinin päätös luopua kesän puoluekokouksessa puolueensa puheenjohtajuudesta olisikin jo aiemmin syntynyt itsenäinen päätös, ensi kesän puoluekokoukseen päättyy yksi poliittinen ajanjakso. Tästä eteenpäin ei ankkalammikon rauhasta voida enää puhua. Nyt valitaan puheenjohtaja uudessa ilmapiirissä ja uusista poliittisista lähtökohdista.

Suurin henkinen muutos on se, että nyt, enimmäistä kertaa itsenäisyyden alkuvuosien kielitaisteluiden jälkeen, ruotsinkielinen väestönosa tuntee asemansa todella uhatuksi. Suomessa saa nyt kannatusta sanomalla, että ruotsinkielisiä kohdellaan paremmin kuin suomenkielisiä. Kielestä ja oikeudesta käyttää omaa äidinkieltään on tehty kansaa jakava asia.

Asenteenmuutoksen moottorina on ollut keskustelu niin kutsutusta pakkoruotsista. Monet suomenkieliset – erityisesti Itä-Suomessa, missä ruotsin kielen kanssa ei juuri joudu tekemisiin – eivät halua, että ruotsi on peruskoulussa pakollinen oppiaine. Sen katsotaan vievän tilaa tähdellisempien kielten opiskelulta. Pakollisuuden peruste, toisen kansalliskielen ja sen kulttuuripiirin perusteiden opettaminen, ei enää kelpaa.

Ruotsinkielisen väestön puolella asenteita taas ovat koventaneet useat peräkkäiset hallinnolliset ratkaisut, joita on ruotsinkielisten parissa pidetty heidän oikeuksiaan loukkaavina tai ainakin niitä uhkaavina. Tällaisia ovat muun muassa käräjäoikeusuudistus, Sipoon länsiosien pakkoliittäminen Helsinkiin ja Keski-Pohjanmaan liittäminen aluehallintouudistuksessa Pohjois-Pohjanmaahan. Viimeksi mainittu hanke kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Jos suomenkielisen väestönosan piirissä on syntynyt oikeaoppisten suomi-intoilijoiden ryhmä, samanlainen oikeassa uskossa olevien fraktio on muodostunut myös ruotsinkielisten pariin. Ongelma on, että nämä kaksi ääripäätä ottavat keskustelun liian usein omakseen ja enemmistö, joka arvostaa kaksikielisyyden tuomaa rikkautta, seuraa karjumista hämmentyneenä hiljaa.

Nyt on tilaus rohkeille puheenvuoroille, joissa uskalletaan asettua puolustamaan molempia kansalliskieliä puhuvien ihmisten oikeutta elää, asioida ja saada palvelunsa omalla kielellään. On hämmentävää, että tätä kansallista peruslähtökohtaamme ei enää uskalleta selkä suorana puolustaa.

Samalla ruotsinkielisten tulisi omassa piirissään miettiä, miten tiukkaan kannattaa pitää kiinni niin kutsutusta Taxellin paradoksista: yksikielisyys johtaa kaksikielisyyteen ja kaksikielisyys yksikielisyyteen. Tällä paradoksilla ruotsinkieliset ovat puolustaneet pelkkää ruotsia käyttäviä kouluja ja vanhainkoteja – tai vaikkapa pelkästään ruotsinkielistä varuskuntaa.

On aiheellista kantaa huolta ruotsinkielisen palvelun ja kulttuurin säilymisestä riittävän vahvana ja elinvoimaisena, mutta tiiviimpi rinnakkaiselo taas olisi omiaan lähentämään ihmisiä toisiinsa ja lisäämään ymmärrystä, ehkä jopa kielitaitoa. Tässä mielessä esimerkiksi kaksikieliset koulut voisivat hyvinkin olla muurinmurtajia, kun pakkoruotsikeskustelu auttoi kääntämään mieliä ruotsin kieltä vastaan."

Varsin maltillista ja jopa tasapuolista tekstiä. Mikä siinä nyt niin närästää?

Kirjoittajan mielipiteen ja faktan tahallinen tai vielä pahemmassa tapauksessa tahaton hämärtäminen: " ... enemmistö, joka arvostaa kaksikielisyyden tuomaa rikkautta ..."

Kaksikielisyyden tuoma rikkaus on puhtaasti näkökulma-asia.  Rahalla mitattuna siitä on pääasiassa vain kuluja Suomelle, monella sektorilla. Ihmiselle, joka joutuu opiskelemaan ruotsia vastentahtoisesti, lienee aika vaikeaa markkinoita kaksikielisyyttä häneen kohdistuvana rikkautena. Rikkautta pääsevät kokemaan vain ne, jotka osaavaat hyvin molempia kieliä. Joko toisen kielen itsestään oppien, kuten suurin osa suomenruotsalaisista ja sen enempi vähempi pänttäämällä saaneet, kuten ne harvat ruotsia hyvin osaavat suomenkieliset.

Suunnilleen yhtä absurdia olisi väittää, että suuri enemmistö arvostaa joidenkin ihmisten suuren omaisuuden (koko kansakunnalle) tuomaa rikkautta. Lottotyttö totesi aikoinaan, että nyt on ilouutinen koko Suomen lottoavalle kansalle. Jättipotin voittajia oli sillä kierroksella vain yksi. Kuinkahan monessa lottoavassa perheessä jaksettiin vilpittömästi iloita tästä onnenpotkusta?

Tietääkseni missään missään gallupissa ei ole kysytty sitä, pitävätkö vastaajat kaksikielisyyttä rikkautena ja jos pitävät, niin miten paljon he sitä arvostavat. Minun silmiini osuneissa gallupeissa on tiedusteltu lähinnä ruotsin kielen asemaa yleensä ja ns. pakkoruotsia, eli pakollista rutosin kielen opiskelua kaikille peruskoululaisille. Tulokset ovat olleet hyvin samansuuntaisia. Ruotsin kielen asemaa tällaisenaan pitää hyvänä noin puolet. Loput ovat sitä mieltä mieltä, että se on joko liian hyvä tai liian huono. Pakkoruotsia gallupien perusteella vastustaa selkeä enemmistö.

Väite siitä, että suomalaisten enemmistö arvostaa kaksikielisyyden tuomaa rikkautta, on täysin tyhjän päällä oleva faktaksi naamioitu mielipide. Se on vallankäyttöä kielen avulla.

Minä esitän muutaman faktan ja mielipiteen asian pakeilta. Jotta ei jäisi epäselvyyttä, niin kerron mitä kukin edustaa.

• Suomi on perustuslaissa määritelty kaksikieliseksi. (Faktaa)
• Se on hyvä asia. Vähemmistöjen oikeuksia on turvattava tiettyyn rajaan saakka myös lailla. (Mielipide)
• Kaksikielisyys ei edellytä sitä, että kaikkien on opiskeltava molempia kieliä. (Faktaa. Ei perustuslaki ole tältä osin muuttunut mihinkään ennen peruskoulua edeltävästä ajasta)
• Ruotsin kielen osaamisesta ei ole suomenkielisille juuri hyötyä arjessa eikä työelämässä. (Mielipide. Hyödyn käsite on hyvin subjektiivinen)
• Gallupien mukaan työelämään rekrytoitaessa ruotsin kielen osaaminen ei ole kovin korkealla  arvostusasteikossa. (Faktaa. Tällaisia kaikkien tätä asiaa selvittäneiden gallupien tulokset ovat olleet viime vuoisina)
• Tämä blogin pitäjällä ei ole mitään ruotsin kieltä, suomenruotsalaista kulttuuria eikä ylipäänsä suomenruotsalaisia ihmisryhmänä vastaan. (Mielipide, vaikka pidänkin sitä itse faktana)
• Tämän bloginpitäjä vastustaa pakkoruotsia, koska hänen mielestään porkkanalla saadaan aikaan paljon parempia tuloksia kuin kepillä.  (Faktaa, vaikka joku voi pitää sitä mielipiteenä.  Se kuitenkin osoittaa vain sen, että näin ajatteleva ei kykene erottamaan virkkeen loogista kokonaisuutta ja virkkeen yksittäisten lauseiden asiasisällön eroa toisistaan.)