Näyttelykuvia säätämässä

Tarkoituksena on pitää entisellä kotipaikkakunnallani väritettyjen valokuvien näyttely ensi syksynä 2020. Idea on siis jotenkin sellainen, että miltä paikkakunta olisi näyttänyt viime vuosidan kahden ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana värivalokuvissa, jos sellaisia olisi otettu. Toki niitä otettiin, mutta aika vähän. Suurin osa sen ajan kuvista on mustavalkoisia.

Vaikka värit eivät välttämättä ole kuvissa "oikeita", minulla on sama ongelma, kun digitaaliset kuvat muutetaan tulosteiksi. Miten saadaan kuvan värit ja sävyt tulosteissa samoiksi kuin ne ovat kuvaruudulla. Ihan tarkka toisto 1:1 ei ole edes periaatteessa mahdollista, koska kuvien syntytapa on erilainen. Kuvaruutu toimii additiivisella ja tuloste subtraktiivisella periaatteella.

Kuvaruudun kuvaa voidaan kuitenkin simuloida siten, että se on mahdollisimman paljon tulosteen kaltainen. Se tapahtuu ns. profiilin avulla, joka on jokaiselle tulostimelle omansa. Minä tulostan näyttelykuvani Color-Kolmiossa, jonka tulosteet ovat osoittautuneet minun tarpeisiini sopiviksi hinta/laatu-suhteen perusteella.

Color-Kolmion sivuilta voi käydä lataamassa heidän käyttämänsä tulostimen profiilin, jonka avulla voi Photoshop-ohjelman avulla arvioida kuvaruudulta, miltä itse tuloste tulee näyttämään. Kuvan väriarvoja ei siis muuteta profiilin mukaiseksi, vaan sen avulla voi simuloida tulostetta. Kuva lähetään tulostettavaksi sRGB-muodossa, josta on muodostunut tulostamisen standardi, vaikka se ei olekaan yhtä laaja väriavaruus kuin vaikka Adobe RGB.

Valitettavasti simulaation käyttö ei kuitenkaan ole aivan yksinkäsitteistä. Siinä on ainakin minulle liikaa valintoja, joiden suhteen minulla menee sormi suuhun. Mihin pitää laittaa pukki?

Simulaatiot ovat hieman erilaiset riippuen siitä, millaiset vaihtoehdot valitsee.

Silmä on varsin armelian värien suhteen ja hyväksyy mukisematta pienet poikkeamat, kunhan värit ovat jotenkin tolkulliset. Suurempi ongelma on yleensä sävyjen kanssa, siis akselilla tumma-vaalea. Kuvaruudut kun on usein säädetty siten, että niiden sekä kirkkaus että kontrasti on paljon suurempi kuin mitä tulostimet pystyvät tekemään. Tuloksena näkee väliin kuvia, jotka ovat varmaan olleet kuvaruudulla kirkkaita ja sävykkäitä, mutta tulosteena toivottoman tummia.

Minulla on vanha, mutta kohtuullisen laadukas ja aikoinaan kalibroitu näyttö. Sen värit ovat pitäneet minusta ihan hyvin, mutta koskaan ei voi olla varma, jos ei ole tulostetta vertailukuvana. Niinpä tilasin Color-Kolmiosta pari referenssiä, jotta voisin vertailla niitä kuvaruutukuvaan.

Miltä kuva näyttää, riippuu aivan oleellisesti katseluolosuhteista. Valon määrästä, väristä ja katseluympäristöstä. Työhuoneessani on kaksi osaa, joista toisessa on värilämpötilaltaan päivänvaloa vastaavat loistelamput. Toinen tila on sellainen, että voin työskennellä siinä hämärässä etenkin kuvia käsitellässäni.

Vasemmalla tuloste valaistuna, oikealla näkyy sama kuva kuvaruudulla. Silmin katsottuna näiden kuvien värit ja sävyt ovat lähempänä toisiaan kuin tässä kuvassa. Kamera "näkee" etenkin kuvaruudun kolmesta väristä koostuvan RGB-kuvan eri lailla kuin silmä.

Muissa näyttelytikoissa kuin varsinaisissa valokuvagallerioissa valaistus tuppaa olemaan vähän mitä milloinkin sattuu. Jostain pitää kuitenkin lähteä, joten oletin valaistusvoimakkuuden olevan samaa tasoa, mitä suositellaan tiloissa, joissa luetaan. Siis noin 500 luksia.

Vanha kunnon Lunasix valotusmittari on hyvä välinen valaistusvoimakkuuden mittaamiseen. Laitteen takana on taulukko, jolla mittarin antamat EV-arvot voidaan muuttaa lukseiksi. 

Saksalaisen normin mukaan EV-arvot muutetaan lukseiksi DIN 18 tai ASA 50 mukaan. Muuntotaulukosta näkee, että valaistusvoimakkuus mittauskohdassa on noin 500 luksia. Ei näiden arvojen kanssa ole niin millin tarkkaa, kunhan on sinne päin. Silmä korjaa.

Tulosteen valkoisen pinnan heijastavuus.

Tulosteen mustan pinnan heijastavuus on reilut 5 aukkoa pienempi kuin valkoisen pinnan. Se tarkoittaa sitä, että tulosteen sävyala on noin suuruusluokkaa 1:50. Valkoinen pinta heijastaa valoa 50 kertaa niin paljon kuin musta pinta. Kun kuvaruudulla suhde voi helposti olla jopa 1:1000, on aika selvää, että ollaan ihan eri tonteilla.  Tavanomaista tulostetta varten kuvaruudun dynamiikkaa pitää säätää sekä valon kirkkauden että kontrastin suhteen.

Kuvaruudun valoisuuden mittasin Photoshopin esikatselutilan ollessa päällä. Koska tulosteen sävyala on kapeampi kuin kuvaruudun, simulaatio kaventaa sitä sekä mustasta että valkoisesta päästä. Simulaatio siis alempana.

Valkoiselta kuvaruudulta tuli vähän vähemmän valoa kuin mitä heijastui tulosteen valkoiselta pinnalta.  Kuvan mustan osan mittaus antoi noin 5 aukkoa pienemmän tätä lukeman. Tästä päättelin, että kuvaruutuni on hieman laiskistunut sitten monen vuoden takaisen kalibroinnin. 

Nostin kirkkauden 40:stä 45:een ja kontrastin täyteen sataan prosenttiin. Värilämpötila sai olla entiset 6500 K, mikä on myös lamppujeni värilämpötila. Näillä toimenpiteillä kuvaruutukuvani ja tuloste olivat minun silmilleni hyvin samanlaiset. Se riittää minulle ja saa riittää muillekin niitä katsoville. 

Näytön luminanssin, eli "pinnan kirkkauden"  ohjearvo on 120 cd/m^2. Sen mittaamiseen pitäisi olla ihan omat mittalaitteensa, mutta valotusmittarilla saa suuruusluokkaa olevan arvon. EV-arvo 10 (100 ASA) heijastuvan valon metodilla (kupu pois) mitattuna vastaa kyseistä luminassin arvoa. Sama voidaan mitata kameralla. Kuvassa näkyy tätä vastaavat aika/aukko-yhdistelmät.

Minä käytän hieman himmeämpää monitoria. Kun työtilani on aika hämärä, luminassi-arvolla noin 90 cd/m^2 olen saanut itseäni tyydyttäviä tuloksia tehdessäni kuvia painotuotteisiin.

Haluan vielä korostaa, että puhun vain omasta puolestani. Hienoja alasävyisiä taidekuvia tekeville minun speksini tuskin kelpaavat. Minun kuvani ovat arkisia käyttökuvia. Tulostuksen vaatimukset kannattaa mitoittaa tarpeiden mukaan. 

Mv-kuvien värittämistä, osa 2

Lähtökohtana on mustavalkoinen valokuva. Negatiivi tai paperikopio pitään tietysti digitoida ensin. Puhelimen kännykälläkin se käy kotitarpeiksi. Tätä voi ruveta suoraan värittämään, mutta minä teen yleensä esivärityksen jollain netissä olevalla ohjelmalla. Niitä voi hakea hakusanalla "colorize".

Image Colorization API on osoittautunut varsin hyväksi. Ladataan mv-kuva ohjelman ohjeen mukaan. Tässä tapauksessa tulos on tällainen.

Ohjelma antaa väritetyn version, jonka pisin sivu on vain 800 pikseliä, mikä on yleensä selvästi vähemmän kuin alkuperäisen mv-kuvan sivun pituus pikseleinä. 

Ei haittaa.  Kuvankäsittelyllä asia hoituu. Sitä varten pitää olla kuitenkin kuvankäsittelyohjelma. Minä käytän Photoshoppia, mutta kaikki sellaiset ohjelmat, joissa voidaan käyttää tasoja, käyvät hyvin. Kuten vaikka ilmainen ohjelma Gimp. Tässä en ryhdy opettamaan kuvankäsittelyohjelmien käyttöä, vaan se oletaan osatuksi jollain tasolla.

Väritetyssä kuvassa on kaksi elementtiä. On väri ja on muodot. Väri on väritetyssä osassa ja muodot sen alla olevassa mv-kuvassa. Värikuva ja mv-kuva pitää saada päällekkäin, jossa värikuva on kuin läpinäkyvä kalvo mv-kuvan päällä.

Koska värikuva on vielä pienempi kuin mv-kuva, värikuvan koko on suurennettava samaksi kuin mv-kuvan. Sen jälkeen värikuva kopioidaan ja liitetään mv-kuvan päälle. Tässä on tärkeää, että mv-kuva on RGB-muodossa, vaikka se onkin mv-kuva tai oikeammin harmaasävykuva.

Kuvan tasorakenne. Alla mustavalkoinen kuva ja sen päällä juuri samankokoinen väriversio. Ylemmässä kuvassa vain ylempi taso on näkyvissä (silmä) ja alemmassa molemmat tasot ovat näkyvissä. Mv-kuva tuo kuvan yksityiskohdat esiin.

Sitten ruvetaan värittämää. Sitä varten luodaan vielä yksi taso,jonka tila on edelleen Color (Väri). Erikokoisella siveltimellä suditaan paletista väriä kuvaan. Tässä on väritetty paitaa siniseksi.

Jotkut tekevät useita väritasoja, joita voi sitten säätää tarpeen mukaan. Minä laitan yleensä samalle tasolle niin paljon kuin sinne vain mahtuu ja siten, että väritetyt kohteet ovat irrallisia. Tyylejä on monia.

Valittu värialue voidaan valita ja muuttaa sen väriarvoja monin eri tavoin. Tässä olen käyttänyt työkalua Sävy, värikylläisyys ja kirkkaus.

Kuvassa näkyy ylimmällä tasolla, miten kuvaan on laitettu väriä. Yleensä ihmisten ihot ja vaatteet joutuu värittämään uudestaan automaattivärityksen jäljiltä. Väritystaso on kuin maalarin paletti. Jos käyttää useita tasoja, ne kannattaa nimetä, muuten on kohta ihan sekaisin siitä, mitä on milläkin tasolla.

Lopullinen kuva. Kuvan laatu riippuu paljon myös siitä, miten tarkkaan ja paljon jaksaa hieroa yksityiskohtia. Tässä olen ollut aika laiskana sen suhteen.

Kuva Viipurista

Vanhoja Orivesi-aiheisia valokuvia digitoidessani negatiivien joukosta käsiini tuli oheinen kuva. Sen verran minullakin on paikallistuntemusta, että Orivedeltä kuva ei ainakaan ole. Missä ja milloin se on otettu ja keitä ovat kuvassa olevat henkilöt? Oikeanpuolimmainen näytti kovasti äidiltäni. Minusta jopa hieman liian kauniilta ollakseni äitini, vaikka hän olikin hyvin kaunis.

Tämä arvoitus ratkesi vähän turhankin helposti. Siskoni löysi saman kuvan vedostettuna äitini vanhasta valokuva-albumista. Negatiivi oli minulla vain väärässä laatikossa. Samasta albumista löytyi vielä useitakin kuvia kahdesta muusta kuvassa olevista naisista. Kuvat olivat Viipuriin sijoitettavissa ja siskoni muistivat vielä heidän nimensäkin, Aili ja Laila.

 Tässä kuvassa on Laila jossain Viipurissa. Tarkempi paikka on minulle tuntematon.

Kuvan ottopaikka ja aika olivat vielä hakusessa. Kyselin asiaa Viipuria tuntevalta tutultani. Hän sijoitti, joskin epäröiden, kuvan Viipurin Tervaniemeen, jolloin kuva olisi otettu jostain alla olevassa kuvassa näkyvän paikan tienoilta. Parhaimpana tunnusmerkkinä oli kuvan vasemmassa reunassa näkyvä valkoiselta rakennukselta vaikuttava yksityiskohta. Se sopi Viipurin tullihuoneeksi.

Olin tähän tulkintaan tyytyväinen, kunnes ryhdyin tarkemmin tutkimaan kuvaa. Yllä olevan kuvan kuvaussuunta on suunnilleen pohjoiseen. Naisten kuvan varjojen suunnasta ja korkeudesta sekäö heidän vaatetuksestaan voidaan päätellä, että kuva on otettu kesäiltana auringon paistaessa suunnilleen lännestä. Naisten rintamasuunta kuvassa on 90 astetta pielessä. Kuva on otettu pohjois-eteläsuunnassa. Tervaniemestä ei siihen suuntaan saa kuvaa, jossa kaupunkin olisi kuvassa olevalla tavalla taustalla.

Toinen ongelma oli tullihuone. Kuvassa se peittää kuva-alasta vaakasuunnassa vain noin 1/7:n. Se on aivan liian vähän. Kuva on otettu 6x9 cm:n filmille. Kamerasta ei ole muuta tietoa, mutta tyypilliset objektiivien polttovälit näille kameroille olivat 85 mm:n hujakoilla. Kuvakulma olisi tällöin noin 60 astetta. Suunnilleen sama kuin kinokoon kamerassa 35 mm:n objektiivilla. Siis lievästi laajakulmainen.

Oli pakko vaihtaa potentiaalisa kuvauspaikkaa.

Siirtymällä linnan toiselle puolelle tuntui natsaavan paremmin. Tämän kuvan suunta on lähinnä lounaseen. Valon suunta käy nyt yksiin naisten kuvan kanssa. Valkoinen pläntti ei varmaan olekaan tullihuone, vaan vastakkaisella rannalla oleva vene. Sen koko ja muoto sopivat myös hyvin toiseen kuvaan, kuten myös sen takana näkyvät rakennukset. Kuvassa vasemmalla näkyvät paalut taas istuvat hyvin ilmakuvassa näkyvään laituriin. Laituri on samassa kohtaa, missä nykyään menee autosilta. Linnasta ottamassani panoraama-kuvassa lentokuvassa näkyvä Linnasilta on oikealla ja nykyinen autoille tarkoitettu silta vasemmalla.

Jos tämä olisi kysymyksenä "Haluatko miljonääriksi"-ohjelmassa, lukitsisin mustavalkoiseen ilmakuvaan merkitsemäni paikan vastaukseksi. Sen kunniaksi tein väritetyn version naisten kuvasta.



Albumista löytyi luultavasti äitini ottama taidevalokuva (horisontti vinossa) muista naisista. Kuvaussuunta on kääntynyt 180 astetta, joten takana saattaisi näkyä nyt Tervaniemeä. Takana näkyy veneiden kiinnityspaaluja, mikä sopii kuvaan. Sen sijaan vasemmalla näkyvä tehtaan oloinen kompleksi on vielä selvittämättä. Ehkä sen kimppuun seuraavaksi.

Vanhojen kuvien juridiikkaa

Oriveden Opisto 1936. Valokuva Veljekset Karhumäki Oy. Väritys Timo Suvanto. 

Olen tehnyt kirjan väritetyistä Orivesi-aiheista valokuvista. Aikajänne on vuosien 1909 – 1969. Syy alkuvuoteen on se, että siltä vuodelta on varhaisin käsiini osunut valokuva Orivedeltä. Jälkimmäiseen vuoteen on useitakin syitä. Muutin sinä vuonna pois Orivedeltä, 1970-luvulla alkoi jo olla värikuvia ja tätä kirjoitettaessa tavallisten, ei teoskynnystä ylittävien valokuvien suoja-aika on päättynyt vuonna 1969 tai aikaisemmin otetuilta valokuvilta.

Suurin osa värittämistäni valokuvista on sellaisia, että olen itse digitoinut ne minulla olevasta vedoksesta tai negatiivista. Minulla on ollut käsissäni ns. fyysinen teoskappale, jonka olen kopioinut digitaaliseen muotoon. Näihin ei pitäisi liittyä mitään juridista ongelmaa. Kun valokuvan suoja-aika päättyy 50 vuotta sen vuoden lopusta, jolloin kuva on otettu, niin se on loppu, slut, finito. Valokuvaa saa käyttää aivan vapaasti. Edes tekijän nimeä ei ole pakko mainita kuvan yhteydessä, kuten ei tekstinkään suhteen tekstin tekijänoikeuden mentyä umpeen.  Hyvänä esimerkkinä tästä käykööt Panu Rajalan, joka kopioi omaan opukseensa surutta sivukaupalla I. K. Inhan tekstiä sitä mitenkään omastaan irroittamatta. Itki ja parkui vielä syvästi loukkaantuneena, kun hänelle huomautettiin siitä. 

Tarkkaan ottaen valokuvan suojaoikeus voi olla 70 vuotta tekijän kuolemassa, jos valokuva luokitellaan valokuvateokseksi. Tätä idioottimaista jakoa vuohiin ja lampaisiin olen käsitellyt muualla, joten jätetään se tässä sivuun. Esimerkiksi tavanomaiset ilmakuvat eivät ylitä teoskynnystä. 

Osa kuvista on ollut jo valmiina tiedostoina. Näihin olen saanut kuvan digitoijalta luvan käyttää kuvaa tähän edellä mainittuun tarkoitukseen.

Joukossa on kuitenkin muutamia "netistä kohlattuja" valokuvia. Näihin saattaa liittyä juridista problematiikkaa. Ei kaikkiin. Tämä kuva on Finnan sivuilta.

Oriveden kirkonkylää

Suo Siiri, kuvaaja 1932

Museovirasto - Musketti

Finnan sivuilla on ohjeet kuvan käytöstä.

Museot digitoivat hallussaan olevia vanhoja valokuvia ja myyvät käyttöoikeuksia niihin. Eikä siinä mitään. Digitoiminen on työtä, jonka tuloksena on tiedosto, jolla voi olla myös kaupallista merkitystä. Juridisesti ainakin minun eteeni tulleet perustelut eivät kuitenkaan ole oikein vakuuttavia. 

Valokuvataiteen museon sivuilla vastataan kysymyksiin, myös koskien digitoituja valokuvia. "Kenelle kuuluvat digitoidun valokuvan oikeudet?"

Museosta vastataan. "Digitoijalle ja kuvankäsittelijälle syntyy  lähioikeus tekemäänsä työhön."  Samaa harhaoppia julistetaan myös täällä. "Vaikka alkuperäisen valokuvan suoja-aika olisi rauennut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, on museolla tai arkistolla kuitenkin lähioikeuden turvaama yksinoikeus päättää valmistamastaan digitaalisesta kopiosta eli reprokuvasta, jota nykyaikainen printti- tai verkkojulkaisu edellyttää."

Nämä nyt ovat vaihtoehtoista totuutta, jos ei halua käyttää vähemmän kauniita ilmaisuja, kuten paskapuhetta. Lähioikeus syntyy valokuvalle sen ottohetkellä. Suoja-ajan laskuri lähtee käytiin siitä hetkestä ja se päättyy kun 50 vuotta on kulunut sen vuoden päättymisestä, jona kuva otettiin. Lähioikeuslain mukaan "Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin".

Valokuvan käsite on hämärtynyt tekniikan kehittyessä. Se on vähän kuin kirkon kolminaisuusoppi.  Yhtä aikaa on vain yksi Jumala, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Selkeän tuntuisesta asiasta on tehty monimutkainen. Toisaalta mihin pappeja enää tarvittaisiin, jos Sana olisi itsestään selvää.

Sama pätee tekijänoikeuteen. Lakimiehet saavat leipänsä sen tekstien sekavaa soppaa hämmentäessään.

Pysytään vielä raamatulliseten vertauksien parissa. Tekijänoikeudellisesti valokuva on se kuva, joka syntyy valon vaikutuksesta valoherkälle materiaalille. Kuten Raamatun pyhän kolminaisuuden Jumala, sekin voi esiintyä eri muodoissa. Filmillä isää varmaan vastaisi valottuneiden hopeahiukkasten muodostama latentti kuva, digikamerassa valon vaikutuksesta piikennolle syntyneet sähkövaraukset. Poika voisi olla filmillä tästä latentista kuvasta kehitetty negatiivi ja digimaailmassa taas kameran muistikortille tekemä magneettinen digitaalinen tiedosto. Kirkon opetuksen mukaan Pyhä henki käy ulos Isästa Pojan  kautta. Olisiko se valokuvan kohdalla paremman vertauksen puutteessa nykyisessä nettimaailmassa ne lukemattomat kopiot valokuvista, jotka leviävät ympäri maailmaan netin välityksellä kaikkien katsottaviksi,

Nämä vertaukset tietysti ontuvat kuin se entinen osuuskaupan hevonen, mutta olen yrittänyt havainnollistaa sillä sitä, että valokuva ei ole itsestään selvyys. Intuitiivisesti se tuntuu yhtä selkeältä kuin pilven päällä istuva vanha partasuinen ukko, mutta lähemmin tarkasteltuna valokuvan määritelmään sisältyy monia tarkennusta vaativia lisäselityksiä.

Tekijänoikeusneuvoston  tulkinnan mukaan myös valokuvan sisältämä tiedosto on valokuvan kappale, johon valokuvaajalla on lähioikeuden mukainen sama yksinoikeus kuin kameraan syntyneeseen valokuvaan. Samalla logiikalla kaikkien valokuvan kappaleiden tekijänoikeudellinen suoja-aika päättyy valokuvan suoja-ajan päätyttyessä. Suoja-aikaa ei voi pidentää keinotekoisesti ottamalla alkuperäisestä valokuvasta uusi valokuva ja vaatimalle sille uuden valokuvan ottamishetkestä alkaen uutta lähioikeutta.

Mistä tiedän tämän? No siitä, että olen tiedustelluta asiaa korkeimmalta tekijänoikeudesta lausuntoja antavalta taholta, tekijänoikeusneuvostolta. Kysyvälle vastattiin.

"Tekijänoikeuslain 49 a §:ssä mainitun valokuvan  valmistamishetkenä on pidettävä hetkeä, jolloin kuva ensimmäisen kerran kiinnittyi valoherkälle alustalle. Valokuvaamalla alkuperäinen valokuva sellaisenaan muuttamattomana ei suoja-aikaa voida pidentää antamalla valokuvaamalla tehdylle kopiolle uusi, itsenäinen suoja."

Saako siis netissä olevan vanhan valokuvan tiedoston kopioida vapaasti ja käyttää miten itse parhaaksi näkee? Minun maallikon ymmärtääksellä varustetun käsitykseni mukaan saa. Se on valokuvan kappale siinä kuin negatiivi tai vedos, vaikka se ei olekaan fyysinen esine ja sen tekijänoikeus on päättynyt.

Digitoitu valokuva on jonkun työn tuloksena syntynyt immateriaali objekti. Vaikka sillä ei olekaan tekijänoikeuden suojaa. se voi  olla validia kauppatavaraa siinä kuin muutkin tietoa sisältävät tiedostot. Sen myyminen ja siihen liittyvät juridiset koukerot menevät varmaan jonnekin sopimus- ja kauppaoikeuden piirin, joissa meikäläisen lakiosaaminen loppuu jo alkuunsa. Toisin kuin valokuvan juridiikassa, jossa katson maallikoksi olevani melkoisen hyvin asioista perillä oleva taho. Kuten tietotoimisto Al Ahram aikoinaan. 

Fiksuimmat kuvakauppiaat laittavat  selkeän merkin esikatselukuvaan. Näin jopa pieniresoluutioisen kuvan luvaton käyttö on aika hankalaa. Maksamalla museolle tilaaja saa sitten paremmalla resoluutiolla ja ilman leimaa olevan kuvan käyttöönsä. Minusta hyvin selkeää ja reilua. Tosin minun on vaikea kuvitella, että ennen sotia otetulla kuvalla Oriveden Suojan kentällä alkavasta pesäpallo-ottelusta olisi hirveän paljon kaupallista potentiaalia. Ei ainakaan postikorttina, jossa käytössä sen hinnaston mukainen maksu olisi 150 €.

Jos minä löydän sanotaan nyt vaikka museon nettisivuilta vanhan valokuvan tiedoston, kopioin sen omalle koneelleni ja väritän kuvaa apuna käyttäen uuden kuvan. Sen jälkeen poistan vielä vanhan kuvan,  jolloin jäljelle jää vain minun värittämäni kuva. Kuka, mikä, häh on nyt uuden kuvan omistaja? Mieleen tulee aikoinaan tälläkin palstalla reposteltu maalaus valokuvaa apuna käyttäen. Tekemäni juttu on hävinnyt jonnekin, mutta täällä sitä on referoitu. Yksi periaatteellinen virhe on lipsahtanut juttuun. Tekijänoikeusneuvosto ei anna ratkaisuja tekijänoikeuteen liittyen, vain lausuntoja. Oikeusistuimilla on valta tehdä ratkaisuja näihin liittyvien riitojen suhteen.

Entäpä sitten nämä minun väritetyt valokuvani? Millainen suoja niillä? Kysyin tätäkin tekijänoikeusneuvostolta. Alustava vastaus oli, että väritys on niin mekaanista työtä, että sille ei synny tekijänoikeutta. Valokuvina näiden oikeus on päättynyt, joten minkäänmoista tekijänoikeudellista suojaa niillä ei ole. Tietenkin voin laittaa kuvat myyntiin ja esikatselukuvat leimoja täyteen. Taitaa olla kuitenkin niin huono bisnes, että parasta unohtaa koko juttu.

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte! Ekholm, Kai Docendo 2020

Kai Ekholm on ollut kirjallisesti ahkerana. Lyhyen ajan sisään toinen teos uunista ulos. En tiedä, onko dekkarin Minä olen myrsky ja tietokirjan Jörn Donner, kuinka te kehtaatte! ilmestymiset lyhyen ajan sisällä vain sattuma, vai onko niillä jokin syvällisempi kohtalonyhteys. 

Molemmat tietysti jäävät hieman koronan varjoon, mutta onneksi kirjoja saa ostettua nykyään muualtakin kuin kirjakaupoista. Tosin tämä asiantila ei varmaan tunnu hirveän onnelliselta niiden satojen kivijalkakirjakauppiaiden mielestä, jotka viimeistään tänä keväänä luovuttavat ja laittavat lapun luukulle. Kain ja minun vanhalla kotipaikkakunnalla tämä tapahtui jo monta vuotta sitten.

Donnerin elämänkerta on saanut varsin runsasta ja pääosin myönteistä huomiota julkisuudessa. (Kirja on niin paksu, että se ei mahdu postiluukusta. Tilattuna se pitää hakea postista. Sitä on kiukuteltu.) Kun olen lähinnä wannabe-kirjallisuusarvostelija, jätän suosiolla teoksen syvemmän kirjallisen analyysin sen paremmin osaaville tai ainakin itse niin kuvitteleville. Keskityn yhteen ainoaan teemaan. Miten opus on sopusoinnussa minun omaan kuvaani Jörn Donnerista.

Olen sen ikäinen, että olen tuntenut Jörn Donnerin maineelta lähes koko hänen julkisen elämänsä ajan. Olen lukenut jonkun hänen kirjansa ja nähnyt varmaan lähes kaikki hänen elokuvansa; niin ohjaamansa, näyttelemänsä ja tuottamansa. Kirjasta saan käsityksen, että Ekholmin mielestä Donner on surkea näyttelijä, paitsi esittäessään itseään, kuten hän elokuvissaan yleensä tekee. Parempaan roolisuoritukseen tämän hahmon suhteen voisi päästä korkeintaan Jukka Puotila. Kirjailijana Donner on huonohko, väliin sentään keskinkertainen, ohjaajana menettelevä, mutta tuottajana hyvä. Kruununa tietysti Oscarinkin tuonut Fanny ja Alexander.

Tämän lisäksi silmieni ja korvieni lävitse on kulkenut valtava määrä Jörn Donneria televisiosta, radiosta ja lehdistöstä. Näiden kaikkien perusteella minulle on muodostunut kuva värikkäästä kulttuuripersoonasta, joka ei kumartele kuvia. Oletan jakavani tämän näkemyksen aika monen muun suomalaisen ja jopa ruotsalaisen kesken.

Donneria itseään en ole tavannut kuin muutaman kerran, jos ei kirjamessuja ja muita vastaavia tilaisuuksia lasketa mukaan. Olen kerran saanut omistuskirjoituksellakin varustetun kirjan, jonka vein kaverini Korson asemalla aikoinaan olleeseen divariin. Tilalle sain muutaman kappaleen Mustanaamio-lehtiä.

Ensimmäistä kertaa olin samassa tilassa Donnerin kanssa ihan 70-luvun alussa. Tuttavapiiriini kuului siihen aikaan elokuva-alalla olevia ihmisiä. Yksi heistä oli kuvaussihteerinä tai jossain vastaavassa hommassa Donnerin tuottamassa elokuvassa Marja pieni (tuli muuten telkkarista ihan äskettäin). Hän pyysi minut avecikseen leffan ensi-iltaan. Varmaankin paremman puutteessa, kun emme muuten olleet mitenkään sen parempia tuttuja, seurustelusta nyt puhumattakaan.

Sitä kautta ajauduin myös jatkoille. Niitä varten oli oikein painettu oletettu jatkojen tapahtumien kulku. Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa kerrottiin 22.30 ohjelmassa olevan Jörn Donnerin sammumisen. 

Paskan marjat. Jörski ei ollut edes humalassa ja poistui paikalta paljon aikaisemmin.

Tästä episodista kului noin 30 vuotta, kun olin satunnaisissa hommissa Finnfotossa. Yhdistys jakoi muutaman vuoden välein Fotofinlandia-palkintoja. Vuonna 2004 raadissa olivat Jörn Donner ja valokuvaaja Stefan Bremer. Minä toimin apupoikana kantaen kuvia näytille ja pois. Niitä oli nimittäin runsaasti, sillä voittopalkinto rahallisesti varsin arvokas. Kuvat piti siihen aikaan lähettää joko paperikopioina tai diona.

Donnerin yleisin kommentti kilpailukuvista oli ”Roskaa! Saa viedä pois.” Sivumennen sanoen olin näistä kuvista juuri samaan mieltä, mutta ymmärsin pysyä hiljaa. Minun tehtäväni ei ollut arvioida.

Toisaalta muistan myös, miten asiantuntevasti Donner arvioi niitä kuvia, joissa oli sitä jotain. Oli se sitten visuaalista tai sisällöllistä. Voittokuvista raati oli yksimielistä, apupoika mukaan lukien, vaikka minun mielipidettäni ei kysyttykään.

Kun jossain pitkän rupeaman välissä kävimme syömässä, en malttanut olla kertomatta Donnerille, miten pettynyt olin ollut 30 vuotta sitten, kun suuresti odottamani ohjelmanumero ei toteutunutkaan. Donner mulkaisi minua donner-katseellaan ja totesi vain, että ei muista mitään sellaista tapahtuneen tai tässä tapauksessa jääneen tapahtumatta.

Siitä tai jostain muusta tympääntyneenä Donner sanoi ruokailun päätteeksi, että hänellä on menoa ja käski lopun raatilaisten tekemään arvion loppuun. Muut eivät uskaltaneet kuin nyökytellä, mutta Stefan Bremer ei ollut kuvia kumartavaa tyyppiä. Hän alkoi sättiä Donneria molempien äidinkielellä ruotsiksi ja sanoi, että homma täytyy hoitaa yhdessä loppuun. Tämä ei Donnerille käynyt, vaan hän lähti omille teilleen. Donnerin ollessa jo ovella Bremer totesi tälle loppusanoikseen: ”Hör du Jörn, du är odiös!”

Minun oli pakko kysyä Bremeriltä, mitähän sana odiös mahtaa olla suomeksi, sitä kun en muista Collinin sanastosta. Stefan tapaili hieman ja totesi tässä asiayhteydessä hyvän suomenkielisen vastineen olevan "niljake".

Valokuvaaja Stefan Bremer, Jörn Donner ja Hannu Castrén arvioimassa Fotofinlandian valokuvia. Kuva pääsi myös valokuvaiheiseen kirjaani "Henkilökuvaus digikameralla".  Hannu Castrén on kotoisin Orivedeltä. Muuten asialla ei ole merkitystä, mutta pitäähän se mainita. Kai Ekholm oli aikoinaan Oriveden opiston kirjastonhoitaja.

Samaisessa kirjassa oli pari muutakin kuvaa Donnerista. Tähän lakiosioon minulla ei ollut parempaa kuvaa kuin Jörn raapimassa takapuoltaan. Sitä nyt ei voi pitää eriyisen loukkaavana, se kun oli yksi Donnerin tavaramerkeistä. Hän oli joskus tätä tavastaan ehkä vielä tunnetumpi kuin jörnimisestään, mikä ei suinkaan ollut Donnerin itsensä lanseeraama ilmaisu.
Arvelin, että muutama julkisuuden henkilö kirjan kuvagalleriassa voisi lisätä myyntiä. Donneri avulla tai hänestä huolimatta kirja pääsikin toiseen painokseen. Tosin ei yhtä nopeasti kuin Kaitsun kirja, joka kuulemma on jo nyt toisessa painoksessa. 
Minun kirjastani otettiin myös painos ruotsiksi Ruotsin markkinoille. Se ei kuulemma myynyt erityisemmin hyvin, ei edes Donnerin siivittämänä.

Donner-anekdootteja riittäisi varmaan useankin kirjan aineksiksi. Ekholmin kirjassakin niitä on, mutta vain elävöittämään tekstiä, ei lööppien laatijoiden poimittaviksi tarkoitettuina. Muutenkin niin tekstissä kuin kuvissa ollaan asialinjalla, mikä on minusta piristävää viime aikojen myyntiluvut silmissä väsäiltyjen henkilöteosten joukossa. Ekholmin kieli on elävää, sopivin välein putkahtelevat herkulliset kielikuvat tekevät lukukokemuksesta nautinnollisen. Tämäkin opus tuli kahlattua lävitse lähes yhdeltä istumalta.

Mitä kysymykseen mielikuvan Donnerista muuttumisesta kirjan lukemisen jälkeen tulee, täytyy todeta, että ei se paljoa muuttunut. Sen sijaan se syventyi. 

ps. 27.4.2020

Katsoin tilastoista, miten näitä luetaan ja mistä näille tullaan. Alla viikon statistiikka seuraavana aamuna katsottuna. Pitäisi varmaan päivittää Poikkitiedepalstaa useimmin. Facebook on kuitenkin hyvä informaatiokanava.

Minä olen myrsky

Kai Ekholm
Minä olen myrsky
Docendo 2020
250 s.

Oriveden opiston kirjastotalon kolmannessa kerroksessa yksi romaanin hahmoista pääsee hengestään. Minä olen asunut kyseisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa viisi nuoruuteni vuotta. Vaikka selvisinkin sieltä hengissä, jopa ilman läheltä piti tilanteita – jos siihen aikaan yhteisössä ankarasti kiellettyjä ja siksi salassa tehtävää kaljanjuontia ja tyttöjen kanssa pelaamista ei lasketa, tapahtumapaikan tunteminen aiheutti ylimääräisiä nipistyksiä vatsanpohjassa. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa myös korkean paikan kammoni, jota myös koeteltiin opistoon liittyvän luvun ratkaisuhetkillä. Tämän voinee kertoa ilman, että paljastaa kirjan juonesta liikaa.

Opisto ei ole tässä dekkarissa keskeisiä tapahtumapaikkoja. Se on varmaan valikoitunut sellaiseksi vain siksi, että kirjoittaja on itse toiminut täällä kirjastonhoitajana. Joten hänkin tuntee miljöön niin hyvin, että asiavirheitä tässä kohtaan ei löydy tikulla kaivamallakaan. Jos niitä olisi ollut, olisin ne kyllä havainnut. Sen verran tarkkaan tuli tämäkin opiston rakennus aikoinaan koluttua hiilikellarista vintille, jossa 50-luvulla kasvatimme punanokkaisia naakanpoikasia. Ihan syntymästään ne eivät olleet sitä, vaan niiden nokat oli maalattu kynsilakalla normaalia koristeellisemmiksi. Miksi? Sitä en enää muista.

Naakkojen kohtalo oli yhtä surkea kuin aika ison määrän romaanin henkilöistä. Nirri pois. Naakat tosin, toisin kuin romaanit vainajat, eivät kuolleet tarkoituksella, vaan vahingossa. Luultavasti tukkoisen nokan aiheuttamiin hengitysvaivoihin. Siihenkään aikaan ei hengityslaitteita riittänyt kaikille, ei ainakaan naakoille. Rautakeuhkotkin oli varattu poliopotilaille.

Minä olen myrsky on tekijänsä kolmas Kalju&Kihara -dekkarisarjassa. Pääroolia tässä teoksessa näyttelee kuitenkin ylikomisario Reinikka, mikä on minusta hyvä asia. Pitää olla hahmoja pääroolissa ja sivuroolissa. Eivät kaikki voi olla pääosan eikä kaikki sivuosan esittäjiä.

Muutenkin tekijälle on käynyt kuin entiselle sialle. Parantanut selvästi juoksuaan. Edelliset Kalju&Kihara -romskut luin muistaakseni kahdessa tai kolmessa illassa. Minä olen myrsky tuli hotkaistua yhdellä lukemalla. Itse asiassa se onkin minusta ainoa relevantti dekkarin laadun kriteeri. Muut kommentit salapoliisiromaaneista ovat lähinnä senttareiden pyrkimystä määrämittaiseen, vaikka salapoliisiromaanin arviointi ei mitään curling-peliä olekaan.

Kirjan takakannen mainosteksti väittää, että Kalju, Kihara ja Reinikka ovat palanneet hurmatakseen. Ei dekkarin hahmojen tarvitse hurmata. Riittää että he pitävät lukijan tiukassa poliisiotteessa. Siihen tämä romaani kykeni ainakin minun suhteeni.

Muita kuin Oriveden opistoon liittyviä asiavirheitä en etsinyt eikä niitä tupsahtanut pyytämättä ja yllättäen vastaan.

Mv-kuvien väritystä

Mv-kuvia väritettäessä automaattisesti algoritmit tuppaavat laittamaan punaista sellaisiinkin paikkoihin, joihin se ei varmasti kuulu. Tässä mm. edessä olevan naisen takkiin, takana olevien naisten asuisteisiin, kastelukannuihin, kasvilavojen puuosiin. Otetaan se niistä pois.

Käsittely perustuu Photoshopin englanninkieliseen versioon CS5, mutta samat toiminnot ovat useimmissa kuvankäsittelyohjelmissa. Minä teen näin, joku muu taaplaa omalla tyylillään.

Yleensä jätän alkuperäisestä kuvasta kopion omaksi tasokseen. Näin voin takkailla tekemiäni muutoksia alkuperäiseen kuvaan. Tasot (Layers) saa näkyviin Photoshopin yläreunassa olevasta Tasot (Layers) valikoisa. Taso kopioidaan liukuvan valikon oikeasta yläkulmasta toiminnolla "Duplicate layer" eli "Monista taso". Layer 0:n kopio on esimmäinen muokattava taso.

Tältä tasolta pyyhin värit kokonaan pois halutuista paikoista Desaturate-siveltimellä. Liian värikästä ihon väriä voi poistaa lattamassa Opacity-asetuksen pienemmälle. 20 % on tähän tarkoitukseen aika hyvä oletusarvo.

Värien osittaisen pyyhkimisen jälkeen tilanne näyttää tältä. Olen tehnyt uuden tason (New layer) kelluvan valikon oikeasta yläkulmasta. Tason toimintatilaksi olen määritellyt Color (väri). Väriksi olen valinnut possun punaisen klikkaamalla liukuvan työkalupaletin alaosassa olevaa kahden värin  kuvaketta. Tämä väri maalattutuna harmaan päälle antaa kohtuullisen hyvän ihon värin.  Olen tässä maalannut edessä olevan naisen toisen jalan ja kannussa kiinni olevan käden maliksi.

Halusin takkiin väriä. Siksi loin uuden tason edelleen Color-tilassa. Tälle tasolle väritän takin siveltimellä.

Takki on epäluonnisen värikäs muuhun kuvan sisältöön verrattaessa. Mutta ei hätää. Kun väri on omalla tasollaan, sitä voidaan säätää monin tavoin. Esimerkiksi tason opasiteettia eli läpinäkyvyyttä säätämällä. Tässä tapauksessa teen sen ylärivin alasvetovalikoistaoheisella toiminnolla, jolla voidaan säätää liukukytkiminen kuvan sävyä, kylläisyyttä ja kirkkautta.

Näillä asetuksilla takki näyttää tältä.

Lopuksi lähtötilanne ja korjattu. Kokeneelta tällaisen pikkumuutosten tekemiseen menee 5 minuuttia, aloittelijalta tietysti runsaasti kauemmin.