Valhe, emävalhe, tilaston tulkinta

Hesarin "kaksintaistelu" pakkoruotsin puolesta ja vastaan herätti kiivaita tunteita somessa – kuten saattoi arvatakin. Siteeraan tässä muutamia minun silmiini sattuneita kommentteja. Näkökulmani tällä kertaa on se, miten kommentoijat reagoivat kirjoittajiin, ei mitä mieltä he ovat itse kielikysymyksestä. Siteeraan kommentoijia nimettöminä, koska henkilöt kommenttien takana ovat tässä epäolennaisia ja osa on nimimerkkejä.

"Itkonen kirjoittaa NIIN paljon paremmin ja kerää NIIN paljon paremmat sympaattisuuspisteet kuin Oranen, että jo yksin sillä perusteella pysyn kannassani. Asiaperusteista puhumattakaan."

"Okunnig, obildad är bilden, som Raija Oranen ger av den person som fanatiskt driver kampanjen mot svenska i skolan."

"Ruotsinkielen puolustajan tekstissä ei ole juurikaan asiaperusteita. Pikemminkin kyse on 'minusta on kivaa, kun meillä on ruotsinkielinen vähemmistö ja valtaväestö opettelee vähemmistökielen - vaikka väkisin' -ajattelusta."

"Oranen voitti 6-0. Hänellä oli tarkkaan mietityt järkiargumentit ja kokemus."

"Puolustajan teksti on sitä samaa argumentointia mitä näkee aina: tekstistä paistaa lähinnä kirjoittajan omat tunteet eikä minkäänlainen analyyttinen asiaperustelu."

"Pakkoruotsille ei ole YHTÄÄN asiaperustetta."

"Itkonen voisi yrittää perustella kantaansa enemmän asiapohjalta, kuin vain tunnepohjalta."

"Svenskan är en del av Finlands tvåspråkiga nationella identitet, och tvåspråkighet är en självklar rikedom och absolut inget samhällsproblem, skriver Juha Itkonen. Det är lätt att instämma, på svenska och finska."

"Juha Itkonen toteaa älyllisesti ja sivistyksellisesti ylivoimaisessa puheenvuorossaan mm. 'Kaksikielisyys on valtiolle päivänselvä rikkaus. Hämmästyttävää, miten näin kadehdittavasta vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa.' Vastapuoli Raija Oranen syyllistyy juuri siihen tunkkaisuuteen, kun historialliset virheet jätetään huomioimatta, josta Itkonen varoittaa."

"Författaren Raija Oranen var grötmyndigt för ett avskaffande. Hon åberopade egna erfarenheter i nordiska sammanhang. Hon hade inget förstått när kollegerna från Sverige-Norge-Danmark (värst av allt) diskuterade. Aversionen satt djupt. Engelskan vore ju en sån god lösning. Sen drog hon fram flummiga historiska motiveringar också. Den svadan har jag hört till leda nu.

På andra sidan stod en yngre manlig författare, Juha Itkonen. Han hade en klar blick och hans ord var lika fräscha. Han talade om hur han redan i barndomens Tavastehus glatts åt svenskan som en möjlighet, ett perspektiv som erbjöds. Hur motståndet nu drivs av unkna krafter, hur en rikedom vänts till ett nationellt problem."

Kommentit eivät pyrikään olemaan mikään tilastollinen otos artikkelin kirvoittamasta keskustelusta. Ne on satunnaisesti valittu muutaman minuutin hakemisen jälkeen silmiini osuneista yleisistä ja yksityisistä kommenteista.

Mitä niistä jää käteen? Lähinnä se, että Orasta pidetään hyvin ja rationaalisesti argumentoivana ja Itkosta taas surkeasti ja omia ennakkokäsityksiään peilaavana. Sekä täysin päinvastoin. Riippuen pelkästään siitä, mikä on kommentoijan oma käsitys pakkoruotsi-kysymyksessä.

Argumentaatio, jolla ei ole muuta ulottuvuutta kuin vahvistaa kuulijansa ennakkokäsityksiä, on paitsi hedelmätöntä myös vaarallista. Asioiden tirkistely vain yhdestä näkökulmasta on yksi henkisen  pysähtyneisyyden oireentuma. Oranen vakuutti varmaan vapaamman kielivalinnan puolustajat positiivisesti ja sen vastustajat negatiivisesti. Ihan samanlaisen vaikutuksen Itkonenkin teki pakkoruotsin kannattajiin ja vastustajiin. Tämäkin debatti olisi jäänyt yhdeksi monien samanlaisten mihinkään johtamattomien debattien joukkoon, ellei sen yhteydessä olisi tehty pieni tilastollinen selvitys.

"Kyllä"-mielipiteen osuus on kasvanut 6 prosenttiyksikköä, "Ei"- mielipiteen on vähentynyt 1 prosenttiyksikön ja "En osaa sanoa" 6 prosenttiyksikköä. Johtuvatko muutokset siitä, että Oranen on onnistunut vai siitä, että Itkonen on epäonnistunut. Sitähän itse tilasto ei kerro, sen lukujen taakse kätkeytyvät mielipiteet jäävät vain kantansa kertoneiden omaan tietoon.

Kumman perustelut olivat paremmat ja loogisemmat, siihen on ota kantaa (toki sellainen on). Sen sijaan jos kriteeri on se, kumpi onnistui paremmin retoriikassaan, niin tulokset eivät jätä sijaa tulkinnoille. Poliittisen retoriikan  päämäärät voidaan jakaa kolmeen osaan. Sen pitää olla sellaista, että se pitää vanhat kannattajat edelleen kannattajina ja saattaa vakuuttaa jopa jonkun vastustajankin leiristä. Ennen kaikkea sen pitää kuitenkin saada kannastaan epävarmat kääntymään retoriikan harjoittajan ajaman asian kannalle. Näillä kriteereillä Oranen murskasi Itkosen ei 6–0 vaan 6–(-1).

ps. 28.8.2013

Otin pari kuvaruutukaappausta Hesarissa olleista kommenteista. Hesari on suomenkielinen lehti ja kun enemmistö suomalaisista kannattaa vapaampaa kielivalintaa, niin ymmärrettävästi Orasen mielipide sai enemmän ymmärrystä kuin Itkosen. Minun näkökulmaani vahvistaa alla oleva kuvaruutukaappaukset. Kirjoittajan kanssa samaa mieltä oleva pitää argumentointia myös hyvänä ja päinvastoin. Pahimmat argumentaatiovirheet ovat kahdessa ensimmäisessä, mutta niin vain on peukkuja ollut pystyssä. Eihän viimeinenkään mikään argumentaation helmi ole, mutta ei yhtään kahta ensimmäistä huonompi.

Mitä opimme tästä. Tuskin mitään muuta kuin sen, että argumentaatiolla ei ole juuri väliä, jos sen kohde on vahvasti samaa tai eri mieltä kuin argumentoija. Huomio kannattaa kiinnittää niihin, jotka eivät ole vielä lyöneet kantaansa lukkoon.

---------------------------

Kun kaikilla ei ole mahdollista lukea Hesaria, niin alla sitaattina lehden kyseinen artikkeli 25.8.2013 ilmestyneessä numerossa.

  

Ei pakkoruotsille

Suomi on niin pieni kielialue, että sen asukkaiden on pystyttävä kommunikoimaan maailman kanssa. Se tapahtuu parhaiten englanniksi, kirjoittaa kirjailija Raija Oranen.

Suomen kansallisen kulttuurin loivat ensisijaisesti ruotsinkieliset miehet 1800-luvulla.

Runeberg runoili Vänrikki Stoolin tarinat ja Maamme, jonka saksalainen Pacius sävelsi. Topelius tekstitti ensimmäisenä Porilaisten marssin, Edelfelt maalasi historian suurhetket, Gallen-Kallela kansantarustot. Snellman kehitteli ohjelman kansallishengen, kansallisvaltion ja kansallisen kulttuurin rakentamiseksi suomen kielen varaan. Suomenkielinen Lönnrot keräsi ja keksi Kalevalan.

Ruotsi oli tuolloinkin pienen vähemmistön kieli. Venäjän hallitus tuki suomalaistamista, jotta siteet yhä valloitusaikeita hautovaan Ruotsiin höllenisivät.

Mutta pitkään vielä senkin jälkeen, kun suomesta oli tullut valtakieli ja yliopiston kieli, eli käsitys siitä, että sivistys kulki Suomeen ruotsin kielen avulla.

Miten syntyi ajatus ja käytäntö siitä, että kaikkien suomalaisten on opiskeltava koulussa ruotsia, ei ole tiedossani. Olen kuullut tarinan, että kyse olisi Paasikiven haksahduksesta poliittisessa kaupankäynnissä, mutta en tiedä tarinan todenperäisyydestä.

Yhä vuonna 2013 viisi miljoonaa suomalaista on pakotettu opiskelemaan ruotsia, jotta viiden, kuuden prosentin vähemmistöä kyettäisiin palvelemaan sen omalla äidinkielellä. Tuosta vähemmistöstä vain pieni osa ei ymmärrä suomea, ja hekin asuvat etupäässä Ahvenanmaalla.

Ruotsin valta Suomessa päättyi, kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809. Suomenkielinen sivistyneistö on vaihtanut ruotsin jo kauan sitten englantiin.

Väitöskirjoja ei enää tuoteta paljonkaan suomeksi eikä varsinkaan ruotsiksi. Pakkoruotsilla ei ole kasvatettu luultavasti ainuttakaan ruotsin kielellä sujuvasti palvelevaa virkailijaa. Suomessa toimivissa ruotsalaisyrityksissä työkielenä on englanti.

Kaksi tapahtumaa omassa elämässäni pani minut ajattelemaan ruotsin opetuksen mielekkyyttä pohjoismaisessa yhteistyössä.

Oleskelin Roomassa syksyllä 1989 Circolo Scandinavossa hahmottelemassa tv-sarjaa Ruusun aika. Samaan aikaan siellä oli taiteilijoita Tanskasta, Norjasta ja Islannista. He pystyivät kommunikoimaan keskenään, siitä syntyi jonkinlaista skandinaaviskaa. Pohjoissuomalaisella pakkoruotsilla oli täysin mahdotonta osallistua, ja kaikkien oli otettava käyttöön englanti.

Vuosia myöhemmin Helsingissä kokoontui joukko pohjoismaisia näytelmäkirjailijoita. Jo etukäteen kauhisteltiin sitä, että tanskalaiset tietysti taas puhuisivat käsittämätöntä kieltään, ja päätettiin, että heidän olisi pakko puhua ruotsia.

Kuuntelin pöydän ääressä tunnin, puolitoista. Ruotsalaisten riikinkielestä tajusin jotain, tanskalaisten, norjalaisten ja islantilaisten puheesta en yhtään mitään. Pyysin viimein puheenvuoron ja ehdotin englanniksi, että kokous vaihtaisi siihen kieleen. Syntyi vilkas keskustelu englanniksi, kaikki olivat suostuvaisia.

Paitsi suomalainen, ruotsinkielinen kollega, joka ilmoitti, että kokouksessa täytyy puhua ruotsia, koska se oli pohjoismainen kokous.

Otin takkini, laukkuni ja lähdin.

Pienen kielialueen kansan on hallittava vieraita kieliä ollakseen suuressa maailmassa olemassa. Pienen kielialueen kulttuurin on pystyttävä esittelemään itsensä vierailla kielillä päästäkseen esiin ja saadakseen elinvoimaa.

Latinan asema säilyi tieteen kielenä, vaikka ranskasta muutoin tuli 1700-luvulla latinan sijasta Euroopan yleiskieli. Sitä puhuivat aatelisto ja sivistyneistö myös Suomessa.

Kun Suomea irrotettiin Ruotsista, harkittiin myös saksaa Suomen sivistyskieleksi. Venäjän kielen torjuivat sekä baltit että suomalaiset.

Ranskan kielen – ja Ranskan valtion – heikkenemisen jälkeen englanti hyökyi yli Euroopan. Nyt englanti on yleiskieli kaikilla mantereilla. Jos kiinalainen ekspansio toteutuu, sen kieli tietysti valtaa alaa.

Suomi on niin pieni kielialue, että sen asukkaiden olisi oltava oikeasti kaksikielisiä. Näin he voisivat kommunikoida koko maailman kanssa, ottaa vastaan työpaikkoja missä tahansa, käydä kirjeenvaihtoa, jopa kirjoittaa kirjallisuutta maailmankielellä tai ainakin lukea sitä. Englantia pitäisi ruveta opettamaan jo päiväkodeissa ja viimeistään esikoulussa. Sen jälkeen tulisivat muut, vapaavalintaiset kielet.

Venäjän opiskelu ruotsin vaihtoehtona itäosissa maata estettiin. Epäviisaat eivät kehitä palvelua siellä, minne virtaa Suomelle elintärkeää tuloa. Venäjää tarvitaan, vaikka itänaapurit oppivat hekin englantia kovaa vauhtia.

Ruotsinkieliselle väestölle on tietysti taattava oikeus omaan kulttuuriin. Suomenkieliset saavat sieltä rikkaudekseen esimerkiksi mainiota kirjallisuutta ja iloisempia tapoja.

Englannin kielessä on se hyvä puoli maailman valtakielenä, ettei se nojaa yhteen ainoaan kulttuuripilariin, mikä pienentää kulttuuri-imperialismin liikkuma-alaa – etenkin kun ranskalaiset taistelevat ankarasti amerikkalaista hyökyä vastaan. Tukekaamme tätä taistelua, englanniksi, sitä ranskalainenkin sivistyneistö jo puhuu.

Raija Oranen on vuonna 1948 Hyrynsalmella syntynyt kirjailija, joka asuu Helsingissä. Hän on julkaissut kymmeniä romaaneja, näytelmiä ja tv-draamoja.

  

Kyllä pakkoruotsille

Ruotsi on yksinkertainen, käyttäjäystävällinen kieli. Miksi itsestään selvästä vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa, kysyy kirjailija Juha Itkonen.

Alkuun myönnytys vastapuolelle: suomenkielisessä Suomessa arkinen kosketuspinta ruotsin kieleen on kieltämättä ohut. Itse muistan havahtuneeni toisen kotimaisen olemassaoloon vähän alle kouluikäisenä, kun ajoimme isän Saabilla Hämeenlinnasta serkkujeni luo Myyrmäkeen. Tienviitoissa oli äkkiä jotain outoa.

Outous ei häirinnyt, päinvastoin. Ring III, Mårtensdal ja Myrbacka kutkuttivat mielikuvitustani. Yhdistin ruotsin alusta alkaen suureen maailmaan; kieli oli kuin lupaus siitä, että jotain Hämeenlinnaa isompaa on olemassa.

Seuraava myönteinen muistikuvani on enoni levyhyllystä löytynyt Eva Dahlgren. Vuosi oli 1989, kappale Ängeln i rummet. Laulu oli kaunis, sen kauneus yhdistyi mielessäni vahvasti nimenomaan kieleen: tapaan, jolla Dahlgren lausui sanan ”stjärnorna” tai ”lugn”.

Havahtuminen oli merkittävä, sillä sitä ennen en ollut ajatellut ruotsia mitenkään viehättävänä laulukielenä. Koulun ruotsintunnilla olimme kuunnelleet kelanauhalta Tomas Ledinin Sommaren är kortin, joka edelleen on mielestäni hirvittävä kappale: ”Sommaren är kort / de mesta regnar bort.” Vad fan?

Osasin ruotsista vasta alkeet, mutta olin varma, että olisin itsekin riimitellyt paremmin.

Mitä muuta teimme yläasteen ruotsintunneilla kuin kuuntelimme Tomas Lediniä? Muistaakseni samaa kuin kaikilla muillakin tunneilla. Opiskelimme vaihtelevan kiinnostuneina, kukin taipumuksiensa mukaan. Sanakokeita pidettiin. Kielioppia päntättiin. Teinihiki tuoksui, lappusia vaihdeltiin, kuminpalasia lenteli.

En silti muista, että olisimme ajatelleet lukevamme pakkoruotsia. Luimme ruotsia niin kuin luimme matematiikkaa, englantia, historiaa tai biologiaa. Asia oli sillä selvä.

Enää se ilmeisesti ei ole. Olen taipuvainen välttämään jyrkkiä mielipiteitä, mutta kantani ruotsin opiskelun muuttamiseen vapaaehtoiseksi on ehdoton ei.

Miksi? Koska Suomi on kaksikielinen maa, jossa elää merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö. He opiskelevat suomea, me opiskelemme ruotsia. Yksinkertaista, oikeudenmukaista, järkevää. Rkp on toivottanut keskustelun vapaaehtoisuudesta tervetulleeksi, mutta minä olen melkein jyrkempi. En oikeastaan ymmärrä, miksi näin selvästä asiasta edes keskustellaan.

Väitetään, että pakkoruotsi haaskaa kansakunnan resursseja. Ikävät ruotsintunnit vievät koululaisilta arvokasta aikaa, jonka he voisivat käyttää jonkin hyödyllisen maailmankielen opiskeluun.

Ruotsia kuulemma opitaan niin huonosti, että olisi parempi olla opiskelematta sitä ollenkaan. Jopa EK on nykyään yllätyksekseni tätä mieltä.

On toki mahdollista visioida vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa ruotsin kielen ikeestä vapautuneet oppilaat hyökkäävät innokkaasti kyrillisten kirjaimien kimppuun ja saavuttavat opinnoissaan loistavia tuloksia. Se on kuitenkin puhdas utopia.

Ruotsi on nimittäin yksinkertainen, käyttäjäystävällinen kieli – vähän kuin saksaa, josta turhat piruetit on siivottu pois. Kun vielä Suomessa kuultava ruotsi on suomen nuotilla puhuttua, en osaa kuvitella suomenkieliselle koululaiselle helpommin lähestyttävää kieltä. En ymmärrä, miten ruotsin kielen opinnoissa takelteleva ihminen voisi oppia erinomaisesti venäjää tai kiinaa.

Haluaisinkin muistuttaa ruotsin kielen hyvistä puolista. Eihän ruotsi ole vaikeaa. Ei se ole ikävän kuuloista. Ei se ole vierasta.

Suomen itäisimmässäkin kolkassa se on jollain tavalla läsnä: maitopurkeissa, saippuatölkeissä, lottoarvonnassa. Kun tulee Helsinkiin, törmää jo kehäteillä niihin kaksikielisiin kyltteihin. Eikö olisi outoa, jos alempi rivi olisi täyttä hepreaa?

Ruotsin opiskelua tietenkin helpottaisi, jos kieleen syntyisi jonkinlainen tunneside. Omalla kohdallani se vahvistui vasta kouluajan jälkeen, kun Kentin majesteettinen pohjoismainen melankolia vyöryi ylitseni ja pyyhki lopullisesti mielestäni ikävän Ledin-trauman.

Samoihin aikoihin tulivat Kjell Westö ja Monika Fagerholm. Luin heitä tosin pääosin käännöksinä, mutta merkityksellistä oli, että tiesin heidän kirjoittavan ruotsiksi. He kirjoittivat tästä maasta mutta jotenkin toisin kuin suomenkieliset kirjailijat, eri prisman läpi.

Tämähän on mahtavaa, minä ajattelin, kaksi kieltä yhdessä maassa. Toinen kielistä on outo ja kokonaan omamme, toinen avaa ovet muihin Pohjoismaihin. Tietty mentaalinen skandinaavinen yhteys nimittäin on todella olemassa. Viime aikoina olen vakuuttunut siitä katsoessani tanskalaista Vallan linnaketta tai lukiessani norjalaista Karl Ove Knausgårdia.

Kaksikielisyys on valtiolle päivänselvä rikkaus. Hämmästyttää, miten näin kadehdittavasta vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa.

Pelkään, että sitä nimenomaan väännetään. Pelkkä termi on tarkoitushakuinen: pakkoruotsia ei ollut ennen kuin pakkoruotsista alettiin puhua.

Keskustelua ruotsin vapaaehtoisuudesta olisi helpompi käydä, jos sitä käytäisiin muuten hyväntuulisessa ja maailmalle avoimessa Suomessa. Nyt vallalla oleva ilmapiiri on kaikkea muuta.

Pakkoruotsia vastustetaan fiksusti kansainvälistymisen ja valinnanvapauden nimissä, mutta taustalla leijuu tunkkainen löyhkä.

Aktiivisimmat voimat kansalaisaloitteen takana ovat juuri niitä tahoja, joiden ihanneyhteiskunta tuntuu olevan yksikielinen, kulttuurisesti yhtenäinen ja vieraista aineksista puhdistettu. Tässä yhteiskunnassa pitkään sortoa ja vääryyttä ja kaikenlaisia pieniä riesoja kokenut valkoihoinen suomenkielinen heteroseksuaalinen enemmistö määrää viimein tahdin ja vähemmistöt vikisevät.

On silti karkea virhe luulla, että pakkoruotsissa olisi kyse vähemmistön oikeuksista. Enemmistöstä enemmänkin – enemmistön maailmankuvasta ja mahdollisuuksista.

Jos me suomenkieliset todella olemme sitä mieltä, ettei ruotsia tarvitse osata lainkaan, suljemme silmämme osalta isänmaatamme. Samalla käännämme selkämme muille Pohjoismaille, omankin ymmärryksemme mukaan läheisimmälle viiteryhmälle.

Mitä järkeä siinä olisi?

Ei ruotsi nyt niin kamalaa voi olla. Ei mitenkään.

Juha Itkonen on Hämeenlinnassa vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka asuu Helsingissä. Hän on kirjoittanut viisi romaania.