Niitä näitä valokuvista ja muistamisesta

Ilta-Sanomat herkutteli tiistaina 27.9. etusivullaan lööpillä, jossa kerrottiin surun varjostavan jälleen Tanssii tähiten kanssa ohjelmaa. Varmemmaksi vakuudeksi otsikon kanssa oli kuva Mari Perankoskesta, jonka näyttelijäystävä Asko Sahlman oli juuri kuollut traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa.

Mieleen tuli lehteä kaupan kassalla selaillessani, että eikö Ilta-Sanomien arkistosta olisi löytynyt yhtään kuvaa Perankoskesta, jossa hänen hymynsä ei olisi näin leveä ja huulipuna olisi vähän vähemmän pinkki. Ainoa, mikä tässä kuvassa assosioi edes jotenkin tekstiin on suoran salaman leuan alle  heittämä jyrkkä varjo. Jälleen kerran jouduin olemaan samaa mieltä Kuvajournalismilinjan emeritusjohtaja Jore Puusan kanssa. Jos lehtikuvan kunnioitus on näin onnetonta, miksi ylipäänsä kukaan lehtikuvaaja vaivautuisi satsaamaan mitään kuvien laatuun. Kuvan ja tekstin yhteensopivuus kun ei tunnu olevan mikään kriteeri, kun kuvia valitaan. Pikemminkin päinvastoin. Viittaan tässä aikaisempaan bloggaukseeni.

Usein kuulee väitettävän, että kuolemanvaarallisessa tilanteessa, kuten  auto-onnettomuudessa, eletty elämä kulkee kuin filminauhalla ohitse. Väite pitää sisällään ajatuksen siitä, että koko elämme olisi tallentunut aivoihin kuin elokuva digiboxin kovalevylle. Se ei voi pitää paikkaansa, sillä aivojen suuresta talletuskapasiteetista huolimatta sinne tallentuu vain pieni murto-osa siitä, mitä aistimme elämämme aikana rekisteröivät. Kaiken lisäksi tätä elokuvaa editoidaan jatkuvasti. Monet muistikuvamme ovat yhdistelmiä eri aikoina kokemistamme asioista. Siksi venäläinen sanonta: "Epäluotettava kuin silminnäkijä" onkin varsin osuva ja kuvaa hyvin aivojen toimintaa.

Tiedekeskus Heurekassa oli vajaa kaksi viikkoa sitten mielenkiintoinen luento aivojen toiminnasta ja erityisesti muistista. Luennoitsija professori Kiti Myllerin esitys oli selkeä ja havainnollinen, mutta vauhtiin hänkin pääsi vasta lopussa olleessa kyselyosiossa. Sattui nimittäin hyvät kyselelijät. (Ehkä se johtui siitä, että minä tapojeni vastaisesti en avannut kertaakaan suutani.)

Olisi pitänyt, sillä valokuvaajana minua jäi askarruttamaan, mikä merkitys kokemamme muistamisessa on tilanteissa mahdollisesti otetuilla valokuvilla, nykyään tietysti myös videoilla, joissa liikkuvan kuvan lisäksi mukana voi olla  myös ääni. Miten erilainen muistikuva jostain tapahtumasta on, jos se on vain pelkän muistin varassa verrattuna siihen, että muistia voidaan "virkistää" aika ajoin valo- tai videokuvan avulla? Onko näistä "muistin liitetiedostoista" enemmän hyötyä kuin haittaa? Psyyken kannalta kun monien epämiellyttävien kokemusten häipyminen muistista on varmaan vain eduksi. Onko historian taltioiminen valokuvina ihmiskunnalle siunaus vai kirous?

Halusin myös testata, miten piskuinen Panasonicin Lumix DMC LX5 selviää teknisesti Heurekan planetaarion hyvin niukaksi himmenetyssä  valossa. Ihmeen hyvin, ottaen huomioon, että kyseessä ei ole mikään ammattilaisvideokamera. Katsoessani tätä videota vajaat pari viikkoa luennon jälkeen huomasin jo unohtaneeni monia sillä olleita asioita, mutta ne palautuivat mieleeni suunnilleen samaa tahtia kun katselin tätä lyhyttä videon pätkää, osa jopa etuajassa ennen esiintymistään videolla. Vaikka paljon materiaalia on pyykiytynyt  lopullisesti aivoistamme, niin paljon siellä on tallessakin sellaista piilossa olevaa, mitkä valo- tai videokuvat tuovat taas aktiivisina muistikuvina esille.

Eipä hätää, jos viime kerta Aivojen salaisuuksien tutkimisesta jäi väliin tai tuli oltua paikalla, mutta suurin osa luennosta on jo unohtunut tai kielen päällä olleet kysymykset tekemättä. Luento uusitaan torstaina 29.9.2011 klo 18 Heurekan Vattenfall teatterissa. Silloin voi esittää taas kysymyksiä, hyviä kysymyksiä, sillä huonoja kysymyksiä ei olekaan. Viimeksi tilaisuuden järjestänyt Heurekan ohjelmapäällikkö Paula Havaste lupasi rahat takaisin, jos luento ei ole mielenkiintoinen. Oli tietysti helppo luvata, kun niin mennyt kuin tuleva luento ovat yleisölle maksuttomia. Nyt Paula lupasi, että tämän luennon aikana yleisön aivosoluja stimuloidaan kuvan ja äänen lisäksi myös tuoksuilla. Siis, jos salissa narahtaa ja tuntuu hajua, niin se en välttämättä ollut minä.

Jälkikirjoitus:

Otin muutaman kuvan jäkimmäisestä tilaisuudesta. Kun nykyisillä digikameroilla päästään  kohtuullisella kohinalla herkkyyslukemiin, joista filmiaikana oli turha haaveilla, niin niinkin pimeässä paikassa kuin Heureka planetaariossa voi kuvata käsivaralta. Alla esimerkki ja sen alla kuvan tekniset tiedot.