Pelle 7 Miljoonaa

Satuin olemaan paikalla tänään, kun tiedekeskus Heurekassa vieraili 7. miljoonas kävijä. Satuin muuten olemaan paikalla silloinkin, kun 6 miljoonaa tuli täyteen. Nyt kuten silloinkin otin tapahtumasta pienen videopläjäyksen. Nyt vain kamera tutisi (jos mahdollista) entistäkin enemmän. Molemmilla kerroilla olin yhtä lailla virallisempien kuvaajien edessä, minkä tarkkakorvaiset voivat kuulla videoilta. Vanhat koirat oppivat huonosti uusia tapoja - ei ainakaan hyviä tapoja.

Pientä matematiikkaa. Heureka avattiin vapuksi vuonna 1989. Se on siis toiminut nyt 24 vuotta ja 4 kuukautta. Aluksi Heureka oli maanantaisin suljettuna, mutta nykyisin vain Juhannuksena ja Jouluna. Oletetaan kuitenkin vuotuisia aukiolopäiviä 350 ja päivässä 8 aukiolotuntia. Näillä oletuksilla lukuja vähän pyöristäen Heurekassa on käynyt keskimäärin

290.000 kävijää vuosittain

800 kävijää päivittäin

100 kävijää joka tunti

Kävijä joka 35:s sekunti.

Se on aika paljon se.

Kuva: Kati Tyystjärvi

 Heurekan 7. miljoonas kävijä 27-vuotias Emma Perkiö Seinäjoelta tuli Heurekaan aviomiehensä seurassa. Heurekan johtajana vuodesta 1991 alkaen toiminut professori Pelle Persson sai viimeisenä työpäivänään ennen eläkkeelle siirtymistä kunniatehtävänään vastaanottaa  Emman ja aviopuolison tasaluvn kävijänä. Kaikilla oli hymy herkässä.

ps. 2.9.2013

Vastauksena anonyymisti esitettyyn kommenttiin pieni kuva-analyysi

Nämä anonyymit kommentit vasta mukavia ovatkin. Kun kysytään, niin vastataan nyt sitten.

Meillä oli työnjako. Minut oli pestattu (ex-tempore) videoimaan tapahtuma. Se kesti juuri sen ajan, joka on videolla näkyvissä. Sen jälkeen tuli vielä "viralliset" kuvat, joita minäkin räpsäsin pari kappaletta.  Still-kuvat otti ihan toinen henkilö, hänkin enempi vähempi otona, kun Heurekan oma kuvaaja oli lomalla. Tämä taustoista.

Blogissa julkaistun kuvan otti kännykällään Heurekan Kati Tyystjärvi erityisen otona. Kun olen opettanut Katille erityisesti henkilökuvausta ja saanut itse opetusta kuva-analyysista, niin katsotaan, miten nämä kaksi asiaa lyövät kättä toisilleen.

Vaikka opetustuokiostani Katille on jo vuosia aikaa, niin ainakin seuraavat pari ohjetta muistan antaneeni. Kuvaa mieluummin tilanteita kuin pönötystä. Siten kuvista tulee luontevampia, kun kuvattavat eivät välttämättä edes tajua olevansa kuvattavana. Jos mahdollista, kuvaa yläperspektiivistä. Saat enemmän ihmisiä mahtumaan kuvaan ja paljon paremman syvyysperspektiivin. Ainakin nämä opit ovat menneet perille. Kati on videolla punaisella Lumialla käsi niin korkealla kuin vain ylettää kuvia kukitusseremoniasta ottava naisihminen.

Paitsi että osaa ottaa kelvollisia kuvia pitää myös osata erotella hyvät otokset huonommista. Näyttäessään kuviaan kännykältään Kati totesi minulle, että tässä on hänen mielestään hyvä kuva. Olin samaa mieltä ja pyysin häntä lähettämään sen minulle. Laittaisin sen blogiin. Näin tapahtui.

Miksi kuva on minusta hyvä? Siihen on moniakin syitä. Ensinnäkin se on teknisesti ihan kelvollinen. Oikein valotettu ja tarkennettu sekä tärähtämätön. Kaksi ensimmäistä asiaa kännykänkin kamera hoitaa yleensä automaattisesti ihan kohtuullisesti, mutta tärähdyksen ehkäisy vaatii jo jonkin verran harjoitusta. Heurekan aulassa tosin on paljon valoa, joten suljinajat ovat lyhyitä. Tässä näkyy olevan 1/100 sekuntia. Lumian kameran laatuahan on yleisesti kehuttu. Sillä saa aikaisekseen aivan kelvollista käyttökuvaa monen median tarpeisiin. 

Kuvakulma, kuten tuli jo sanottua, on minusta hyvä. Vaikka tässä päähenkilöt eivät olekaan toistensa takana, niin yläperspektiivi erottaa heidät paremmin yksilöinä ja antaa muutenkin syvyysperspektiiviä kuvaan. 

Kun kuvaaja valitsee taiten ja harkiten ajan, paikan ja kuvakulman, niin valokuvauksen jumalat ovat usein muuten suosiolliset ja palkitsevat yksityiskohdilla, jotka eivät ole läheskään kaikki kuvaajan omien valintojen tulosta. Ne ovat jonkinlaista bonusta hyvin tehdystä työstä. Tässä kuvassa niitä on runsaasti. 

Taustalla näkyvä Heurekan ravintola antaa paisti syvyyttä myös visuaalista ja sisällöllistä kontrastia kuvaan. Talossa jatkuu arkinen aherrus (toki tässä ruokailun merkeissä), vaikka tasaluku tulikin täyteen. 

Lehtikuvan yksi keskeisistä ominaisuuksista on se, että kuvaan pitää päästä nopeasti ja helposti sisälle.  Jokainen kuva kilpailee huomioarvosta satojen muiden kanssa. Jos kuvaan ei pääse vaivatta sisälle, niin sen etsikkoaika on äkkiä ohitse. Se tarkoittaa muutamaa sekuntia. Tässä nämä elementit ovat kohdallaan. On talon puolesta onnittelijat. He ovat talossa, heillä on henkilökuntakortit ja sisävaatteet, naisella vielä "virkapuku" päällä. Onniteltavat ovat juuri tulleet ovesta päällysvaatteet päälle ja kukkapuskan saanut on selvästi hämillään saamastaan huomiosta. Kaikki kuvan elementit tukevat viestiä. Iloinen yllätys Heurekaan tulijalle Heurekan henkilökunnan taholta. 

Valokuvauksen jumalat ovat sirotelleet tähän kuvaan muitakin mukavia yksityiskohtia, joita kuvaaja ei ole voinut mitenkään tietoisesti, tuskin tiedostamattakaan siihen sisällyttää.  Ryhmämuotokuvien yksi kultaisia sääntöjä on, että ihmisiä ja kuvassa näkyviä käsiä pitäisi olla suunnilleen yhtä paljon. Siis suunnilleen yksi käsi per kuvassa oleva ihminen. Miehillä tämä ehto toteutuu kivutta ja naisillakin toinen käsi on niin piilossa, että käsien määrä etualalla ei ole häiritsevä. Hauskaa kyllä melkein kaikilla ravintolassa olevilla on vain toinen käsi näkyvissä, kuten myös ovensuussa vuoroaan odottavalla 7.000.002:lla Heurekan kävijällä.

Hyvässä kuvasta voi löytää myös piilomerkityksiä, vihjeitä salaliittoteorioita varten. Molemmilla naisilla on sormukset (vielä hyvin kuvassa erottuvat). Miehillä näkyy vain oikeat kädet. Miksi vasemmat on piilossa. Mitä se merkitsee?   Hyvä kuva on kuin  tarina, joka syntyy katsojan päässä. 

Tämä on hyvä kuva. Mutta ilman päähenkilöiden kehon ja kasvojen kieltä, tilannetta tukevia katseiden suuntia se ei sitä olisi. Kuvan välittämä tunnelma on lopulta se, joka nostaa  tai kaataa kuvan, oli se teknis-visuaalisesti muuten mitä tahansa. 

Tasalukuvierailijasta ja toiminnanjohtajasta otettiin "virallinenkin" kuva, joka jaettiin lehdistötiedotteen mukana. 

Tarkoitukseni ei ole arvioida kuvaa sen paremmin teknisenä kuin sisällöllisenä suorituksena.  Kuva on ihan käypänen (paitsi mitä nyt kuvan olisi voinut rajata alhaalta muustakin kohtaa kuin kädet ranteesta katkaisemalla). Tällaiset kuvat otetaan nopeasti, ja ne pitää saada saman tien jakeluun. Niillä ei ole tarkoitus osallistua vuoden lehtikuva -kilpailuun. Pointtini on se, että kun ihmisselle sanotaan, että nyt otetaan valokuva, niin suurin osa ihmisistä joutuu epämukavuusalueelle. Jopa niin rutinoitunut kuvattava kuin Heurekan nyt jo eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja Pelle Persson. Kehon kieli kertoo sen. Itsekin otin tässä kohtaa muutaman kuvan, eivät ne sen kummoisempia olleet (korkeintaan rajausvaraa oli sen verran enemmän, että käsiä ei olisi tarvinnut leikata ranteista poikki). Kehon kieli on ihan sama.  Valokuvattavana oleminen ei ole mukavaa.  

Siksi itse käytänkin usein taktiikkaa, että pidän mukanani sekä järkkäriä että lelun näköistä pikkukameraa. Otan pikkukameralla ensin harjoituskuvia "ilman filmiä" ja kerron ottavani viralliset kuvat isolla kameralla. Todellisuudessa tapahtuu juuri päinvastoin. Varsinaiset kuvat on jo otettu, kun kuvattavat alkavat jähmettää kasvojaan "muikkuhymyyn".

Vasta kun "virallinen" kuvaus oli ohitse, niin kuvattavatkin rentoutuivat.

Saisiko Katin kuvasta vielä paremman? En tiedä, mutta voisi suoristaa yläperspektiivistä johtuen alaspäin kallistuvat pystysuorat linjat ja vähän nostaa kuvaa siten, että kuvan kannalta ravintolan löysä yläosa häipyy. Samalla tapahtuu jotain, jota ei yleensä pyydetä mutta josta harvoin valitetaankaan. Mikä se on, sen saa katsoja päätellä ihan itse. 

 Kallistuneiden viivojen suoristaminen ja rajaus. Tuliko kuva paremmaksi? Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä.

 

Valhe, emävalhe, tilaston tulkinta

Hesarin "kaksintaistelu" pakkoruotsin puolesta ja vastaan herätti kiivaita tunteita somessa – kuten saattoi arvatakin. Siteeraan tässä muutamia minun silmiini sattuneita kommentteja. Näkökulmani tällä kertaa on se, miten kommentoijat reagoivat kirjoittajiin, ei mitä mieltä he ovat itse kielikysymyksestä. Siteeraan kommentoijia nimettöminä, koska henkilöt kommenttien takana ovat tässä epäolennaisia ja osa on nimimerkkejä.

"Itkonen kirjoittaa NIIN paljon paremmin ja kerää NIIN paljon paremmat sympaattisuuspisteet kuin Oranen, että jo yksin sillä perusteella pysyn kannassani. Asiaperusteista puhumattakaan."

"Okunnig, obildad är bilden, som Raija Oranen ger av den person som fanatiskt driver kampanjen mot svenska i skolan."

"Ruotsinkielen puolustajan tekstissä ei ole juurikaan asiaperusteita. Pikemminkin kyse on 'minusta on kivaa, kun meillä on ruotsinkielinen vähemmistö ja valtaväestö opettelee vähemmistökielen - vaikka väkisin' -ajattelusta."

"Oranen voitti 6-0. Hänellä oli tarkkaan mietityt järkiargumentit ja kokemus."

"Puolustajan teksti on sitä samaa argumentointia mitä näkee aina: tekstistä paistaa lähinnä kirjoittajan omat tunteet eikä minkäänlainen analyyttinen asiaperustelu."

"Pakkoruotsille ei ole YHTÄÄN asiaperustetta."

"Itkonen voisi yrittää perustella kantaansa enemmän asiapohjalta, kuin vain tunnepohjalta."

"Svenskan är en del av Finlands tvåspråkiga nationella identitet, och tvåspråkighet är en självklar rikedom och absolut inget samhällsproblem, skriver Juha Itkonen. Det är lätt att instämma, på svenska och finska."

"Juha Itkonen toteaa älyllisesti ja sivistyksellisesti ylivoimaisessa puheenvuorossaan mm. 'Kaksikielisyys on valtiolle päivänselvä rikkaus. Hämmästyttävää, miten näin kadehdittavasta vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa.' Vastapuoli Raija Oranen syyllistyy juuri siihen tunkkaisuuteen, kun historialliset virheet jätetään huomioimatta, josta Itkonen varoittaa."

"Författaren Raija Oranen var grötmyndigt för ett avskaffande. Hon åberopade egna erfarenheter i nordiska sammanhang. Hon hade inget förstått när kollegerna från Sverige-Norge-Danmark (värst av allt) diskuterade. Aversionen satt djupt. Engelskan vore ju en sån god lösning. Sen drog hon fram flummiga historiska motiveringar också. Den svadan har jag hört till leda nu.

På andra sidan stod en yngre manlig författare, Juha Itkonen. Han hade en klar blick och hans ord var lika fräscha. Han talade om hur han redan i barndomens Tavastehus glatts åt svenskan som en möjlighet, ett perspektiv som erbjöds. Hur motståndet nu drivs av unkna krafter, hur en rikedom vänts till ett nationellt problem."

Kommentit eivät pyrikään olemaan mikään tilastollinen otos artikkelin kirvoittamasta keskustelusta. Ne on satunnaisesti valittu muutaman minuutin hakemisen jälkeen silmiini osuneista yleisistä ja yksityisistä kommenteista.

Mitä niistä jää käteen? Lähinnä se, että Orasta pidetään hyvin ja rationaalisesti argumentoivana ja Itkosta taas surkeasti ja omia ennakkokäsityksiään peilaavana. Sekä täysin päinvastoin. Riippuen pelkästään siitä, mikä on kommentoijan oma käsitys pakkoruotsi-kysymyksessä.

Argumentaatio, jolla ei ole muuta ulottuvuutta kuin vahvistaa kuulijansa ennakkokäsityksiä, on paitsi hedelmätöntä myös vaarallista. Asioiden tirkistely vain yhdestä näkökulmasta on yksi henkisen  pysähtyneisyyden oireentuma. Oranen vakuutti varmaan vapaamman kielivalinnan puolustajat positiivisesti ja sen vastustajat negatiivisesti. Ihan samanlaisen vaikutuksen Itkonenkin teki pakkoruotsin kannattajiin ja vastustajiin. Tämäkin debatti olisi jäänyt yhdeksi monien samanlaisten mihinkään johtamattomien debattien joukkoon, ellei sen yhteydessä olisi tehty pieni tilastollinen selvitys.

"Kyllä"-mielipiteen osuus on kasvanut 6 prosenttiyksikköä, "Ei"- mielipiteen on vähentynyt 1 prosenttiyksikön ja "En osaa sanoa" 6 prosenttiyksikköä. Johtuvatko muutokset siitä, että Oranen on onnistunut vai siitä, että Itkonen on epäonnistunut. Sitähän itse tilasto ei kerro, sen lukujen taakse kätkeytyvät mielipiteet jäävät vain kantansa kertoneiden omaan tietoon.

Kumman perustelut olivat paremmat ja loogisemmat, siihen on ota kantaa (toki sellainen on). Sen sijaan jos kriteeri on se, kumpi onnistui paremmin retoriikassaan, niin tulokset eivät jätä sijaa tulkinnoille. Poliittisen retoriikan  päämäärät voidaan jakaa kolmeen osaan. Sen pitää olla sellaista, että se pitää vanhat kannattajat edelleen kannattajina ja saattaa vakuuttaa jopa jonkun vastustajankin leiristä. Ennen kaikkea sen pitää kuitenkin saada kannastaan epävarmat kääntymään retoriikan harjoittajan ajaman asian kannalle. Näillä kriteereillä Oranen murskasi Itkosen ei 6–0 vaan 6–(-1).

ps. 28.8.2013

Otin pari kuvaruutukaappausta Hesarissa olleista kommenteista. Hesari on suomenkielinen lehti ja kun enemmistö suomalaisista kannattaa vapaampaa kielivalintaa, niin ymmärrettävästi Orasen mielipide sai enemmän ymmärrystä kuin Itkosen. Minun näkökulmaani vahvistaa alla oleva kuvaruutukaappaukset. Kirjoittajan kanssa samaa mieltä oleva pitää argumentointia myös hyvänä ja päinvastoin. Pahimmat argumentaatiovirheet ovat kahdessa ensimmäisessä, mutta niin vain on peukkuja ollut pystyssä. Eihän viimeinenkään mikään argumentaation helmi ole, mutta ei yhtään kahta ensimmäistä huonompi.

Mitä opimme tästä. Tuskin mitään muuta kuin sen, että argumentaatiolla ei ole juuri väliä, jos sen kohde on vahvasti samaa tai eri mieltä kuin argumentoija. Huomio kannattaa kiinnittää niihin, jotka eivät ole vielä lyöneet kantaansa lukkoon.

---------------------------

Kun kaikilla ei ole mahdollista lukea Hesaria, niin alla sitaattina lehden kyseinen artikkeli 25.8.2013 ilmestyneessä numerossa.

  

Ei pakkoruotsille

Suomi on niin pieni kielialue, että sen asukkaiden on pystyttävä kommunikoimaan maailman kanssa. Se tapahtuu parhaiten englanniksi, kirjoittaa kirjailija Raija Oranen.

Suomen kansallisen kulttuurin loivat ensisijaisesti ruotsinkieliset miehet 1800-luvulla.

Runeberg runoili Vänrikki Stoolin tarinat ja Maamme, jonka saksalainen Pacius sävelsi. Topelius tekstitti ensimmäisenä Porilaisten marssin, Edelfelt maalasi historian suurhetket, Gallen-Kallela kansantarustot. Snellman kehitteli ohjelman kansallishengen, kansallisvaltion ja kansallisen kulttuurin rakentamiseksi suomen kielen varaan. Suomenkielinen Lönnrot keräsi ja keksi Kalevalan.

Ruotsi oli tuolloinkin pienen vähemmistön kieli. Venäjän hallitus tuki suomalaistamista, jotta siteet yhä valloitusaikeita hautovaan Ruotsiin höllenisivät.

Mutta pitkään vielä senkin jälkeen, kun suomesta oli tullut valtakieli ja yliopiston kieli, eli käsitys siitä, että sivistys kulki Suomeen ruotsin kielen avulla.

Miten syntyi ajatus ja käytäntö siitä, että kaikkien suomalaisten on opiskeltava koulussa ruotsia, ei ole tiedossani. Olen kuullut tarinan, että kyse olisi Paasikiven haksahduksesta poliittisessa kaupankäynnissä, mutta en tiedä tarinan todenperäisyydestä.

Yhä vuonna 2013 viisi miljoonaa suomalaista on pakotettu opiskelemaan ruotsia, jotta viiden, kuuden prosentin vähemmistöä kyettäisiin palvelemaan sen omalla äidinkielellä. Tuosta vähemmistöstä vain pieni osa ei ymmärrä suomea, ja hekin asuvat etupäässä Ahvenanmaalla.

Ruotsin valta Suomessa päättyi, kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809. Suomenkielinen sivistyneistö on vaihtanut ruotsin jo kauan sitten englantiin.

Väitöskirjoja ei enää tuoteta paljonkaan suomeksi eikä varsinkaan ruotsiksi. Pakkoruotsilla ei ole kasvatettu luultavasti ainuttakaan ruotsin kielellä sujuvasti palvelevaa virkailijaa. Suomessa toimivissa ruotsalaisyrityksissä työkielenä on englanti.

Kaksi tapahtumaa omassa elämässäni pani minut ajattelemaan ruotsin opetuksen mielekkyyttä pohjoismaisessa yhteistyössä.

Oleskelin Roomassa syksyllä 1989 Circolo Scandinavossa hahmottelemassa tv-sarjaa Ruusun aika. Samaan aikaan siellä oli taiteilijoita Tanskasta, Norjasta ja Islannista. He pystyivät kommunikoimaan keskenään, siitä syntyi jonkinlaista skandinaaviskaa. Pohjoissuomalaisella pakkoruotsilla oli täysin mahdotonta osallistua, ja kaikkien oli otettava käyttöön englanti.

Vuosia myöhemmin Helsingissä kokoontui joukko pohjoismaisia näytelmäkirjailijoita. Jo etukäteen kauhisteltiin sitä, että tanskalaiset tietysti taas puhuisivat käsittämätöntä kieltään, ja päätettiin, että heidän olisi pakko puhua ruotsia.

Kuuntelin pöydän ääressä tunnin, puolitoista. Ruotsalaisten riikinkielestä tajusin jotain, tanskalaisten, norjalaisten ja islantilaisten puheesta en yhtään mitään. Pyysin viimein puheenvuoron ja ehdotin englanniksi, että kokous vaihtaisi siihen kieleen. Syntyi vilkas keskustelu englanniksi, kaikki olivat suostuvaisia.

Paitsi suomalainen, ruotsinkielinen kollega, joka ilmoitti, että kokouksessa täytyy puhua ruotsia, koska se oli pohjoismainen kokous.

Otin takkini, laukkuni ja lähdin.

Pienen kielialueen kansan on hallittava vieraita kieliä ollakseen suuressa maailmassa olemassa. Pienen kielialueen kulttuurin on pystyttävä esittelemään itsensä vierailla kielillä päästäkseen esiin ja saadakseen elinvoimaa.

Latinan asema säilyi tieteen kielenä, vaikka ranskasta muutoin tuli 1700-luvulla latinan sijasta Euroopan yleiskieli. Sitä puhuivat aatelisto ja sivistyneistö myös Suomessa.

Kun Suomea irrotettiin Ruotsista, harkittiin myös saksaa Suomen sivistyskieleksi. Venäjän kielen torjuivat sekä baltit että suomalaiset.

Ranskan kielen – ja Ranskan valtion – heikkenemisen jälkeen englanti hyökyi yli Euroopan. Nyt englanti on yleiskieli kaikilla mantereilla. Jos kiinalainen ekspansio toteutuu, sen kieli tietysti valtaa alaa.

Suomi on niin pieni kielialue, että sen asukkaiden olisi oltava oikeasti kaksikielisiä. Näin he voisivat kommunikoida koko maailman kanssa, ottaa vastaan työpaikkoja missä tahansa, käydä kirjeenvaihtoa, jopa kirjoittaa kirjallisuutta maailmankielellä tai ainakin lukea sitä. Englantia pitäisi ruveta opettamaan jo päiväkodeissa ja viimeistään esikoulussa. Sen jälkeen tulisivat muut, vapaavalintaiset kielet.

Venäjän opiskelu ruotsin vaihtoehtona itäosissa maata estettiin. Epäviisaat eivät kehitä palvelua siellä, minne virtaa Suomelle elintärkeää tuloa. Venäjää tarvitaan, vaikka itänaapurit oppivat hekin englantia kovaa vauhtia.

Ruotsinkieliselle väestölle on tietysti taattava oikeus omaan kulttuuriin. Suomenkieliset saavat sieltä rikkaudekseen esimerkiksi mainiota kirjallisuutta ja iloisempia tapoja.

Englannin kielessä on se hyvä puoli maailman valtakielenä, ettei se nojaa yhteen ainoaan kulttuuripilariin, mikä pienentää kulttuuri-imperialismin liikkuma-alaa – etenkin kun ranskalaiset taistelevat ankarasti amerikkalaista hyökyä vastaan. Tukekaamme tätä taistelua, englanniksi, sitä ranskalainenkin sivistyneistö jo puhuu.

Raija Oranen on vuonna 1948 Hyrynsalmella syntynyt kirjailija, joka asuu Helsingissä. Hän on julkaissut kymmeniä romaaneja, näytelmiä ja tv-draamoja.

  

Kyllä pakkoruotsille

Ruotsi on yksinkertainen, käyttäjäystävällinen kieli. Miksi itsestään selvästä vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa, kysyy kirjailija Juha Itkonen.

Alkuun myönnytys vastapuolelle: suomenkielisessä Suomessa arkinen kosketuspinta ruotsin kieleen on kieltämättä ohut. Itse muistan havahtuneeni toisen kotimaisen olemassaoloon vähän alle kouluikäisenä, kun ajoimme isän Saabilla Hämeenlinnasta serkkujeni luo Myyrmäkeen. Tienviitoissa oli äkkiä jotain outoa.

Outous ei häirinnyt, päinvastoin. Ring III, Mårtensdal ja Myrbacka kutkuttivat mielikuvitustani. Yhdistin ruotsin alusta alkaen suureen maailmaan; kieli oli kuin lupaus siitä, että jotain Hämeenlinnaa isompaa on olemassa.

Seuraava myönteinen muistikuvani on enoni levyhyllystä löytynyt Eva Dahlgren. Vuosi oli 1989, kappale Ängeln i rummet. Laulu oli kaunis, sen kauneus yhdistyi mielessäni vahvasti nimenomaan kieleen: tapaan, jolla Dahlgren lausui sanan ”stjärnorna” tai ”lugn”.

Havahtuminen oli merkittävä, sillä sitä ennen en ollut ajatellut ruotsia mitenkään viehättävänä laulukielenä. Koulun ruotsintunnilla olimme kuunnelleet kelanauhalta Tomas Ledinin Sommaren är kortin, joka edelleen on mielestäni hirvittävä kappale: ”Sommaren är kort / de mesta regnar bort.” Vad fan?

Osasin ruotsista vasta alkeet, mutta olin varma, että olisin itsekin riimitellyt paremmin.

Mitä muuta teimme yläasteen ruotsintunneilla kuin kuuntelimme Tomas Lediniä? Muistaakseni samaa kuin kaikilla muillakin tunneilla. Opiskelimme vaihtelevan kiinnostuneina, kukin taipumuksiensa mukaan. Sanakokeita pidettiin. Kielioppia päntättiin. Teinihiki tuoksui, lappusia vaihdeltiin, kuminpalasia lenteli.

En silti muista, että olisimme ajatelleet lukevamme pakkoruotsia. Luimme ruotsia niin kuin luimme matematiikkaa, englantia, historiaa tai biologiaa. Asia oli sillä selvä.

Enää se ilmeisesti ei ole. Olen taipuvainen välttämään jyrkkiä mielipiteitä, mutta kantani ruotsin opiskelun muuttamiseen vapaaehtoiseksi on ehdoton ei.

Miksi? Koska Suomi on kaksikielinen maa, jossa elää merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö. He opiskelevat suomea, me opiskelemme ruotsia. Yksinkertaista, oikeudenmukaista, järkevää. Rkp on toivottanut keskustelun vapaaehtoisuudesta tervetulleeksi, mutta minä olen melkein jyrkempi. En oikeastaan ymmärrä, miksi näin selvästä asiasta edes keskustellaan.

Väitetään, että pakkoruotsi haaskaa kansakunnan resursseja. Ikävät ruotsintunnit vievät koululaisilta arvokasta aikaa, jonka he voisivat käyttää jonkin hyödyllisen maailmankielen opiskeluun.

Ruotsia kuulemma opitaan niin huonosti, että olisi parempi olla opiskelematta sitä ollenkaan. Jopa EK on nykyään yllätyksekseni tätä mieltä.

On toki mahdollista visioida vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa ruotsin kielen ikeestä vapautuneet oppilaat hyökkäävät innokkaasti kyrillisten kirjaimien kimppuun ja saavuttavat opinnoissaan loistavia tuloksia. Se on kuitenkin puhdas utopia.

Ruotsi on nimittäin yksinkertainen, käyttäjäystävällinen kieli – vähän kuin saksaa, josta turhat piruetit on siivottu pois. Kun vielä Suomessa kuultava ruotsi on suomen nuotilla puhuttua, en osaa kuvitella suomenkieliselle koululaiselle helpommin lähestyttävää kieltä. En ymmärrä, miten ruotsin kielen opinnoissa takelteleva ihminen voisi oppia erinomaisesti venäjää tai kiinaa.

Haluaisinkin muistuttaa ruotsin kielen hyvistä puolista. Eihän ruotsi ole vaikeaa. Ei se ole ikävän kuuloista. Ei se ole vierasta.

Suomen itäisimmässäkin kolkassa se on jollain tavalla läsnä: maitopurkeissa, saippuatölkeissä, lottoarvonnassa. Kun tulee Helsinkiin, törmää jo kehäteillä niihin kaksikielisiin kyltteihin. Eikö olisi outoa, jos alempi rivi olisi täyttä hepreaa?

Ruotsin opiskelua tietenkin helpottaisi, jos kieleen syntyisi jonkinlainen tunneside. Omalla kohdallani se vahvistui vasta kouluajan jälkeen, kun Kentin majesteettinen pohjoismainen melankolia vyöryi ylitseni ja pyyhki lopullisesti mielestäni ikävän Ledin-trauman.

Samoihin aikoihin tulivat Kjell Westö ja Monika Fagerholm. Luin heitä tosin pääosin käännöksinä, mutta merkityksellistä oli, että tiesin heidän kirjoittavan ruotsiksi. He kirjoittivat tästä maasta mutta jotenkin toisin kuin suomenkieliset kirjailijat, eri prisman läpi.

Tämähän on mahtavaa, minä ajattelin, kaksi kieltä yhdessä maassa. Toinen kielistä on outo ja kokonaan omamme, toinen avaa ovet muihin Pohjoismaihin. Tietty mentaalinen skandinaavinen yhteys nimittäin on todella olemassa. Viime aikoina olen vakuuttunut siitä katsoessani tanskalaista Vallan linnaketta tai lukiessani norjalaista Karl Ove Knausgårdia.

Kaksikielisyys on valtiolle päivänselvä rikkaus. Hämmästyttää, miten näin kadehdittavasta vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa.

Pelkään, että sitä nimenomaan väännetään. Pelkkä termi on tarkoitushakuinen: pakkoruotsia ei ollut ennen kuin pakkoruotsista alettiin puhua.

Keskustelua ruotsin vapaaehtoisuudesta olisi helpompi käydä, jos sitä käytäisiin muuten hyväntuulisessa ja maailmalle avoimessa Suomessa. Nyt vallalla oleva ilmapiiri on kaikkea muuta.

Pakkoruotsia vastustetaan fiksusti kansainvälistymisen ja valinnanvapauden nimissä, mutta taustalla leijuu tunkkainen löyhkä.

Aktiivisimmat voimat kansalaisaloitteen takana ovat juuri niitä tahoja, joiden ihanneyhteiskunta tuntuu olevan yksikielinen, kulttuurisesti yhtenäinen ja vieraista aineksista puhdistettu. Tässä yhteiskunnassa pitkään sortoa ja vääryyttä ja kaikenlaisia pieniä riesoja kokenut valkoihoinen suomenkielinen heteroseksuaalinen enemmistö määrää viimein tahdin ja vähemmistöt vikisevät.

On silti karkea virhe luulla, että pakkoruotsissa olisi kyse vähemmistön oikeuksista. Enemmistöstä enemmänkin – enemmistön maailmankuvasta ja mahdollisuuksista.

Jos me suomenkieliset todella olemme sitä mieltä, ettei ruotsia tarvitse osata lainkaan, suljemme silmämme osalta isänmaatamme. Samalla käännämme selkämme muille Pohjoismaille, omankin ymmärryksemme mukaan läheisimmälle viiteryhmälle.

Mitä järkeä siinä olisi?

Ei ruotsi nyt niin kamalaa voi olla. Ei mitenkään.

Juha Itkonen on Hämeenlinnassa vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka asuu Helsingissä. Hän on kirjoittanut viisi romaania.

Poikkitieteellistä luontovideota

 Kotini vieressä on pieni metsämäinen puistikko. Paitsi koirankakkoja siellä on myös runsaasti muurahaiskekoja. Muurahaisten aherrusta on näin eläkeläisvaarin näkövinkkelistä mukava seurata ja jopa kuvata. Murkut ovat vain niin vikkeliä ja pieniä, että normaalissa videokuvassa niistä näkyy vain kuhiseva matto.

Onneksi nykyajan digipokkareilla pääsee lähelle ja joillakin saa jopa hidastettua videota. Ohessa pieni näyte. Ei tällä luontovideoiden palkintoja tavoitella, mutta onpahan osoitus siitä, että digipokkareillakin voi tehdä mukiinmenevää luontovideota ötököistä. Kunhan muistaa puhdistaa linssin kuvauksen jälkeen. Ainakin muurahaiskuvauksen. Ilma on nimittäin melko sakeana muurahaishaposta, kun työntää kameran linssin  kiinni kekoon.

 Pidemmän päälle muurahaiskuvaus - ainakaan näin lähietäisyydeltä - tuskin tekee kovin hyvää kamerakalustolle. Ainakin linssien pyyhkiminen kuvaussession jälkeen on suositeltavaa.

Jos jotakuta kiinnostaa katsoa, millaista jälkeä digipokkarilla tulee ihan oikeasti, niin täältä voi käydä lataamassa alla olevan videon. YouTube pakkaa videota niin paljon, että sen laatu putoaa merkittävästi. Tämän kolmesta otoksesta koostuvan videon tekoon minulta kului kuvauksineen ja editointeineen vajaa tunti. Merkittävä osa siitäkin meni sopivan teosto- ym. maksuista vapaan taustamusiikin etsimiseen. Voisin ihan mielihyvin maksaa muutaman euron korvauksen tällaisen täysin ei-kaupallisen videopläjäyksen musiikista, jos se ei olisi niin hirveän byrokraattisten koukeroiden takana. Onneksi netti on täynnä Creative Commons -periaatteella toimivia musiikkisivustoja.