sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Telefotoa osa I


Uneutettu vonkamies patsaan paljastustilaisuus. Toisin kuin joku saattaisi varsinkin edellisen postauksen perusteella arvella, niin vonkamies ei tukkijoella tarkoittanut seksiä vonkaavaa, vaan joen rannalla tukkien kulkua valvovaa ja ohjaavaa uittomiestä. Jossain Päätalon romaanissa kerrottiin vonkamiehestä, jolle oli unohdettu kertoa uiton jo loppuneen. Mies parka oli ainakin Kallen tarinan mukaan odotellut tyhjän panttina päiväkausia yläjuoksulla, ennen kuin nälkä oli pakottanut lähtemään pois. 

Ei valokuva niin huono ole, vaikka itse sanonkin. Olen tähän yhteen kuvaan saanut sommiteltua olennaiset. Patsaan, Päätalon puhetta pitämässä ja kuvanveistäjä Väinö Haukkavaaran, kummatkin vaimoineen. Kun Kalle näki kuvan, niin hän tilasi minulta isot vedokset siitä itselleen ja kuvanveistäjälle. "Laitapa postissa tulemaan ja lasku mukaan". 

Tein molemmille silloisten taitojeni mukaan parhaimmat vedokset. (Olin aika hyvä vedostamaan siihen aikaan, tein paljon mustavalkoista kuvaa.) Laskua en laittanut, mutta Kalle kutsui minut kylään, josta alkoi meidän välinen Kallen kuolemaan asti kestänyt ystävyys. Opetin hänet jopa käyttämään tietokonetta, mutta se on sitten  jo ihan eri tarina.


Apu-lehden kyseinen loppukesän 1989 numero on valitettavasti hävinnyt arkistoista ajan saatossa. Suunnilleen tältä kuva kuitenkin lehdessä näytti valokuvavedokseen verrattuna. Lehteen painettu telefoto-kuvahan rastiroitiin tietyssä mielessä kahteen kertaan. Ensin lähetettäessä puhelinlinjaa pitkin  ja sitten lehteen painettaessa. Siihen nähden telefoto-kuvien laatu oli usien yllättävänkin hyvä. Ymmärtääkseni telefotokuvan tarkkuutta pystyi säätämään. Tarkka jäljennys tietysti lisäsi puhelinaikaa, mikä varsinkin kaukopuheluissa oli telefoton kulta-aikaan kallista. 



Kirjailija Kalle Päätalo täytti vuonna 1989 tasavuosia, seitsemän vuosikymmentä tuli täyteen. Siitä syystä Taivalkoskella järjestelyt perinteiset Päätalo-päivät olivat sinä kesänä normaalia juhlavammat. Päätalon kotitalon, Kallioniemen pihapiirissä paljastettiin savotta-aiheinen veistos ja Jalavan kaupan pihalla oli televisioitava konsertti. Minä olin jälkimmäisen järjestelyissä mukana yleismies Jantusena. Kapellimestarina toimineen Markku Suomisen yleisapurina.

Tänä keväänä kuollut Markku oli siihen aikaan monessa mukana. Hänellä oli useita rautoja samaan aikaan tulessa, yleensä muutama liian monta. Bisnesmiehen intoa kun tuppasi olemaan enemmän kuin taitoa ja malttia. Tämänkin konsertin budjetti oli laskettu kuluja ali- ja tuottoja yliarvioiden. Karu totuus selvisi viimeistään pääsylippukassaa laskettaessa. Alijäämä oli melkoinen.

Markun positiivisiin puoliin kuului parantumaton optimismi. Tuleen ei jääty makaamaan. Kun olimme katsomassa Päätalon patsaan paljastamista, niin Markku hoksasi, että paikalla ei ollut muita lehtimiehiä kuin pakallisen sanomalehden toimittaja. Ei kun soittamaan Apu-lehden päätoimittajalle, että tällainen tapahtuma ja voitaisiin toimittaa juttu yksinoikeudella Avulle. Nähtävästi puhelun tulos oli myönteinen, koska minä sain tehtäväksi ottaa kuvat patsaan paljastuksesta ja tehdä siitä pienen lehtijutun.

Ongelmana oli vain aineiston toimittaminen lehteen. Lehden seuraava numero menisi aamulla kiinni ja kuvaa ei saataisi mitenkään normaalikuljetuksena lehteen.

Markun mottona reissulla oli, että "rahaa meni, mutta tulihan tuttuja". Molemmat pitivät paikkansa. Jollain hänen tutun tutullaan oli kuulemma telefotolaitteisto Kuusamossa. Hommaan liittyi Markun puuhiin tyypillistä tiskin alta asioiden hoitamista, joten niistä piti pitää suu supussa. Juttu on jo nyt sen verran vanhentunut, että tämän verran ainakin siitä voinee kertoa. Itse asiassa se on suunnilleen kaikki, mitä siitä tiedän ja muistan.  Parin puhelinsoiton päästä kuitenkin selvisi, että voisimme käyttää sitä pientä korvausta vastaan ja lähettää sillä kuvan Helsinkiin Avun toimitukseen.  Juttu olisi pieni, yksi kuva kyllä riittäisi.  En enää muista, menikö se suoraan vain jonkin välikäden kautta. Lähettämisen aikana en ollut paikalla, mutta varmaan ne tuli lähetettyä, kun kuva oli viikolla ilmestyneessä Avussa.

Tekstin lähettettiin faxilla. Faxikaan ei ollut ihan jopa paikan laite siihen aikaan (ei tosin ole enää nytkään). Kunnan kulttuurisihteeri oli Päätalopäivien järjestelyissä mukana ja voisimme käyttää kunnantalon faxia, kuten myös jonkin koulun valokuvalaboratoriota kuvien kehittämiseen. Nesteitä ja papereita ei ollut eikä niitä saanut mistään Taivalkosken kaupastakaan. Kävin hakemassa ne Kuusamosta valokuvaliikkeestä.

Kuvat otettiin, filmi kehitettiin ja muutama kuva vedostettiin. Niistä valitsin yhden lähettäväksi Apuun ja kirjoitin faksattavan tekstin.  Aikaa sen yhden kuvan tekemiseen ja lähettämiseen matkoineen pariin kertaan Taivalkoskelta Kuusamoon meni kaiken kaikkiaan noin 6 tuntia.  Kokemus oli minulle ainutkertainen telefotolaitteiston kanssa.

Palkkiokaan ei ollut ihan huono. Elettiin 1990-luvun lamaa edeltävää korkeasuhdannetta. Isoilla aikakauslehdillä, kuten Avulla ja Seuralla oli rahaa millä mällätä. Palkkiomme jutusta oli 4.400 silloista markkaa, joka vastaa noin 1200 nykyeuroa. Ihan hyvä korvaus, sillä kyseessä oli noin neljännessivun pikku-uutinen yhdellä mustavalkoisella valokuvalla.

Pointti ei kuitenkaan ole kerskua avustajapalkkioilla. Tein jo 80-luvulla paljon lehtijuttuja isoihinkin lehtiin, mutta niistä saadut korvaukset olivat aika vaatimattomia. Tällä kertaa minulla vain sattui olemaan käytössäni harrastajille tuona aikana täysin saavuttamattomissa olevat laitteet, joilla materiaali saatiin nopeasti lehteen. Vaikka joku voi olla hyvinkin eri mieltä, niin materiaalin lähettämisen vaivattomuus ja halpuus ovat olleet digitaalisen vallankumouksen merkittävin tekijä uutiskuvien arvon romahtamisessa. Ei kannata enää lähettää kuvaajaa kalliiden laitteiden kanssa vähemmän merkittävään tapahtumaan, kun kuka tahansa paikalla olija voi ottaa ja lähettää rutiinikuvan toimitukseen kännykällään. Kuvan visuaalinen ja sisällöllinen laatu on tietysti mitä sattuu, mutta teknisesti ne lyövät telefotokuvat mennen tullen.

Eniten tästä kuvalogistisen monopolin murtumisesta ovat varmaan kärsineet kuvatoimistokuvaajat. Heidän määränsähän on romahtanut. Kuvatoimistokuvauksella on  paikkansa oikeastaan vain sillaisissa paikoissa, minne amatööreillä ei ole asiaa tai jos kuvan laatu ja toimitusvarmuus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Heitä ei siis enää tarvita kissanristiäisissä, korkeintaan pikku prinssien ja prinsessojen ristiäisissä.



Lehden avustajan tekninen kalusto; noin 70 euron puhelin. Sillä voi ottaa teknisesti aivan kelvollisia valokuvia, jopa videota tarpeen tullen, kirjoittaa tai sanella tekstin ja ennen kaikkea lähettää materiaalin käytännössä mistä päin maailmaa tahansa mihin lehteen tahansa. Sisältö ratkaisee, nähdäänkö tuotos jossain lehdessä. Ei avustajan tekninen alivertaisuus lehden omaan toimittajaan ja kuvaajaan nähden. 



Viiden megapikselin kamerakännykällä ottamani kuva. Se tuskin ylittäisi matalaakaa julkaisukynnystä muualla kuin tässä blogissa. Suvannon perheessä on mattojen tuuletuspäivä. Kuva täyttää kuitenkin dokumentaarisen lehtikuvan perusvaatimukset. Se on terävä, oikein tarkennettu ja valotettu. Kun kamerasta löytyy valotuksen säätö ja tarkennus, niin muut ominasuudet ovat 99 %:ssa tapauksista turhaa teknistä painolastia. 

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olihan taas "asiantuntijakirjoitus". Telefotosta on laitetta ihan oikeasti työssään käyttäneidenkin kirjoituksia. Esimerkiksi täällä.
http://www.sulantoblog.fi/sulantoblog-ylpeana-esittelee-vieraileva-kirjoittaja-jorma-puusa/
Suosittelen.

Timo Suvanto kirjoitti...

Lienen kuitenkin oman elämäni vaiheista kertojana kohtuullisen hyvä asiantuntija. Subjektiivinen ja valikoivamuistinen tietysti, mutta niinhän kaikki ovat. Telefoto-asiantuntijaksi en ole itseäni maininnut. Jos jutussani mainitsen sellaisen laitteen kerran elämääni sivunneen tietyin seurauksin, niin ei kai se ole vielä asiantuntijaviitan päälle panemista. Yhtä hyvin voisin väittää olevani metallurgian erityisasiantuntija, kun suussani sattuu olemaan varsin tuore kultapaikka.

Linkkisi on ihan mielenkiintoinen. Itse asiasta kuultuna silminnäkijälausuntoja on mukava lueskella, vaikka meillä tämän linkkikirjoittajan kanssa onkin erilainen näkemys lehtikuvaajan ammatin romahduksen syistä ja syyllisistä. Mielipiteitä molemmat.

Anonyymi kirjoitti...

"mattojen tuuletuspäivä"

Näin pohjalaisena en malta olla kysymättä, että sujuuko blogistilta myös mattojen puristelu? ;)

Anonyymi kirjoitti...

"Kalle kutsui minut kylään, josta alkoi meidän välinen Kallen kuolemaan asti kestänyt ystävyys. Opetin hänet jopa käyttämään tietokonetta, mutta se on sitten jo ihan eri tarina".

Haluaisin välttämättä lukea sen tarinan, voisitko kirjoittaa ja julkaista sen täällä. Terv. HM

Harri kirjoitti...

Oli se aika räpläämistä, kun reissun päällä jossain pienessä kusisessa vessassa kehitettiin ensi negat ja sitten vedostettiin kuva, suurennuskone vessan kannen päällä ja lopuksi sillä telehärvelillä lähetettiin se lehteen. Olin silloin Ilta-Sanomissa duunissa fotarina ja aika oli 1970-luvun loppupuolta. Romppeet mahtuivat kyllä yhteen isoon matkalaukkuun.

Timo Suvanto kirjoitti...

Uskon kyllä sen. Olen itse kerran vain sivusta seurannut, miten se tapahtui. Minulla on se käsitys, että jo ihan käytännön syistä telefoton aikaan lehtikeikalla piti olla sekä toimittaja että valokuvaaja, jos kuvat piti saada heti toimitukseen. Pelkästään kuvan tekeminen ja lähettäminen olivat niin hankalia teknisesti, että toimittajista ei siihen hommaan ollut. Saatikka sitten, että ne veivät aikaa. Tilanne oli siis ihan toinen kuin nykyisin, jolloin kuva on toimituksen tietokoneella muutaman sekunnin kuluttua siitä, kun se on otettu.

Kuvien visuaaliseen laatuun ennen ja nyt en ota tässä kantaa, enkä etenkään kuvaavien toimittajien ja ahneiden amatöörien moraalittomuuteen. Teknisesti lehteen painetut kuvat ovat kuitenkin muutaman kympin kännykkäkameralla otettuna ihan eri luokassa kuin telefotokuvat noin 30 vuotta sitten. Itse muista nähneeni ensimmäiset digitaaliset suoraan kamerasta lehteen lähetetyt kuvat vuoden 1992 futiksen EM-kisoista, joissa Tanska voitti loppuottelussa kaikkien yllätykseksi Saksan.